Tuesday 11 December 2012

Jouluhulluus vol. 2012

Niinpä se taas saapui, adventinaika ja samalla joulunodotus. Saksalaiset lienevät jouluhulluimpia heti amerikkalaisten jälkeen. Ja sen kyllä huomaa. Joulutoreja alettiin rakentaa jo lokakuun lopussa, ja portit aukenivat viimein marraskuun lopussa. Koska kirjoitin viime vuonna pikaesittelyn Kölnin suurimmista toreista (teksti täällä), keskityn tällä kertaa enemmän sisällön analyysiin.


Ehdottomasti suosituinta on mennä joulutorille syömään ja juomaan, oli sitten kyseessä lounasaika tai illallinen. Lihavartaat, makkarat, rasvaiset röstiperunat, crepesit ja loimulohi odottavat nauttijaansa. Onhan se jotenkin hassu konsepti hypähdellä kylmässä illassa sormet kohmeessa ja yrittää syödä grillattua lohipalaa sämpylän välistä niin, että vaatteet eivät sotkeennu. Ehkä siihen homman viehätys juuri perustuu. Eihän seisten naposteltu pikkusuolainen voi lihottaa, koska se napsitaan lennosta seisten. Toisaalta kuulin kulissien takaa, että ruoka-annoksista tehdään tarkoituksella sen verran pieniä, että annoksen jälkeen haluaa syödä vielä muutakin. Jälkiruuaksi ainakin suklaakuorutteisia banaaneja, konvehteja, paahdettuja ja sokeroituja manteleita tai pikkuleipiä...


Saisiko olla keksejä tai tikkunekku?
Tänä vuonna olen löytänyt vaalean glühweinin. Se on jotenkin pehmeämpää ja mehuisampaa kuin perinteinen punaviinipohjainen. Täällä joskus vitsaillaan siitä, että glühweiniin työnnetään kaikki jämäalkoholi ja loppu täytetään vielä lasinpesunesteellä. Juoman jämäkkyydestä kertoo sekin, että pari vuotta sitten sattui eräällä joulutorilla onnettomuus. Satalitrainen glühweintynnyri räjähti kesken kaiken, mutta kukaan ei onneksi loukkaantunut, ainakaan pahasti. 

GLÜHWEINIA!
Mahan täyttämisen ohessa voi toki tehdä myös ostoksia. Torit ovatkin käsityöläisten vuoden pelastus. Sukkia, pipoja, huovutustöitä, koruja, nahka-asioita, tuotteita puusta ja paperista, mukeja, veitsiä, suklaakastikkeita ja luomuhilloja. Siinä vain muutama mainitakseni. Luultavasti monet tekevät suuren osan vuoden tuloistaan neljän viikon aikana ennen joulua. Toki kilpailu on kovaa, kojun vuokrahinta korkea ja paikat varsin varattuja, elleivät jopa tiskin alta liikkuvia. En ole aivan varma, kuka mökkikylät rakentaa ja vuokraa, mutta pidän ehdottomasti siitä, että yksittäiset torit noudattavat samaa teemaa ja ovat siten kokonaisuuksia.

Suomalainen ystäväni oli hiljattain käymässä toiveenaan tietysti joulutorien käyminen. Laskujeni mukaan kiersimme ainakin kuusi toria kahdessa päivässä. Voi tosin olla, että glühwein haittasi laskutoimitusta. Ihmisten juomista kyllä rajoitetaan sulkemalla joulutorit sekä arkena että viikonloppuna jo klo 22. Toisaalta siihen mennessä varpaista on jo tunto kadonnut ja kotiinlähtö tuntuu ihan hyvältä ajatukselta.

Tuomikirkon joulutorin kuusi.
P.S. Tänä vuonna olen käynyt hakemassa joulumieltä myös joulukonsertista. Lähellä sijaitsevassa kirkossa oli kahden kuoron yhteinen joulukonsertti, jonka lopuksi laulatettiin vielä yleisöäkin. Kirkko oli täpötäynnä ja mekin istuimme lattialla, eturivissä muiden lasten kanssa. (Meillä kun on kämppiksen kanssa tämä tapa, että eturiviin, oli konsertti mikä tahansa). Kuulostihan se Händel tosi komealta ja muutenkin laulujen sovitukset olivat onnistuneita. Lopuksi kaikki saivat vielä glühweinia ja pikkuleipiä. Poistuimme sateiseen ja loskaiseen iltaan hyvin valaistuneina.


Monday 3 December 2012

Solingen, Langenfeld

Hypähdin tässä taannoin uudelle vuosikymmenelle. Siitä saisi aikaan paljonkin pohdintaa, mutta sulattelu vaatii vielä hieman aikaa. Sillä välin kun odottaa ajatusten selkeytymistä, voi tehdä kaikenlaista hauskaa, kuten lähteä ystävien kanssa retkelle. Koska alamäkeen tässä nyt jo mennään ja mummoiksi joskus tullaan, antoivat eräät rakkaat minulle lahjaksi sunnuntairetken mummotyyliin.

