Monday 27 June 2016

Meidän häät: vihkisormukset

Olen vuosien varrella kehittänyt pari pientä juhannusperinnettä. Ensinnäkin juhannuksena kuuluu kuunnella Matti Salmisen ja Tauno Palon laulamia tangoja ja kesälauluja. Lisäksi pitää olla korvapuusteja. Niiden leipomisen olen ulkoistanut poikaystävälle - oma moka, mitäs meni salaa leipomaan korvapuusteja ensimmäisenä yhteisenä juhannuksena, kun minä olin itkenyt, että ei tämä juhannus ja kun ei ole pullaakaan. 

Tänä vuonna lähdimme mekin pienelle juhannusmatkalle. Juna vei torstaina Saksan läpi pohjoiseen kohti Husumia, josta poikaystävä on kotoisin. Tunneissa aikaa menee saman verran kuin minun vanhempieni luo Suomeen. Matkan varsinaisena tavoitteena oli Flensburg ja poikaystävän serkun kultasepänverstas. Mikä olisikaan romanttisempi tapa viettää juhannusaattoa kuin valita vihkisormuksia?

Tämä sormus-asia onkin vähän kinkkinen juttu. Saksassa on tapana, että nainen saa timanttisen kihlasormuksen, mies ei vielä mitään. Häissä molemmat saavat vihkisormukset, jotka ovat usein aika simppeleitä. Perinteisin malli on kultainen rengas mutta naisen sormuksessa voi olla vielä joku kivi. Sormuksia pidetään täällä oikean käden nimettömässä. Monet työkaverini pitävät vihkisormusta oikeassa ja kihlasormusta vasemmassa kädessä. 

Minun kihlasormukseni on poikaystävän suvun peruja. Iso-eno teetti safiirisen sormuksen 70-luvulla kihlatulleen. Poikaystävän äiti peri sen molempien edesmentyä mutta hän kuoli vähän ennen ensimmäisiä treffejämme. Poikaystävän pikkuveli oli löytänyt sormuksen äidin tavaroista ja antanut  veljelleen odottamaan sitä oikeaa hetkeä. Sormus lojui laatikossaan lopulta yli vuoden, minun tietämättä siitä yhtään mitään.

On ollut kovan pohdinnan alla miettiä, millaisen vihkisormuksen haluan. Poikaystävällä oli vielä vähemmän ajatuksia asiasta. Siksi oli ihan mahtavaa astua Benten liikkeeseen keskustelemaan,  katselemaan ja kokeilemaan. Olihan se jotenkin kummallinen tilanne. Tässä sitä nyt pitäisi päättää elämänsä tärkeimmästä korusta, sen mallista, muodosta, kivistä ja kaiverruksista. Ja entä sormuksen väri tai kullan sävy?

Me olemme onneksi aika nopeita päättäjiä eikä liikkeessä vierähtänyt lopulta kuin puolitoista tuntia.  En ole koskaan ollut vatvoja vaan tiedän aika nopeasti, mitä haluan. Päädyin haluamaan kihlasormuksesta erillisen sormuksen. Niitä voi tulevaisuudessa käyttää vaikka vuorotellen. Brexit vaikutti heti omaan elämään: kullan hinta oli noussut yhdessä yössä. Bente lupasi seurata tilannetta ja tilata sormusmateriaalit vasta sitten, kun kurssi on taas vähän parempi.

Sormuksista pökertyneinä jatkoimme Flensburgiin tutustumista. Kaupunki ja sen historia ovat mielenkiintoiset. Flensburg on tanskalaisten keskiajalla perustama kaupunki, jonka Tanska menetti Saksalle sodassa 1860-luvulla. Rajat olivat kuitenkin vain muodollisuus, ja Pohjois-Saksaan jäi aktiivinen tanskalaisvähemmistö. Vuonna 1920 asukkaat saivat äänestää siitä, kumpaan maahan alueen tulisi kuulua. Osa Schleswigin pohjoisosista palautettiin Tanskalle mutta Flensburg jäi Saksalle. Toisessa maailmansodassa viimeiset natsit vetäytyivät muuten Flensburgin laivastokouluun, josta käsin Saksa lopulta antautui vuonna 1945.

