Monday 29 August 2016

Häälahjatoiveet

Yhteistyössä Scandinavian Design Centerin kanssa.

Blogini on ollut pystyssä kohta kuusi vuotta.
Kirjoitustahti on ollut vuosien varrella verkkainen eikä yleisökään ole ollut suuri, ei sellaista ole edes tavoiteltu. Viime keväästä asti olen aktivoitunut ja alkanut tutkia, mitä bloggaaminen oikeasti on ja mitä kaikkea siihen voisi liittyä. Aika nopeasti tuli vastaan kysymys yhteistyökumppaneista. Mietin, että jos kaikilla muillakin, miksei minullakin voisi olla sellaisia. Sen ajatuksen mietittyäni aloin pohtia, mikä olisi sellainen asia, jonka puolesta voisin blogissani kampanjoida. Mieleen tuli nopeasti kaksi asiaa: skandinaavinen design ja  kirjallisuus. 

Asutamme reilun vuoden ajan unelmieni kotia. Se on kolmio vanhassa talossa, jossa on korkeat huoneet, ikkunallinen erkkeri, keittiössä valkoinen puulattia ja paljon valoa. Lukuisten muuttojen jälkeen päätin, että tähän saa asettua ja alkaa kodiksi. Päätin myös, että tänne saa hankkia kivoja ja uusiakin tavaroita, vaikka erityisesti huonekalujen kohdalla uskon kierrätykseen. Edelleen menen lempikirpparilleni ostoslistan kanssa ja päätän löytää ne asiat, joita juuri silloin tarvitsen. Aika usein se onnistuukin - äitini on kertonut, että en lapsenakaan mennyt etsimään vaan lähdin aina löytämään.

Millaisia tavaroita olemme hankkineet ja mitä toivomme häälahjaksi?
Ehdoton suosikkihuonekaluni on meidän keittiön hylly. Pitkään mietin, voimmeko hankkia ruotsalaisen Stringin seinähyllyä, sillä eikö niitä ole joka paikassa. Sitten tajusin, että Saksassa juuri kukaan ei tunne kyseistä firmaa, joten antaa mennä vaan. Ja toisaalta miksi en voisi hankkia jotain ihanaa vain siksi, että naapurillakin on. Mies valitsi hyllyn värit ja siitä tuli harmaalle seinällemme aivan täydellinen. Hylly on varmasti kaunein huonekalu, jonka olen koskaan omistanut. Sinne on päätynyt kirppareiden aarteita ja lahjaksi saatuja sekä kahvipannu, jota ei enää voi käyttää, koska poltin sen pohjaan vihreän lasinalusen.

Tiesittekö, miten vaikeaa voi olla löytää kivaa pyykkikoria, jos ei halua muovia tai puuta? Ehdimme etsiä aika kauan kunnes vastaan tuli Ferm, tanskalainen sisustusmerkki. Kankaiset korit ovat toki hintavia mutta mies suostui hankintaan, kun muistutin, millaisia vaihtoehtoja olimme puolen vuoden etsinnän aikana nähneet. Että jos emme tätä ota, etsimme vielä seuraavat puoli vuotta.
Tällä hetkellä työn alla on työhuoneen sisustaminen. Se on odottanut vuoden, sillä huone toimii hyvin funktionaalisesti: siellä on tämä kirjoituspöytä, jolla nytkin kirjoitan, miehen X-box ja vierassohva. Seinällä roikkuu miehen kilpapyörä. Huoneen käyttö on ajastettu niin, että minä kirjoittelen aamuisin ja mies pelaa tai polkee pyörää iltaisin. Jos katsomme yhdessä tv-ruutua, sohva siirretään keskelle huonetta. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että huoneesta pitää tehdä kunnollinen huone. Etsiskelen tällä hetkellä mattoa lattialle ja suunnittelen kuvakollaasia seinälle.