Kahville!
Köln, Bonn ja Düsseldorf makoilevat kaikki alavassa jokilaaksossa. Siksi täältä käsin unohtaa, että pienen ajomatkan päässä sjaitsee kukkuloita ja mäkiä. Alueen nimi onkin Bergischen (Berg = vuori), ja sinne me suuntasimme. Automatkalla takapenkille tarjoiltiin riisisuklaita ja viimeaikaisia kuulumisia. Tovin ajettuamme koitti yllätys: LUNTA! Ja meillä oli tietysti kesärenkaat. 
Kyllä, lunta se oli.
Lumisia peltoja ihmetellen saavuimme matkakohteeseen, joka oli Solingenissa sijaitseva Schloss Burg. Emme olleet ainoita adventtiajelijoita vaan parkkipaikka oli aivan täynnä. Linnan pihoille oli rakennettu jouluisia kojuja ja monenlaista ruokamyyntiä. Joulupukki kierteli kilkuttamassa kelloa, ja siellä täällä   kulki keskiaikaisiin releisiin pukeutuneita työntekijöitä. Ulkona oli aika kalseaa, ja kun vettäkin alkoi sataa, siirryimme pian sisätiloihin nauttimaan brunssia paikalliseen tapaan.

ENNEN - JÄLKEEN
Kuljettajamme on kotoisin alueelta ja tiesi siksi kertoa, että menneinä aikoina seutu oli varsin köyhää. Siksi parasta, mitä vieraille on voitu tarjota, oli riisipuuro - riisi kun piti ostaa. Aikamoinen sokeripommi se kyllä oli, riisivanukasta vohvelilla. Lisäksi kattaukseen kuului kunnon maalaisleipiä, rusinaleipää luumuhillon kanssa, sitruunakakkua ja makeita korppuja. Ja tietysti kahvia! Se tarjoiltiin näinkin päheästi:
Ja vieressä tietysti kermaa.
Kyseinen brunssi vaikutti erittäin suositulta, koska useisiin pöytiin kanniskeltiin riisivanukasta ja sitruunakakkua. Pöydässä keksimme, että ajetaankin kotimatka autobahnan sijasta pikkukylien läpi. Saimme samalla turistikierroksen ja tietää, että Solingenissa ajavat sähköbussit. Langenfeldissä poikkesimme joulutorille ja siitähän se sitten lähtikin. Karuselliin oli valitettavasti ikäraja, mutta tonttutanssit ehdimme vetäistä. Glühweinit päissämme päätimme tehdä vielä shoppailukierroksen paikallisessa kauppakeskuksessa. Langenfeld sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä sekä Kölnistä että Düsseldorfista ja on erityisesti rikkaiden eläkeläisten suosiossa. Kuvan jumppamummo tervehti meitä kauppakeskuksen aulassa.


Sitten olikin jo ilta ja niin pimeää, että kannatti ajella isointa mahdollista väylää takaisin suurkaupunkiin. Onnistuneen päivän päätteeksi tehtiin monia suunnitelmia seuraavien maakuntamatkojen varalle. Ehkä kuitenkin odotamme, että tulee kesä ja lämmintä ja valoisaa ja menemme vasta sitten vesihiihtämään.
Loppukevennykseksi possu
Thursday 15 November 2012

Kölnin karnevaalit

Johan näitä ehtikin olla ikävä. Kadunkulmia täynnä paperisilppua, glitteristä kimaltelevia U-bahnoja ja kaupassa arkipäivänä vastaan käveleviä zombeja. Kölnin karnevaalikausi juhlittiin alkuun sunnuntaina 11.11. ja pimenevistä illoista tuli heti paljon jännittävämpiä. Karnevaalit huipentuvat helmikuisiin katukarnevaaleihin, joiden jälkeen laskeudutaan paaston aikaan. Mutta sitä ennen juhlitaan.

Luku 11 liittyy snapseihin ja on siksi valikoitunut myös karnevaalikauden avaushetkeksi. Heumarktille vanhaan kaupunkiin on rakennettu suuri lava, jonka ympäristöön kokoontui tuhansia ihmisiä jo heti aamusta. Me olimme hieman laiskoja ja katselimme tilaisuutta suorana lähetyksenä televisiosta, skumppa-aamupalan ääreltä. Klo 11.11. julisti kaupungin pormestari kauden avatuksi, ja sen jälkeen kansalle esiteltiin tämän vuoden edustajat karnevaaleja johtaviksi prinssiksi, maanviljelijäksi ja neidoksi.

Puoliltapäivin lähdimme kuitenkin liikkeelle. Minä olin pikku-Heidi, kämppikseni oli mummoni ja eräs hänen ystävänsä oli sivari, joka huolehti mummosta. Suuntasimme Zülpicherplatzille. Se on yksi karnevaalien pääpaikkoja ja sinne kokoontuvat lähinnä nuoret ja opiskelijat. Kello oli 12.30. Poliisi oli sulkenut kadun, joten edes U-bahnat eivät ajaneet siitä läpi. Juomat piti kaataa lasipulloista muovimukeihin ja poliisien maijat oli parkkeerattu kirkon taakse. (Katsoin jo, että onpa siinä koko porukka pukeutunut aika aidonnäköisiin naamiaisasuihin - kunnes tajusin, että ne ovatkin ihan oikeita poliiseja).


Katu oli aivan täynnä juhlijoita eikä kenelläkään ollut päällään tavallisia vaatteita. Baareihin oli jo jonoa, mutta sinnehän sitä kuitenkin päädyttiin. Jotenkin absurdi olo istua aurinkoisena alkuiltapäivänä olutlasi kädessä ikkunalaudalla ja seurata, kuinka karhut, urheilijat ja merirosvot vaeltavat kadulla. Vieressä mummo joraa ja päätyy lopulta juttusiin jättimäisen pääsiäispupun kanssa. Tervetuloa Kölniin.