Flensburg on todella kaunis kaunpunki, koska se ei joutunut sodassa pahoin pommitetuksi. Siellä on myös mukavan skandinaavinen tunnelma, sillä kaduilla kuulee lähes yhtä paljon tanskaa kuin saksaa. Poikaystävä kävi aikoinaan lukionsa Flensburgissa, koska siellä sijaitsee alueen ainoa tanskankielinen lukio. Saksalaiset vanhemmat lahjoittivat aikoinaan lapsilleen toisen kielen laittamalla heidät tanskankieliseen päiväkotiin ja koulujärjestelmään. Heidän piti tosin itsekin oppia tanskaa, jotta pärjäävät vanhempainilloissa ja muissa tilaisuuksissa.

Valitettavasti alkoi sataa juuri siinä vaiheessa, kun ehdin kaivaa kameran esiin, joten kuvamateriaali on heikkoa.

Juhannusaaton vietto jatkui niin, että haimme leipomosta kakkua ja ajoimme poikaystävän mummon luo kahville. Hän on 86-vuotiaanakin reippaampi ja terävämpi kuin moni nuorempansa. Mummo pääsi viettämään kulta- ja timanttihääpäivää, kunnes pappa viime vuonna kuoli. Nyt hän tosin totesi, että ei hän tässä maailmassa menisi niin nuorena naimisiin mutta silloin se oli välttämättömyys. Vaikka kyllähän heillä oli mielenkiintoinen elämä yhdessä. Että hyvin kaikki kävi, kiitollinen saa olla. Siinä vähän tavoitetta ja tulospaineita meille nuoremmille.
Monday 20 June 2016

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Ajattelin ensin, ettei minulla ole mitään tai ei ainakaan mitään uutta sanottavaa teemaan ulkosuomalaisuus. Mutta toistelenpa sitten vaikka muiden sanoja, mutta tässä muutama ajatus aiheesta.

Minulle ulkosuomalaisuus on ollut hiipien kasvava identiteetti. Lähdin pienelle seikkailulle ilman sen suurempia suunnitelmia, nyt näyttää siltä, että asettumisesta tulee suhteellisen pysyvää. Minusta on tullut ulkosuomalainen. Tästä kehityksestä kertoo ehkä myös se, että vasta viime talven aikana olen hakeutunut aktiivisesti Kölnin suomalaisporukoihin ja alkanut kaivata Suomi-piiriä maailmalla.

Ulkosuomalaisuuden parhaita puolia on elämän monipuolisuus. Kun asun Saksassa mutta käyn Suomessa usein, minulla on kaksi kenttää ja elämänpiiriä. Kölnissä minulla on vilkas kaupunkielämä ja sen tarjonta kahviloineen, teattereineen, puistotapahtumineen. Suomesta haen kieltä, luonnonrauhaa, hiljaisuutta, ihmisten mutkattomuutta ja selkeyttä. Molemmissa maissa on rakkaita ystäviä ja juttuja, jotka ovat tärkeitä - molemmissa maissa on asioita, jotka ärsyttävät.

Olen myös saanut Saksassa ollessani työmahdollisuuksia ja kokemuksia, joista en olisi Suomessa uskaltanut edes haaveilla. Joskus mietin, ettei tämä kirjoittamisenikaan olisi lähtenyt käyntiin, jos olisin jatkanut elämää ja opettajan työuraa Suomessa - kirjoittaminen tarvitsee tilaa ja hiljaisuutta, ja ne olen täällä vieraassa kieliympäristössä löytänyt. Tätä samaa sanoo argentiinalainen ystäväni: Hänen piti paeta Buenos Airesista Eurooppaan saadakseen tilaa ja aikaa omalle taiteelleen.

Joku muukin taisi blogissaan mainita siitä, että ulkomailla eläessä pääsee irti, putoaa jonkinlaiseen välitilaan. Olen jo vuosia sitten pudonnut kärryiltä Suomen julkkisskenestä, enkä Saksassa ole edes yrittänyt päästä sisälle kuka on kukin -kulttuuriin. Silloin kun kieltä ei vielä osannut, oli hyvin vapauttavaa kulkea kadulla ja olla välittämättä ympäristön puheista - niistä kun ei ymmärtänyt mitään. Vielä nykyäänkin on mahdollista sulkea itsensä suomenkielen kuplaan ja unohtaa ympäröivä maailma.