Ainiin, ja sitten on vielä päiväpeitto. En olisi uskonut, miten vaikeaa kivan päiväpeiton hankinta voisi olla! Ikean kuosit ovat jo liian tuttuja eikä ainakaan kölniläisistä tavarataloista löydy muuta kuin muovia ja karvaa. Fleece ei ole se juttu, jota makuuhuoneeseeni haluan. Ehdotuksia ja suosituksia otetaan vastaan.

Helsingin Sanomissa oli hiljattain juttu häälahjoista. Jutun mukaan paistinpannun suosio on romahtanut mutta suomalainen design pitää paikkansa häälahjalistojen kärjessä. Olemme toivoneet häälahjaksi rahaa häämatkaa ja keittiötavaroita varten. Ja kyllä, hankintalistalla on kunnollinen paistinpannu. Onhan raha vähän tylsä lahja, mutta emme oikein voi kantaa kattiloita ja viinilaseja Suomesta kotiin tänne Saksaan vaan on kätevämpää hankkia lahjat itse täältä paikan päältä tai tilata netistä. Toisin sanoen häälahjatoiveemme ovat hyvin perinteisiä ja konservatiivisia mutta käytännöllisiä. Häät, mikä ihana syy ostaa vihdoin kunnon välineet keittiöön!

Tulen varmasti katsomaan yhtä sun toistakin Scandinavian Design Centeriltä. Se on netissä toimiva sisustuskauppa, joka on keskittynyt pohjoismaiseen designiin. Erityisesti tanskalaiset ja suomalaiset merkit ovat hyvin edustettuina. Jopa nettikauppoja vierastava äitini totesi, että tässä kaupassa on selkeää ja helppo asioida. Minua hieman huvitti, kun huomasin, että sivun uusimmassa mainoksessa on kaksi tuotetta, jotka olemme viimeisen vuoden aikana muutenkin hankkineet. Scandinavian Design Centerin elokuun tarjoukset ovat voimassa vielä pari päivää, kannattaa käydä kurkkaamassa!
Yhteistyössä Skandinavian Design Centerin kanssa
Thursday 25 August 2016

Häästressi

Apua! Kuukauden päästä häät ovat jo ohi ja elämäni rouvana on lähtökuopissaan.

Blogien ja naistenlehtien selailu paljastaa minulle stressin, jota morsiamella nyt pitäisi olla: kuinka monta päivää ennen h-hetkeä kannattaa laitattaa kynnet ja ripset, olethan huolehtinut huomenlahjasta (no en, onhan hänellä sitten minut), onko servetteihin jo painettu kultaiset sydämet? Jos et ole vielä alkanut jännittää ja panikoida, on syytä aloittaa nyt. Olethan morsian vain kerran elämässäsi.

Meidän häät yritetään järjestää rennon kaavan mukaan. Kosinta tapahtui maaliskuussa, ja koska mies hyväksyi ehdotukseni avioitua saman tien, monet päätökset on pitänyt tehdä heti. Juhlapaikka löytyi helposti ja hääpäiväksi valikoitui se lauantai, joka heillä oli syyskuussa vielä vapaana. Raamit olivat nopeasti kasassa: Suomessa vietetään seremoniat ja pienimuotoiset häät ja Kölnissä järjestetään vielä epävirallinen vastaanotto. Kahden maan välisessä liitossa on sekin hauska puoli, että morsian sai kahdet polttarit (tekstit täällä ja täällä).

Eräs tuttavapariskunta kertoi riidelleensä kaikista hääjärjestelyihin liittyneistä asioista. Meillä ei ole  tarvinnut riidellä: minä ideoin ja ehdotan, mies hyväksyy tai hylkää. Nopeiten päästään eteenpäin, kun minulla on antaa kaksi vaihtoehtoa miehen valita. Miehen ainoa varsinainen oma toive oli, että häissä pitää juoda gin toniceja. Lähipiirille olen sanonut, että saatte järjestellä niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei saa ottaa stressiä meidän päivästä.