Iltapäivä oli hauska ja liikkeellä oli paljon tuttuja. Osaa oli tosin vaikea tunnistaa maskien takaa. Huomasin myös, että yhtä asiaa en ole ehdinyt karnevaaleista ikävöidä, ja se on musiikki. Kaikki biisit ovat kauheaa teknohumppaa tai sitten Kölnin kaupunkia ylistäviä balladeja, joiden soidessa kaikkien tulee muodostaa rivit ja keinua kädet toisten olkapäillä. Hirvittävää. Neljä tuntia olikin oikein sopiva siedätyshoito, ja palasimme kotiin vielä hyvän sään ja olon vallitessa. Jo samana iltana alkoi ideointi siitä, miten helmikuun katukarnevaaleihin voisi pukeutua. Kölnin tuomiokirkoksi? Sammakoksi? Mäkihyppääjäksi? Aika näyttää.

Saturday 10 November 2012

Karkkia, karkkia!

Saksalaiset lapset ovat sokerin kyllästämiä. Vaikka maassa ei ole samanlaisia irtokarkkikauppoja kuin Suomessa, se ei tarkoita, etteikö sokerin kulutus olisi korkea. Vuodenkierto on nimittäin täynnä erilaisia juhlia, joissa saadaan tai kerätään karkkia. Irtokarkkikaupoille ei ole tarvetta, koska makeaa tulee muutenkin ovista ja ikkunoista. Aloitetaan syksystä.

Koulunsa aloittavat on tapana lahjoa koulutielle Schultütellä - koulutötteröllä. Vanhemmat ja isovanhemmat täyttävät tötterön pienillä lahjoilla ja makeisilla, jotka mukanaan lapsi lähtee iloisena koulutielle. Kun näin tötteröitä kaupoissa elokuussa, ajattelin niiden olevan varaston ylijäämiä karnevaaleista - tai taikurinhattuja. Karkkia syödään kuulemma myös kouluissa - esimerkiksi viikonlopun alkua juhlistetaan luokassa pienillä karkkipötköillä.
Koululainen 50-luvulta (kuva täältä)
Mitä Amerikassa ensin, sitä Eurooppa perässä. Uusin tulokas syksyn juhliin on Halloween, jota juhlitaan Saksassa jo aika suureellisesti. Kouluissa ja muuallakin pidetään naamiaisia ja jaellaan tietysti karkkia. Innokkaimmat kiertävät vanhemmat perässään ovelta ovelle - keräämässä karkkia. Karnevaalihullut kölniläiset rakastavat naamiaisasuja, joten Halloween tarjoaa taas yhden hyvän syyn lisää pukeutua hassusti ja juhlia. Ja syödä karkkia.

Kun syksyn karkkisateesta on selvitty, siis marraskuussa myöhemmin, on jo seuraavan herkuttelupäivän aika. St Martinia, pyhää Marttia, juhlitaan katolisilla alueille 11.11. Käytännössä pyhimyksen päivä näkyy  koko viikon. Pyhän Martin päivän juhlintaan kuuluvat lyhtykulkueet ja laulut, tuohan hän valoa syksyn pimeyteen. Illan pimeydessä koululaiset ja päiväkotilaiset marssivat vanhempiensa ja soittokunnan kanssa kulkueena - ja saavat tietysti karkkia. Kulkueita on juhlaviikolla lähes joka ilta. 11.11. juhlitaan myös karnevaalikauden avajaisia, mutta niissä (aikuisten)juhlissa keskitytään karkin sijasta mallastuotteisiin.

Kulkue ikkunani alla.
Suomessa kaipaillaan joskus lisää juhlaleivonnaisia, mutta tällä St Martinilla on ilmeisesti jo omansa. Se on kuin suomalaisesta pullataikinasta muotoiltu miekkonen. Piippua ei sovi unohtaa. Kölnissä ukkoa kutsutaan Weckmanniksi, mutta nimi vaihtelee alueittain. Keskiaikaisia perinteitä noudattava ukkeli saapui kauppoihin tällä viikolla ja on saatavilla koko adventtiajan. Tai kunnes se on syöty, hah.

Weckmänner (kuva täältä)
No niin, Pyhän Martin päivä on jo hyvä alkusoitto saksalaisten rakastamalle adventinajalle. Joulutoreja rakennetaan nyt vauhdilla, koska kausi alkaa parin viikon kuluttua. Seuraava ekstraherkuttelupäivä on Pyhä Nikolaus, joka on sama päivä kuin Suomessa itsenäisyyspäivä. Vanhan katolisen perinteen mukaan Nikolaus tuo joululahjat jo 6.12. Tai oikeastaan hän saapuu jo marraskuussa ja jättää lahjat lähtiessään.

Hollantilaisen perinteen mukaan Nikolaus saapuu 6.12. apulaisensa, mustan pikkupojan kanssa, mutta nykyään tätä ei pidetä poliittisesti korrektina. Vaikka lahjoja ei vielä Nikolauksen päivänä jaettaisikaan, kuuluu siihen paljon suklaata ja muita herkkuja, joista osa on sujahtanut yön aikana lapsen kenkään. 

Sitten onkin jo joulu. Se tarkoittaa Saksassa kilokaupalla pikkuleipiä, suklaata, paahdettuja pähkinöitä ja karkkia. Konvehteja, paistettuja vaahtokarkkeja ja lisää pikkuleipiä. Joulutoreilta löytyy herkku jos toinenkin, vaikka glühweinistakin on olemassa lasten versio, Kinderpunch. 

