Sunday 30 October 2016

Meidän häät: ohjelma

Häiden ohjelma on aikamoinen palapeli. Suunnittelua helpotti esimerkiksi vieraiden logistiikka. Olimme päättäneet, että avioliiton siunaus toimitetaan juhlapaikalla, jossa puolet vieraista tulisi myös majoittumaan. Näin ollen juhlapaikalle pääsi helposti esimerkiksi bussilla eikä paikasta toiseen siirtymistä tarvinnut erikseen järjestellä.

Vihkiminen

Kello 15 alkaneen toimituksen hoiti kirkkoherra-isäni - ja hienosti hoitikin! Hän oli yhdistellyt suomalaisen ja saksalaisen kaavan osia, niin ettei mitään varsinaisesti käännetty tai toistettu vaan kaava rullasi sujuvasti eteenpäin. Raamatunkohta luettiin sekä saksaksi että suomeksi, mutta virsi jätettiin pois. 
www.florian-jung.com
Myös kanttori löytyi omasta takaa. Pikkusiskoni kanttori-aviomies säesti vihkitilaisuuden baritonitorvella. Tulomusiikkina oli Bachin Preludi, joka on kiva urkukappale mutta torven kanssa siinä oli haastetta. Lisää haastetta toi loppumusiikki. Mies on kova Star wars -fani, joten olin ehdottanut loppuun elokuvien klassikkoteemoja. Kanttori otti homman tosissaan ja sovitti baritonitorvelle viisiminuuttisen pätkän. Tässä vaiheessa morsian kyynelehti avoimesti, mutta uskon sen johtuneen siitä, että tiesin kaavan loppuvan tähän ja rennomman osuuden alkavan. Vihkitilaisuutemme loppui spontaaneihin aplodeihin, sillä niin hienosti torvi soi. 

Virallisen osuuden jälkeen vieraista muodostettiin ulos kunniakuja, jonka puhaltaman saippuakuplapilven läpi me astelimme maailmaan siunattuna avioparina. Ulkona otettiin saman tien ryhmäkuvat vierasjoukosta ja sitten asetuimme ovenpieleen ottamaan vastaan onnitteluja.
www.florian-jung.com
Kakkukahvit heti alkuun

Häidemme järjestelyissä pidimme mielessä kaksi asiaa: kenelläkään ei saa olla tylsää eikä turhaa odotusaikaa saa tulla. Uskoakseni tavoitteeseen päästiin. 

Ensinnäkin häissämme edettiin epäperinteisen suomalaisen mutta tyypillisen saksalaisen järjestyksen mukaan. Onnittelumaljojen jälkeen juhla alkoi kahvilla ja kakulla, kuten saksalaisissa häissä yleensä. Asiasta keskusteltiin etukäteen paljon, mutta olen tyytyväinen, että annoin periksi. Vieraille oli kerrottu, että ruoka on vasta illalla, joten lapsiperheet olivat huolehtineet kunnon lounaasta.

Jätimme vieraat kahvittelemaan ja skoolailemaan cavalla ja livahdimme kuvaajan kanssa ulos ottamaan potrettikuvia. Sillä välin juhlatilassa täytettiin vieraskirjaa. Halusin vieraista polaroid-kuvia, joten kaikki kävivät vuorotellen kuvauttamassa perheensä tai itsensä ja askartelemasssa kuvansa korttiin. Niistä tuli niin hienoja! Lapsille oli vielä erikseen omia tehtäviä, mutta niistä kerron toisessa postauksessa.

Ohjelmanumerot

Palasimme juhliin noin puolen tunnin päästä ja siellä vallitsi iloinen puheensorina ja leppoisa meno. Kukaan ei näyttänyt tylsistyneeltä. Morsiuspari istutettiin pöytään, sillä oli ohjemanumeroiden aika. Kaaso juonsi suomeksi ja bestman saksaksi ja parivaljakko toimi erinomaisesti yhteen. 
www.florian-jung.com
Morsiamen äidin puhe

Ensimmäisen ja ehdottomasti illan hauskimman puheen piti äitini. Hän puhui suomeksi ja kaksikielinen ystävämme tulkkasi puheen saksaksi. Olin jo osannut odottaa, mitä äitini tulee tuoreelle sulhaselle esittelemään. Olen aina ollut ahkera päiväkirjan kirjoittaja ja jo 2. luokalla olen miettinyt tarkat säännöt  poikaystävälle, jonka otan kun olen iso.

Erityisen ylpeä olen siitä, että olen jo 8-vuotiaana tiennyt, ettei minusta ole kokiksi vaan se on miehen homma. Hauskinta tässä on se, että sulhaseni sopii kuvaukseen paremmin kuin hyvin - oluen määrässä olen vuosien myötä lipsunut mutta kuulemma olen joskus pyytänyt häntä riisumaan lippiksen ruokapöydässä. Kun tietää, mitä haluaa, voi sen jopa saada.

Illan koskettavimman puheen piti sulhasen isä. Hän puhui englanniksi ja tälläkin kertaa osasin odottaa, mitä puheessa tullaan mainitsemaan. En ole koskaan tavannut anoppiani, joka nukkui pois vain vähän ennen suhteemme alkua. Koko hääväki kyynelehti, sillä niin kauniisti isä edesmenneeseen vaimoonsa viittasi.

Hääleikki

Tunnekuohujen laannuttua seurasi kevyempi numero. Olin antanut kaasolle ja bestmanille vapaat kädet, joten tiesin etukäteen vain puheista. Meidät istutettiin aitiopaikoille ja saimme kuulla, että vierailla on kädessään kymmenen kohdan lista, joka käydään nyt yhdessä läpi. Kaikki, jotka voivat vastata kysymykseen yksi "kyllä" nouskoot seisomaan. Meidän piti arvata, mikä kysymys on eli mikä näitä ihmisiä yhdisti. Lista oli suomeksi ja saksaksi, ja me miehen kanssa vastasimme englanniksi, jotta kaikki pysyivät mukana.