Irti päästäminen liittyy ehkä myös siihen, että kun on irrallaan totutusta ja tutusta kulttuuripiiristä, voi itsensä ja elämänsä luoda kokonaan uudelleen. Vuosien varrella olen silloin tällöin miettinyt palaamista. Mutta silloin ulkosuomalainen ystäväni on muistuttanut minua tästä rikkaudesta. Eihän se Suomi mihinkään karkaa, siellä se olla möllöttää ja sinne pääsee aina takaisin, joten nauti siitä, mitä sinulla täällä on. Kyselijöille sanonkin aina, että ulkosuomalaisena Kölnissä olen löytänyt elämäntavan, joka sopii minulle. Ja siksi jään, ainakin toistaiseksi.

Jos olisin halunnut päästä elämässä helpolla, en olisi muuttanut ulkomaille. Joskus sitä oikein pysähtyy katsomaan, että tuossa se nyt touhuaa tuolla vieraalla kielellä ja hoitelee asioita ja yhteyksiä sinne tänne. Katsokaa nyt, miten rohkea ja urhea se on. Ja silti olen ihan mammari, sillä asun Euroopassa, vain parin tunnin lentomatkan päässä koti-Suomesta. Toista olisi asua jossain kaukaisessa eksoottisessa maassa ja hyvin erilaisessa kielipiirissä. Jossain, josta ei pääsisi Suomeen ehkä edes kerran vuodessa. Siihen ei minusta ehkä olisi, koska kotini on kielessä.


Friday 17 June 2016

Hajatelmia waarista

Waarilla oli aina prässit suorassa ja kengät tuoreessa lankissa. Lipaston alimmassa laatikossa Hankkijan lippis.

Waari ei olisi sanonut ”ja sitten me ryypättiin” mutta iloista oli hänen elämänsä mieskuoroissa.

Millainen oli se mies ja isä waarin takana? Olisi ollut hauska tutustua nuoreen Albiniin.

Onko vielä herrasmiehiä, jotka auttavat naiselle takin päälle, tervehtivät poski- ja käsisuudelmin, tarjoavat brändyä vaikka käsi tärisee jo, kiittävät kaikesta.

”Voi ryökäle, toi pitäis ampua” sai kuulla se, joka oli valokuvassa työntänyt päänsä eteen. Jokaiselle ystävälliselle ja hymyilevälle waari olisi jakanut omaisuutensa.

Kun itkee tarpeeksi paljon yhden päivän aikana, kuorii iho silmien alta, nenänpielet kesivät seuraavana päivänä.

Waari ei ymmärtänyt kirjaston konseptia. Sehän on huone täynnä omia kirjoja, joiden laina-ajat ovat ikuiset.

Waari joi kahvinsa mustana.

Harva isoäiti on esiintynyt Helsingin olympialaisten avajaisissa, harvan waari laulanut Vatikaanissa Paaville. Päässyt kaverikuvaan.

Waari kieltäytyi aamupuurosta ja lähti yksin, hiljaa ja anteeksipyytelemättä.

Lääkäri sanoi äidille: Hoida kaksosista se vahvempi, unohda tuo heikko rääpäle. Äidit eivät tottele, äidit rakastavat. Waarista tuli sisarussarjan vanhimmaksi elänyt veli.  

Waari tykkäsi kaikista, melkein niistäkin, joilla oli vääriä mielipiteitä.

Lempipuuhaani oli saada waari nauramaan. Se ei ollut vaikeaa.

Milloin joku on niin tuttu ja läpikatsottu, että unohtaa, miltä hän näyttää? Oliko waarilla tuollainen nenä? Minkä olemuksistaan muistaa myöhemmin, sen viimeisen ja kuihtuneen vai nuoremman ja elinvoimaisen?

Waarin muistokirjoituksen virsiteksti loppuu sanoihin ”kuljemme voitokkaina”.

Minussa ja waarissa yhteistä se, että tv-sarjojen juonissa tarvitsemme selitysapua mutta kirjat luemme kannesta kanteen.

Koko elämä kokoelmien kartuttamista. Mitä tavaroille tehdään, kun…?