Joulun jälkeen luulisi ähkyn jo koittavan, mutta siitähän meno vasta kiihtyy kohti karnevaalien huipentumaa helmikuun alkupuolella. Karnevaaleja juhlitaan kouluissa ja perhepiireissä, mutta varsinainen karkkitaivas koittaa katukarnevaalien 5. ja 6. päivänä. Ruusumaanantaina kaupungin läpi kulkee massiivinen kulkue, jonka tehtävänä on jakaa almuja köyhille eli karkkia ja ruusuja katsojille. Kun huuta kamelle, kamelle! voi syliin tupsahtaa kaikenlaista konvehtirasioista pieniin karkkipusseihin. Ja katsojathan huutavat. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kiloa karkkia miljoonayleisön päälle päivän aikana satelee. Tiistaisin on sitten kaupunginosien omien kulkueiden vuoro. Siellä marssivat koululaiset ja paikalliset karnevaaliseurat. Ja jakelevat, noh, mitäs muutakaan kuin karkkia.
Kamelle!
Huh, tässähän päätyy ihan sokerihumalaan tai herkkuähkyyn vain tätä kirjoittaessaan. Näin ovat todenneet monet muutkin, sillä karnevaalien ja pääsiäisen välissä sijaitsevaa paastonaikaa kunnioitetaan täällä katolisilla alueilla ihan todella. Karnevaaliherkut nostetaan kaappiin eivätkä lapset syö karkkia seitsemään viikkoon. Ainakin teoriassa tämä kuulostaa hyvältä, mutta en  tiedä, kuinka moni tätä oikeasti noudattaa. Mutta näin olen kuullut.

Pääsiäisenä on tietysti tarjolla suklaata ja herkkua vaikka kuinka paljon ja siitä voikin sujuvasti siirtyä kesän jäätelökauteen.

Juhlia piisaa joka makuun, mutta silti ihan tavalliseenkin sunnuntaikahvipöytään kuuluu toki kakku. Eikä pidä unohtaa syntymäpäiviä, joita Saksassa juhlitaan aina suurin menoin. Niihin kuuluu herkku jos toinenkin ja tietysti karkkia. Saksalaiset leipomot ovat ihania ja niitä on joka kulmassa, joten oikeastaan arkeakin on helppo piristää pienellä kakkusiivulla.

Saksassa hammaslääkäreillä piisaa töitä: Vakuutus nimittäin vaatii, että aikuisten pitää käydä kaksi kertaa vuodessa hammaslääkärissä. Ihan kannattava tapa tällaisessa herkkulassa.


Sunday 28 October 2012

Aamupalalla

Jos poistuu kotoaan kadulle viikonloppuaamuna oikeaan aikaan, sanotaanko siinä yhdeksän ja kymmenen välimaastossa, törmää paperipussikansaan. Kadulla on muuten rauhallista, mutta joka suunnassa kävelee yksittäisiä ihmisiä vielä silmät puoliunessa. He ovat kuitenkin päämäärätietoisia. Kun kulkijoita katsoo tarkemmin, huomaa käsissä  leipomojen paperipusseja. Toinen yhdistävä tekijä on taskusta pilkottava sanomalehti. On meneillään saksalaisen viikon kohokohta: viikonloppuaamupala. 
Tuoreiden sämpylöiden lisäksi aamupalapöydässä pitää olla sen seitsemää sorttia päällysteitä. Juustoja, tuoresoosseja, leikkeleitä, tuoretavaraa ja marmelaadeja. Nutellaa ei missään tapauksessa sovi unohtaa. Saksalainen lapsi nyt ylipäänsä käy koulunsakin Nutella-sämpylän voimin. Aamupalassa tärkeää on myös, että sitä ei syödä yksin. Eräs syömisen tärkeimpiä aspekteja on juuri sen sosiaalisuus. Perheet piipahtavat viikonloppuaamuina naapuriin aamupalalle, nuoret kokoontuvat brunsseille. Jaettu sämpylä on aina parempi sämpylä.

Kulttuuriin tottumattomalle voi tällainen sosiaalisuus heti aamusta tuottaa vaikeuksia. Argentiinalainen ystäväni oli aluksi perin kiusaantunut viikonlopun aamupalakyläilykutsuista, koska hänen aamuissaan tärkeintä on laiskottelu eikä säntääminen aamupalalle toiseen kaupunginosaan. Saksalaiseen ulkoilmakulttuuriin säntäily sopii. Onhan heti aamusta syytä olla reipas ja lähteä raikkaaseen ilmaan.

Saksalainen leipä ja leipomot ovat maan ylpeydenaihe. Leipävalikoima on laaja, ja tärkeintä on, että kaikki on tuoretta. Luin taannoin, että Suomessa on markkinoilla paahtoleipiä, jotka säilyvät pilaantumatta jopa kuukausia. Lisäaineilla kyllästetty leipä olisi täällä kauhistus. Miksi leipää tulisikaan säilöä, kun seuraavana päivänä voi kulman takaa hakea vastapaistettua. Toki perusmarketista löytää valkoisia paahtoleipiä, mutta ne ovat no go.

Kämppikseni oli viime talvena kaukomailla ja joutui usein vastaamaan kysymykseen, mitä hän kotimaastaan kaipaa. Ennen kuin hän ehti vastata, tokaisi kysyjä, että toivottavasti vastauksesi on jotain muuta kuin se tyypillinen saksalainen, leipää. Niin hänkin olisi kyllä vastannut, jos olisi ehtinyt. 