Tämä oli hauskan interaktiivista, vaikka muutaman kohdan arvaaminen olikin vaikeaa. Kysymyksinä oli muun muassa, kuka on meidän molempien facebook-kaveri, kuka on nähnyt sulhasen alasti, kuka on ollut festareilla sulhasen kanssa tai nähnyt morsiamen balettipuvussa. Hauska numero varsinkin pieniin häihin, joissa vieraat istuvat samassa tilassa ja näkevät kaiken.

Kaason ja bestmanin puheet

Leikin jälkeen pidettiin juoma- ja seurustelutauko ja sen jälkeen kaaso ja bestman pitivät puheensa, kaaso kahdellä kielellä, bestman englanniksi. Parasta kaikissa pidetyissä puheissa oli se, että ne olivat selkeästi mietittyjä, sopivan mittaisia ja sisälsivät persoonallisen näkökulman tai pointin. Kiitos niistä! Puheiden jälkeen otettiin perinteiset yhteiskuvat morsiustyttöjen, sisarusten ja perheiden kanssa - ja kuten isosiskoni oli etukäteen toivonut, kuva siskoksista omien mister Darcyjensä kanssa.


Hääillallinen: seisova pöytä

Tässä vaiheessa kello läheni puoli seitsemää, ja pitopöytä oli valmis. Ruoka oli juuri niin hyvää kuin olimme odottaneet ja keräsi hurjasti kehuja erityisesti saksalaisten keskuudesta. Ruokaa syötiin pitkään ja hartaasti. Olimme laskeneet, että  lapsiperheet lähtenevät kahdeksan aikoihin kohti kotia, joten siihen mennessä olisi syytä viedä "virallinen" ohjelma loppuun. Näin tapahtuikin. Kun ensimmäiset alkoivat ilmoitella lähdöstään, päätimme, että nyt on finaalin aika.

Morsiuskimpun heitto / sukkanauha / häätanssi

Ensin minä heitin kimppuni - suoraan kattoon ja lattialta bestmanin tyttöystävän käsiin. Sulhanen heitti sukkanauhan, ja sitten oli tanssin aika. Mies vastusti tanssimista, kunnes mummo edellispäivänä sanoi, ettei tämä ole mikään kysymys vaan pakollinen tehtävä. Niinpä häätanssi tanssittiin. Kappaleemme oli James Blaken "A case of you", joka on seurannut meitä nämä vuodet. Äitini sanoi, ettei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota jalkatyöskentelyyn, sillä kuhertelimme koko kappaleen.

Yllätysohjelma

Kuvittelin, että ohjelma oli tässä, mutta seurasikin YLLÄTYS. Tarina on seuraava. Miehen parhaat opiskeluaikaiset ystävät ovat lähes kaikki entisiä opiskelijoitani ylopistolta ja seuranneet suhdettamme sen alusta asti. Kaksi mainiota tyttöä esitti tekemänsä räpin suomen kurssillani viisi ja puoli vuotta sitten. Nyt nuo tytöt ovat hyviä ystäviäni ja räpin esittäjiksi tuli koko kyseinen ystäväporukka. Alkuperäisestä esitettiin alkusäkeistö, jota seurasi kaksikielinen räpäytys Ice T:n "Ice ice babyn" rytmiin - tällä kertaa kertsi oli "Jasper ja Heidi". Ulvoin naurusta ja sitten vähän itkin, koska se oli niin loistava. Onneksi koko räppi on videolla.  

Yksi säkeistöistä kuului näin:
       "Heidi - nätti, vilkas ja peloton
        näki Jasperin ja ties ett tuo se on!
        Tyylikäs mies, ei liikaa sanoja käytä
        Heidille sopiva eikä hullulta näytä."

Sanon tähän vain, että kielten opiskelu kannattaa aina.

Baila baila

Tässä vaiheessa osa vieraista hyvästeli ja loput korkkasivat gin tonic -kokoelman ja snapsipullot ja aloittivat bileet. Meitä oli loppuillan/yön paikalla noin 20 henkeä, musiikki tuli spotifyista ja silti tanssikemut olivat yhdet parhaista ikinä, vaikka itse sanonkin. Mies sanoi minulle useaan kertaan, miten uskomatonta on, että me pidämme toisiamme huipputyyppeinä mutta myös meidän kaikki kaverit tulevat loistavasti toimeen. Yöpalaksi oli äitini isän tekemiä karjalanpiirakoita ja tanssi kesti 04 asti.

Miltä nyt tuntuu?

Nyt viisi viikkoa myöhemmin olen edelleen sitä mieltä, että en tekisi mitään toisin vaan kaikki meni aivan mahtavasti. Kenelläkään ei ollut tylsää. Toisaalta varoituksen sana tuleville morsiamille: häät ja kaikki niihin liittyvä vie yllättävän paljon energiaa. Oli ihanaa mennä naimisiin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on nyt tehty ja normielämä voi taas jatkua.

Lue myös:
Monday 24 October 2016

Meidän häät: potrettikuvat

Avioliittoa on takana kuukausi ja päivä. Juhlista on tänään tasan kuukausi, joten on aika julkaista häiden värilliset viralliset potrettikuvat. Olen ollut onnellinen siitä, että lähipiiristä löytyi niin monia tyyppejä tekemään meidän päivää: Kuvaajamme Florian Jung on toisen kaasoni aviomies. 

