Saturday 30 April 2016

Vappuperinteet

Meillä on perheessä vuosikymmeniä jatkunut vappuperinne: Waari paistaa tippaleipiä ja lähisuku saapuu herkuttelemaan. En tiedä, milloin perinne on alkanut mutta aina se on ollut. Waarilassa vietetty vapunpäivä sekin oli, kun näin televisiosta, miten formulakuljettaja Aryton Senna ajoi kuolinkolarin. Olin silloin 11 ja ihmettelin vähän kaikkea.

Tänä vuonna waari ei paista tippaleipiä. Koko talven olen ollut hälytysvalmiudessa. Waari on ollut joulukuusta asti sairaalan vuodeosastolla. Ennen jokaista Suomen vierailua toivon, että ehtisimme vielä nähdä, jokaisen vierailun jälkeen mietin, oliko tämä nyt se viimeinen kerta. Muutama viikonloppu on mennyt puhelinta puristaessa ja uutisia odottaessa. Olemme kuitenkin ehtineet jo kevääseen ja waari jaksaa. Tippaleipiä ei tänä vappuna tosin tule, koska sairaalasängyn vieressä ei saa poltella trangiaa.

Olen viime päivinä miettinyt paljon kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Tänä aikana, jonka olen seurannut waarin hiljaista matkaa, on moni muu kuolinuutinen tullut aivan puskista. Maailmalla mesotaan supertähtien ja muusikoiden kuolemista ja waarin vierestä on lähtenyt nuorempia kavereita, vaikka häntähän tässä on jo pitkään saateltu ja hoidettu. Viimeisin yllättävä suru-uutinen saapui eilen, kun kuulin erään entisen, vasta eläkkelle siirtyneen kollegan poismenosta lyhyen sairauden jälkeen. 

On hetkiä, jolloin oma paikka elämän ketjussa konkretisoituu. Suvun nuorin polvi tekee tädistä joka vuosi vanhemman, omat vanhemmat lähestyvät eläkeikää ja suvun vanhimmat viettävät viimeisiä vuosiaan. Niin kai se on, että jokaista vauvauutista vastaan tarvitsee myös jättää hyvästit. Vanhojen on tehtävä tilaa nuoremmille. Erityisen kipeää hyvästely on silloin, jos ei ehdi elää vanhaksi.

Juttelin hiljattain äijän eli äidinisäni kanssa. Jossain vaiheessa tajusin, että viittaamme samoilla käsitteillä aivan eri henkilöhin - hän puhui isoäitinä eri henkilöstä kuin minä. Hänen paikkansa ketjussa on eri kuin minun. Joskus mietin, miten valtaisaa olisi saada elää vanhaksi ja nähdä ketju molempiin suuntiin: muistaa omat isovanhemmat ja saada nähdä tuoreet uudet sukupolvet.

Ei ole ihmisen elo omassa päätäntävallassa. Mutta Waarini voisi rallatella Tuntemattoman sotilaan sanoin: "Heikot sortuu elon tiellä mutta jätkä sen kun porskuttaa." Tällä hetkellä näyttää siltä, että waari pääsee viettämään 87-vuotissyntymäpäiväänsä muuttamalla sairaalasta palvelutaloon. Ehkäpä siellä ehtii vielä paistaa tippaleivät lapsille, lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille. Ja onneksi perinteille löytyy jatkajia: waari opetti viime vuonna siskolleni tippaleipien kiemurtamisen kikat.

Hyvää vappua meille, jotka tänäkin vuonna saamme sitä juhlia.

Monday 25 April 2016

Saksalaisia ruokaperinteitä

En ole koskaan ollut mikään keittiöihminen. 
Tiedostin tämän jo varhain. Kirjoitin noin 7-vuotiaana päiväkirjaan jotain sellaista kuin: "Kun olen iso ja otan poikaystävän, tulee sillä olla kuri ja järjestys."