Saksalainen leipomokulttuuri on kyllä hieno asia. Asun aika rauhallisessa kulmassa, mutta korttelissamme on silti kolme leipomoa. Jos aamulla ei jaksa kipaista sämpylöitä, voi tilanteen korjata iltapäivällä hakemalla kakkupalat päiväkahville. Sunnuntai-iltapäivään kuuluu pala kakkua. Sämpylöiden lisäksi Saksa on kakkujen ja kahviloiden luvattu maa. Suomalainen pulla korvautuu täällä nopeasti käpykakulla tai juustokirsikkatortulla. Sen takia onkin syytä sopeutua myös saksalaiseen ulkoilmareippailuun, koska muuten alkavat kakut pian somistaa vyötäröä.  

Alussa oli sämpylä. Ja siitä se sitten lähtikin.
Tuesday 16 October 2012

Besserwisserien maassa

Joskus tuntuu siltä, että Seppo Räty taisi sittenkin olla oikeassa. Lausahduksen ehtii unohtaa, kunnes todellisuus taas iskee vasten kasvoja. Näin.

Saksalaisethan ovat tunnetusti besserwissereitä. He tietävät kaiken paremmin ja ovat avuliaita sen myös kanssaihmisilleen kertomaan. Saksalainen on aina valmis ohjeistamaan ja neuvomaan tai ainakin osoittamaan sinulle oletetut virheesi. Näiden parin vuoden aikana on kertynyt jo oikein hyviä esimerkkejä huomauttelijoista kadunkulmissa ja liikennevälineissä. Milloin huudellaan pyöränlampun perään, milloin neuvotaan vauvanhoidossa. Jälkimmäisessä neuvojana oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies. Suomalaiset menevät ehkä ennemmin huutelemaan internetin ihmemaahan kuin jaksavat mainita asioista, jotka eivät heille kuuluisi.

Tällaista taustaa vasten onkin yllättävää, että kun saksalainen pääsisi vihdoin kertomaan oman mielipiteensä, ihan sitä kysyttäessä, ei sellaista meinaa löytyä. Olen näiden vuosien aikana oppinut, että saksalainen säntillisyys on joustamattomuutta ja vastuun pakoilua. Kun virkaintoinen saksalainen lopulta saisi luvan kanssa näyttää tietojaan, tämä ei sujukaan vaan jätetään vastaamasta, jotta sanoistaan ei vain joutuisi vastuuseen. Monet asiakaspalvelijat ovat ammattilaisia pyörittämään asiakkaita - heillä ei ole tietoa mutta ei myöskään halua selvittää asiaa muualta.

Tämä tuli taas hyvin ilmi viime viikolla tehdessäni tai yrittäessäni tehdä haastattelua erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yliopiston palkkalistoilla oleva henkilö kertoi minulle viidessä minuutissa asiat, jotka olin jo voinut lukea netistä. Keskustelun johdattelu tai materiaalin pöytään tuominen ei tuottanut minkäänlaista tulosta eli lisätietoja tai mielipiteitä. Toisaalta hän sentään suostui haastatteluun. Erääseen toiseen haastattelupyyntööni vastattiin kohteliaasti, että ehkä minun tulisi lähestyä asiassani NRW:n pääpaikkaa Düsseldorfissa tai kysellä suoraan Brüsselistä. Halusin siis vain muutamia ruohonjuuritason tietoja, en sen enempää. 


Onhan Suomen Kelassakin omat ongelmansa, mutta täällä tuntuu, että useimmillat työpaikoilla ihmiset keskittyvät vain omaan pieneen tonttiinsa eivätkä näe muualle. Näin heitä ei toisaalta voi syyttää virkavirheestä, koska he eivät jousta tai sovella tai tee mitään yli valtuuksiensa. Eivät siis yhtään mitään. Saksalaisiin tapoihin kuuluu kuitenkin olla myymättä en tiedä-vastausta. Parempi on neuvoa jotain ja lähettää henkilö sitten seuraavalle ovelle, koska kyseinen asia ei kuulu heidän velvollisuuksiensa piiriin.

Joskus tällaiset johtavat todella turhauttaviin tilanteisiin. Olin viime vuonna ilmoittautumassa Kansalaisopistossa saksan kurssini jatko-osaan, samalle opettajalle, samaan kellonaikaan ja paikkaan. Netissä luki, että kaikkien saksaa vieraana kielenä opiskelevien tulee käydä ennen kurssia neuvottelemassa toimistolla työntekijän kanssa. Ajattelin, että mitä suotta, tietoni ovat jo systeemissä, ja niistä näkyy, että tämä henkilö on suorittanut A-osan samalla opettajalla ja haluaa nyt B-osaan. Vaan ei. Seuraavana päivänä soi puhelin. Virkailija kertoi minulle, että kaikkien on tultava toimistolle, että näihin kursseihin ei voi ilmoittautua netissä. Niinpä sitten pyöräilin paikalle, selitin asiani ja sain saman tien ilmoittautumislapun käteeni. Suomessa tällaisessa asiassa olisi ehkä voitu joustaa, koska se olisi säästänyt kaikkien aikaa ja vaivaa. Vai alkaako aika jo kullata muistoja?
Tuesday 9 October 2012

Tervetuloa Helsinki-Vantaalle


"Aina on jossain siipien alla
   Helsinki Vantaa"

Näin lauloi eräs menneiden aikojen yhtye. Viisu soi päässäni, kun lennähdin Suomeen viime viikolla. Lensin pitkästä aikaa suomalaisen lentoyhtiön alaisuudessa. Oli niin mukava pyydellä toista kahvimaitoa suomeksi. Kapteenin englanninkieliset kuulutukset vähän jopa hihityttivät. Ihanaa tankeroenglantia!