Hääpuvun hankinta oli oma numeronsa (teksti täällä), mutta kengät saan kaasolta, joka myös meikkaa minut. Kynsiä ei tarvitse ihmeemmin laittaa, kampaussuunnitelma on olemassa ja kukkiakin tulee. Kävin Suomen kesälomalla tilaamassa hääkimpun pyytäen floristia tekemään "sellaisen reuhkan, joka on värikäs ja jossa on monia kukkia". Tulee lopputuloksesta sitten millainen tahansa, se on varmasti kaunis.

Kaksi isoa kysymystä ovat kuitenkin vaatineet keskustelua. Niiden myötä luulen ymmärtäneeni jotain avioliiton merkityksestä, jota tietysti tällä hetkellä kovasti pohdin. Näyttää siltä, että avioliitto on sitä, että joutuu tekemään kompromisseja asioissa, joita ei itse pitänyt edes keskustelun arvoisina.

Ensin oli sormusjupakka. Sormukset aiotaan ottaa käyttöön vasta avioliiton siunaamisessa, joten minusta on itsestään selvää, että niihin tulee päähääjuhlamme päivämäärä. Miehen mielestä emme saa unohtaa byrokratiaa: virallinen hääpäivämme tulee olemaan se, jolloin Lahden maistraatin työntekijä julistaa meidät aviopuolisoiksi. Asiasta väännettiin monta viikkoa, ja lopulta päätin, että antaa olla, jos se kerran on miehelle niin tärkeää. Eihän sitä kymmenen vuoden päästä muista kuitenkaan, oliko se tuo vai tämä päivämäärä.

Toinen keskustelu on edelleen hieman kesken. Ajattelin keväällä, että ottaisin avioliiton myötä kaksoisnimen eli miehen nimen omani perään. Siitä voisi olla hyötyä täällä Saksassa, sillä oma nimeni vaatii aina tavaamista ja saa ihmettelyä osakseen. Eräänä yönä tajusin, että oikeasti haluaisin vain pitää oman nimeni. Se on kaunis ja erikoinen eikä nimi tai sen vaihtaminen kerro minusta mitään sitoutumisen määrästä.

Yllättäen asia olikin miehelle todella tärkeä. Hänestä perheellä on hyvä olla yhteinen nimittäjä, joka kertoo ulkomaailmalle, että me ollaan samaa sakkia. Tämän kuultuani jatkoin asian vatvomista, kunnes minun oli todettava, että ei tule mitään. Ehkä feministi minussa pitää hulluna sitä, että nimenomaan naisen tulee miettiä tätä, vielä tälläkin vuosituhannella.

Silloin mies sanoi, että hän on valmis ottamaan kaksoisnimen, jos minä en sitä ota. 

Avioliitto taitaa olla sitä, että jos yksi tulee vastaan yhdessä asiassa, toinen tulee vastaan toisessa.

Kaikenlaista pientä on vielä mietittävänä hääjuhlia varten, mutta uskon, että päivästä tulee hyvä, vaikka koristeet hajoaisivat tai servetit eivät sopisikaan pöytäliinoihin. Muistuttelen itseäni perusasioista: juhlapaikka on, vieraita on tulossa, ruuat tulevat olemaan hyviä ja juomaakin löytyy. Avioliitomme ensimmäisestä päivästä tulee varmasti riemukas.

Virallinen kihlakuva otettiin pääsiäisenä vanhempieni pihalla. Onhan se vähän kitsch mutta kai sitä näissä puuhissa saa vähän ollakin.
Friday 19 August 2016

Ulkosuomalaisen kotona

Espoo - Nauvo - Turku - Renko - Asikkala - Kokkola - Asikkala - Tallinna - Asikkala - Lahti - Espoo- Tuusula. Nyt olet tässä. Kotona.