Ei kelvannut waarille humpat ja viisut, ilolla lauloi koraalit ja veisut.

Suurin waarin aiheuttama skandaali oli naida itseään 11 vuotta vanhempi nainen ja pysyä naimisissa yli 50 vuotta.

Lapsenmielisten on taivasten valtakunta.

Voin tavata waarilan osoitteen etu- ja takaperin, vaikka joku kesken unien kysyisi.

Suru on aaltoja, jotka lyövät rantaan, kun päivä on kirkas.

Kotihoidossa hoitajattaria ja naapurinnaisia lappasi ovista ja ikkunoista. Waari taisi olla paratiisissaan.

Waarin taivaassa on isoäiti, siskot, veljet ja kuorokaverit, tarpeeksi puuta nikkaroitavaksi, erinomaiset tekstauskynät.

33 vuotta yhteistä elämää. Minun onneni oli saada ne.

Kiitos.



Wednesday 15 June 2016

Vuodenaikavaatteet

Suomalaisena olen tottunut siihen, että ihmisellä pitää olla vuodenaikavaatteet: talvella talvitakit, keväällä kevättakit, kesällä kesähepenet ja syksyllä, no mitä nyt milloinkin. 
Saksassa ihmiset käyttävät samoja vaatteeta kesät talvet. Otetaan esimerkiksi rakas poikaystävä.

Jos talvella menee miinuksen puolelle, hän saattaa lähteä töihin paksummissa kengissä. Muuten jalat sujahtavat nahkakenkiin tai tennareihin, kesät talvet. Poikaystävä pukeutuu pitkiin housuihin, t-paitaan ja kauluspaitaan, kesät talvet. Jos on oikein lämmin päivä, saattaa kauluspaita avautua tai hihat kääriytyä. Mutta shortseissa töihin? Never. Kevät kesä syksy talvi, aina samat t-paidat ja kaulukset.

On miehellä kyllä shortsejakin. Juuri hiljattain lomamatkalla kävi niin, että äidin teini-ikäiselle 16 vuotta sitten hankkimat shortsit hajosivat. Lupasin, että voimme ostaa uudet.

Nyt on kesä, ainakin kalenterin mukaan, joten nautin siitä, että olen saanut kaivaa kesäpaidat ja hamoset  kaapin perältä. Aina vuodenajan vaihtuessa koittaa tosin hetkellinen stressi siitä, mitä voi laittaa päälle.  Kun eihän mulla ole mitään päälle pantavaa. Siis minulle koittaa, poikaystävällähän tätä ongelmaa ei ole. Se on oikeastaan myös todella käytännöllistä: minun kaappipuoliskoni tursuaa, hänen kauluspaitansa ovat aina suorassa rivissä.

On tosin hieman naurettavaa, että hienoimmat suomalaiset talvitakkini seisovat nyt ympäri vuoden kellarissa, koska Kölnissä on harvoin kovin kylmä enkä ole vuosiin sattunut Suomen paukkupakkasiin. Talvitakkieni määrä on huvittanut monia saksalaisia kämppiksiä.  Myönnetään, en muuttoa pakatessani osannut suhtautua uuden ilmaston vaatimuksiin tai lähinnä siihen, että se ei vaadi. Kölnissä pärjäisi yhdellä tuulen- ja sateenkestävällä kuoritakilla ympäri vuoden. Talvella sinne enemmän alle, kesällä vähemmän. Funktionaalisuus on muutenkin saksalainen juttu, nimim. Saksalaiset turistit ja niiden Jack Wolfskinit.  

Olin tänään yliopistolla kesäballerinoissa. Minullakin on aika korkea lämpökynnys sandaaleihin mutta kyllä kesäaikana kesäkenkiä käytetään. Näin kuitenkin muilla lähinnä tennareita ja kävelykenkiä, jopa pitkävartisia nahkasaappaita. Missä ihmiset teidän kesäkengät ovat? 

Olen muuten alkanut epäillä, että poikaystäväni on vaihtolämpöinen. Asia on nimittäin niin, että talvisin minä kääriydyn paksumpaan peittoon, laitan pitkät housut ja sukat tuplana jalkaan ja valitan, että on kylmä. Mies nukkuu aina boksereissa, t-paidassa ja kesäpeitossa. Jos on oikein kuuma, hän saattaa riisua t-paidan, mutta hän ei pidä siitä. Minä taas hikoilen kesällä nakkena lakanan alla enkä pysty nukkumaan, kun on niin kuuma. 