Helsinki-Vantaan lentokentälle on mukava laskeutua. Jos käy tuuri, sinne kaarretaan läheltä Helsinkiä tai jopa melkein Helsingin yli. Koneesta voi tunnistaa satamaa ja kaupunkia. Niiden takana näkyykin sitten vain metsää. Ja peltoa. Metsää. Peltoa. Missä ovat kaikki jäljet asutuksesta? Maan alla? Vai asuuko täällä ketään? Myös kentältä lähtiessä valtaa kummastus jo viiden minuutin lennon jälkeen. Länteen vievä autotie erottuu, samoin teollisuutta rannan tuntumassa. Kaikki muu ihmisasutukseen liittyvä hukkuu peltojen keskelle. Tai metsään.

http://www.ahjos.net/matka/day0/day0.htm

Toista se on, kun saavutaan Düsseldorfiin. Laskeutumisaika kulkee sujuvasti Ruhrin alueen yli. Maisemassa ei ole mitään luonnollista vaan kaikki on rakennettua ja istutettua. Puut ovat säntillisesti. Pellot ojentuvat riveihin, ja pian ne häviävät kokonaan asutuksen tieltä. Rein-Ruhrin alueella asuu arvioiden mukaan ainakin 10 miljoonaa ihmistä.  Suuret ja aina tukossa olevat Autobahnat näkee jo koneesta. Tasaista maata kansoittavat voimalat, tehtaat, loppumattomat asuinalueet. Kylässä käynyt kummityttöni oli ihmetellyt koneestä näkyneitä jalkapallokenttiä. Joka kaupungissa on ainakin yksi, ja kaupungit ovat vieri vieressä. 

Hetkinen, tuollahan kimmeltää vettä! Onko alueella sittenkin jotain luonnollista, kuten järviä? Sitten muistan, että alueen luonnollisimmat järvet ovat kaivostoiminnasta jäljelle jääneitä vesialtaita. Joissa ei periaatteessa saisi uida.

Mitä alemmas laskeudutaan, sitä ahtaammalta kaikki alkaa vaikuttaa. Tekee mieli huutaa kapteenille, että seis! Pysähdy! Käännytään takaisin ja mennään metsään! Sieniäkin on vielä. Mutta on varottava poimimasta kärpässieniä. Saksalaiset jättävät korvasienetkin rauhaan. Ne ovat kuulemma läpimyrkyllisiä. Onneksi Ruhrin alueen ilmassa ei ole lainkaan myrkkyjä tai epäterveellisyyksiä. Kyllä minä teille sienet näytän, kunhan te vain päästätte minut metsään.


"Minä jään jälleen yksin ilmaan
Kierrän monta odotuskiekkaa

Kun täältä lähden tänne palaan
Ja siipien päissä ilmaa virtaa"
Saturday 29 September 2012

FC Kölnin pelissä

Saksassa kun ollaan, on yksi asia, jota on vaikea välttää. Nimittäin jalkapallo. Bundesliigan kausi on pyörähtänyt käyntiin, mikä tarkoittaa, että naapurustossa huudetaan pari kertaa viikossa. Asun aivan hallitsevan mestarin, Borussia Dortmunin, fanipubin vieressä eikä minun tarvitse seurata pelin etenemistä netistä. Huudon voimakkuudesta ja sävystä kuulee, missä mennään. Bundesliigan lisäksi pelataan Mestareiden liigaa ja DFB-pokaali -pelejä ja vaikka miten montaa sarjaa, eli pallon potkinta ei rajoitu vain viikonloppuihin.

Saksan Bundesliigaa on pelattu kaudesta 1963-64 lähtien, mitä ennen oli toki pelattu alueellisia sarjoja. Wikipedia tietää kertoa myös, että vaikka Bundesliiga ei ole Euroopan rikkain sarja, sillä on eniten katsojia ja siellä tehdään enemmän maaleja kuin Euroopan muissa pääliigoissa. Ykkösbundesliigan ottelua seuraa paikan päällä keskimäärin 40 000 katsojaa. Toki stadionien koko vaihtelee suuresti, Hampurin Millentorille mahtuu 23 000 katsojaa, kun taas Borussia Dortmundin kotistadionilla voi olla  jopa 81 000 katsojaa. Se onkin Bundesliigan suurin Stadion.
RheinEnergieStadion, Köln
Se niistä luvuista, nyt asiaan. Olin pari viikkoa sitten itsekin stadionilla, tällä kertaa täällä Kölnissä. Fc Köln putosi viime kauden jälkeen 2. Bundesliigaan, jossa jatkaa myös Fc St Pauli jäätyään keväällä neljän maalin päähän sarjanoususta. Aina ei voi voittaa. Ystäväni oli hankkinut meille liput maanantai-iltana pelattuun otteluun. Myyjä oli erityisesti vielä varmistanut, haluammeko varmasti istua St Paulin kannattajien läheisyydessä. No todellakin!


