Tuesday 10 November 2015

Nordische Filmtage - jälkihöyryt

Valitettava tosiasia on se, että syksyn odotetuin viikonloppu on takanapäin ja seuraavaa kertaa saa odottaa melkein vuoden. Viikonloppuna vietettiin Lyypekissä Nordische Filmtage, pohjoismaiset elokuvafestarit, jo 57. kerran. Itse olin mukana kolmatta kertaa. Yleisesti voi sanoa, että tänä vuonna taso oli tasaisen hyvä ja parempi kuin viime vuonna mutta hävisi silti parin vuoden takaiselle huippuvuodelle. 

Moni elokuva liikkui hyvin samanlaisissa tunnelmissa ja aihepiireissä ja jossain vaiheessa ajattelin, etten kestä enää yhtään lähikuvaa jonkun naamasta. Kai niitä tunteita voisi esittää jollain muullakin tavalla. Toinen monissa elokuvissa vastaan tullut keino oli auto-kohtaus, jossa kamera on joko konepellillä tai auton sisällä.

Oikein ajoitetun tankkauksen ja riittävän kofeiinin avulla onnistuin perjantaina katsomaan viisi elokuvaa. Jos joku nyt kysyisi, mitä ne olivat, en muistaisi, mutta onneksi ohjelma on tallessa. Tänä vuonna yksi elokuvien kantava teema oli sodan jälkeinen aika ja sodasta palaaminen (II. ms ja Afganistan). Jätin tämän teeman suosiolla väliin ja keskityin ihmissuhteisiin, mikä johti siihen, että näin paljon elokuvia vanhuksista, nuorten ongelmista ja erilaisista rakkaustarinoista. Kokonaisuudessaan ehdin reilun kahden vuorokauden aikana katsoa 9 elokuvaa, 2 dokumenttia ja 8 lyhytelokuvaa. 

Uudet suomalaiset elokuvat olivat tänä vuonna hieman kummallisesti edustettuina, sillä joko niissä ei puhuttu suomea (Kaksi yötä aamuun, Tyttökuningas) tai ne eivät sijoittuneet Suomeen (Miekkailija). Oli mukana myös nuortenelokuva Toiset tytöt, joka palkittiin lopulta lasten- ja nuortenelokuvapalkinnolla mutta jota en aikataulusyistä onnistunut näkemään. Yhden suomalaisen lyhytelokuvan sentään näin, Tiina Lymin Naisen nimi (traileri täällä) oli hauska pieni anekdootti teemaan naimisiinmeno ja sukunimen valinta.

Toisin kuin toissavuonna tänä vuonna olin aika samaa mieltä festivaalilla palkittujen elokuvien suhteen. Yleisön suosikiksi nousi pieni islantilainen draana Fúsi / Virgin Mountain. Se kertoo tarinan 40-vuotiaasta vielä äitinsä kanssa asuvasta ja seksuaalisesti kokemattomasta ja ylipainoisesta Fúsista. Tarina oli hiljainen ja kaunis ja se loppuu kuvaan, jossa Fúsin suupielessä on tyytyväinen virne. Toki mietin, että elokuvan idea olisi riittänyt ihan vain lyhytelokuvaksi, mutta sen maisemassa viihtyi mielellään pidempäänkin. Traileri täällä.

Myös tuomariston pääpalkinto meni pienelle elokuvalle Islantiin. Odotin komediallista otetta mutta sainkin tragedian, jonka loppu jätti aika hiljaiseksi. Sture Böcke kertoo kahdesta veljeksestä, jotka kasvattavat lampaitaan vierekkäisissä taloissa mutta eivät ole puhuneet toisilleen 40-vuoteen. Toinen veli on sympaattinen erakko, toinen alkoholisti. Lammasfarmeja kohdanneen onnettomuuden jälkeen veljien on syytä lähestyä toisiaan, mutta elokuvan loppuu kysymysmerkkiin, mikä on tyylikäs ratkaisu sinänsä.


Omiksi suosikeiksini nousivat tanskalaiset elokuvat Silent heart ja Rosita.
Ensimmäinen oli ehkä vähän turhan tunnepitoista katsottavaa lauantai-aamuna kello 10, mutta itsepä valitsin. Bille Augustin taidokas draama kertoo erään perheen viimeisestä viikonlopusta. Vakavasti sairas äiti/isoäiti haluaa päättää päivänsä ennen kuin sairaus leviää liian pitkälle. Hän on kutsunut tyttärensä viettämään viimeistä viikonloppua ja samalla viimeistä yhteistä joulua. Elokuva oli yhtä itkemistä alusta loppuun mutta samalla ihan uskomattoman hyvä. Kuulemma sen maailmanensi-illassa aplodit olivat kestäneet 20 minuuttia. 


Jotta viikonloppu ei olisi mennyt ihan nyyhkimiseksi, valitsin viimeiseksi elokuvaksi vähän kevyemmän draaman. Lauantaina oli tarkoitus katsoa yksi komedia, mutta jätin Here ist Haroldin katsottavaksi myöhemmin DVD:ltä. Sunnuntain päätöselokuva oli kuitenkin ihan riittävän kevyt jättämään hyväntuuliset jälkihöyryt. Rosita kertoo filippiiniläisestä naisesta, joka tulee pieneen tanskalaiseen kalastajakylään ja päätyy kahden miehen, isän ja pojan, väliin. Tanskalaisen elokuvan suurtähdet saivat siten työkaveriksi filippiiniläisen näyttelijän, joka tunnetaan ohjaajan mukaan myös paikallisesta Playboysta.

Elokuva oli hauska ja uskottava ja sen loppu ei ollut liian yksinkertainen. Kokonaisuutena se oli viikonlopun elokuvista viihdyttävin kokonaisuus, sillä kukaan ei sairastunut, kuollut tai joutunut väkivallan uhriksi. Mitä nyt yksi sydän särkyi. Valitettavasti löysin elokuvan trailerin vain tanskaksi mutta siinä on dialogia myös englanniksi.

Loppukaneetiksi vielä täytyy todeta, miten suunnaton ylivalta tanskalaisilla elokuvantekijöillä tällä hetkellä on. Myös Islannista tulee asukasmäärään suhteutettuna hurjan paljon laadukkaita elokuvia. Ehkäpä ensi vuonna on taas Suomen ja Ruotsin vuoro.