Tätä seuraa numeroitu lista säännöistä, joita sen poikaystävän olisi syytä noudattaa. Yksi kohta menee näin: "Jos ei osaa laittaa ruokaa, niin opettelee." Muistaakseni sivulla oli maininta myös siitä, että oluttakin saa juoda: yhden pullon lauantaisin saunan jälkeen. 


Nykyisessä parisuhteessani minulla on se onni, että mies osaa laittaa ruokaa ja tekee sen mielellään. Heillä kotona pojat kokkasivat isän kanssa ja äiti osasi valmistaa tasan kolme ruokalajia. Kuulostaa hyvältä ihmisen mielestä, joka on polttanut kerran perunatkin pohjaan. Mutta kun oli hyvä kirja kesken. 

Minä olen toisaalta meillä se, joka tuo uusia reseptejä taloon - kompensoin keittiötaitoja etsimällä uusia ja helppoja arkireseptejä. Onneksi on myös kausiruuat! Naureskelin monta vuotta saksalaisten parsa-kaudelle ja kurpitsa-ajalle. Vuosien myötä niistä on kuitenkin tullut odotettu osa vuodenkiertoa. Näin huhtikuussa ei juuri tarvitse miettiä mitä syötäisiin, kun kaupan hyllyt notkuvat parsaa. Vähän samalla lailla kuin Suomessa voisi elää keskikesän uusilla perunoilla, sillillä ja mansikoilla.

Toinen iso sesonki on syksyn kurpitsa-aika. Se on kyllä vähän haasteellisempi, koska itse ainakaan en rakasta kurpitsan pilkkomista puhumattakaan kuorimisesta. Tai ehkä minulta vain puuttuvat oikeat työvälineet, kuten kunnon rukkaset. 

Erikseen ovat sitten tietysti jouluun liittyvät ruuat. Vähänkö muuten järkytyin, kun minulle, suomalaiseen joulupöytään tottuneelle, kerrottiin, että monien perheiden aattoateria koostuu perunasalaatista ja makkaroista. Joulupäivänä laitetaan sitten ankkaa ja knödeleitä, mutta Tapanina taas jotain ihan muuta, sillä eihän jouluruokaa jaksa liian montaa päivää syödä. Ai ei vai, kysyy suomalainen.

Jouluherkkuja täkäläiset kyllä jaksavat syödä koko joulukuun. Keksejä ja suklaata ja glühweinia kipataan joulutoreilla koko vuoden edestä. Hiljattain minulle selvisi, että kaupasta saa ympäri vuoden levitettä suosituimmalla joulukeksimaulla. Jos ikävä iskee, siitä vaan leivän päälle sutimaan. Toimisivatkohan Suomen pääsiäisherkut samalla tavalla? Pasha-levite tai mämmi-leivänpäällinen voisivat olla kova juttu.

Meillä syötiin parsaa lauantaina ja tänään. Nyt täytyy pitää pari päivää taukoa. Ehkä.
P.S. Miten voikaan ihminen iloita uudesta hanasta! Mies asensi tänään töiden jälkeen keittiöön uuden hanan, jonka letku ylettyy lavuaarin kaikkiin kulmiin asti. Pienet on ilot elämässä. Terkuin, osa-aikahausfrau.
Thursday 21 April 2016

Saksalainen hausfrau

Ystäväni tuli kylään. Minä heiluin rätti kädessä, sillä olin juuri viimeistelemässä kylpyhuoneen siivousta. Avomieheni availi postin tuomia laatikoita. Hän oli tilannut minulle uusia kodinkoneita, kuten maidonvaahdottimen. Naureskelin ystävälle, että apua miltä tämä näyttää - nainen siivoaa ja mies tilaa hänelle siitä hyvästä kodintavaroita.

Tietysti meitä kaikkia huvitti, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että tilanteessa oli jonkinlainen totuuden siemen.

