Sunday 16 October 2016

Anteeksi olen turisti!

Minulla on kestänyt kauan lämmetä Italialle. Teimme norjattaren kanssa kaikkien aikojen ensimmäisen yhteisen matkamme Milanoon pääsiäisenä 2012. Sen jälkeen olemme tehneet yhdessä 12 muuta matkaa, ja nyt palasimme Italiaan 13. yhteisen reissun merkeissä. Lensimme torstaina Düsseldorfista Napoliin ja vietimme pari päivää Pompejin, Sorrenton ja Caprin tietämillä. Olen alkanut ymmärtää Italia-faneja, mutta jotain siinä maassa on, mikä ei pelaa minun logiikkani kanssa.

Esimerkiksi aikataulut. Minulla oli viime päivien aikana olo, että joko juoksen tai odotan puoli tuntia. Jostain syystä me emme meinanneet millään oppia lukemaan Circumvesuvianan eli paikallisjunan aikataulua. Tai bussin aikataulua. Logiikkani mukaan aikataulu etenee ylhäältä alaspäin, jos siihen  on listattu lähtöajat yhdestä paikasta. Eikä vasemmalta oikealle, kuten aikataululärpäkkeessämme. Ja jos laiva jättää sinut tähän kohtaan ja lastaa uudet matkustajat tästä kyytiin, voisi kuvitella voivansa luottaa, että iltapäivän laiva tekee samalla tavalla. Istuimme ihan rauhassa odottelemassa paluukyytiä Caprilta, kun alkoi tuntua siltä, että jotain kummallista tässä taas on. Kysyminen on ainoa tapa saada tietoa mistään. Vastaus oli, että ei laiva lähde tästä samasta paikasta kuin aamulla vaan tuolta aallonmurtajan viimeisestä laiturista. Viiden minuutin päästä. Ja taas juostiin.


Viikonlopun aikana kävi muuten useita juttuja, joita ei koskaan ikinä ennen. Kuten nyt vaikka se, että menomatkalla kone keskeytti laskeutumisen ja nousi uudelleen ylös kohti Italian taivasta. Oli kuulemma liikaa vauhtia, myötätuulta ja korkeutta, joten päättivät ottaa uudelleen. Tulomatkalla taas jouduin vastamaan Napolin lentokenttävirkailijan ihmettelyyn siitä, miten niin asun Saksassa, vaikka passissani ei ole viisumeja eikä minulla ole muitakaan todisteita asiasta. Mitäpä siinä sitten selittämään kuin että EU. Ja sitten kävi vielä sekin, että odotimme Düsseldorfin kentällä matkalaukkuja yli tunnin.

Mutta siihen Italiaan. Olemme molemmat mielestämme aika kokeneita matkaajia. Listalta löytyvät niin Kiina ja Thaimaa kuin Argentiina ja Brasiliakin. Ja silti Italiassa olemme ihan ulalla. Koko ajan. Meitä oltiin neuvottu ottamaan bussi lentokentältä rautatieasemalle ja sieltä sitten paikallisjuna kohti Sorrentoa. Ensin oli hankalaa löytää bussia, koska kylttejähän ei tässä maassa harrasteta. Sitten oli tunkemiskilpailu siitä, mihin bussiin kukakin mahtuu. Olen kuullut juttuja Napolin liikenteestä ja totesin juttujen pitävän paikkansa. Kadut ovat kapeita, autoja tunkee joka suunnasta ja skootterit kurvaavat niiden välissä. Bussimatka ei ollut pitkä mutta etenemisvauhti oli matelua. 

Bussi jätti meidät autoteiden ja rakennustyömaiden ympäröimälle saarekkeelle. Taas kaksi skandinaavista blondia sekaisin siitä, mihin suuntaan tulisi lähteä. Onneksi oli ystävällinen taksikuski, joka näytti reitin rautatieasemalle. Torikadut olivat täynnä kaupustelijoita ja hengailijoita mutta selvisimme asemalle. Luulisi, että oikean raiteen löytäminen ei olisi vaikeaa mutta onnistuimme kävelemään kaksi kertaa harhaan ja pyytämään apua poliisilta ja yhdeltä ohikulkijalta, ennen kuin päädyimme oikeaan paikkaan. Voi miksi italialaiset ette voi käyttää kylttejä ja selkeitä merkkejä! 