Onko meillä tosiaan näin valkoista? Miksi tuosta nurkasta puuttuu edelleen huonekalu, vaikka siitä on jo vuosi puhuttu? Onko tämä uusi haju vai tuoksuuko meillä aina tällaiselta? Kotiinpaluu on kummallista. Kuin pitäisi asetella itsensä takaisin oman kokoiseensa muottiin ja tuttuihin mutta jo vieraan oloisiin kulmiin. Joka kerta muotti kuitenkin muovautuu hieman uudelleen, kuten muovautuu asuntokin sisustusvimmaisen asukkaan palatessa. Mikään ei ole pysyvää.

Olisi ihana saapua paikkoihin rauhassa, laskeutua lempeästi tunnustellen. Lentäminen on kätevä tapa siirtyä paikasta toiseen, mutta siinä on samalla jotain väkivaltaista. On vaikeaa nauttia ihanasta illasta laiturilla, kun päässä pyörii kuvia kuusikaistaisesta moottoritiestä. Miten sovittaa päälleen kaupunki, kun on juuri poiminut kukkia pellon laidasta. Puhunut eri kieltä, ajatellut erilaisia ajatuksia. Matkan ja kotiinpaluun väliin tarvitaan välitila ihmisen siirtyä lempeästi tarkastellen.

Oma välitilani venyi tällä kertaa onnekkaasti monipäiväiseksi. Toin Suomesta tuliaisiksi flunssan enkä ensimmäisen kahden kotonaolopäivän aikana poistunut asunnosta. Suljin pilvettömältä taivaalta helottavan auringon tiukasti rullaverhon taakse ja aloin kellua. Avonaisesta ikkunasta kaikuivat kadun ja kaupungin äänet ja ymmärsin, miksi hoin Suomessa kahden viikon ajan, miten hiljaista ja rauhallista siellä on. Takapihan roskalaatikoiden kannet kolisevat, autot hurisevat kapealla kadulla, joku pudottelee pulloja lasinkeräykseen, jossain itkee lapsi ja kadunkulman kahvilassa huutaa mies puhelimeen, saksaksi. Olinkin jo melkein unohtanut, että olen täällä. Kaupunki humisee, minä ihmettelen.

Kahden vuorokauden jälkeen uskaltaudun ensimmäisen kerran kadulle, kauppaan. Ulko-ovella minua tervehtii kuuman kesäpäivän tuoksu. Kuljen tuttua reittiä tuttuun kauppaan, näen vieraita ohikulkijoita, korkeita taloja, ravintoloiden terasseja, elämää. Suomalainen pellonpiennar siirtyy hieman kauemmaksi. Kaupasta en löydä mitään, sillä se on järjestetty eri lailla kuin kotoisat S- ja K-marketit. Viiniä hyllyssä! Kaikkea kanssa.

Kotona päätän antaa itselleni vielä aikaa kellua. Niin päättää flunssakin; seuraavana päivänä on taas kuumetta ja saan uppoutua rauhassa suomalaisiin kirjoihin. 

Olen huomannut, että kesälomalta on aina vaikeampi palata Saksan kaupunkielämään kuin muilta Suomen keikoilta. Olen kotoisin maalta ja minun sieluni syvyyksissä kesä ei ole kesä ilman rantasaunaa, kukkapeltoa, mustikkametsää, pöllyävää hiekkatietä. Vihreyttä ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain yksinäisen linnun luikautus. Hyttysen puremat turpoavat tottumattoman käsivarsissa ja tätä kirjoittaessani kuuntelen katutyökoneen junnausta, joten myönnän, tässä saattaa olla hieman romantisointia mukana. 

Astrid Lindgren Saariston lapset -kirjassa Melkersonien perhe vuokraa saarelta koko kesäksi itselleen huvilan. Huvila on ränsistynyt ja kattokin vuotaa, mutta mikään ei onnistu rikkomaan kesän idylliä. Miten täydellinen tilanne: talvielämä kiireineen kaupungissa, kesäloma huvilan rauhassa mainiolla saarella. Poikaystäväni toteaa, että ehkä minunkin kohtaloni on kesäpaikka Suomessa. Sitä ikävöi koko talven mutta sinne ehtii kesällä lopulta vain muutamaksi viikoksi. Ja silloinkin todennäköisesti sataa ja kylmänä ollut takka savuttaa.