Kuten elämään usein, näihinkin potrettikuviin liittyy pieni tarina. Ennen juhlia kuvaaja oli kierrellyt juhlapaikan ympäristöä ja etsinyt hyviä kuvauspaikkoja. Niemimäen mansikkatila sijaitsee pellon keskellä mutta lähistöltä löytyi viehättävä metsä. Kovin kauan Flo ei ehtinyt metsää tutkia, sillä läheisestä talosta tuli ulos vanha mies, joka huusi jotain suomeksi. Flo levitteli käsiään ja yritti selittää englanniksi mutta ymmärtäessään sanan "poliisi" hän päätti antaa olla.

Parin tunnin päästä menin soittamaan talon ovikelloa ja kysymään, saammeko kuvata talon lähellä. Vaimo pahoitteli äkkipikaista miestään ja lupasi, että saamme ottaa niin paljon kuvia kuin haluamme. Kovin kauaa emme lopulta voineet kuvata, sillä morsiamelle tuli vähän vilu +10 asteen ilmassa. Mutta oli se sen arvoista. Tässä meidän potrettikuvat, olkaa hyvät!













Wednesday 19 October 2016

Päivä Pompeijissa

Yhteistyössä Walks of Italyn kanssa.

Kun ystäväni ehdotti matkaa Pompejiin, ajattelin, että ei tässä nyt Intiaan lähdetä, kunnes tajusin, että lähempääkin löytyy. Mutta ei kyllä yhtään lähempää historiasta. Oikeastaan on noloa, ettei historian opiskelija ollut ihan kartalla mutta onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä korjata asiaa.

Kävelykierros Pompeijissa

Viime viikonloppuisen Napolin lähistölle suuntautuneen Italian reissun ehdoton kohokohta oli opastettu kävelykierros antiikin kaupungissa Pompejissa. Kaupungilla on pitkä historia. Roomalaiset valtasivat sen, koska kaupungin satamasta oli hyvät yhteydet Välimerelle - nykyään merenranta on kilometrien päässä. Kuuluisaksi kaupungin teki Vesuviuksen purkaus vuonna 79. Paikalliset eivät tienneet, että Vesuvius on tulivuori eikä sen purkaukseen ollut mitenkään valmistauduttu.

Pompeji sijaitsee noin 10 kilometrin päässä tulivuoresta ja juuri siellä, minne tuuli kuljetti tuhkapilven purkauksen jälkeisenä aamuna. Tuhka peitti kaupungin ja säilöi sen sisältöineen tuleviksi vuosisadoiksi. Kaupunkia alettiin tutkia vasta 1500-luvulla, ja siitä on tähän päivään mennessä kaivettu esiin suurin osa. Pompeji pääsi Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 1997 mutta vasta vuoden 2008 jälkeen sen tutkimuksissa ja kaivauksissa on kunnolla järjestäydytty. Nykyinen turisteille avoinna oleva alue on noin 45 hehtaarin kokoinen, mutta kokonaisuudessaan kaupunki käsittää 66 hehtaaria. 

Walks of Italy

Pompejissa voi käveleskellä itsekseen kartan ja audio-oppaan kanssa tai sitten voi maksaa vähän enemmän ja saada mukaansa oppaan. Tarjolla on useita firmoja, mutta me valitsimme Walks of Italyn, koska ryhmäkoko oli pieni ja siten liikkuminen kaupungissa helpompaa. Kaduilla tuli vastaan useita 30 hengen kävelyryhmiä, joiden liikuttaminen on tietysti paljon kömpelömpää kuin meidän.

Aloitimme kierroksen entiseltä satama-alueelta, josta jatkoimme gladiaattorien asuntojen ja aukion kautta teatteriin. Niitä oli kaksikin vierekkäin, toinen tuhannelle, toinen viidelle tuhannelle hengelle. Akustiikka oli edelleen mainio ja mosaiikkilattia kaunis. Isommassa teatterissa järjestetään nykyäänkin konsertteja ja tilaisuuksia. 

Pääkatu ja keskusta-alue

Viihdekeskuksesta pääsimme lähelle kaupungin pääkatua ja rikkaimpien taloja. Kaikki talot oli rakennettu samalla tavalla: etuosassa sijaitsi pari pientä makuuhuonetta, keskellä iso sisääntuloaula ja isännän työpöytä. Takapihalle aukesi kesäpuutarha, jonne asuminen kesällä keskittyi. Talon vieressä oli usein asukkaiden omistama kauppa tai kaksikin. 

Talojen lisäksi piipahdimme useissa kaupoissa. Pikaruokapaikan seisomatiskit ovat edelleen pystyssä koristeineen, kuten ovat leipomon viljamyllyt ja uunit. Ehkä hämmentävintä oli tallustella alkuperäisillä mosaiikkilattioilla ja nähdä värinsä säilyttäneitä seinämaalauksia. Myös katujen kiveykset olivat paikoillaan - suojateitä markkeerasivat korkeammat kivet. Ne eivät tosin suojanneet muulta liikenteeltä vaan lähinnä kaduilla lojuvalta moskalta.

Kaduilla ja kujilla pystyi melkein kuvittelemaan, millaista elämä on silloin ollut. Toisaalta nykyihminen ei varmasti mitenkään voi ymmärtää, millaisia hajuja ja näkyjä kaupunki on sisältänyt. Pesulan käyttämän puhdistusaineenkin tärkein ainesosa oli ihmisiltä kerätty virtsa. Kaupungissa oli kuitenkin useita kylpylöitä, joiden käyttö oli ehdottoman suositeltavaa. Yhden läpi pääsimme mekin kulkemaan. Puuosat olivat vuosisatojen kuluessa rapisseet pois mutta altaat ja penkit olivat edelleen paikoillaan.

