Mitä Suomessa oikein tapahtuu?

Luen joka päivä suomalaisia uutissivuja. Vanhasta tottumuksesta kaivan edelleen ensin esiin Helsingin Sanomat enkä näitä saksankielisiä vastaavia, vaikka niitäkin toki selailen. Syksyn uutistulvan aikana uudeksi harrastuksekseni on muodostunut erityisesti kommenttiosioiden lukeminen. Sieltä nousee kansan syvien rivien ääni.

Välillä kommentit huvittavat, välillä itkettävät ja ihmetyttävät. Ymmärrän kuitenkin, että kyseessä ovat yksittäiset kansalaiset omine pelkoineen ja ennakkoluuloineen. Enemmän minua on alkanut huolestuttaa se, mitä päättäjien taholla tapahtuu. Kansalle syötetään huonosti valmisteltuja pakkolakeja ja epämääräistä propagandaa ja kun jäädään kiinni, asia kuitataan kevyesti toteamalla, että sori siitä. Ei kai mitään maata voida näin johtaa?

Kansa tuntuu myös olevan kahtiajakautuneempi kuin koskaan. Tähän ajaa toki myös hallituksen politiikka, jonka myötä tuloerot kasvavat entisestään. Taloudellisten erojen ohella myös henkinen ilmapiiri on muuttunut. Positiivisesti ajattelevat tai mielipiteitään järkevästi perustelevat saavat meuhkaajilta nopeasti punavihreän leiman otsaansa. En tiedä, joskus sitä miettii, miksi pitää aina mennä niin nopeasti nollasta sataan - missä on keskustelu?

Ja sitten viimeisimpänä nämä katupartiot. Mitä ihmettä? Historia tuntuu toistavan itseään ikävällä tavalla, mutta jotenkin olin ajatellut, että näiden suojeluskuntien aika on jo ohi. Pelon ja pelottelun määrä lisääntyi myös 30-luvulla, ja tiedämmehän kaikki, mihin se johti.

Kansalaisten yleinen medianlukutaito on heikentynyt. Virallisilta lehdiltä näyttävissä nettijulkaisuihin menee läpi mikä tahansa, ja sitten näitä mitä hurjimpia väitteitä luetaan ja ihmetellään. Suurin osa kyseisten julkaisujen jutuista ei pidä paikkaansa vaan ovat perättömiä huhuja. Valitettavasti näitä perättömiä juttuja päätyy valtalehdistöönkin mutta onneksi niitä myös oiotaan (Tapaninpäivän raiskaus).

Koko syksyn seurasin vastaanottokeskuksen perustamista entiseen kotikuntaani Asikkalaan. Kunnanjohtaja näytti kuntalaisille sellaista mallia, että ei ihme, että tihutöitä  alkoi tapahtua jo ennen kuin yksikään asukas sinne keskukseen ehti. Saksalaisesta perspektiivistä tuntuu kummalliselta, että virallisessa asemassa oleva henkilö voi postata sosiaaliseen mediaan viittauksia kansallissosialismiin ja kuitata asian vitsinä. Ikävä kyllä tällaista toimintaa on myös Suomen valtapuolueiden poliittisten piirien joukossa.

En sano, etteikö Saksassakin tapahtuisi. Useita vastaanottokeskuksia on täälläkin sytytetty palamaan, mielenosoituksia marssittu ja nyt viimeisimpänä nämä kotikaupunkini uuden vuoden tapahtumat. Niitä pidin ensin jonkinlaisena propagandistisena hölynpölynä, kunnes asian laajuus todella lävähti auki. Toivottavasti asia saadaan selvitettyä eikä vastaavaa koeta muualla.

Syksyllä mielessäni pyöri kaksi kysymystä. Ensinnäkin pohdin sitä, mihin tämä maailma oikein on menossa. Pariisit ja pakolaisvirrat, ennätyslämpimät talvikuukaudet ja polittiinen uhittelu tuovat mukanaan monenlaista epävarmuutta.

Toisekseen ihmettelin, mitä siellä Suomessa oikein tapahtuu. Jälkimmäinen kysymys nousi mieleeni myös tällä viikolla, kun seurasin nuorten jääkiekon MM-turnausta. Maailma ei todellakaan ole niin kuin ennen, kun Suomesta tulee tuollaista nuorta porukkaa, joka taistelee lähes joka pelissä tappioasemasta voittoon eikä anna periksi edes finaalin käänteissä vaan painaa itsensä joka kerta rinnalle ja lopulta ohikin. Ihailtavaa sitkeyttä, positiivista energiaa ja yhteishenkeä. Ikuisen valittamisen ja toisten morkkaamisen sijaan moni voisi ottaa tästä mallia. 

Ehkä olen itsekin punavihreässä kuplassa, kun toivon ja ajattelen, että maailmasta voisi  tehdä paremman paikan yhdessä - keskustellen ja toisia arvostaen ja auttaen.