Thursday 14 January 2016

Koululiikunnan tulevaisuus

Tuttavapariskunta tuli kylään. Pariskunnan mies sai syksyllä lukion englannin- ja liikunnanopettajan viran. (Saksassa pitää olla kaksi opetettavaa ainetta eikä yhdistelmässä ole juuri rajoituksia. Eräs toinen ystävä auskultoi juuri historian- ja ranskanopettajaksi).

Kesken ruokailun tuli puhetta oppilasryhmistä.
- Sä olet siis poikien liikunnanopettaja.
- Ei kun myös tyttöjen. Meillä on sekaryhmät.
- Mutta siis ylemmillä luokilla tytöillä on varmaan eri opettaja?
- Ei, kun liikuntaa opetetaan aina sekaryhmissä.
- Siis myös teini-ikäisille? 
- Myös teini-ikäisille. 
- Ei mutta eihän tytöt tee mitään, jos pojat ovat liian lähellä.
- Joo-o, kyllä tekevät. Omanluokkalaisten kanssa ei ole ongelmia.
- Mutta meillä Suomessa on kyllä yleensä erilliset liikuntatunnit yläasteelta eteenpäin.
- Miksi?  


Niin, hyvä kysymys. Siihen en oikein osannut vastata mitään. Myöhemmin aloin miettiä omaa koululiikuntahistoriaani. Yläasteella tytöt ja pojat alkoivat liikkua eri ryhmissä. Meidän luokalle sattui kaksikin liikunnanopettajaa. Toisen tunnilla käytiin pakolliset lajit läpi ja arvosanan sai katsoa pistetaulukosta tuloksen mukaan. Esimerkiksi kuulan kaari korreloi suoraan arvosanaan. Toisen tunnilla lähdettiin lenkille ja unohdettiin suorittaminen. En olisi voinut silti kuvitella, että pojat olisivat olleet samoilla tunneilla, koska A. pojat ovat yleisesti parempia liikunnassa ja fyysisesti vahvempia, joten monessa lajissa voi jäädä jalkoihin B. murrosiän muutosten aikana ei kaivannut lähikontaktia poikien kanssa. Lajivalikoimakin oli hieman eri ja sitten oli näitä muita "tyttöjen juttuja".

Entisen työpaikkani liikunnanopettajia tarkkailtuani olen saanut todeta, että koululiikunta vaikuttaa nykyään paljon hauskemmalta kuin 90-luvulla. Lajeja on enemmän ja suorituskeskeisyyden on korvannut liikunnan ja tekemisen ilo. Uudet opetussuunnitelmat tulevat voimaan tänä vuonna ja vahvistavat tällaista kehitystä entisestään. Liikunnasta pyritään tekemään "täysverinen hyvinvointioppiaine" (HS 27.9. 2014). Tekstissä todetaan, että "Uudessa opetussuunnitelmassa opetuksen painopiste siirretään lajien opettamisesta liikunnallisten perustaitojen monipuoliseen kehittämiseen. - - Motorisia tasapainoon liittyviä perustaitoja ovat muun muassa kieriminen, väistäminen, heiluminen ja asennot pää alaspäin."



Mutta entä liikuntatuntien uudistaminen niin, että tytöt ja pojat liikkuisivat läpi kouluajan samoilla tunneilla? Tästäkin löytyy kirjoituksia ja nettikeskustelua juurikin vuodelta 2014. Ainakin Helsingin opetuslautakunta on päättänyt, että tytöillä ja pojilla voisi olla yhteiset liikuntatunnit. Monessa koulussa valinnaiskurssit ovatkin jo yhteisiä. Googlaamalla törmään jopa sivuun, jossa tunnetut liikunta-alan vaikuttajat perustelevat kantojaan puolesta ja vastaan - sekaryhmien kannalla on selkeä enemmistö. 

Nyt vedän mutkat suoriksi, mutta voisiko olla, että sekaryhmissä tapahtunut koululiikunta poistaa tiettyä häveliäisyyttä, joka omaan kehoon ja vastakkaiseen sukupuoleen liittyy? Joo-o, Saksa on nudistien luvattu maa, mutta ei sekään pelkästään selitä sitä, miksi täällä on ihan normaalia, että kaikki julkiset saunat ovat sekasaunoja eikä se tuota mitään ongelmia. Suomessahan on jo vuosikymmeniä saunottu erikseen ja kaikki uimapukusekasaunakokeilut ovat päättyneet varsin lyhyeen.

Alun tuttavapariskuntaan palatakseni täytyy vielä kertoa, että he saivat häälahjaksi muun muassa 11 saunakertaa yhteen Kölnin mukavimmista kylpylöistä. Ongelmana on se, että nainen on argentiinalainen ja käynyt koulunsa yksityisessä katolisessa tyttökoulussa. Saunaan tuntemattomien alastomien ihmisten kanssa joutuminen vastaa lähinnä painajaista Elm Streetillä. 