Paikoillaan olivat myös punaisten lyhtyjen talojen kiviset sängyt. Hauskana yksityiskohtana muuten seinämaalaukset, joiden avulla tulija saattoi valita itselleen mieluisan asennon ja tyylin. Niistä osa oli edelleen luettavissa. Penis-symboleita näkyi muuten muuallakin kuin ilotaloissa. Se on aikoinaan ollut onnen symboli, jonka hipaiseminen on tuonut onnea. Symboleita näkyi erikokoisina ja muotoisina ympäri kaupungin.

Uudet rakennukset

Pompeji on oikestaaan tuhoutunut kaksi kertaa. Ensin tulivuoren purkauksessa ja toisen kerran toisessa maailmansodassa, kun liittoutuneet pommittivat raunioita. Oletus oli, että natsit olisivat piiloutuneet sinne, vaikka näin ei ilmeisesti ollut. Siksi osa Pompejin seinistä on selkeästi uudempia, vaikkakin vanhan näköisiksi tehty, ja kaupungin keskelle on sijoitettu myös moderni kahvila. Idea on hyvä, koska kaupungissa voisi kulkea koko päivän, joten välipalaa on hyvä olla tarjolla. 

Kierroksen loppupuolella saavuimme kaupungin pääaukiolle, jolla ovat sijainneet kaikki hallinnolliset ja uskonnolliset keskukset. Yksi aukion laidoista on täytetty arkeologisilla löydöksillä. Ruukkuja on rivikaupalla, kuten myös pöytiä, kärryjä ja muita tavaroita. Kaikki Pompeijista tehdyt löydökset varastoidaan, vaikka niitä varten tarvitsee koko ajan rakentaa uusia halleja.

Pysäyttävimmät hahmot oli sijoitettu lasivitriineihin. Sieltä löytyvät koiran, lapsen ja miehen kivettyneet hahmot. Mies on kuollut kädet suun edessä, koiran kaulapanta on edelleen näkyvissä. Hahmot olivat kuin hiljaisia huutoja historiasta ja saivat miettimään, mitä meistä jää jälkeen tuleville polville.

Kierroksen jälkeen saimme jäädä kiertämään kaupunkia itseksemme, mutta reilu parituntinen kierros oli niin tyhjentävä, että emme kaivanneet enää lisää katsottavaa. Sen sijaan kysyin pari kysymystä kierroksemme oppaalta Ilarialta.

1. Hei Ilaria, mitä olet opiskellut ja miten kauan olet ollut oppaana Pompejissa?
Olen opiskellut arkeologiaa, joka on minulle todellinen intohimo. Alalle on kuitenkin vaikea työllistyä, sillä työt ovat usein projektiluontaisia tai vapaaehtoistöitä. Siksi kouluttauduin oppaaksi ja olen työskennellyt oppaana Pompejissa ja Campanian alueella nyt kaksi vuotta. Teen kuitenkin edelleen vapaaehtoistöitä arkeologian parissa.

2. Mikä on lempipaikkasi Pompejissa? Ja miksi ihmisten kannattaa tulla tänne?
Tähän on vaikea vastata, sillä minulla ei ole vain yhtä lempipaikkaan vaan monia. Pidän rikkaiden talojen puutarhoista ja seinämaalauksista, ja erityinen lempinurkkani on Octavius Quartiuksen talossa.
Mielestäni ihmisten kannattaa tulla aikamatkalle Pompejiin, sillä täällä voi nähdä, miten entisaikojen ihmiset elivät ja toimivat. Kaupunki auttaa ymmärtämään ihmisten jokapäiväistä elämää ja tarjoaa hienon mahdollisuuden sukeltaa historiaan.

Allekirjoitan Ilarian sanat täysin. 

Sunday 16 October 2016

Anteeksi olen turisti!

Minulla on kestänyt kauan lämmetä Italialle. Teimme norjattaren kanssa kaikkien aikojen ensimmäisen yhteisen matkamme Milanoon pääsiäisenä 2012. Sen jälkeen olemme tehneet yhdessä 12 muuta matkaa, ja nyt palasimme Italiaan 13. yhteisen reissun merkeissä. Lensimme torstaina Düsseldorfista Napoliin ja vietimme pari päivää Pompejin, Sorrenton ja Caprin tietämillä. Olen alkanut ymmärtää Italia-faneja, mutta jotain siinä maassa on, mikä ei pelaa minun logiikkani kanssa.

Esimerkiksi aikataulut. Minulla oli viime päivien aikana olo, että joko juoksen tai odotan puoli tuntia. Jostain syystä me emme meinanneet millään oppia lukemaan Circumvesuvianan eli paikallisjunan aikataulua. Tai bussin aikataulua. Logiikkani mukaan aikataulu etenee ylhäältä alaspäin, jos siihen  on listattu lähtöajat yhdestä paikasta. Eikä vasemmalta oikealle, kuten aikataululärpäkkeessämme. Ja jos laiva jättää sinut tähän kohtaan ja lastaa uudet matkustajat tästä kyytiin, voisi kuvitella voivansa luottaa, että iltapäivän laiva tekee samalla tavalla. Istuimme ihan rauhassa odottelemassa paluukyytiä Caprilta, kun alkoi tuntua siltä, että jotain kummallista tässä taas on. Kysyminen on ainoa tapa saada tietoa mistään. Vastaus oli, että ei laiva lähde tästä samasta paikasta kuin aamulla vaan tuolta aallonmurtajan viimeisestä laiturista. Viiden minuutin päästä. Ja taas juostiin.


