Häästressi

Apua! Kuukauden päästä häät ovat jo ohi ja elämäni rouvana on lähtökuopissaan.

Blogien ja naistenlehtien selailu paljastaa minulle stressin, jota morsiamella nyt pitäisi olla: kuinka monta päivää ennen h-hetkeä kannattaa laitattaa kynnet ja ripset, olethan huolehtinut huomenlahjasta (no en, onhan hänellä sitten minut), onko servetteihin jo painettu kultaiset sydämet? Jos et ole vielä alkanut jännittää ja panikoida, on syytä aloittaa nyt. Olethan morsian vain kerran elämässäsi.

Meidän häät yritetään järjestää rennon kaavan mukaan. Kosinta tapahtui maaliskuussa, ja koska mies hyväksyi ehdotukseni avioitua saman tien, monet päätökset on pitänyt tehdä heti. Juhlapaikka löytyi helposti ja hääpäiväksi valikoitui se lauantai, joka heillä oli syyskuussa vielä vapaana. Raamit olivat nopeasti kasassa: Suomessa vietetään seremoniat ja pienimuotoiset häät ja Kölnissä järjestetään vielä epävirallinen vastaanotto. Kahden maan välisessä liitossa on sekin hauska puoli, että morsian sai kahdet polttarit (tekstit täällä ja täällä).

Eräs tuttavapariskunta kertoi riidelleensä kaikista hääjärjestelyihin liittyneistä asioista. Meillä ei ole  tarvinnut riidellä: minä ideoin ja ehdotan, mies hyväksyy tai hylkää. Nopeiten päästään eteenpäin, kun minulla on antaa kaksi vaihtoehtoa miehen valita. Miehen ainoa varsinainen oma toive oli, että häissä pitää juoda gin toniceja. Lähipiirille olen sanonut, että saatte järjestellä niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei saa ottaa stressiä meidän päivästä.

Hääpuvun hankinta oli oma numeronsa (teksti täällä), mutta kengät saan kaasolta, joka myös meikkaa minut. Kynsiä ei tarvitse ihmeemmin laittaa, kampaussuunnitelma on olemassa ja kukkiakin tulee. Kävin Suomen kesälomalla tilaamassa hääkimpun pyytäen floristia tekemään "sellaisen reuhkan, joka on värikäs ja jossa on monia kukkia". Tulee lopputuloksesta sitten millainen tahansa, se on varmasti kaunis.

Kaksi isoa kysymystä ovat kuitenkin vaatineet keskustelua. Niiden myötä luulen ymmärtäneeni jotain avioliiton merkityksestä, jota tietysti tällä hetkellä kovasti pohdin. Näyttää siltä, että avioliitto on sitä, että joutuu tekemään kompromisseja asioissa, joita ei itse pitänyt edes keskustelun arvoisina.

Ensin oli sormusjupakka. Sormukset aiotaan ottaa käyttöön vasta avioliiton siunaamisessa, joten minusta on itsestään selvää, että niihin tulee päähääjuhlamme päivämäärä. Miehen mielestä emme saa unohtaa byrokratiaa: virallinen hääpäivämme tulee olemaan se, jolloin Lahden maistraatin työntekijä julistaa meidät aviopuolisoiksi. Asiasta väännettiin monta viikkoa, ja lopulta päätin, että antaa olla, jos se kerran on miehelle niin tärkeää. Eihän sitä kymmenen vuoden päästä muista kuitenkaan, oliko se tuo vai tämä päivämäärä.

Toinen keskustelu on edelleen hieman kesken. Ajattelin keväällä, että ottaisin avioliiton myötä kaksoisnimen eli miehen nimen omani perään. Siitä voisi olla hyötyä täällä Saksassa, sillä oma nimeni vaatii aina tavaamista ja saa ihmettelyä osakseen. Eräänä yönä tajusin, että oikeasti haluaisin vain pitää oman nimeni. Se on kaunis ja erikoinen eikä nimi tai sen vaihtaminen kerro minusta mitään sitoutumisen määrästä.

Yllättäen asia olikin miehelle todella tärkeä. Hänestä perheellä on hyvä olla yhteinen nimittäjä, joka kertoo ulkomaailmalle, että me ollaan samaa sakkia. Tämän kuultuani jatkoin asian vatvomista, kunnes minun oli todettava, että ei tule mitään. Ehkä feministi minussa pitää hulluna sitä, että nimenomaan naisen tulee miettiä tätä, vielä tälläkin vuosituhannella.

Silloin mies sanoi, että hän on valmis ottamaan kaksoisnimen, jos minä en sitä ota. 

Avioliitto taitaa olla sitä, että jos yksi tulee vastaan yhdessä asiassa, toinen tulee vastaan toisessa.

Kaikenlaista pientä on vielä mietittävänä hääjuhlia varten, mutta uskon, että päivästä tulee hyvä, vaikka koristeet hajoaisivat tai servetit eivät sopisikaan pöytäliinoihin. Muistuttelen itseäni perusasioista: juhlapaikka on, vieraita on tulossa, ruuat tulevat olemaan hyviä ja juomaakin löytyy. Avioliitomme ensimmäisestä päivästä tulee varmasti riemukas.

Virallinen kihlakuva otettiin pääsiäisenä vanhempieni pihalla. Onhan se vähän kitsch mutta kai sitä näissä puuhissa saa vähän ollakin.