Monday 4 July 2016

Köln, ihmisten kaupunki

Mikä antaa kaupungille sen erityisluonteen? Millainen on kaupungin sielu?

Entistä kotikaupunkiani Lahtea määrittee hyvin Turkka Hautalan novelli Mäkipaikkakunnilla:

   "Jos paikkakunnalla on hyppyrimäki, tulee se mieleen ensimmäisenä kaupunkia mietittäessä. Lahti. Jyväskylä. Kuopio. Paikkakunnat kuvittelee täyteen punaposkisia perheenäitejä nostelemaan pullapeltejä uunista, kuskaamaan harjoituksiin. Ulkoiluasuiset miehet kannustavat kenttien laidoilla makkarat käsissä. Ottavat asiat todesta."

Köln on ollut kotikaupunkini jo viisi vuotta, ja täälläkin on jotain, mikä leimaa kaupungin heti. Nimittäin Tuomiokirkko. Ei liene suomalaista, joka ei Kölniä ajatellessaan (jos joku sitä nyt sattuu ajattelemaan) hyräile Ultra Bran biisiä. Myös karnevaalit ja kaupungin läpi virtaava Rein ovat yleisessä tiedossa, mutta millainen tämä kaupunki oikeasti on.

Ensimmäinen vastaus on että ruma. Köln pommitettiin toisessa maailmansodassa raunioiksi. Kaupungin jämät siivottiin kasoihin, joista saatiin pari mäkeä tähän litteään laaksoon. Koko kaupunki rakennettiin uudelleen. Keskiaikaisten katujen sokkelo sijaitsee edelleen keskustassa mutta nyt sen varrella on 50-, 60- ja 70-lukujen elementtiä ja betonia. Onneksi on muutamia korttelistoja, joissa vanhoja taloja on säilynyt, mutta muuten tämä kaupunki ei ole esteetikon paratiisi. Keskusta on tilaan tottuneelle suomalaiselle kovin ahdas.

Olen tullut siihen tulokseen, että Saksassa ei saa olla kansallismielinen ja nationalistinen, koska, no niin, tiedätte miksi. Sen takia suomalainen kansallisylpeys on korvautunut kaupunkirakkaudella. Hampurilaiset ovat ylpeitä kaupungistaan, Münchenillä on maine ja kölniläiset palvovat tätä paikkaa palolla, jota en ole missään muualla kohdannut. 

Kaupungilla ja tuomiokirkolla on pitkä historia ja onhan tämä erilainen kuin naapurikylä Düsseldorf, mutta usein kaupunkirakkaus huvittaa. Karnevaaleissa ja muutenkin lauletaan rakkauslauluja Kölnille ja pukeudutaan kaupungin tunnusväreihin punaiseen ja valkoiseen. En tiedä, missä muualla itse kaupunkilaiset ostaisivat krääsää turistikaupoista. Eräs suosituin sisustustarra on kaupungin siluetti. Sen saa kivasti liimattua auton takalasiinkin.

Ja samalla ne ovat juuri ihmiset ja heitä yhdistävä kaupunki, mikä tekee Kölnistä Kölnin. Täällä joutuu tahtomattaankin tekemisiin ihmisten kanssa, sillä he ovat avoimia, avuliaita ja ystävällisiä. Kölnissä puhutaan vieraille ihmisille ja otetaan mielellään kontaktia. Tämä ei silti tarkoita, että ihmisiin ystävystyisi nopeasti, eli ystävällisyyttä ei pidä ottaa liian vakavasti. Kaupan kassajonossa ei saa seistä rauhassa, kioskilla on pakko vaihtaa pari sanaa ja ravintolassa voi joutua puhutelluksi.

Kuten nyt vaikka perjantai-iltana. Olimme Suomi-tyttöjen kanssa syömässä. Naapuripöydän pariskunta halusi tietää, mitä kieltä puhumme ja mitä teemme Kölnissä. Myöhemmin he ihmettelivät erään ryhmäläisemme raskausmahaa ja kertoivat omia kokemuksia raskaudesta ja lapsista...

Puheliaisuus ja kontaktin hakeminen tarttuvat ja koen nykyään Suomessa käydessäni, että sosiaalinen koodini on väärä. Viimeksi Lahdessa lähes loukkaannuin, kun Sokoksen myyjä ei vastannut hyvänpäivänläppääni vaan näytti lähinnä siltä, että asiakas häiritsee. Iloiset reininmaalaiset ovat käsite täällä Saksassakin.

Saksahan voitti Italian lauantaina jalkapallon EM-kisoissa, ensimmäistä kertaa jalkapallon historiassa. Mahtavamman jutusta tekee vielä se, että ratkaisumaalin teki FC Kölnin oma poika Hector, mikä muistetaan tuoda esiin joka käänteessä. Saksan maajoukkueen mukana on tietysti myös Podolski, jonka kölniläinen luonteenlaatu on omiaan piristämään porukkaa kentän ulkopuolella. Kentällähän häntä ei juuri enää nähdä.

Toki sosiaalisuudella on kääntöpuolensa: ihmiset ovat nopeita myös kritisoimaan ja antamaan palautetta, jos toinen heidän mielestään törppöilee. Negatiivinen palaute saattaa tulla silloinkin, kun he itse ovat aiheuttaneet vaaratilanteen vaikka liikenteessä. Suomalaisena en halua herättää huomiota, mutta Kölnissä on pakko oppia käyttämään pyörän kelloa, vaikka sen kilkutteleminen tuntuu minusta vieläkin hieman epäkohteliaalta.

Palatakseni vielä kaupungin rumuuteen. Alkuaikoina minua lohdutettiin ja kehotettiin ajattelemaan, että Köln on kuin vanha sohva. Se on ruma ja rutussa mutta siinä on aivan mahtavan hyvä röhnöttää. Niinhän se on. Tämä kaupunki on ehdottomasti ihmisten kaupunki.


Siitä todisteena esimerkiksi eilinen päivä. Keskustan oli vallannut Christopher Streetdayn paraati, joka keräsi yhteen satojatuhansia ihmisiä. Samaan aikaan yhdessä kaupunginpuistossa vietettiin Edelweisspiraattien puistofestareita ja toisessa oli iso kirpputori. Joskus tuntuu, ettei syyn tarvitse olla kummoinen, jotta ihmiset lähtevät ulos ja toistensa seuraan. Itse asiassa riittää, että paikalle tuodaan Kölsch-oluttiski ja ilonpito voi alkaa.


Be First to Post Comment !
Post a Comment

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?