Tällaista kellumista tämä on, ulkosuomalaisen elämä. Pian ääniin tottuu kuten kaikkeen muuhunkin. Koti alkaa tuntua omalta kodilta, nurkkaan tarvittava huonekalu jää edelleen hankkimatta eikä vanhan jääkaapin hurinaa edes huomaa. Poikaystävä näyttää paremmalta kuin muistin ja on hyvä, tämän minä taidan kyllä pitää. Poikaystäväkin on tyytyväinen, kun pyykit siirtyvät taas itsestään kaappiin, tiskikone tyhjenee ja joskus töistä palaajaa odottaa jopa valmis ruoka. Tosin vähäsuolainen, sillä eihän suolaa saa käyttää liikaa, sanoo suomalainen. Ruokien suolamäärä nousee tasaisesti, kunnes on taas aika käydä kotimaassa ja aloittaa kierros alusta.

Tuesday 16 August 2016

Päivä Tallinnassa auton kanssa

Naimisiin päästäkseen täytyy hötkähdellä aika lailla. Ei riitä, että todistaa vedenkantotaitonsa tai kykynsä viikata pyykkiä (vrt. Emäntätesti). Lisäksi täytyy tehdä kaikenlaisia hankintoja, reissuja ja suunnitelmia. Tunnustetaanpa siis tosiasiat. Kun päätimme järjestää häät Suomessa ja selvisi, että juhlapaikkaamme saa tuoda omat juomat, oli itsestään selvää, että ne haetaan Virosta eli Tallinnasta. Käsi ylös se, jolla ei ole kokemusta alkoholin hakemisesta Virosta tai vähintään tax free -laivoilta? No niin. Halusimme kuitenkin toimia sivistyneesti ja verhosimme ostosmatkan mukavaksi turistipäiväksi Tallinnassa. 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuoreiden taulukoiden mukaan suomalaisten pahamainen viinaralli on viime aikoina hieman vähentynyt. Syitä on varmasti monia. Viro on nostanut alkoholiverotustaan ja toisaalta Suomeen on syntynyt lukuisia mielenkiintoisia pienpanimoita, joiden tuotteet löytävät tiensä perusmarkettien hyllyille. Toisaalta Viro hyötyy suomalaisista kaljaturisteista edelleen miljoonia.
Vaikka alkoholia ei ehkä rahdata enää sellaisia määriä kuin rallin alkuaikoina, matkustajamäärät Helsinki-Tallinna -reitillä ovat tasaisessa kasvussa. Viime vuoden elokuussa Helsingin ja Tallinnan välillä kulki lähes miljoona matkustajaa.  Tallinnassa viettämäni päivän jälkeen en yhtään ihmettele, että Suomenlahden eteläpuoli houkuttelee.

Ei siis muuta kuin auto aikaisin aamulla satamaan ja laivaan. Kymmenen vuotta sitten menin äitini kanssa kylpylälomalle Viroon ja siltä reissulta muistan suomalaisturistit, jotka korkkasivat ensimmäiset juomat jo aamupäivän menomatkalla. Siihen verrattuna laivalla oli hyvin sivistynyt meno. Lahden ylitys alkoi brunssilla, jonka olimme tilanneet ja varanneet etukäteen. Tämä oli järkevää, koska ravintola oli aivan täynnä ja ne, joilla ei ollut varausta, jäivät ulkopuolelle. Parituntinen laivamatka päättyi monen kohdalla hieman onnettomasti - merellä oli kova aallokko ja monet voivat huonosti. 

Tallinna tervehti meitä tuulisena ja aurinkoisena. Oli hauskaa ajella omalla autolla laivasta ulos ja liittyä paikallisliikenteen sekaan. On jotenkin hullua, miten lähellä ja miten pieni se on. Kaupungissa on vain reilu 400 000 asukasta mutta se osaa toivottaa matkailijan tervetulleeksi: Satamassa seisoi neljä isoa kansainvälistä risteilijää ja kaupungissa pyöri paljon turisteja. Silti keskustan ainoa jono oli Venäjän konsulaatin edessä.

