Thursday 19 June 2014

Heinähattu ja Vilttitossu Saksassa

Viime viikot ovat olleet tähänastisen yliopistourani ehdottomasti kiireisimmät ja stressaavimmat. Toisaalta ei liene oikeutta valittaa, jos tärkein työtehtävä käsittää Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjojen läpilukemisen ja tekstien analysoimisen. Viihdyttäväähän se tietysti oli, nauramaankin pisti, mutta nämä kaksi daamia ovat olleet viime vuosina niin tuottelijaita, että tuotannon kahlaamiseen menee tovi jos toinenkin.

Ensimmäinen muistoni Nopoloiden lastenkirjoista on 2000-luvun alusta, kun lähdin innokkaana kirjallisuudenopiskelijana ystäväni kanssa elokuviin. Suunnitelmana oli katsoa erästä menneiden aikojen kirjailijaa ja hänen elämäänsä käsitellyt raina, mutta toisin kävi. Humanisteina emme olleet osanneet lukea aikatauluja oikein, joten kyseinen elokuva ei pyörinytkään vielä niin alkuillasta. Koska olimme kuitenkin paikalle vaivautuneet, päätimme mennä katsomaan jotain muuta. Leffaksi valikoitui Nopoloiden Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan pohjalta tehty elokuva. Enpä olisi uskonut, miten mainio se oli! Elokuvan lopussa me kaksi humanistia kyynelehdimme vielä koskettavaa loppukohtausta, kun ympärillämme istuneet lapsiperheet olivat jo kiirehtineet vessaan.


Seuraavan kerran kohtasin Nopolat siskoni perheen autossa. Siskoni pitää huolen, ettei ulkomailla asuva lapseton täti pääse vieraantumaan realiteeteista ja järjestää kaikenlaista mukavaa pikkuohjelmaa. Sillä kertaa olimme viettäneet lapsiperheellisen päivän Tampereen Ideaparkissa muutamien muiden joululomasta nauttineiden perheiden kanssa. En tiedä, kuka oli kotimatkalla väsynein, täti vai lapset tai ehkä kuskina toiminut perheenisä, mutta matkaa päätettiin jouduttaa kuuntelukirjalla Risto Räppääjä ja kuuluisa Camilla.

Kuuntelun aikana ilmeni seuraavanlaisia ongelmia. Ensinnäkin minä ja siskoni nauroimme monessa kohdin niin paljon ja kovaa, että takapenkilta kuului jatkuvasti komento "Olkaa hiljaa!". Kun lopulta naurultamme rauhoituimme, kysyi kuopus keskipenkiltä, mille te oikein nauroitte. Kukaan ei ehtinyt kuitenkaan vastata, kun seuraava naurunremakka täytti auton.

Tilanteeseen tiivistyi se, mikä on tyypillistä Nopoloiden lastenkirjoille. Ne on kirjoitettu lapsiyleisölle aikuista kuitenkaan unohtamatta. Monet tilanteet, henkilöhahmot ja heidän reaktionsa sekä tarinoiden kielelliset tasot ovat sellaisia, että vain aikuinen voi ne ymmärtää. Voisin puhua tästä aiheesta pidempäänkin, olenhan nykyään Heinähattujen ja Risto Räppääjien erikois(spagaatti)tutkija.

Kesäkuun alussa tapahtui sitten niin onnellisesti, että tapasin Sinikka ja Tiina Nopolan ja pääsin keskustelemaan heidän kanssaan kirjoista, elämästä, spagaateista ja ehkä vähän saksalaisista miehistäkin. Erään ison pankin kulttuurisäätiö järjestää joka vuosi kolmiviikkoisen lastenkirjallisuustapahtuman, jolloin ulkomaisia kirjailijavieraita viedään tavallisiin kouluihin ja lastenkirjastoihin. Tänä vuonna kohdemaana oli Suomi ja siksi myös Nopolat saapuivat tänne Reinin rannalle.
Kuva Katharina Müller.
Tavattuani nämä mainiot naiset en yhtään ihmettele, että heidän kirjoittamansa kirjat ovat menestyksiä ja löytävät lukijoita eri kielistä ja kultuuripiireistä ympäri maailman. Välihuomautuksena tosin todettakoon, ettei Heinähattuja tai Räppääjiä ole vieläkään julkaistu saksaksi.