Viikonlopun aikana kävi muuten useita juttuja, joita ei koskaan ikinä ennen. Kuten nyt vaikka se, että menomatkalla kone keskeytti laskeutumisen ja nousi uudelleen ylös kohti Italian taivasta. Oli kuulemma liikaa vauhtia, myötätuulta ja korkeutta, joten päättivät ottaa uudelleen. Tulomatkalla taas jouduin vastamaan Napolin lentokenttävirkailijan ihmettelyyn siitä, miten niin asun Saksassa, vaikka passissani ei ole viisumeja eikä minulla ole muitakaan todisteita asiasta. Mitäpä siinä sitten selittämään kuin että EU. Ja sitten kävi vielä sekin, että odotimme Düsseldorfin kentällä matkalaukkuja yli tunnin.

Mutta siihen Italiaan. Olemme molemmat mielestämme aika kokeneita matkaajia. Listalta löytyvät niin Kiina ja Thaimaa kuin Argentiina ja Brasiliakin. Ja silti Italiassa olemme ihan ulalla. Koko ajan. Meitä oltiin neuvottu ottamaan bussi lentokentältä rautatieasemalle ja sieltä sitten paikallisjuna kohti Sorrentoa. Ensin oli hankalaa löytää bussia, koska kylttejähän ei tässä maassa harrasteta. Sitten oli tunkemiskilpailu siitä, mihin bussiin kukakin mahtuu. Olen kuullut juttuja Napolin liikenteestä ja totesin juttujen pitävän paikkansa. Kadut ovat kapeita, autoja tunkee joka suunnasta ja skootterit kurvaavat niiden välissä. Bussimatka ei ollut pitkä mutta etenemisvauhti oli matelua. 

Bussi jätti meidät autoteiden ja rakennustyömaiden ympäröimälle saarekkeelle. Taas kaksi skandinaavista blondia sekaisin siitä, mihin suuntaan tulisi lähteä. Onneksi oli ystävällinen taksikuski, joka näytti reitin rautatieasemalle. Torikadut olivat täynnä kaupustelijoita ja hengailijoita mutta selvisimme asemalle. Luulisi, että oikean raiteen löytäminen ei olisi vaikeaa mutta onnistuimme kävelemään kaksi kertaa harhaan ja pyytämään apua poliisilta ja yhdeltä ohikulkijalta, ennen kuin päädyimme oikeaan paikkaan. Voi miksi italialaiset ette voi käyttää kylttejä ja selkeitä merkkejä! 

Saimme liput ja virkailija urahti jotain raiteesta. Minä en saanut selvää, norjatar sanoi, että ehkä numero kolme. Raiteella ei missään tietenkään ollut aikatauluja tai reittioppaita tai edes tietoa siitä, mitkä junat pysähtyvät missäkin. Puhuttelimme taas pariakin kanssaihmistä, ennen kuin uskoimme, että olemme oikealla raiteella. Seuraavan junan määränpää oli jotain muuta kuin Sorrento, mutta apurit sanoivat, että tämä on oikea, tänne vain. Olimme niin helpottuneita päästessämme etenemään kaoottisesta Napolista, että emme heti alkaneet tsekata junan seinällä olevaa reittikarttaa.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, mihin tämä juna oikein mahtaa mennä, kun Sorrentoa ei lue missään. Juuri kun koliseva juna irtosi eräästä 30:stä Napolin ja Sorrenton välissä olevasta pysäkistä, tajusin, mihin juna on menossa ja että meidän olisi pitänyt vaihtaa junaa juuri sillä asemalla, mistä juuri lähdettiin. Junan välikössä törmäsimme amerikkalaiseen eläkeläispariin, jolle joku oli juuri kertonut saman asian. Ystävälliset ihmiset, jotka ohjasivat meidät tähän junaan, olisivat tietysti voineet huomauttaa myös vaihdosta. Tai me olisimme voineet yrittää ajatella asiaa aikaisemmin.

Jäimme pois seuraavalla asemalla ja naureskelimme entistä sekavammaksi menevää matkapäivää. Pariskunta oli mainio ja olimme juuri päässeet jutuissa presidentinvaaleihin asti, kun juna vei meidät takaisin. Kysyimme sekä tämän että sen seuraavan junan konduktööreiltä, että olemme varmasti oikeassa junassa ja menossa oikeaan suuntaan. Vihdoin olimme.

Määränpäässämme Metassa meitä odotti miellyttävä yllätys: opastekylttejä! Löysimme majapaikkaamme Bleu Villagen bungalow-kylään helposti, sillä kaikissa isoissa risteyksissä oli kyltti, joka opasti kylän majoituspaikkoihin. Junaseikkailu oli vienyt aikaa, joten minä ensimmäisenä ryykäämään mökkimme vessaan. Hädän helpotettua aloin katsella ympärilleni. Suihkun lattialla lojui pikkupyyhe ja roskiksessa oli roskia. "Hei", huusin norjattarelle, "meidän roskiksessa on käytetty kondomi!" "Joo", hän vastasi, "just katsoin, että sänky on myllätty ja naulassa roikkuu käytetty pyyhe."