Vanhempani käyttivät minua vakiopaikoissaan. Ajoimme autolla katsomassa rantaa ja kylpylää, vierailimme ostoskeskuksissa, apteekissa ja kangaskaupassa. Isäni kurvaili kaduilla asiantuntevasti kuin paikalliset ikään. Mukaan tarttui muun muassa tattaria ja hirssiä, saumurin lankoja ja tonic-vettä. Monet tavarat ovat halvempia kuin Suomessa ja toisaalta hyllyillä on monia tuotteita, kuten teetä tai öljyjä, joita ei Suomesta löydy.

Hieman oli pakko naurahdella vironkielisille kylteille ja sanoille - kuten koko kaupunki, kielikin on niin lähellä suomea ja sitten ei kuitenkaan. Olen opiskeluaikoina kahlannut läpi kaksi pakollista viron kurssia ja sain kaivettua muistini perukoilta yhden lauseen. Äitini kiersi kangaskauppaa myyjän kysyessä minulta, tuleeko vielä muuta. Sanoin "ma ei tea" - en tiedä ja myyjä kävi hymyillen odottamaan. Kielten opiskelu kannattaa aina.

Vietimme aikaa tietysti myös vanhassa kaupungissa. Parkkipaikat ovat arvossaan, joten pidempää oleskelua varten kannattaa parkkeerata kauemmas. Mukulakivikadut, julkisivut ja vanhojen talojen kulmat ovat kauniita ja idyllisiä, vaikka samalla kortteleissa on jotain kulissimaista. Maalipinnat ovat kirkkaita ja kaikki on erittäin siistiä, kerjäläiset ja muu epämääräinen väki pidetään selvästi kaukana turistialueilta. Vanha kaupunki on kuitenkin kuvaajan paratiisi. Vanhempiani nauratti, kun yritin hätistää kaduilla valuvia turisteja pois kuvieni tieltä. Aikaa se vaati, mutta odottaja palkittiin lopulta muutamalla otoksella, jossa ei ole ylimääräisiä kulkijoita. Parhaita olivat sivukujat, joille oli unohtunut ränsistyneitä taloja ja puita kuvaajan löytää.

Ja sitten niihin varsinaisiin hankintoihin. Olimme jo edellispäivänä tilanneet juomapakkauksia verkkokaupasta. Systeemi oli todella kätevä. Auto ajettiin sataman odotusalueelle ja sieltä valmiiksi kasatut ostokset sai nostettua helposti auton perään. Isääni auttanut myyjä tosin totesi, että automme  "makaab  syväl" mutta uskon sen johtuneen kyseisen auton mallista. Kävimme vielä katsastamassa sataman kaupat ja asetuimme jonoon odottamaan laivaan pääsyä. Tuuli oli hieman tyyntynyt ja kotimatka sujui tasaisesti. Vietimme sen syöden illallisen laivan a la cartessa. Pöytä oli varattu etukäteen mutta ruoka piti maksaa erikseen, ei siis kuulunut risteilyn hintaan, kuten aamubrunssi.

Auton kanssa kaikki sujui lopulta yllättävän helposti. Minulle ei tullut missään vaiheessa olo, että odotusta ja jonotusta olisi ollut liikaa. Ehkä siinä vaiheessa illalla, kun pitkä päivä alkoi painaa ja laivan purkaminen kesti etkä päässyt mihinkään sieltä laivan autokannelta, ärsytti. Mutta se on pientä. Kotona olimme vasta puolenyön korvilla, mutta lähden heti uudelleen, kun seuraava tilaisuus tarjoutuu. Suomesta on kaikkialle pitkä matka, mutta kyllä päivä Tallinnassa eli ulkomailla kaukokaipuuseen auttaa.

