Hannu Raittila Kölnissä

Onko elämää Frankfurtin kirjamessujen jälkeen, kysyy moni itseltään näinä viikkoina. Voi olla, että aika on jakautunut kahtia - aikaan ennen ja jälkeen messujen. Vielä ei ole näyttää mitään kovin konkreettista, mitä näitä suomalaisia kirjailijoita nyt juoksentelee edelleen ympäri saksankielisen Euroopan. Me saimme tänne Kölniin Hannu Raittilan.

Raittila on nimetty insinöörikirjailijaksi, eikä syyttä. Jos ei kirjan päähenkilönä ole insinööri, niin sitten tarina on täynnä insinöörinvarmoja faktoja ja huomautuksia. Raittila sai teoksellaan Canal Grande Finlandia-palkinnon vuonna 2001. Siinähän Venetsian kanaalit yritetään pelastaa suomalaisin insinöörivoimin. EU-hanke ei voi muuta kuin epäonnistua. Muistan lukeneeni Raittilalta myös omaelämäkerrallisen pohdintakirjan kirjailijaelämästä. Teos syntyi vesitrilogian jättämässä tyhjyydessä ja ruotii erilaisten dokumenttien kautta monipuolisesti kirjalijan roolia ja elämää. Muistan kirjasta katkelman, jossa Raittila kuvaa matkaansa Saksaan ja paikallisia luentatilaisuuksia. Samaa hän tuumasi Kölnissä viime tiistaina: miten ihmiset lähtevät vapaaehtoisesti kodeistaan pimeään iltaan, maksavat siitä, että saavat istua kuuntelemaan kirjailijan jorinoita ja esittävät luennan päälle vielä kysymyksiäkin. Suomessa kirjailija saisi tiistai-iltana puhua tyhjille seinille.

Kölnin pääkirjastoon oli kuitenkin saapunut yli 50 ihmistä kuuntelemaan, mitä Raittilalla on sanottavana. Kovin paljoa hän ei kyllä puhunut. Tämä johtui osin saksalaisista ja heidän tavoistaan. Kirjailijaparka sai nimittäin istua lavalla lähes 40 minuuttia ennen kuin hän sai ensimmäisen kerran avata suunsa. Ja silloinkin vain lukeakseen katkelman kirjastaan. Tilaisuus etenee nimittäin niin, että ensin yksi kirjaston tai muun järjestävän tahon edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja muun väen ja pitää alustuspuheen. Sitten toisen järjestävän tason edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja esittelee illan päätähden. Sitten illan juontaja/tekstien lukija tervehtii yleisöä ja esittelee oman näkemyksensä kirjasta ja sen tapahtumista. Stten kirjailija lukee lyhyen pätkän kirjasta alkuperäiskielellä, johon lukija vastaa lukemalla käännöksestä paljon pidemmän katkelman. En yhtään ihmettele, että illan päätähti näytti ajoittain hieman kyllästyneeltä ja siltä, että ehti luennan aikana laskea kaikki kattorakenteet ja lamput.

Ja sitä kirjaahan sitten luettiin varsin antaumuksella. Mietin jo jossain vaiheessa, päättikö lukija vetäistä koko kirjan yhdeltä istumalta. Tähän vierustoverini tuumasi, että niin, tämähän on saksalainen luentatilaisuus, tänne tullaan kuuntelemaan luentaa eikä seurustelemaan. Suomessa se vähäinenkin paikalle saapunut väki olisi tässä vaiheessa jo lähtenyt kotiin.

Raittila ei puhunut paljon silloinkaan, kun siihen lopulta tarjoutui mahdollisuus. Hän tuntuu tehneen vähäpuheisuudesta ja jöröttämisestä taidetta. Vähän samalla tavalla, kun Petri Tammisen rooliksi ja tavaramerkiksi on muodostunut ujostelu ja arkailu, laukoo Hannu Raittila rauhallisia ja hitaita mutta erittäin asiallisia ja painavia kommentteja. Insinöörintarkkuudella. Siltä muuten vaikutti myös tämä luennan alla ollut kirja, Terminaali, joka oli viime vuonna Finladia-ehdokkaana ja voitti alkukeväästä Runeberg-palkinnon. Globalisaatiota ja maailman nykytilaa käsittelevä teos on analyyttinen ja ajankohtainen jopa siinä määrin, että lukijaa ihmetyttää kirjailjan kyky ennustaa ja nähdä tulevia tapahtumia.