Takaisin respaan selvittämään tilannetta. Nainen järkyttyi yllättävää tietoa niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan ja pahoitteli sitten kauheasti. En tiedä, miksi huonetta ei ole siivottu, vai olisiko siivooja vaikka antanut huoneen jollekulle päiväkäyttöön... Paikalla pörräsi nimittäin monta ryhmää saksalaisia lukiolaisia, jotka olivat sattumalla samassa paikassa luokkaretkellä. (Ongin tämän tiedon siltä 18-vuotiaalta, joka tuli iskemään minua istuessani hetken yksin internetin maailmassa.) Saimme avaimen toiseen huoneeseen, mutta se oli pienempi, ilman omaa terassia ja näköalaa ja aivan kuuden teinin majoittaman hostellihuoneen vieressä. Ehdotimme, että pidämme ensimmäisen mökin, kunhan joku siivoaisi sen sillä aikaa, kun käymme kaupassa. Tämä sopi. 
Ilta Italian lempeässä lokakuussa palkitsi reissaajat ja auttoi unohtamaan päivän kommellukset. Aurinko laski Välimereen, ilma oli lämmin ja päivä lähinnä huvitti. Napostelimme hotellin meille lahjoittamia rypäleitä ja kylmiä juomia, juttelimme mukavia. Silloin Italia esitteli jälleen yllätysmomentin. Miksei kukaan ole sanonut, että Italiassa on hyttysiä? Rauhaisa terassi-ilta kostautui seuraavana päivänä, kun raavin punaisia paukamia nilkoissa. Suomessa hyttyset sentään pitävät ääntä, Italiassa ne vehkeilevät salassa. 

Mietimme, onko vika meissä vai Italiassa, kun koko ajan täytyy kysyä kaikkea kaikilta ja esittää tyhmää turistia, kun mikään ei löydy ja aikataulut ovat kummallisia. Päätimme olla reiluja ja laittaa kortit tasan. Onhan maa kuitenkin täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka vaikuttavat aidosti haluavan auttaa, vaikka minä en puhu italiaa eivätkä he englantia. Kiitos siis kaikki ohikulkijat, poliisit, vanhat mummot ja papat - ja anteeksi siitä, että olen joskus vähän turisti.
Monday 10 October 2016

Kirjahyllyt

Tein hiljattain inventaariota kirjahyllyissämme. Totesin, että minun ja miehen kirjoissa on vain vähän samoja teoksia, mikä johtuu varmasti kielialueesta, mutta yhtäläisyyksiäkin on. Tässä lyhyt lista selityksineen, näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi.

Dostojevski: Karamazovin veljekset/ Die Brüder Karamasow
kuuluu miehen mieliteoksiin. Omia niteitänihän en ole vielä lukenut. Säilön venäläisiä klassikoita siihen, kun pääsen joskus eläkkeelle ja minulla on aikaa.

Bulkakov: Saatana saapuu Moskovaan / der Meister und Margarita
on viihdyttänyt meitä molempia. Olen lukenut teoksen ainakin kolmesti ja ajattelen sitä aina, kun olen ostanut keltaisia kukkia.

Stefan Zweig: Sachnovelle
Kunnon germanistina miehen hylly on täynnä saksalaisia klassikoita Goethesta Schilleriin ja Heinesta Zweigiin. Minä sain oman kappaleeni vuosia sitten syntymäpäivälahjaksi, jotta vihdoin uskaltaisin alkaa lukea kirjallisuutta myös saksaksi. Kieli on niin hyvää ja selkeää, että siihen oli hyvä tarttua puolikielisenäkin.

Kjell Westö: Kangastus 38 / Das Trugbild
Sain kirjan joululahjaksi vanhemmiltani, sillä meillä on sellainen diili, että he lahjoittavat minulle  aina jouluksi Finlandia-palkitun teoksen. Kun saksannos ilmestyi, ostin sen miehelle saman tien, koska pidin kirjasta kovasti. Mies luki kirjan kiinnostuneena mutta ei ehkä ihan niin innostuneena kuin minä. Westön saksantaja asuu muuten täällä Kölnissä.

Tähän ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin: minun kokoelmani sisältää suomalaisia klassikoita ja naiskirjailijoita (Austen, Woolf, Saisio), mies suosii miehiä ja amerikkalaista (Houellebecq, Capote, Roth) sekä viime aikoina erityisesti angloamerikkalaista kirjallisuutta. Jos en olisi niin kiireinen suomalaisten nykykirjailijoiden ja lastenkirjojen parissa, lukisin hyllyymme putkahtaneet Taye Selasin Ghana must gon ja C. N. Adichien Americanahin. Molempien lempikirjalistalta löytyy myös Arundhati Royn The God of Small Things / Joutavuuksien jumala.

Kotimaisista kirjailijoista minuun ovat viime vuosina suuren vaikutuksen tehneet Selja Ahava, Tommi Kinnunen ja Laura Lindstedt. Tämän syksyn kirjasadosta odotan erityisesti Riikka Pulkkisen ja Helmi Kekkosen uutuuksia.

Mitä sinä luet tällä hetkellä tai mitä omalla lukulistallasi on? Entä luetko kirjoja suomeksi vai mieluummin uuden kotimaasi kielellä?
Saturday 8 October 2016

Meidän häät: morsiamen aamu

Tämä morsian oli varma, ettei saisi nukuttua hääjuhlia edeltäneenä yönä. Mutta nukuinpa kuitenkin! Ennen kellonsoittoa olin kuitenkin tikannut jo viestin bestmanille viime hetken järjestelyistä. Edellispäivänä maistraatissa vihitty mies nautti hotellin monipuolisesta aamiaisesta; minä närpin lähinnä jukurttia ja hedelmiä. Mietin koko ajan, näkyykö meistä ulospäin se, että naimapuuhissa ollaan.

Aikataulu piti ja kello 11 olin kampaajalla valmiina hääkampaukseen ruusut toisessa ja meikkipussi toisessa kädessä. Lahdessa on se mukava puoli, että joka paikasta löytyy tuttuja: Salon RF:n Riikka on hyvä lapsuudenystäväni ja menneiden vuosien tanssikaveri. Koekampausta ei oltu tehty, mutta luotin kokemuksesta Riikan näkemykseen. Hän tietää, mitä tekee ja saa aikaan nopeasti, joten alle tunnissa letti kiersi päätä ja ruusut istuivat paikallaan. Ylijääneet isoimmat ruusut laitettiin kaasojen ja kuskin hiuksiin.