Monday 8 August 2016

Meidän häät: polttarit eli emäntätesti

Isosiskoni ei pidä valehtelusta eikä oikein juksaamisestakaan. Olen todella pahoillani, että hän on viime kuukaudet joutunut varomaan sanojaan ja viimeiset viikot valehtelemaan minulle päin naamaa. Tai en minä oikeasti ole. Minulla oli nimittäin viime lauantaina aivan mahtava päivä: polttarit vol 2. eli emäntätesti. Esimmäisistä eli Kölnin polttareista kirjoitin täällä.

Piipahdin kesälomalla pariksi päiväksi siskoni perheen luo. Hänellä piti olla lauantaina tiedossa naisten iltapäivä ystävän luona ja sinne mennessään hän lupasi heittää minut vanhemmille, josta pääsisin seuraavana päivänä kyydillä pikkusiskomme lapsen ristiäisiin. Siskoni touhusi koko aamun keittiössä, koska hänen piti leipoa sinne ystävän pippaloihin. Ennen lähtöä hän sanoi, että meidän pitää tehdä pieni lenkki eli hakea hänen anopiltaan yksi kirja.  Anoppi asuu ihanassa entisessä puukoulussa keskellä hämäläistä maalaismaisemaa. Ja ihan toisessa suunnassa kuin se, minne meidän pitäisi lähteä.

Joo, tietysti haetaan, miksi minun pitäisi muuta epäilläkään?

Pääsimme koulun pihalle ja sisko ehdotti, että tule sinäkin kuule moikkaamaan anoppia. Pihalla seisoskeli jotain porukkaa ja minä meinasin jo, että keneksi ne minua luulevat, kun noin ystävällisesti vilkuttelevat. Pääsin lähemmäs ja tajusin, että yksi heiluttajista on Suomen kaasoni. Tervetuloa Suomen polttareihin, kuului kuorona.
Olen harvoin sanaton mutta nyt kommunikaatiokyky meni minuuteiksi. Tytötkin melkein säikähtivät, kun yleensä niin nauravainen ihminen meni vallan vakavaksi. Isoiskoni nauroi helpotuksesta, sillä hän oli joutunut kaksi päivää puremaan kieleensä ja selittelemään kaiken maailman juttuja siitä olemattomasta naistenillasta. (Olen miettinyt viime aikojen keskusteluja ja täytyy sanoa, että juksata hän kyllä osaa.)

Kauaa en vatvoa hämmenystäni, sillä emäntätestin tehtävät alkoivat heti. Kaaso oli koristellut kirjan, jossa oli tehtäviä, vanhoja mainoksia (Mitä väsynyt aviomies tarvitsee? / Antakaa väriä ja kauneutta hiuksillenne!) ja vanhan kansan seurusteluohjeita:
"Kun kihlajaiset oli pidetty, niin sulhanen ja morsian menivät yhdessä kävelemään kaupungille kynkätysten. Siitä sanottiin "provgång". Ihmiset katsoivat heitä ikkunoista ja jos oli kesä, aukaisivat akkunoita ja katsoivat vielä perään. Akkunat vain paukkuivat ja huudettiin huraata."


Pikkusiskoni ei ole vain kuvataiteilija vaan myös runoilija ja hän oli kirjoittanut tehtävänannot runomuotoon. (Siskoni blogi täällä.) Ensimmäinen tehtävä oli kerätä kukkia ja tehdä seppele. Sehän kuuluu ehtoisan emännän perustaitoihin. Koulun vieressä on niitty ja kaasolla rautalankaa, joten lopputulos oli hyväksyttävä. Sen jälkeen tarjolla oli kahvia ja pullaa ja sitten soitettiin eräälle ystävälle, jolta sain uuden tehtävänannon.