Äänekkäin katsomonosa: Vieraskatsomo.
Olihan meininki, sano! Stadionille mahtuu 45 200 katsojaa ja se oli täynnä. Pelipaikka sijaitsee urheilupuistossa keskustasta länteen ja jo kilometrejä ennen olivat kadunvarret täynnä paikalle vaeltavia, autotiet tukossa ja liikenteen jakajassa ratsupoliiseja. Köln on siitä hieno seura, että heillä on jopa omat chearleederit ja mitkäs muut ennen peliä raikuivatkaan kun tutut karnevaaliviisut. Tällä kertaa kentälle e lentänyt ylimääräisiä esineitä ja muutenkin katsomot olivat aika asiallisesti. Vieraskatsomo vaikutti äänekkäimmältä, mutta eivät punapaidat paljoa jälkeen jääneet.



Itse peli jäi lopulta aika keskinkertaiseksi ja päättyi 0-0. Täytyy myöntää, Köln oli parempi mutta St Paulin maalivahti oli mies paikallaan. Stadionilla harmittaa vain se, ettei tilanteita näe hidastettuna uudestaan vaan kaikki etenee kovin nopeasti. Toisaalta siten riittää puitavaa vielä pitkälle viikkoon, kun kaikki ovat pelin tapahtumista eri mieltä.  Olenkin keskustellut jalkapallosta kaupan kassalla, U-bahnassa, rakennusmiehen kanssa yliopiston hississä ja tietysti armas kämppikseni joutuu kestämään analyysini aina pelipäivän jälkeen.

Maanantai-iltaan toi erityistä kutinaa se, että vuosikausia Pauleja valmentanut mies aloitti tänä kesänä Kölnin valmentajana. Ongelmissa paininut seura odottaa pelastajaa kaljupäästä, joka nosti Paulit pari vuotta sitten 1. liigaan. Historia kertoo myös, ettei Köln ole pitkään aikaan onnistunut voittamaan St Paulia. Tällaiset seurojen väliset omituisuudet tuppaavat olemaan yleisiä, lienee psykologista peliä.



Nyt on meneillään 1. Bundesliigan kuudes ja 2. liigan kahdeksas peli viikonloppu. Pauli otti takkiin eilen, Köln taas sinnitteli kauden toisen voittonsa. Lotta-baarissa pelien samanaikaisuuteen oli keksitty ratkaisu: Baarin takaosan screenillä pyöri St Paulin peli ja etuosan telkkareissa Kölnin. Äänten sekamelska oli hurmaava. Toiset juhlivat maaleja ja toiset karjuivat pettymystään. (St Pauli  hävisi 3-0, mutta olut oli sentään hyvää.) Hetken hengähdystauon jälkeen näytettiin vielä illan 1. Bundesliigan peli.

Olipa kerran mies ja pallo ja siitä se sitten lähtikin. Eikä lopu ennen sarjojen jäämistä kesälomalle toukokuussa. Huoh.


Thursday 20 September 2012

Verenluovutus Saksassa

Nonni! Nyt se on tehty! Elämäni ensimmäinen verenluovutusretki. Ja vielä täällä Saksassa! Olen jo pitkään halunnut luovuttaa vertani hyötykäyttöön ja nyt lähdin vihdoin kaverin mukaan Yliopiston klinikalle. Olin valmistautunut tilaisuuteen syömällä viikon kalaa Norjassa, joten arvot olivat kohdallaan. Epäilin ensin, mahtaako ulkomaalainen vereni kelvata mutta ilmeisesti veripula on sellainen, että kaikki käy. 

Marssimme siis Klinikalle. Ensimmäisenä käteeni lyötiin Cocacola-pullo ja nippu papereita täytettäväksi.  Osa kysymyksista tuntui hyvinkin intiimeiltä, mutta kai se kuuluu asiaan. Kysymyksillä seulotaan muun muassa homoseksuaalit pois luovuttajien joukosta. En tiedä, saavatko he Suomessa luovuttaa verta, mutta täällä eivät ainakaan. Siinä sitten hörpittiin Colaa, lueteltiin viimeaikaisia ulkomaanmatkoja ja kasvateltiin verenpainetta. Tarjoilupöydältä sai käydä hakemassa brezeleitä, sämpylöitä, hedelmiä ja suklaamuffinsseja. Seuraavaksi tiskillä otettiin pikanäyte hemoglobiinista ja  mitattiin ruumiinlämpö. Olin ehkä sen verran hermostunut, että käteeni työnnettiin jo seuraava kolikko Cola-automaattiin. Kiitos.

Ennen kuin pääsin piuhojen päähän, edessä oli vielä lääkärin konsultaatio. Ensimmäisenä naistohtori  tavasi nimeäni ja kysyi, olenko suomalainen. Sen jälkeen hän totesi, että sepä mainiota. Poikani on nimittäin juuri rakastunut suomalaiseen tyttöön, joten voi olla, että minulla on joskus suomalaisia sukulaisia. Joskus sinne ainakin pitää matkustaa. Ja minä siinä sitten jakamaan vinkkejä matkan varalle ja kertomaan, että suomen kieli on tosiaan hieman erikoinen mutta silti ihan mahdollinen oppia. Jossain vaiheessa siinä jutustelun ohessa tehtiin sitä tarkastustakin, mutta se kesti puolet kauemmin kuin viereisen huoneen lääkärillä vierailleella ystävälläni.