Tilanne on se, että olen tällä hetkellä (olosuhteiden pakosta) puolipäivätöissä. Kun siihen lisätään sivutyöt, on viikottainen työaikani suunnilleen 75%. Olen hyvä täyttämään päiväni omilla projekteilla mutta minä olen myös se, joka hoitaa kotia. Minusta on niin, että se joka ehtii, tekee. Minä teen kyllä ihan mielelläni, koska mies tekee pitkää päivää ja uraa, joka vaikuttaa minunkin tulevaisuuteeni.

Me menemme nimittäin tänä vuonna naimisiin. Asia on ihana ja kutkuttava ja onnellinen vaikka tarkoittaakin, että paluu Suomeen siirtyy to do -listalla yhä alemmas. Se tarkoittaa myös, että astun askeleen lähemmäs elämää saksalaisena Hausfrauna. Naimisiinmenon jälkeen voimme hakea yhteisverotusta, jossa yksi malli on, että enemmän tienaava hyötyy siitä, että toinen tienaa vähemmän. Mallista hyötyy nimenomaan silloin, kun toinen tekee vähemmän töitä eli käyttää osan ajastaan esimerkiksi lasten ja kodin hoitamiseen. Tai kirjoittamiseen, kuten minä usein.

Tuntuu absurdilta, mutta olen käynyt tulevan puolisoni kanssa keskusteluja, joissa mainitaan taskurahan tai talousrahan maksaminen. Minun voi olla vaikea saada oman alani töitä tai vakituista työpaikkaa täältä. Jos haluamme lapsia, on Saksan meininki sellainen, että toisen (yleensä) naisen pitää olla kotona tai ainakin tehdä lyhennettyä työaikaa. Vielä muutama vuosi sitten olisin nauranut ja sanonut, että olen moderni emansipoitunut nainen ja osaan kyllä hoitaa omat asiani. Tässä yhteiskunnassa kuvio vaikuttaa kuitenkin olevan se toimivin ratkaisu - maa on tehnyt uudistuksia pois Hausfrau-kulttuurista, mutta kaikki muuttuu kovin hitaasti. 

Empiiristen tutkimusteni mukaan Saksassa ei ole mahdollista käydä kokopäivätöissä, jos ei halua hankkia au pairia tai erillistä lastenhoitajaa siksi ajaksi, kun päiväkodit ovat jo kiinni mutta itsellä on vielä työpäivää jäljellä. Suurin osa ystävistäni on töissä klo 9-18, sillä kokonaistyöaika on täällä 39,X tuntia. Siihen tulevat päälle vielä työmatka ja puolentunnin/tunnin ruokatunti. Monilla aloilla ei ole mahdollista tehdä liukuvaa työaikaa, joten lapsia ei todella pääse hakemaan silloin, kun tarha jo sulkee.

Yllätyin siksi kovasti lukiessani maanantain Hesarista, että ero kokoaikaista työtä Suomessa ja Saksassa tekevien naisten välillä ei prosentuaalisesti ole kovin iso. Pohdin tätä kollegani kanssa. Taulukothan aina vääristävät ja oikovat. Jos taulukoitaisiin alle 10-vuotiaiden lasten äitien panos työmarkkinoilla, näyttäisi maiden välinen ero varmasti isommalta. Kollegani sanoi, ettei hänellä ole yhtään äitikaveria, joka kävisi kokopäivätöissä. Jos tarha onkin auki iltapäivään, koulupäivä loppuu usein jo kello 11.40. Jos lapsen vie iltapäiväkerhoon, se on pakollinen eikä sieltä saa hakea pois ennen kello kolmea tai neljää. Tämäkin on liian aikaisin siihen nähden, jos omalta työpaikalta pääse pois vasta joskus viiden jälkeen.