Tuleva rouva laitettiin töihin. Tehtäviä nimittäin piisasi:
Kunnon vaimo kantaa perheelle vedet niin kahvia kuin pottujakin varten. Tämä toteutettiin kilpailuna: vesivati piti kantaa läikyttämättä pujotteluradan läpi. Alkueriä oli kaksi ja finaalin voitti morsian - kuulemma dopingilla, sillä minulla oli housut jalassa.
Perheenäidin on hyvä oppia ergonomiset työtavat jo heti alusta alkaen. Niinpä minun piti ripustaa pyykkejä markkeeranneet lappuset pyykkinarulle kunnon jalkakyykkyjen avulla. Maisema ei olisi voinut olla suomalaiskansallisempi: naru kulki koivusta keltaiseen saunamökkiin ja takana velloi auringon paistama viljapelto.

Pyykistä siirryttiin lakananvetoon, sillä kyllähän emäntä osaa lakanat pakata. Kaaso tuli toiseen päähän ja vedosta tiukka kilpailu. Hieman oli kuulemma taittelussa parantamisen varaa, mutta suoritus kuitenkin hyväksyttiin.

Eivätkä hommat tähän jääneet. Sisällä jalkaani laitettiin lattiaharjat ja minua kehotettiin lakaisemaan koulun liikuntasalin lattia. Tunsin itseni eri fiksuksi luistellessani narut ja harjat jaloissa pitkin lattioita, mutta vanhempia emäntiä kyllä nauratti.
Sitten minulle valkeni, että kaikki tämä tempominen oli vasta alkulämmittelyä. Harrastin aikoinaan 13 vuotta tanssimista, kunnes tulin järkiini ja lähdin yliopistoon opiskelemaan itselleni kunnon ammatin. Tätä eivät nuoruuden ystävät olleet tietenkään unohtaneet. Sain yhdestä kassista morsiamen vaatteet ja sen jälkeen valita levyltä mieluisan häämarssin. Tehtävänä oli improta vähintään minuutin mittainen tanssi. Tilanteesta on video, jota en ehkä halua ikinä nähdä. Mies voi katsoa sen sitten, kun nimet on paperissa ja olemme turvallisesti naimisissa.

Suomalaiset perinteiden velvoittamana edessä oli tietysti myös morsiussauna. Ajoimme ensin uimaan läheiselle uimarannalle. Tytöt olivat tilanneet minulle taas suomalaisen peruskokemuksen: juuri kun pääsimme rantaan, alkoi sataa ja ukkonen jyrähdellä. Ilma on kuin morsian, muistuttelin seuruettani. Vesi oli onneksi niin kylmää, että pelkkä pulahdus riitti, minkä jälkeen sullouduimme hetkeksi pukukoppiin pitämään kaatosadetta. Hyvissä bileissä on tiivis tunnelma.
Saunassa sain rentoutua mutta ei ihan ilman maksua. Minut istutettiin kuusen oksien päälle, jotta ei morsiamen elämässäkään pääse totuus unohtumaan. Sitten päähäni rikottiin kaksi kananmunaa hedelmällisyyttä tuomaan, selkääni hierottiin suolaa, jotta vanha suola ei janottaisi, ja siihen päälle heitettiin jauhoja, jotta talossa riittää leipää ja vaurautta. Kun olin puhdistautunut tästä kaikesta, sain kasvonaamion ja hunajahoidon ja saunan jälkeen ihooni ihania kotimaisia rasvoja ja hoitotuotteita.

Saunan jälkeen pääsin ruokapöytään ja syömään niitä herkkuja, joita siskoni oli aamulla siihen "naisteniltaan" leiponut. Kyselin vanhemmilta emänniltä vinkkejä avioliittoon ja sain lopulta kuulla, että olen läpäissyt emäntätestin. Palkintona oli kaksi todistajien allekirjoitusta maistraatin papereihin ja emännän käsivoide.

Miehelle ilmoitin, että olen valmiimpi emännäksi ja aviovaimoksi kuin koskaan ennen, sillä siitä kukkaseppeleestä tuli kyllä todella hieno.

Kiitos rakkaat naiset! Erityiskiitos kuvista Marjalle.