Voisiko itseään jotenkin sopeuttaa vaihtolämpöiseksi? Alkaa käyttää tiettyä vaatetusta ja sopeutua hikoilun ja palelun jälkeen johonkin keskiarvoon. Ehkä ihmisellä ei tarvitsisikaan olla erillistä vaatevarastoa joka vuodenaikaan ja säähän? Ehkä vuodenaikavaatetus onkin vaatekauppojen markkinointikikka saada ihmiset tarvitsemaan kaikenlaista?

Suomen kesän odotus on usein huipentunut siihen hetkeen, kun saa vaihtaa päälle kesähameen ja sandaalit. Saksassa ero talven ja  kesän välillä on paljon leppeämpi ja huomaamattomampi. Kesän tulon huomaa lähinnä siitä, että yliopiston kahvilassa aletaan pyörittää jääkahvikonetta.

Tuesday 7 June 2016

Täydellinen hääpuku ja miten se löydetään

Häät voivat tulla. Täydellisen morsiuspuvun metsästys on saatu päätökseen.


Morsiuspuku on kumma kapistus. Siihen liittyy kutkuttavaa odotusta, unelmien täyttymys, päiväni prinsessana -ajattelua ja tietysti paljon tunnetta. Jokainen nuori nainen haaveilee hetkestä, jolloin kirkon ovet aukeavat ja kansa kohahtaa loistavan valkoisuuden ja kauneuden maksimoinnin edessä. 

Mutta en sitten tiedä, kumpi oli vaikeampi löytää, oikea mies vai täydellinen hääpuku. Molemmissa on paljon tarjontaa, erilaisia mallistoja ja vuosikertoja. Hakuja voi tehdä internetissä tai paikan päällä ja valikoimista löytyy niin tuttuja kotimaisia kuin ulkomaalaistakin tuotantoa. Minä taisin kokeilla molempien metsästyksessä näitä kaikkia keinoja.

Ensimmäinen ajatus oli kokeilla onneaan nettimarkkinoilla. Eräs ystävä lähetti minulle kaksi linkkiä mutta varoitti, että toista sivustoa hän ei tunne. Kuinkas kävikään? Juuri sillä uudella sivustolla oli puku, jonka olisin voinut kuvitella päälleni elämäni H-hetkeksi. Hinnat olivat hurjan alhaisia, mistä päättelin jo, että puvut tulevat ties mistä Kiinasta tai Intiasta eikä laadusta ole takuita, muta ehkä riskin voisi silti ottaa. Ajattelin miettiä ja tutkailla pari päivää, mutta sitten lähipiiristä alkoi tulla painetta, että tilaa nyt se, mikset ole tilannut, mene jo tilaamaan. Niinpä klikkasin ja menin samaan lankaan kuin moni muukin nuori nainen, joka haluaa päästä puvun kanssa halvalla ja helpolla.

Puku ei tullut luvattuna päivänä, ja kun se oli tullut, sain ihan itse selvittää netistä, mihin päin Kölniä se on mahtanut laskeutua. Puku oli kyllä kaunis mutta siinä oli yksi ongelma: se ei ollut se puku, jonka tilasin. Se oli aivan eri mallinen ja jopa eri materiaaleista tehty kuin mallikuvien puku. Vietin yhden iltapäivän tuumaille, olisiko se kuitenkin riittävä. Töissä kollega sanoi, että kyllähän sä voit kompromissin tehdä, mutta se kompromissi huutaa sulle hääkuvista koko loppuelämän. Asia selvä, puku lähtee takaisin.

Mutta se ei käynytkään ihan noin vain. Ensin piti neuvotella asiakaspalvelun kanssa, sillä ehkä minä en ole ymmärtänyt, että internetissä kuvat usein näyttävät erilaiselta kuin aito tuote ja että kuvien resoluutio saattaa muuttaa väriä ja niin edespäin. He voisivat palauttaa osan rahoista tai tarjota minulle pientä lahjakorttia uutta hankintaa varten. Onneksi minulla on kotona hyvää englantia osaava markkinoinnin ammattilainen, joten kolmen päivän päästä pääsimme sopimukseen, että palautan puvun omalla kustannuksella ja saan rahani takaisin. Saa nähdä, miten käy.