Avioliiton siunaaminen alkaisi vasta klo 15, joten kampaajan jälkeen meillä oli vielä aikaa piipahtaa keskustassa kaupassa, ennen kuin menimme jatkamaan valmistautumista hyvän ystäväni luokse. Siellä sain jo nieltyä jonkinlaisen lounaan, ja tietysti valmisteluihin kuului myös lasi skumppaa. Viimeistään sen jälkeen tunnelma rentoutui. Miehen valmisteluissa oli kuulemma nautittu sivistyneesti annokset viskiä.
Toinen kaaso kertoi, että poikien aikataulu oli hieman pettänyt, mutta se ei vaikuttaisi lopputulokseen. Miehen kuskina toimi hääkuvaajamme, joka oli epähuomiossa jättänyt pukunsa Airbnb-asunnon kaappiin. Hän oli sulkenut ulko-oven perässään, pudottanut avaimet sovitusti postiluukusta eteisen lattialle ja tajunnut, että jotain puuttuu. Onni onnettomuudessa oli, että asunnon omistaja pääsi paikalle lyhyellä varoitusajalla, ja pojat pääsivät lähtemään kohti hääpaikkaa aivan riittävän ajoissa. Puhelimesta huomasin, että mies oli jakanut minulle tiedon kommelluksesta, vaikka eihän se minun valmistautumiseeni vaikuttanut mitenkään.


Seuraava tunti meni nopeasti. Yksi kaaso alkoi meikata minua toisen kirjoittaessa hääpuhettaan puhtaaksi. Diilimme oli, että tein itse meikille pohjat ja kaaso maalasi minulle silmät. Puhetta valmisteleva kaaso taas selitteli, että kaksikielisenä pidettävä puhe on ihan oikeasti jo valmis, mutta se pitää kirjoittaa vielä luettavaan kuntoon. 

Kuski meni ulos koristelemaan hääautona toiminutta vuoden 1993 Nissan Micraa. Pitsit sai yllättävän tiukasti paikoilleen mutta pakoputkeen ei viritelty mitään krumeluureja. Takakontin pakkaaminen vaati hieman järjestelyä, sillä kaikilla oli matka- ja yöpymiskamoja mukana eikä Micra tunnetusti ole tila-auto.

Jossain vaiheessa kävi ilmi, että toisen kaason puvun selkämyksen pitsi on sen verran ohutta ja edellisissä juhlissa kärsinyttä, että puku on pakko ommella kiinni. Morsian oli jo suljettu korsettiinsa ja oli jo ihan lähtötunnelmissa, mutta ompelemisesta ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Pääsimme lähtemään klo 14.35 eli 15 minuuttia suunniteltua myöhemmin. Kirjoitin matkalta äidilleni viestin, jossa kerroin, että myöhästymme tyylikkäät 10 minuuttia, koska Lahden kaupunkiliikenne ja sen tietyömaat. Myöhemmin selvisi, ettei äitini ollut saanut viestiä, koska puhelin oli kotona, mutta ainakin minulla oli hyvä omatunto siitä, että olin ilmoittanut myöhästymisestä.


Ajomatkasta tuli kuviteltua rauhallisempi. Olin ollut varma, että joko itken tai nauran tai olen muuten vain hysteerinen. Olo oli yllättävän harmoninen ja mielessä pyöri lähinnä, että jes, vihdoinkin mennään ja tämä tapahtuu. Esittelin ohi vilahdelleita lapsuuteni maisemia muille kyytiläisille,  vilkuilin auton kelloa ja arvioin minuutteja. Micra on toiminut kesän yli hyvin, mutta toki leikittelimme myös ajatuksella tien päälle jäämisestä ja sen seurauksista.

Micra kurvasi hääpaikan pihaan klo 15.10 ja tilaisuus alkoi saman tien. Mies sanoi, että hänellä oli ollut hieman tuskaisat 10 minuuttia, kun kaikki olivat jo paikoillaan odottamassa ja meitä ei vain kuulunut. Oli toki helpompi sukeltaa suoraan tilanteeseen kuin joutua kohtaamaan yleisössä kuhiseva jännitys. Toisaalta hän oli jo ehtinyt tervehtiä paikalla olijoita ja päästä sinuiksi tilan kanssa, kun minä taas pamahdin suoraan vihkiryijynä toimineen maton päälle. Olisi kovasti tehnyt vilkuilla olan yli saliin ja katsella ihmisiä, mutta energia meni ilmeiden hallintaan ja tietoisuuteen siitä, että on itse kaikkien katsottavana.

Morsiamena olemisesta voin sanoa sen, että se oli aika hauskaa. Olen esiintynyt paljon ja työskennellyt teatterissa, joten aluksi tuli sellainen fiilis, että tänään nämä kuteet ja tällainen rooli. Aluksi tuntui kummalliselta kekkuloida ympäri ystävän kämppää valkoiset helmat heiluen. Laittautuminen oli hyvässä seurassa tosi leppoisaa ja olihan se kiva huomata, että vaivannäkö tuotti halutun lopputuloksen. Siskoni kehui minun säteilleen läpi illan. Minä taas mietin, miten hyvin uusi luomumineraalipuuteri sai ihon hehkumaan.

Kaikesta ulkoisesta laittamisesta huolimatta uskon, että lopullinen silaus morsiamen lookiin tulee sisältä ja omasta fiiliksestä, onnesta ja elämän hetkestä. Sitä esannssia on valitettavan vaikea saada purkitettua.