En ole lukenut teosta enkä tiedä, josko luenkaan. Sen verran yksityiskohtaisen, lue hieman turhankin yksityiskohtaisen, selostuksen illan vetäjä teoksesta antoi. Tiedän pääasiat, kehityslinjat ja jopa osan loppuratkaisusta, joten en taida enää tarttua teokseen. Myös opiskelijat valittivat, että  saivat luennasta jopa liikaa tietoa. Mutta ehkä se on juuri tämä, mihin luentatilaisuuksien suosio perustuu. Kuulet yhdessä illassa perustiedot teoksesta, näet miltä kirjailija näyttää ja voit muodostaa mielipiteen nopeasti. Kuulostaa kultturellimmalta kuin kirjablogit tai wikipedia eikä itse kirjaa tarvitse sitten tosiaan lopulta enää ollenkaan lukea.

Niin tai nein, ilta oli kuitenkin mielekäs ja lopussa kirjailija sai useita teoksia signeerattavakseen ja varmasti lisää materiaalia seuraavaan kirjailijuutta käsittelevään teokseen, jos sellaisen vielä joskus rustaa.

Terminaalin arvostelu on luettavissa mm. täältä.

Frankfurtin kirjamessut: Suomi on COOL.

Viime viikolla vietettiin Frankfurtissa massiivisia kirjamessuja ja pitää asua tynnyrissä, jos ei ole sattunut kuulemaan ja huomaamaan, että Suomi oli  tänä vuonna Frankfurtin kirjamessujen kunniavieraana. Ehrengastland pääsee esittelemääm itsensä isosssa pääpaviljongissa, mutta muutkin osastot ovat pyrkineet tuomaan esille kaiken, millä on jotain tekemistä kunniavieraaksi valitun maan kanssa.

Kävin Frankfurtin kirjamessuilla perjantaina opiskelijoideni ja kollegoideni kanssa ja kokemus oli sellainen, että viime päivät on pitänyt kerätä ajatuksia ja sanoja vaikutelmien purkamiseksi. Samalla olen muotoillut kohteliaan piikikkäitä saksalaisia lauseita bussifirmaan, jonka kuljettaja onnistui tekemään päiväst hieman kummallisen. Tämä turkkilainen odotti meitä ensinnäkin ihan muualla kuin piti ja opetteli sitten käyttämään navigaattoria. Järjestin siis ekskursion Frankfurtiin ja olin varannut sitä varten bussin.

Olimme jo lähdössä yli 20 minuuttia myöhässä. Ja sitten, 50 kilometriä ennen Frankfurtia hän kääntyy yhtäkkiä sivuun motarilta. Minä tietysti, että nyt pitää tankata, alles gut, vaikka tyyppi ei kommentoi asiaa sanallakaan. Lopulta hän ajaakin motellin pihaan ja vasta sitten, kun kysyn, että mitäs nyt, hän kertoo tarpeestaan käydä vessassa. Onneksi aikataulumme oli sen verran joustava, että sen raameihin mahtui myös yksi sekoileva bussikuski.

Viime perjantai sattui olemaan talvilukukauden ensimmäisen viikon päätös, joten en ollut ihan terävimmilläni, ja päivä oli pitkä. Kaiken kiertelyn ohella pyrimme norjattaren kanssa pitämään myös sopivia taukoja. Siksi voinkin todeta, että messualueelta saa hyvää kahvia, kuivia muffinsseja, edullista valkoviiniä, rasvaista thaikkuruokaa ja ihan ok ranskanperunoita.