Minut todettiin tai sitten puhuin itseni kelpo luovuttajaksi, joten ei muuta kuin kohti luovutushuonetta. Jännitystä ei mitenkään helpottanut käytävällä minua vastaan kävellyt mies, jonka valkoinen paita oli täynnä veritahroja. Minut ohjattiin isoon huoneeseen, joka oli täynnä vekottimia ja ihmisiä kiinni letkuissa. Kämppikseni oli jo melkein valmis, mutta jäi paikalle pitämään minulle seuraa. Taisin puhua tauotta, etten huomaisi, missä vaiheessa pistetään. Siinä sitä sitten höpöteltiin ja katsoltiin seiniä ja yritettiin olla ajattelematta vasemman käden ympärillä olevia letkuja. Ensimmäiset pari minuuttia olisi tehnyt mieli vetää koko hökötys irti. En kuitenkaan tehnyt sitä. Mutta sen sanon, että ihmisestä poistuva veri on aika lämmintä.

Kuuden minuutin kuluttua kone piippasi ja toimenpide oli valmis. En kuollutkaan, puhahdin minua irrottamaan tulleelle sairaanhoitajalle. Hän työnsi huvittuneena käteeni uuden Cola-kolikon. Sen lahjoitin kyllä jo pois, koska rajansa kaikella. Suklaamuffinsit kyllä maistuivat lepohuoneessa. Toimenpiteen jälkeen koitti palkinto, eli 10 euron lahjakortti elokuvateatteriin tai pariin isoon tavarataloon. Seuraavasta luovutuskerrasta tipahtaa sitten jo 25 euroa puhtaana käteen.



Saimme lähteä, kun olimme vakaasti luvanneet, että emme pyöräile kotiin tai seiso U-bahnassa kotimatkalla. Lupaus oli sinänsä tärkeä, koska mukana ollut ystäväni oli kaatunut pyörällään erään luovutuskertansa jälkeen. Lopputulos oli se, että hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan tarkkailuun. Tuohon matkaan kuluivat hänen juuri luovutuksesta saamansa rahat. Rautatabletit annettiin sentään ilmaiseksi.
Saturday 15 September 2012

K-80 kahvila


Norjassa taannoin viettämäni viikon aikana yksi asia ei lakannut ihmetyttämästä minua: Asutusta ja teitä on rakennettu mitä kummallisimpii ja kaukana kaikesta -oleviin paikkoihin. Toisinaan sivukylätkin tuntuivat aktiivisen asutuilta, toisinaan taas kaupunkimaisetkin tilat tuntuivat typötyhjiltä. Näin kävi Skudeneshavnissa. 

Laivamatka Stavangeriin kestää 75 minuuttia.

Itse asiassa kyseessä on jossain määrin kuuluisa ja palkittu pikkukaupunki. Wikipedian mukaan se on yksi Norjan pienimmistä kaupungeista ja valittu vuonna 1990 toiseksi parhaaksi norjalaiseksi kesäkaupungiksi. Kaunishan se kyllä oli, mutta samalla tunnelma oli jotenkin aavemainen. Olimme ryhmämme kanssa liikkeellä perjantai-alkuillasta ja meidän lisäksemme kohtasimme kaupungissa vain neljä vanhaa pappaa ja muutaman varjon ikkunassa. Autojakaan ei juuri näkynyt. Talojen valkoisuus jotenkin vielä lisäsi ghost city -tunnelmaa.


Kyltti varoittaa leikkivistä lapsista.

Olimme jo luopuneet toivosta löytää hiljaisten katujen varrelta kahvilaa, kun törmäsimme Kafé -kylttiin ja puuväreillä väritettyyn vohvelimainokseen.



Oven avattuamme meitä odotti täydellinen yllätys. Kahvila näytti mummolalta. Seinät olivat täynnä tauluja, pöydillä oli pitsiliinat ja kaikkialla oli sellaista tavaraa, jollaista vanhojen ihmisten nurkista löytyy. Paikkassa vallitsi rauha ja unelias myöhäisiltapäivän tunnelma. Kaappikello tikitti taustalla. Mutta mummojen sijaan kahvilaa vartioi neljä pappaa. Yksi oli paikan omistaja ja kolme muuta selkeästi kantiksia.




Kun olimme ensi hämmästyksestämme selvinneet - papat näyttivät olevan asiakaspölähdyksestä yhtä hämmennyksissä kuin mekin - laitettiin kahvipannu porisemaan ja vohvelipannu kuumaksi. Olimme päivän asiakkaat numerot 3-10. Tiskin takana olleeseen maailmankarttaan oli merkattu paikalla käyneiden kansallisuudet, ja aikalailla siellä näkyi maailma olevan edustettuna. 

Papoilla on pappojen salaisuudet.
Vohvelia, namskis!
Pöydällä oli tietysti pitsiliinat.
Kahvia odotellessamme kirjoittelimme kunnon turisteina postikortteja, kunnes äkkäsin hyllyn päältä valokuva-albumit. Oli jotenkin omituista katsella vieraiden ihmisten perhe- ja lomakuvia, vaikka jollain tavalla ne ovatkin universaaleja. Poseeraukset, huvituksenaiheet ja lomailot ovat hyvin samalaisia kotimaasta riippumatta.


Hehheh!
Koska aluksi näytti siltä, ettei meillä tule olemaan typötyhjässä kaupungissa juuri tekemistä, olimme harmillisesti aikaistaneet bussimme lähtöaikaa. Olisin hyvin mielelläni jäänyt kahvittelemaan pappojen ja valokuva-albumien seuraan, käpertynyt vielä virkatun viltin alle päiväunille ja jatkanut matkaa myöhemmin.