Äitini on tehnyt oman hääpukunsa ja myös siskojeni puvut, joten minunkin puvustani neuvoteltiin. Tämä Kiinan kauppa teki minut niin epätoivoiseksi, että suunnitelmaan palattiin, vaikka se on tietysti aika haastava tuuma, kun tekijä asuu eri maassa ja morsian haluaa jotain muuta kuin standardikamaa. 

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo ymmärtänyt yskän. Kerranhan sitä (toivottavasti) vaan naikkariin mennään ja siitähän pitää ottaa kaikki irti. Mars hääpukukauppaan siis! Viime torstaina vietin aamupäivän tyllien ja hörhelöiden seassa. Minulla oli jo aika selvä visio puvusta, joten ihan kaikkea ei tarvinnut kokeilla. Minulle oli puhelimessa painotettu, että sesonki alkaa olla lopussa eikä pukuja ole enää montaa jäljellä ja että minun pitäisi heti napata se sopiva eikä jäädä miettimään - kyllä osaavat kaikki tahot saada morsiamen hermostumaan, vaikka tavoitteena on edetä rennolla otteella.

Kyllä on aikamoista bisnestä tuo häämekkokauppa! Bisness perustuu nimenomaan siihen, että morsian haluaa olla hääpäivänään täydellisessä puvussa hinnalla millä hyvänsä. Kun sanoin, että budjetin olisi syytä pysyä alle 1000 eurossa, en saanut päälleni montaakaan luomusta. Niinpä sitä sitten alettiin kokeilla kaikkea. Molemmissa liikkeissä tietysti juuri se viimeinen ja kallein puku oli se paras. Ja se kaikista kallein oli se kaikista täydellisin ja omin.

Hintalappu oli niin kova, ettei ensimmäinen myyjä ollut edes tuonut pukua näytille, mutta hän olikin kiltti. Toinen iski piinkovaa, koska näki, että tämä puku se on. Lähtöhinta oli melkein 2000 € - mistä ne nämä hinnat repivät, enpä tiedä. Pukua tarjottiin minulle 1600 €:lla. Lupasin ilmoittaa seuraavana päivänä vaikka tietysti tiesin, että ei ikimaailmassa.

Seuraavana päivänä soitin Cinderellaan ja kerroin, että se olisi unelmieni hääpuku mutta ei tällä hinnalla. Saman tien tuli uusi tarjous, satanen hinnasta pois. No ei edelleenkään, kiitos.

Viisi minuuttia myöhemmin puhelimeni soi: "Täältä liikkeestä taas. Me olemme vähän neuvotelleet. Mitä, jos saisitte puvun 1200 eurolla? Se sopi teille niin täydellisesti ja lähtisi vielä sinne Suomeenkin..." 

Seuraavat kaksi tuntia vietin ramppaamalla ympäri asuntoa ja neuvottelemalla itseni, maailmankaikkeuden ja lähipiirin kanssa. Miehelle hinta kuulosti ihan ok:lta, koska hän haluaa täydellisen morsiamen ja on itsekin jo sijoittanut hyvän kasan euroja maailman viileimpään pukuun. Kaaso kertoi omasta hääpuvustaan. Jo pelkästään sen materiaalikulut olivat olleet 500 €. Hän sanoi, että totta kai otat tuon, sillä kengistä ja meikistä ei tule enää lisäkuluja eli ne rahat tulevat säästymään. Lopulta vanhempani ilmoittivat, että he osallistuvat kustannuksiin, ja minä soitin liikkeeseen ja sovin uuden sovitusajan.

Lauantaina olimme kaason kanssa oven takana. Olin sanonut, että jos skumppaa ei tule, ei tule myöskään kauppoja. Molemmat tulivat. Kyllä ne osaavat kaupanteon ja tietävät, mistä naruista vetää. Lopulliseen päätökseen vaikutti oikeastaan se, että puku on moniosainen, joten ainakin osia siitä voi käyttää hääpäivän jälkeen uudelleen. Ainakin toisella häävastaanotolla täällä Kölnissä.