Lue myös:
Saturday 1 October 2016

Meidän häät: maistraatti

Kuten muidenkin kahden maan kansalaisten, myös meidän piti mennä maistraatissa naimisiin. Esteettömyyden selvittäminen aiheutti kesällä hieman verenpainetta. Olin kuvitellut, että koska menemme Suomessa vihille, riittää kun Lahden maistraatti tarkistaa esteettömyyteni ja senhän pitäisi olla mutkatonta. Väärin! Myös Kölnin standeasmtissa haluttiin olla selvillä siitä, että olen kelvollinen, jotta avioliittomme hyväksyttäisiin täälläkin. Onneksi suomalainen byrokratia on joustavaa ja tehokasta, joten asia ratkesi nopeasti.

Kaasoni naureskeli, että eipä tiennyt mies, mihin elämässään joutuu. Että kaikista maailman maistraateista ja mahdollisista vihkipaikoista hän astuu avioon Lahden punatiilisen poliisitalon kolmannessa kerroksessa. Ystävämme avioituivat viime vuonna Kölnin idyllisellä vanhalla raatihuoneella, josta olen kirjoittanut täällä. Mutta me pidämme inhorealismista.

Vein tarvittavat paperit elokuussa Lahden maistraattiin. Viereisellä tiskillä mesosi viinahuuruinen mies siitä, että hänen pitäisi saada bensarahaa äitinsä asioiden hoitamisesta. Äiti on hänelle rahat luvannut mutta äidin edunvalvoja ei suostu maksamaan, joten hän tuli hakemaan täältä... Ja siinä minä nöyränä vihkipaperit kourassa varmistelemassa, että kaikki on varmasti kunnossa.

Vihkimisemme tapahtui perjantaina 23.9. klo 15.30. Automatkan aikana ei jännittänyt niin paljon kuin olin odottanut. Oli hassua astua poliisiaseman aulaan, kun meitä tervehti siellä Saksasta Suomeen lennähtänyt seurue. Olimme kutsuneet paikalle kaasot ja bestmanin sekä molempien vanhemmat ja miehen mummot mutta sanoneet, että tilaisuus on avoin niillekin, jotka ovat jo ehtineet matkustaa Suomeen. Meitä oli lopulta 14 henkeä.
Kapusimme yläkertaan ja painoin odotusjärjestelmän nappia. Meidät vihittiin odotusnumerolla 505. Tällä kertaa muilla tiskeillä oli hiljaista ja meidätkin otettiin pian vastaan. Virkailija tarkisti vihkiparin ja todistajien henkkarit ja sitten vihkipari varmisti sukunimet ja allekirjoitti paperin. Siitä meidät ohjattiin odotustilaan, jossa kaikkia alkoi vähän hihityttää. Lopulta ovi aukesi ja pääsimme ikkunattomaan vihkihuoneeseen. Sen keskellä oli harmaa matto, sivustalla pari tuolia ja toisessa päässä iso kirjoituspöytä. Vihkipari ohjattiin pöydän eteen ja vieraat levittäytyivät ympäri huonetta. Kaikki valmista? Aloitetaan? Aloitetaan.

Juuri kenelläkään ei ollut kokemusta suomalaisesta maistraattiseremoniasta, mutta tätä minä en ainakaan odottanut. Sanotaanko näin, että tilaisuus oli aikamoinen antikliimaksi, ja jos se olisi jäänyt ainoaksi seremoniaksi, tuntuisi avioliittomme lähes vitsiltä. Äidilläni on melkein koko tilaisuus videolla, sillä se kesti vaivaiset kaksi minuuttia.
Olimme pyytäneet englanninkielisen toimituksen. Virkailija luki paperista avioliiton merkityksestä yhteiskunnassa ja sitten tahdotko sinä (mieheltä) entä sinä (minulta) ja julisti meidät aviopariksi. Olimme molemmat nopeudesta yllättyneen hämmentyneitä mutta tajusimme sentään pussata. Sitten henkikirjoittaja pyysi sormukset, jotka asetimme vasemman käden nimettömiin. Lopuksi vihkijä sanoi pieni hymynkare huulillaan, että nyt olisi sen suudelman paikka. Onnistuimme siis näinkin lyhyen setin aikana pussaamaan jopa kahdesti. Ja se oli sitten siinä.

Minua lähinnä vain nauratti, kun ihmiset alkoivat onnitella. Kaaso oli ollut ihan varma, että kyynelehtii koko tilaisuuden mutta ei hän ollut ehtinyt edes aloittaa. Vihkijä otti seurueesta yhteiskuvia ja sitten poistuimme vihkitilasta. Saksalainen bestman oli hieman pettynyt, koska ei saanut allekirjoittaa mitään mutta minua vain huvitti koko juttu. Onneksi seuraavana päivänä oli tiedossa avioliiton siunaaminen, jonka myötä voi toivottavasti oikeasti uskoa, että me oikeasti suoritettiin tämä. Naimisiinmeno.

Iltapäivämme jatkui ruokailulla Lahden uusimmassa ravintolassa. Popot bistrossa on hyvä tunnelma, todella maukas ruoka- ja viinilista ja erinomaista shamppanjaa. Ruuan jälkeen kävimme kirjautumassa hotelliimme (avioparina!) ja myöhemmin illalla kokoonnuimme Lahdessa yöpyneen seurueen kanssa toiseen Lahden uusimmista paikoista. Katu on oikeastaan keikkaklubi mutta sen aulabaarissa oli mielenkiintoiset puitteet, sopivasti tilaa ja hyvät oluet. Paikka on muokattu vanhaan vanukastehtaaseen ja jätetty kivan rouheaksi. Vieraamme saivat Lahdesta ehkä hieman väärän (lue: liian hyvän) kuvan, kun kierrätimme heitä vain uusimmissa hipster-paikoissa. Seuraavalla kerralla sitten Tirraan ja aseman baariin.