Wednesday 1 May 2013

Idiootti asuntoa etsimässä

Kävin hiljattain teatterissa katsomassa sovituksen Dostojevskin Idiootista (1868) ja tunsin vahvaa sympatiaa ruhtinas Myskiniä kohtaan. Tarinan alkaessa hän on ollut monta vuotta Sveitsissä hoidattamassa epilepsiaansa ja palaa Pietarin seurapiireihin iloisen naiivilla mielellä. Häntä kutsutaan idiootiksi, koska hän ei osaa pelata pelejä vaan on hyväntahtoinen ja kiltti. Loppua kohti hän ei enää hallitse tilanteita eikä ymmärrä, mitä ihmiset häneltä haluavat tai miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Lopputuloksena on hulluus. Jotenkin tämä alkoi tuntua hyvin tutulta perussyndroomalta kaikilla, jotka asuvat tai ovat asuneet ulkomailla vieraan kielen ja kulttuurin parissa. No, okei, ehkä tuota hulluksi tulemista lukuunottamatta.


Jos joskus pääseekin unohtamaan, että asuu ulkomailla ja on ulkomaalainen, tulee jossain vaiheessa muistutus ja karu palautus maanpinnalle. Viimeksi kävi näin, kun aloin tässä keväällä etsiä uutta asuntoa. Aloin tutkia asuntoilmoituksia netistä ja laitoin sanan kiertämään, jos joku sattuisi tietämään jotain. Hyvin pian minulle selvisi, että kun automaattisesti lähetetyt ilmoitukset kilahtavat sähköpostiin, niihin pitää reagoida erittäin nopeasti. Toisaalta minulla meni ensin tovi ymmärtää, mitä kaikkea ilmoituksessa ylipäänsä kerrotaan ja halutaan.

Asunnon hakeminen tai saaminen ei nimittäin ole kovin helppoa. Saksalaiset rakastavat byrokratiaa, mikä näkyy myös vuokranantajien vaatimuksissa. Hakukaavakkeen lisäksi asunnon hakijan täytyy toimittaa kopio jopa kolmen edellisen kuukauden palkkakuiteista, kopio henkkareista sekä virallinen todistus velattomuudesta. Jälkimmäisin selvisi minulle vasta, kun olin kysynyt paikallisilta, mitä ihmettä tarkoittaa Schufa-Auskunft. Ulkomaalaisen leima kirkastui otsassani.

Saksassa ei juuri omisteta eli osteta asuntoja vaan suurin osa asuu koko elämänsä vuokralla. Vanha luokkayhteiskunta kummittelee taustalla: rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. On nimittäin niin, että yksittäiset ihmiset eli vanhat, rikkaat suvut omistavat koko kerrostalon. Tämän koko meidän rapun omistaa naapuritalossa asuva vanha pariskunta, uuden asuintaloni omistaa rikas psykiatripariskunta. Ja näin siis talo kerrallaan. Ei ihme, ettei myytäviä asuntojakaan juuri markkinoille putkahda. 



Monet asunnot välitetään firman kautta, jolloin takuuvuokran lisäksi putoaa maksettavaksi hyvänkokoinen provisio. Sen lisäksi näillä saksalaisilla on tapana kantaa keittiönsä mukanaan. Vuokranantaja säästää, kun keittiö kuuluu vuokralaisen itsensä hankittavaksi ja hoidettavaksi. Joskus edellinen vuokralainen jättää keittiönsä lähtiessään, jolloin seuraavan tulee lunastaa se. Kulut voivat olla huomattavat, ennen kuin uuteen asuntoon on edes päässyt.

Minulla kävi kuitenkin tuuri. Olin vasta pääsemässä jyvälle asuntomarkkinoista ja asunnonetsinnästä, kun tärppäsi. Löysin tilavan, rauhallisen ja valoisan asunnon, josta ei mennyt provisiota eikä keittiökään tullut kalliiksi. Kämpän omistaa lastenpsykiatripariskunta, joka asuu linnaansa Kölnin laitamilla. Mikä niissä rikkaissa onkin, että heitä ympyröi kummallinen aura. Istuin puoli tuntia nahkaisella tuolilla antiikkisen puupöydän ääressä ensin nolona siitä, että en ¨ulkomaalaisena¨ muistanut tuoda kaikkia vuokraamiseen tarvittavia papereita mukanani ja sitten vaikeana siitä, että en ymmärtänyt heti kaikkea, mitä minulle etäisen kohteliaasti selitettiin. Sopimus on kuitenkin kirjoitettu, joten kovin pahasti en mokannut, vaikka oloni oli - kuin idiootilla.


                                                           Zen Café: Idiootti (1998)