Iättömät leidit ovat säilyttäneet lapsenmielisen uteliaisuutensa ja heillä on tapana katsoa maailmaa vähän vinosti. Molemmista syntyy hyvää huumoria, mistä voi aiheutua jopa pieniä ongelmia, kun keskustelee livenä Nopoloiden kanssa. Kuuntelija epäilee kuulemaansa, etsii kaikesta ironiaa ja yrittää analysoida, mitä sanotaan tosissaan ja mitä ei. Että noinko se isosisko Sinikka aina vaan sitä pikkusiskoaan Tiinaa mollaa eikä toinen ole moksiskaan. Voi voi sentään.

Ironiaa tai ei, tämä tutkija löysi lopulta itsestään yhtäläisyyksiä Heinähatun ja Vilttitossun äitiin Hanna Kattilakoskeen ja hänen öisiin spagaatteihinsa. Se kelvatkoon tulokseksi tästä tutkimusurakasta.
Spagaatti.
Tuesday 10 June 2014

Viikonloppu Romaniassa

Mitä ihminen tekee silloin, kun työstressi on kovimmillaan eikä aikaa ole mihinkään ylimääräiseen? Lähtee viikonlopuksi Romaniaan! Lähdin tapaamaan siellä harjoittelijana olevaa ystävääni sekä tuttua suomen kielen lehtoria ja lopulta kävi niin, että paikalle sattui myös suomalainen yliopistotuttava, jonka vetämään kirjaprojektiin osallistuin talvella. Kaikki tiet vievät siis Romaniaan ja Transylvaniaan.

Romania ja erityisestin Cluj tarjosi väsyneelle positiivisten adjektiivien ryöpyn. Minua oli tosin jo ennen lähtöäni varoitettu, ettei maa ole sellainen, kuin olen ehkä kuvitellut. Ja tämä siis vain positiivisessa mielessä. Ensimmäinen klisee on tietysti se, että vietin viikonlopun Transylvaniassa, mutta en nähnyt yhtäkään vampyyriä. Olen pettynyt.

1. Minua oli varoitettu siitä, että ihmiset eivät puhu kovin hyvää englantia. Niinpä minua hieman jännitti, kun menin lentokentän taksitolpalle osoitelappu käsissä täristen ja kömmin tuoksuaineilla raikastettuun taksiin. (Romanialaiset rakastavat kaikenlaisia tuoksuaineita ja mitä voimakkaampia ne ovat, sen parempi.) Kuski aloitti heti ensimmäisessä mutkassa englanninkielisen turistiopastuksen. Kuulin kaiken kaupungin taloudellisesta elämästä viikonlopun musiikkifestareihin. Hän kertoi myös ylpeänä, että heillä on MacDonalds, mutta että minun pitää tietysti maistaa joitain perinteisiä ruokia - Tyttö, kirjoita ylös, että muistat nämä nimet - kävi käsky. Siinä sitten ajeltiin ympäri kaupunkia, minä ihmetellen taksin tuoksua ja hän painaen asioita mieleeni. Viikonlopun vakio sitaatiksi muodostuikin, kuten se taksikuski minulle kertoi…

2. Huomasin jo taksimatkalla, että monet talot ovat hieman ränsistyneitä. Toisaalta monia kortteleita on myös korjailtu ja vanha kaupunki näytti oikein idylliseltä. Olen aikaisemmin käynyt Tsekeissä ja täytyy sanoa, että maissa vallitsee hyvin samanlainen tunnelma. Ystäväni historioitsijakämppis loi silmieni eteen kuvia vanhasta Itävalta-Unkarin imperiumista, joka oli rikas ja vahva ja sitä jo aikana, jolloin Suomessa asuttiin vielä mäkituvissa, tölleissä ja saunoissa. Kunhan ehdin, etsin käsiini historiateoksen, josta voin lukea lisää noista menneisyyden suurajoista. Edes diktatuuri ei ole onnistunut pyyhkimään menneiden vuosien jälkiä kaduilta ja rakennusten seinistä.