Eräänä iltana riitelimme homehtuneesta kattilasta. Mies oli tehnyt viikonloppuna ruokaa ja ylpeillyt sunnuntaina sillä, että oli siivonnut keittiön. Kattila seisoi liedellä, ja mietin, huomaisiko hän siivota senkin vielä. Uusi viikko alkoi, päivät täyttyivät, kattila seisoi liedellä. Keskiviikkona se alkoi haista. Riitahan siitä tietysti kehkeytyi - ah, parisuhteen kiemuroita ja kiistakysymyksiä. Riidan aikana mies sanoi, että hän panostaa uraan ja tekee sen meidän molempien tulevaisuuden puolesta. Että jos hän ei yhtä kattilaa ole huomannut, hän on pahoillaan. Kuvittelin hetken olevani jossain 50-luvun amerikkalaisessa elokuvassa, kunnes muistin, että tämä on minun elämäni nyt.

Siitä puheen ollen, lähdenpä tästä seuraavaksi pesemään ikkunat, jotta pääsee tuo kevätaurinko paistamaan paremmin sisälle. 
Mutta ensin kahvia.


Thursday 14 April 2016

Sota ja seksi

Minulla on sellainen työhön liittyvä harrastus, että saan kotiini uutuuskirjoja suoraan kustantajilta. Kirjoitan niistä kirjavinkkauksia ja -arvosteluja ja toivon, että kaikki lukemani auttaa pitämään suomen kieltä yllä täällä maailmalla. Viime kuukausina sekä Suomen että Saksan posti on temppuillut  enkä tiedä, mitä noissa laitoksissa oikein duunaillaan, kun paketteja menee sinne tänne mutta ei ainakaan minulle. Tämän kevään uutuuskirjat ovat siis edelleen jossain matkan päällä.

Kuulen usein negatiivissävytteisiä huomautuksia siitä, että suunnittelen elämää jo ainakin puoli vuotta eteenpäin. Mutta eihän se voi olla vaikuttamatta, että näin kesän kynnyksellä joutuu jo selailemaan läpi ensi syksyn kirjakuvastot. Toisinaan kuvastot ovat täynnä löytämisen riemua mutta joskus ne osaavat masentaa. Ymmärrän hyvin, että kirjatalot ovat viime vuosina olleet ahtaalla ja siksi kustannuspäätöksiä tehdään myynti edellä. Kukapa ei tekisi. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että kuvastot pursuavat viihdekirjallisuutta, kuten dekkareita ja chick litiä, ja sen vastapainona Suomen sotia käsitteleviä tietokirjoja.

Romaanien listalla on tuttuja nimiä ja tunnettuja kirjailijoita ja tietysti aina maailman kirjamarkkinoilta napattuja nimiä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kunnon lukuromaanit saavat taistella itselleen tilaa ja tietä kaiken kaupallisemman ja viihteellisemmän alta. Toki kirjapalkinnot keskittyvät pääosin juuri tähän kategoriaan, joten osa näistä kirjoista nousee vuoden aikana varmasti mediaan ja kirjakeskusteluihin. 

Dekkaribuumin jälkiaallot ovat edelleen vahvoja ja genre tuntuu vetävän. Siihen kun sopii hyvin myös sarjoittuminen, toinen kustantamoja ilahduttava asia. Tutun etsivän tutkimuksia jaksaa seurata kuin hyvää tv-sarjaa. Chick lit on myös iskenyt hyvään saumaan heti fantasiabuumin jälkeen. Tällä hetkellähän on muodikasta yhdistellä fantasian elementtejä rakkaushömppään. Twilight, siitäkö se lähti? Onhan tietysti hyvä, että ihmiset tai vaikka nuoret ylipäänsä lukevat jotain, mutta eivätkö ne Himoshoppaajan päivät ole jo nähty.

Kirjoja kustannetaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen, mutta tuntuu, että yksittäisten teosten on jatkuvasti vaikeampi päästä esiin. Monet nuorten- ja lastenkirjat päätyvät julkaistaviksi, koska A. kirjoittaja on julkisuudesta tunnettu ja jo julkisuudessa oleva kirjailija tai B. teos on menestyneen Kukkais-sarjan X. osa. Olin muutaman kuvaston selattuani jo luovuttaa, kunnes nenäni alle tipahti S&S:in syksy. Sieltä on kuulkaas tulossa mielenkiintoisia ja hauskan näköisiä uusien tekijöiden lastenkirjoja.