Seuraavat viikot syödään makaronia, mutta uskon, kuten varmasti kaikki morsiamet, että se on sen arvoista. Syyskuussa astun vihille elämäni miehen kanssa kauneimmassa ja itseni näköisimmässä kapistuksessa, jonka olen koskaan omistanut. Puhunko nyt miehestä vai puvusta, who knows.

Millainen se puku sitten oli? Kuvia löytyy esimerkiksi täältä

Wednesday 1 June 2016

Antwerpen - matkavinkit

Berliini ja Kööpenhamina on syrjäytetty: Minulla on uusi lempikaupunki!
Se on ANTWERPEN. Tässä matkavinkit eli kokoelma syitä, miksi Antwerpen valloitti.

1. Siellä on vähän turisteja mutta paljon katsottavaa, nähtävää ja tehtävää. Kaupungilla on pitkä historia ja mielenkiintoinen nykypäivä. Keskiajalla kaupunki oli yksi Euroopan suurimpia; Rautatieaseman ympärillä olevat korttelit ovat nykyään ortodoksijuutalaisten hallussa ja siellä sijaitsee maailman timanttikaupan keskus.

Emme ehtineet kuin yhteen museoon, joten valitsimme sen huolella. Plantin-Moretus-museo sijaitsee Unescon suojelemassa rakennuksessa, jossa on yksi maailman vanhmpia kirjapainoja. Museossa on nähtävillä materiaalia 1500-luvulta asti: vanhoja painokoneita, kirjasto ja typografista materiaalia. Pääsylippukin maksaa vain 4€, joten todellakin suosittelen.
    
Museolta on vain kävelymatka Sint-Annatunneliin. Sinne laskeudutaan puisia liukuportaita, jotka ovat alkuperäiset 1930-luvulta. Niiden jälkeen eteen aukeaa 570 metriä suoraa valkoista, viileää tunnelia.

Meren alta matkaa voi jatkaa Aan de Stroom -museon näköalaterassille, joka tarjoaa näkymät koko kaupungin yli, ja vielä ilmaiseksi.


2. Antwerpenin shoppailumahdollisuudet. Antwerpen on pikkukaupungin oloinen puolen miljoonan asukkaan kaupunki, jonka keskusta-alueella kaikki on saavutettavissa kävellen. Niin myös ostoskatu ja sen sivuhaarat. Kaikkien tunnettujen merkkien lisäksi Antwerpenissa on lukuisia pikkuputiikkeja ja mainioita "consept storeja", joissa myydään kaikkea vaatteista kasveihin ja kirjoista tämän hetken muodikkaaseen sisustussälään. Mielenkiintoisin tarjonta on Kammerstraatilla. Siellä on myös Belgian ainoa Iittala Store. Köln häviää Antwerpenin kaupoille 6-0.

3. Maailman paras brunssi! Saimme paikallisen vinkin hyvästä brunssista, ja se olikin parasta ikinä. Esco*bar on suloinen pieni kahvila, johon kuuluu viihtyisä ja tunnelmallinen takapiha. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja ruoka oli hyvää. Setti sisälsi kahvin, tuoretta appelsiinimehua ja lasin skumppaa, lisäksi sämpylöitä ja croisantteja, juustoja, kananmunan, salaattia ja erilaisia makeita päällysteitä. Koko hoito maksoi 15€.



4. Koska Dageraatplaats. Hotellimme ei ollut ydinkeskustassa ja ehdimme jo huolestua iltaelämästä. Pian kuitenkin selvisi, että ihan vieressä on mahtava korttelisto ja erityisesti sen keskipiste, Dageraatplaats. Aukion keskellä on leikkipuisto ja urheilukenttä, joita reunustavat lukuisat ravintolat ja baarit. Ruokatarjonta oli monipuolista ja myös kasvissyöjälle hyvin kelpaavaa. Vietimme jokaisen illan aukiolla belgialaisten oluiden parissa - siinä muuten taas yksi hyvä syy tulla Belgiaan.

Huolimatta Deutsche Bahnista ja Belgian lakkoiluista eli hankalasta menomatkasta viikonloppu oli aivan täydellinen ja aion ehdottomasti tulla joskus uudelleen.