3. Jossain määrin ennakkoluuloisena ajattelin, että aina kun mennään itään, törmää naistyyppiin, jolla on pitkät punaiset kynnet ja korkeat korot ja jota ei kutsuta Suomessa kovin mairittelevilla nimillä. Väärin! Romanialaiset naiset ja tytöt ovat kovin moderneja ja pukeutuvat  yhtä arkisesti kuin monet muutkin länsieurooppalaiset naiset. Myöskään meikeissä ei liioitella vaan katukuva oli hyvin samanlainen kuin se on täällä Saksassa.

4. Ennakkoluulojeni uhriksi jouduin myös, kun etsin katukuvasta kerjäläisiä, epämääräisiä kortteleja, kodittomia lapsia ja romaneja. Eipä juuri näkynyt ei. Kun kävelen Kölnissä kotoa lähimmälle ratikkapysäkille, väistelen useampia kerjäläisiä ja kodittomia, kuin mitä näin viikonlopun aikana Romaniassa. Romanit eivät ole romanialaistenkaan kesken suosittuja, vaan heitä syrjitään sielläkin. Toisaalta en nähnyt  yhtäkään, joten en osaa sanoa, mikä tilanne oikeasti on.

5. Romania on sulkeutunut maa, jossa ei ole ulkomaalaisia. Väärin. Ensinnäkin Romania on kaksikielinen maa: valtaväestön keskellä asuu suuri unkarilaisvähemmistö, mutta historian jäänteenä maasta löytyy myös tsekinkielisiä kyliä. Unkarilaiset eivät tosin ole kovin hyvässä maiseessa, joten eräskin kertoi, että joissain tilanteissa hän puhuu mieluummin englantia ja esiintyy ulkomaalaisena kuin paljastaa olevansa Romanian unkarilainen. Taas näitä historian kerrostumia! Toisaalta tutustuin viikonlopun aikana pariin chileläiseen ja pariin tsekkiläiseen opiskelijaan / tieteentekijään. Joko Romania siis todella on kansainvälinen tai sitten tapasin kaupungin ainoat ulkomaalaiset. Voi olla, että jälkimmäinen väite pitää sittenkin paikkansa.

6. Kuvittelin, että kommunistinen diktatuuri on jättänyt jälkensä maahan ja sen asukkaiden mentaliteettiin. Ehkä näin voi ollakin, mutta yllätyin siitä, miten ystävällisiä ja huomaavaisia ihmiset olivat. Toki he eivät ota itse kontaktia ja tervehtivätkin sitten vasta, kun olet ensin tervehtinyt heitä. Mutta maassa vallitsee todella ihmisystävällinen kulttuuri. Saksalaisia kehutaan usein kohteliaiksi, mutta vaatimattomien ja sydämellisten romanialaisten rinnalla saksalainenkin kohteliaisuus on aika pintapuolista. Jopa lentokentän turvatarkastuksessa vallitsi leppoisin tunnelma, minkä olen missään kokenut.


Viikonlopun kestänyt vierailu on toki lyhyt eikä siinä vielä ehdi täysin päästä sisälle siihen, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Voi siis olla, että vain positiivisia kokemuksia tarjonnut vierailuni oli vampyyrien taitavaa sillmänlumetta. Täytyy myös muistaa, että Cluj Napoc on yksi Romanian rikkaimpia ja hyvinvoivimpia kaupunkeja, vaikka asukkaiden keskitulot jäävätkin 300-400 euroon kuukaudessa, kertoi taksikuski. Köyhiä tai ei, en ole missään muualla juonut niin herkullista kotitekoista limonadaa kuin Romaniassa. Heidän oluensakin on kuin Suomessa, Ursus eli karhu.

Kun olen ensin kahlannut sen Itavalta-Unkarin historiaa käsitelleen suurteoksen, aion lähteä roadtripille vanhaan Eurooppaan ja antaa itseni ihastua ja yllättyä ja upota menneisyyden loistoon. Sitä odotellessa toivon, että ennakkoluulot Romaniaa kohtaan laskevat. Saksassa ei esimerkiksi edes saa käsitellä Romanian rahaa, kertoi pankkivirkailija minulle, kun yritin vaihtaa rahaa ennen matkaani. Kehitys kehittyy mutta voisiko maa joskus palata jopa takaisin päin, niihin menneisiin hyviin päiviin, jotta sitä taas arvostettaisiin?