Oonalla kylässä

Viime viikonloppuna olin Oonalla Heidelbergissä. Niillä oli katolla sauna ja keittiössä tosi hieno lamppu. Lauantaina me käytiin ihanassa karkkikaupassa, jossa sai maistella kaikkea. Sit me käveltiin kaupungilla, syötiin kakkua ja koska oli niin kylmä, mä ostin uuden villatakin. Me käytiin myös valokuvanäyttelyssä kattomassa valokuvia, jotka oli kuiteskin vähän tylsiä. Mutta siellä pyöri myös suomalainen dokumenttifilmi! Kuunneltiin ensin, et joku puhu jossain suomea, ja sit löydettiin verhon takaa katsomo ja filmi helsinkiläisestä hautaustoimistosta. Sen oli tehny joku sellanen Heta Kutschka. Illalla me syötii, kuunneltiin suomalaista musaa ja sit jälkkäriksi vielä jäätelöö, jonka nimi oli kylmä koira. Se oli tosi hyvää.

Sunnuntaina me syötiin sämpylöitä aamupalaksi ja lähdettiin sit katsomaan Linnaa. Mut ei siellä mitään prinsessoja ollu. Paitsi me kaks. Se linna oli tosi vanha ja siinä oli osia eri aikakausilta. Ja joskus siellä ky oli asunut joku prinsessa, mutta se ei viihtyny. Niinpä sen mies rakennutti sille koristeellisen portin, jotta se tulisi iloiseksi, kun se katselisi sitä. Mut ne rakentajat mokas ja laitto ne koristeet portin väärälle puolelle, niin ettei se sieltä linnan ikkunasta mitään nähny. (Miten niin suomessa ei ole artikkeleja, toim.huom.)

Iltapäivällä me palloiltiin vielä vanhassa kaupungissa kaikkien muiden turistien kanssa. Niitäpä siellä piisasi, mutta mikä jottei. Heidelbergin vanha kaupunki selvisi maailmansodista vaurioitta ja vetää puoleensa vierailijoita.  Kaikki olikin oikein nättiä ja harmonista, hassua vain kaiken ylle nousevat korkeat rinteet, jotka melkein kaatuivat päälle. 

Heidelbergissä on myös yks Saksan vanhimmista yliopistoista. Tarina kertoo, että opiskelijoilla oli aikoinaan tapana mennä ravintoloiden keittiöihin pussailemaan salaa. Se tapa oli kuitenkin niin yleinen, että joku keksi kehittää sen perusteella suklaakonvehdin, jota myydään turisteille. Ei siis kovin salaista pussailua sittenkään.

Hieno Heidelberg, kiva kyläily. Suosittelen.