Aloitimme messuilla tietysti itse pääpaikasta eli Finnland. COOL. paviljongista. Olin viikon aikana jo kuullut, että presidenttimme piti avajaisissa tylsän puheen, Sofi Oksanen oli statement niin kuin aina, Pasi Sahlberg ratsasti suomalaisella koululla - ja että paviljonki on vähän tylsä. Näine odotuksineni marssin valkoiseen tilaan ja yllätyin erittäin positiivisesti. Kaiken messuhälinän ja härdellin keskellä Suomen alue tarjosi rauhallisen mutta toiminnallisen keitaan ja valkoisuudesta huolimatta siellä oli paljon katsottavaa. Alueella oli pyöreitä sylintereitä, joista kaksi ympyröi pientä esiintymislavaa ja kaksi kirjallista taidepajaa. Yhdessä oli lastenkirjanäyttely kuvittajien näkökulmasta, ja suurin sylinteri rajasi kirjanäyttelyn ja tarjosi hengailutilan. Toisen esiintymislavan yhteydessä oli vielä kahvila, josta sai suomalaisia erikoisuuksia. Illansuussa paviljongissa tarjoiltiin myös maistiaiskierros aitoa suomalaista lonkeroa.

Paviljongin esiintymislavoilla tapahtui koko ajan kaikenlaista kirjailijatapaamisista paneelikeskusteluihin. Itse satuin näkemään mainion Kompositio-nimisen teoksen, jossa kirjailijat, muun muassa Riikka Pelo, olivat dramatisoineet tekstejään draamaohjaajien kanssa.

Frankfurtin kirjamessut eivät ole varsinaiset yleisömessut, mitä on vaikea uskoa, sillä viikonloppuna siellä kävi yli 200 000 vierailijaa. Messuilla ei kuitenkaan myydä kirjoja tavallisille tallaajille vaan kustannussopimuksia kustantajille. Cool-paviljongin yhteydessä oli onneksi pieni myyntipöytä uutuuskirjoille. Messuille tuotiin nimittäin 106 käännöstä vanhasta ja uudesta suomalaisesta kirjallisuudesta - ymmärtääkseni koko vuoden käännössaldo tulee olemaan yli 200.

Messujen tärkein osa tapahtuu kuitenkin siis viikolla, kun agentuurit, kirjailijat ja kustantamot tapaavat toisiaan suurissa halleissa ja vaihtavat tietoja ja sopimuksia. Tapasin messujen hälinässä myös Sinikka ja Tiina Nopolan, joilla oli ollut muutamassa päivässä 17 tapaamista. Kuulin myös, että suomalaisten kirjojen oikeuksia myytiin erityisesti englanninkielisiin mahin, mutta todennäköisesti myös muualle. Sen verran hyvin edustettuna oli koko maailma.

Paviljongin ja agentuurien alueiden ulkopuolella Suomeen törmäsi myös ainakin lastenkirjaosastolla, taide- ja tietokirjahallissa, oppikirjaosastolla ja matkailupuolella. Helsingin kaupungin turistiosasto oli sekin paikalla ja massiivisten hallien väliin jäävällä pihalla seisoa törötti suomalainen kirjastoauto.

Päivässä oli mukavinta se, että tapasin paljon tuttuja, jopa siinä määrin, että saattoi unohtaa olevansa Saksassa. Pidin Suomen paviljongista, mutta seuraavat vuodet vasta näyttävät, millainen vaikutus näillä messuilla on onnistuttu luomaan. Jostain luin, että ainakin mediahässäkkä tämän Suomi Cool- projektin tiimoilta on ollut Saksassa ennennäkemätöntä. Myös opiskelijani pitivät näkemästään. Ainakin he vaikuttivat jaksaneen kierrellä ahkerammin kuin minä.  Monet olivat tavanneet suomalaisia kirjailijoita ja ostaneet kirjoja. Kotimatkalla bussissa oli aika rauhallista, kun innokkaimmat alkoivat heti lukea uusia kirjojaan. Vaikka logosta voikin olla montaa mieltä, Suomi tuli ja näytti olevansa COOL.

Kaiken valkoisuuden keskellä loisti lastenkirjanäyttely.

P.S. Kirjoitin Frankfurtin kirjamessuista myös kolme vuotta sitten Islannin ollessa kohdemaana. Teksti löytyy täältä.