Samassa kuvastossa on muuten Tim Walkerin teos Lost in Suomi. Muistatteko amerikkalaisen opettajan, jonka blogi taughbyfinland ja kommentit suomalaisista nousivat muutama vuosi sitten Helsingin Sanomiin ja englanninkieliseen lehdistöön asti?

Tietokirjojen puolella keskitytään viime vuosien tapaan kotoiluun, erilaisiin ruokakirjoihin ja hiusten letittämiseen, ja uusia psykologisia teoksia sekä liikuntaoppaita syntyy joka sesongille. Yksi kuvastojen selkein piirre on kuitenkin se, että historialliset ja erityisesti talvisotaa käsittelevät teokset käyvät kaupaksi. 

Tunnettu tosiasiahan on, että seksi myy ja sota kiinnostaa. Niinpä repesin täysin, kun eräästä kuvastosta ponnahti silmilleni uutuusteos Sota ja seksi - sodan vaikutus seksielämään ja sukupuolikulttuuriin viime vuosisadan aikana. Tässä on nyt yhdistetty kaksi myyvintä aihetta ja vielä tietokirjaformaatti, jollaisesta suomalaiset muutenkin pitävät kovasti. Ennustan teokselle tulevaisuutta bestsellerlistalla.

Nostetaan nyt vielä esiin se kustantamo, jonka syksyn kuvasto kolahti itseeni eniten. Se oli Siltala.


Thursday 7 April 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen vuonna 2014 julkaistu esikoisromaani Neljäntienristeys oli niitä kirjoja, jotka pitivät yllä uskoa suomalaiseen kirjallisuuteen. Kirja oli täynnä timanttisia ja toinen toistaan hienompia kohtauksia. Jo kirjan avaava synnytyskohtaus puistatti. Muita mieleen jääneitä olivat eläköityneen kunnankätilön tapa syödä lettuja kuin hän nielisi sisäänsä koko maailmaa ja se, kun miniä laittaa lekalla anopin ruokakaapin säpäleiksi ja tuo modernisaation keittiöön. Entäs pakkasaamu korsussa! Vain muutamia mainitakseni.

Syvien henkilöhahmojen lisäksi Neljäntienristeyksessä minua viehätti sen rakenne, joka todella haastoi lukijan. Aluksi tuntui hassulta, että mitä pidemmälle luki, sitä useammin piti palata alkuun tarkistamaan kohtauksen toinen puoli. Mutta kaikki nivoutui niin mielenkiintoisesti ja luontevasti yhteen, että lopulta tämä vain lisäsi kirjaa kohtaan tuntemaani viehätystä.

Olinkin kovasti odottanut Kinnusen toista teosta. Lopotti julkaistiin kevättalvella ja on jo ehtinyt saada ylistäviä kritiikkejä ja positiivisia mainintoja. En antanut niiden vaikuttaa vaan lähdin lukemaan ihan tabula rasana.

Valitettavasti minun täytyy tunnustaa, että Lopotti oli hienoinen pettymys. 

Ei pidä käsittää väärin. Tommi Kinnunen on erinomainen kirjoittaja. Hänen kynästään lähtee tekstiä, joka on lämmintä ja turvallista ja jonka virtaan on helppo solahtaa. Lause on tukevaa, ilmaisu on kaunista ja lukija voi luottaa, että kirjailija tietää, mitä on tekemässä ja mihin hän on lukijaa viemässä. Kyseessä on niin sanottu hyvä lukuromaani, kuten vaikka Riikka Pulkkisen Totta-teoksesta aikoinaan sanottiin. Tällä kertaa virrasta puuttuvat kuitenkin luonnetta lisäävät karikot ja mielenkiintoiset suvannot.