Friday 8 January 2016

Mitä Suomessa oikein tapahtuu?

Luen joka päivä suomalaisia uutissivuja. Vanhasta tottumuksesta kaivan edelleen ensin esiin Helsingin Sanomat enkä näitä saksankielisiä vastaavia, vaikka niitäkin toki selailen. Syksyn uutistulvan aikana uudeksi harrastuksekseni on muodostunut erityisesti kommenttiosioiden lukeminen. Sieltä nousee kansan syvien rivien ääni.

Välillä kommentit huvittavat, välillä itkettävät ja ihmetyttävät. Ymmärrän kuitenkin, että kyseessä ovat yksittäiset kansalaiset omine pelkoineen ja ennakkoluuloineen. Enemmän minua on alkanut huolestuttaa se, mitä päättäjien taholla tapahtuu. Kansalle syötetään huonosti valmisteltuja pakkolakeja ja epämääräistä propagandaa ja kun jäädään kiinni, asia kuitataan kevyesti toteamalla, että sori siitä. Ei kai mitään maata voida näin johtaa?

Kansa tuntuu myös olevan kahtiajakautuneempi kuin koskaan. Tähän ajaa toki myös hallituksen politiikka, jonka myötä tuloerot kasvavat entisestään. Taloudellisten erojen ohella myös henkinen ilmapiiri on muuttunut. Positiivisesti ajattelevat tai mielipiteitään järkevästi perustelevat saavat meuhkaajilta nopeasti punavihreän leiman otsaansa. En tiedä, joskus sitä miettii, miksi pitää aina mennä niin nopeasti nollasta sataan - missä on keskustelu?

Ja sitten viimeisimpänä nämä katupartiot. Mitä ihmettä? Historia tuntuu toistavan itseään ikävällä tavalla, mutta jotenkin olin ajatellut, että näiden suojeluskuntien aika on jo ohi. Pelon ja pelottelun määrä lisääntyi myös 30-luvulla, ja tiedämmehän kaikki, mihin se johti.

Kansalaisten yleinen medianlukutaito on heikentynyt. Virallisilta lehdiltä näyttävissä nettijulkaisuihin menee läpi mikä tahansa, ja sitten näitä mitä hurjimpia väitteitä luetaan ja ihmetellään. Suurin osa kyseisten julkaisujen jutuista ei pidä paikkaansa vaan ovat perättömiä huhuja. Valitettavasti näitä perättömiä juttuja päätyy valtalehdistöönkin mutta onneksi niitä myös oiotaan (Tapaninpäivän raiskaus).

Koko syksyn seurasin vastaanottokeskuksen perustamista entiseen kotikuntaani Asikkalaan. Kunnanjohtaja näytti kuntalaisille sellaista mallia, että ei ihme, että tihutöitä  alkoi tapahtua jo ennen kuin yksikään asukas sinne keskukseen ehti. Saksalaisesta perspektiivistä tuntuu kummalliselta, että virallisessa asemassa oleva henkilö voi postata sosiaaliseen mediaan viittauksia kansallissosialismiin ja kuitata asian vitsinä. Ikävä kyllä tällaista toimintaa on myös Suomen valtapuolueiden poliittisten piirien joukossa.

En sano, etteikö Saksassakin tapahtuisi. Useita vastaanottokeskuksia on täälläkin sytytetty palamaan, mielenosoituksia marssittu ja nyt viimeisimpänä nämä kotikaupunkini uuden vuoden tapahtumat. Niitä pidin ensin jonkinlaisena propagandistisena hölynpölynä, kunnes asian laajuus todella lävähti auki. Toivottavasti asia saadaan selvitettyä eikä vastaavaa koeta muualla.

Syksyllä mielessäni pyöri kaksi kysymystä. Ensinnäkin pohdin sitä, mihin tämä maailma oikein on menossa. Pariisit ja pakolaisvirrat, ennätyslämpimät talvikuukaudet ja polittiinen uhittelu tuovat mukanaan monenlaista epävarmuutta.

Toisekseen ihmettelin, mitä siellä Suomessa oikein tapahtuu. Jälkimmäinen kysymys nousi mieleeni myös tällä viikolla, kun seurasin nuorten jääkiekon MM-turnausta. Maailma ei todellakaan ole niin kuin ennen, kun Suomesta tulee tuollaista nuorta porukkaa, joka taistelee lähes joka pelissä tappioasemasta voittoon eikä anna periksi edes finaalin käänteissä vaan painaa itsensä joka kerta rinnalle ja lopulta ohikin. Ihailtavaa sitkeyttä, positiivista energiaa ja yhteishenkeä. Ikuisen valittamisen ja toisten morkkaamisen sijaan moni voisi ottaa tästä mallia. 

Ehkä olen itsekin punavihreässä kuplassa, kun toivon ja ajattelen, että maailmasta voisi  tehdä paremman paikan yhdessä - keskustellen ja toisia arvostaen ja auttaen.