Saturday 16 August 2014

Kotiinpaluu?

Olen asunut kohta neljä vuotta Saksassa. Neljä! Vuotta! Sinä aikana olen käynyt noin 15 kertaa Suomessa. Tajusin jossain vaiheessa, että minun on käytävä päivittämässä kieltäni säännöllisesti tai muuten voin unohtaa nämä kirjoitushommat. Yli kolmen kuukauden tauko johtaa tilaan, jossa siirrän kirjoittamisen jälkeen verbit lauseiden lopusta sinne oikeille paikoille. Ja ne lauseiden loppukiekaisut, varsinkin kysymyslauseissa!

Pitkä ulkomailla oleskelu johtaa siihen, että näkee kotimaansa ulkopuolelta ja eri valossa kuin sellainen, joka elää siellä arkeaan. Olen ajoittain ehkä turhankin skeptinen kotimaatani kohtaan, mutta lomalla tuntui siltä, että ihmiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä kuin muistinkaan. Vai johtuiko se vain siitä, että oli kesä ja viikkotolkulla aurinkoa ja hellettä? Ehkä talvella on taas toisin. Toisaalta olin varsin järkyttynyt Lahden katukuvasta, joka kesästä huolimatta oli lähes inhorealistinen. Näytti siltä, että rakenustöiden peittämässä keskustassa liikkuu lähinnä avohoitopotilaita, pulsuja, pitkäaikaistyöttömiä ja vanhuksia. Anteeksi Lahti, mutta siltä se näytti.
Lahden paras puoli, satama kesäillassa.
Jostain syystä kaikkien näiden vuosien ja Suomi-kritiikin jälkeen minua on vaivannut viime päivinä kunnon koti-ikävä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa. Tulin keskiviikkoyönä kotiin, mutta en ole oikein vieläkään laskeutunut. Tuntuu, että on fyysisesti täällä mutta henkisesti vielä mökkilaiturilla. Iltaisin tulee aivan liian aikaisin pimeä, ja joka paikassa on liikaa autoja ja taloja. Lähes kaikki ystävät ja tututkin sattuvat olemaan viikonloppua poissa tai vielä lomilla, joten kaiken sosiaalisen Suomi-elämän jälkeen olen miljoonakaupungin keskellä, yksin.

Tein myös sen virheen, että luin lentomatkalla Tove Janssonin Taikatalvea (löysin äitini painoksen kirjasta vuodelta 1962), joten koneen vasta laskeutuessa Kölniin minulla oli ikävä Suomen kuulaita talvipäiviä, joita en ole moneen vuoteen kokenut. Siksi aloitin torstaiaamun katsomalla Tove Jansson dokkareita YLE Areenasta. Halusin kuulla suomea. Ei huvittanut kuunnella saati puhua saksaa. Sitten järjestelin suomenkielisiä kirjoja pursuavan kirjahyllyni uudestaan ja kirjoitin sähköposteja Suomeen. Jossain vaiheessa perustarpeet kuitenkin menivät kiukutteluni edelle ja oli pakko lähteä ruokakauppaan, eli kadulle saksalaisten sekaan. Tutussa lähikaupassakin tuntui kaikki olevan vinksallaan enkä meinannut löytää mitään, en ainakaan karjalanpiirakoita, ruisleipää tai Fazerin salmiakkia. Leipomon tätikään ei ymmärtänyt minua, sillä saksalaiset vokaalit tarttuivat kurkkuun. Todellinen palautus maanpinnalle suomenkielisten leppoisien lomaviikkojen jälkeen.
Kotimaa hyvässä valossa.
Kotimatkalla ohitin k-50 kulmakuppilan, jossa on parhaat bileet aina aamukymmenestä lähtien. Leveä kölnin murre saavutti korvat ja ensimmäinen hymynkare pyrki kuin pyrkikin suupieliin. Vähän matkan päässä näin kaksi tutunnäköistä eläkeläistä nojailemassa rollaattoreihinsa ja väittelemässä siitä, kummalla on enemmän vaivoja. Alakerran kioskia pitävä turkkilainen perhe tervehti iloisesti, kuin olisivat huomanneet, että olin viikkoja poissa. Luikin äkkiä rappukäytävään, jotta olo ei alkaisi tuntua liian kotoutuneelta.

Juttelin hiljattain Ghanasta kotoisin olevan ja nykyään Saksassa asuvan miehen kanssa. Puhuimme kaikesta tärkeästä, kuten jalkapallosta, saksalaisten ärsyttävistä puolista ja kotimaan merkityksestä. Jossain vaiheessa hän taputti sydäntään ja sanoi, että vaikka muualla olisi ihan hyvä, sydän on kuitenkin aina kotimaassa. Niin se on.

Kyllä tänne varmaan taas kotiutuu, kyllä varmaan ja pakostakin. Ja jos ei, on takataskussa jo liput seuraavaa, järjestyksessään 16. Suomen-reissua varten. Takaisinmuutoaikeita ei vielä kuitenkaan ole - eihän se Suomi sieltä mihinkään karkaa ja pääseehän sinne aina takaisin. Joskus. Ehkä. Mutta ei vielä.
Ja sitten olivat vielä puut.