Lopotti jatkaa Löytövaaran perheen elämän kaivelua. Henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä teoksesta tuttuja, mutta fokus on tällä kertaa muualla - nyt ääneen pääsevät sokea Helena sekä hänen veljenpoikansa Tuomas, joka on homoseksuaali. 

Teos kiertää samoja teemoja ja tapahtumia kuin esikoinen eikä sinänsä tuo paljonkaan uutta. Lopotti ei syvennä vaan ennemminkin leventää perheen tragediaa ja toimii välillä kuin Neljäntienristeyksen selitysteos. Valitettavasti käy niin, etteivät Helena ja Tuomas nouse niin mielenkiintoisiksi ja jännitteisiksi hahmoiksi kuin esikoisen päähenkilöt. Kinnunen kertoo rohkeasti ja varmalla otteella näistä sivullisista, vähemmistöjen edustajista. Erityisesti Helenan kokemusmaailma on kuvattu aidosti ja hän on henkilönä täysinäinen. Jotain kuitenkin puuttuu. 

Ehkä se on yllätyksellisyys. Neljäntienristeys tarjosi yllätyksiä niin kohtaustensa kuin rakenteensakin osalta. Teos piti lukea loppuun asti, jotta se oli kokonainen. Lopotissa loppua kohti vahvistuu lähinnä se, ettei kirjailija halua suoda henkilöilleen onnea. Loppupuoli kääntyy jopa inhorealistiseksi, mutta jättää lukijan silti kylmäksi. Ehkä kyse on siitä, etten pysty samaistumaan henkilöihin, ehkä siitä, ettei Löytövaarojen elämä enää tarjoa riittävästi tuoretta pengottavaa. 

Hienointa kirjassa on sen humaani sanoma suvusta ja perheestä.

"-- minä olen sinun puolellasi. Sinun sukuasi. Isäsi sisko. Kun kaikki muu on mennyt, mitä muutakaan meillä on? Ystävät katoavat, muuttavat pois, kuolevat. Puolisot, tyttö- ja poikaystävät löytävät elämälleen uuden suunnan, alkavat ryypätä tai raitistuvat ja lähtevät. Lemmikit kuolevat tai ne lopetetaan. Suku on sellainen asia, ettei sitä voi erota eikä erottaa. Sitkeästi se pitää yhtä, käy kylässä ja kuuntelee."

Sen verran miellyttävä lukukokemus kuitenkin oli, että tulen varmasti lukemaan Kinnusen seuraavankin romaanin, oli se sitten kolmas osa Löytövaarojen elämästä tai jotain uutta ja itsenäistä. Kinnusella on taito pukea elämänviisauksia sanoiksi ilman, että ne muuttuvat latteuksiksi. Se, etten minä samaistunut kirjan henkilöihin ja tapahtumiin ei tarkoita, etteivätkö ne olisi hyvin kirjoitettuja ja voisi löytää kaikupohjaa muualta.



Sunday 3 April 2016

Suomalaiset ja kohteliaisuus

Vihapuhe. Katupartiot. Talouskriisi. Idän uhka. Helsingin yliopisto.
Pitkin talvea Suomesta on kantautunut maailmalle toinen toistaan negatiivisempia uutisia. Naamakirjakin on täynnä politiikkaa ja vaahtoamista siitä ja tästä, ja valitettavan usein uutisten takaa paljastuu valheellinen tai väärä tieto tai sitten hallitus sanoo, että sori siitäkin niin.

Olen ollut vähän huolissani Suomesta, ja siksi oli hyvä päästä talvilomalla katsomaan, mikä meininki siellä oikein on. Tiivistetysti voisi sanoa, että median Suomesta antama kuva on vain yksi totuus. Itse kohtasin maan ja kansalaiset, jotka tuntuivat olevan ystävällisempiä kuin koskaan. 

Tässä muutamia esimerkkejä.

Linja-auto tipautti minut Orivedelle, jossa osallistuin kirjoittamisen viikonloppukurssille. Olin tulostanut netistä kartan, mutta yhtäkkiä en ollut yhtään varma, missä olen ja mihin päin pitäisi lähteä. Matkahuolto oli vielä auki, joten menin sinne. Ystävällinen naisvirkailija kaivoi minulle isomman kartan ja alkoi osoitella suuntia, mutta hänet keskeytti asioimassa ollut vanhempi mies. Herrasmies oli huomannut rinkkani ja sanoi, että kyllä hän voi heittää minut autolla perille, ettei tarvitse selkää pilata. Sain samalla opastetun kiertoajelun Oriveden raitille. Viikonlopun aikana kuulin, että eräs toinenkin kurssilainen oli saanut spontaanin autokyydin opistolle, tosin rautatieasemalta. 

Valitan aika usein Suomen reissujen jälkeen, miten ihmiset eivät huomioi toisiaan ja osoita kiinnostusta sosiaalista ympäristöään kohtaan. Tällä kertaa oli toisin. Sain erittäin hyvää palvelua niin ruokakaupoissa kuin Sellon liikkeissä mutta parasta palvelu oli Oriveden Alkossa (mitähän niillä siellä oikein on juomavedessä?). Tarkoitus oli hakea ihan vain pieni pullo (3,75 dl) viiniä pieniin illanistujaisiin, mutta sitäkään en saanut tehdä rauhassa. Vakavan oloinen miesmyyjä tarjosi apuaan, ja siinä me sitten viisi minuuttia tutkimme niitä pikkupulloja ja mietimme, mihin tarkoitukseen viini tulee ja mikä viini sopisi tilaisuuteen parhaiten. Nauratti koko matkan takaisin opistolle.

Ylipäänsä tuntui, että ihmiset katsoivat silmiin, tervehtivät bussikuskia, huomioivat kanssaihmisiään. Siis muuallakin kuin Orivedellä.

Jäin miettimään, miksi. Keksin kolme vaihtoehtoa.

Ensinnäkin sosiaalinen käyttäytymiseni ja se, mitä ympäristöltäni odotan, on tietysti muuttunut täällä Saksassa ja erityisesti Kölnissä asumiseni myötä. Huomaan, että käytöskoodini on erilainen kuin Suomessa asuvien suomalaisten ja että jotkin kokemukseni ovat vahvistaneet kuvaa tuppisuisista ja epäkohteliaista suomalaisista. Olen tainnut unohtaa, että suomalaisten juron ulkoasun alla piilee ystävällisyys ja rentous, jota saksalainen pinnallinen kohteliaisuus ei sisällä.

Talvilomaviikkojeni aikana kevät saapui Suomeen ja kesäaika eli vuoden valoisampi jakso alkoi. Kesällähän kaikki on helpompaa ja mukavampaa ja vieraille ihmisille saattaa uskaltaa jopa hymyillä. Erään saksalaisen tuttavan mielestä suomalaisilla on kaksi puolta, yksi kesää ja toinen talvea varten. Toinen syy kohtaamaani ystävällisyteen lienee siis valo ja lupaus kesästä.

Kolmanneksi mietin sellaista, että ehkä kyseessä onkin salainen kampanja maailman negatiivistumista vastaan. Kukaanhan ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta jokainen voi vaikuttaa lähiympäristöönsä. Antaa toisten mellastaa siellä netissä ja tehdään me joka päivä pieni palvelus lähimmäiselle.

Taisin tosin hieman säikäyttää erään rollaattorimummon Lahdessa, kun hyppäsin avaamaan hänelle pankin oven, ennen kuin hän edes ehti asetella rollaattorin ovenpieleen. Mummo sanoi kiitos ja minulle tuli hyvä mieli. 

Mikä ikinä se syy sitten onkaan, kannustan jatkamaan samaan malliin. Sitten talviajallakin.
Koivut rivissä kuin suomalaiset bussipysäkillä. Vai sittenkin liian tiiviisti?