Saimme liput ja virkailija urahti jotain raiteesta. Minä en saanut selvää, norjatar sanoi, että ehkä numero kolme. Raiteella ei missään tietenkään ollut aikatauluja tai reittioppaita tai edes tietoa siitä, mitkä junat pysähtyvät missäkin. Puhuttelimme taas pariakin kanssaihmistä, ennen kuin uskoimme, että olemme oikealla raiteella. Seuraavan junan määränpää oli jotain muuta kuin Sorrento, mutta apurit sanoivat, että tämä on oikea, tänne vain. Olimme niin helpottuneita päästessämme etenemään kaoottisesta Napolista, että emme heti alkaneet tsekata junan seinällä olevaa reittikarttaa.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, mihin tämä juna oikein mahtaa mennä, kun Sorrentoa ei lue missään. Juuri kun koliseva juna irtosi eräästä 30:stä Napolin ja Sorrenton välissä olevasta pysäkistä, tajusin, mihin juna on menossa ja että meidän olisi pitänyt vaihtaa junaa juuri sillä asemalla, mistä juuri lähdettiin. Junan välikössä törmäsimme amerikkalaiseen eläkeläispariin, jolle joku oli juuri kertonut saman asian. Ystävälliset ihmiset, jotka ohjasivat meidät tähän junaan, olisivat tietysti voineet huomauttaa myös vaihdosta. Tai me olisimme voineet yrittää ajatella asiaa aikaisemmin.

Jäimme pois seuraavalla asemalla ja naureskelimme entistä sekavammaksi menevää matkapäivää. Pariskunta oli mainio ja olimme juuri päässeet jutuissa presidentinvaaleihin asti, kun juna vei meidät takaisin. Kysyimme sekä tämän että sen seuraavan junan konduktööreiltä, että olemme varmasti oikeassa junassa ja menossa oikeaan suuntaan. Vihdoin olimme.

Määränpäässämme Metassa meitä odotti miellyttävä yllätys: opastekylttejä! Löysimme majapaikkaamme Bleu Villagen bungalow-kylään helposti, sillä kaikissa isoissa risteyksissä oli kyltti, joka opasti kylän majoituspaikkoihin. Junaseikkailu oli vienyt aikaa, joten minä ensimmäisenä ryykäämään mökkimme vessaan. Hädän helpotettua aloin katsella ympärilleni. Suihkun lattialla lojui pikkupyyhe ja roskiksessa oli roskia. "Hei", huusin norjattarelle, "meidän roskiksessa on käytetty kondomi!" "Joo", hän vastasi, "just katsoin, että sänky on myllätty ja naulassa roikkuu käytetty pyyhe."

Takaisin respaan selvittämään tilannetta. Nainen järkyttyi yllättävää tietoa niin, ettei ensin saanut sanaa suustaan ja pahoitteli sitten kauheasti. En tiedä, miksi huonetta ei ole siivottu, vai olisiko siivooja vaikka antanut huoneen jollekulle päiväkäyttöön... Paikalla pörräsi nimittäin monta ryhmää saksalaisia lukiolaisia, jotka olivat sattumalla samassa paikassa luokkaretkellä. (Ongin tämän tiedon siltä 18-vuotiaalta, joka tuli iskemään minua istuessani hetken yksin internetin maailmassa.) Saimme avaimen toiseen huoneeseen, mutta se oli pienempi, ilman omaa terassia ja näköalaa ja aivan kuuden teinin majoittaman hostellihuoneen vieressä. Ehdotimme, että pidämme ensimmäisen mökin, kunhan joku siivoaisi sen sillä aikaa, kun käymme kaupassa. Tämä sopi. 
Ilta Italian lempeässä lokakuussa palkitsi reissaajat ja auttoi unohtamaan päivän kommellukset. Aurinko laski Välimereen, ilma oli lämmin ja päivä lähinnä huvitti. Napostelimme hotellin meille lahjoittamia rypäleitä ja kylmiä juomia, juttelimme mukavia. Silloin Italia esitteli jälleen yllätysmomentin. Miksei kukaan ole sanonut, että Italiassa on hyttysiä? Rauhaisa terassi-ilta kostautui seuraavana päivänä, kun raavin punaisia paukamia nilkoissa. Suomessa hyttyset sentään pitävät ääntä, Italiassa ne vehkeilevät salassa. 

Mietimme, onko vika meissä vai Italiassa, kun koko ajan täytyy kysyä kaikkea kaikilta ja esittää tyhmää turistia, kun mikään ei löydy ja aikataulut ovat kummallisia. Päätimme olla reiluja ja laittaa kortit tasan. Onhan maa kuitenkin täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka vaikuttavat aidosti haluavan auttaa, vaikka minä en puhu italiaa eivätkä he englantia. Kiitos siis kaikki ohikulkijat, poliisit, vanhat mummot ja papat - ja anteeksi siitä, että olen joskus vähän turisti.
6 comments on "Anteeksi olen turisti!"
  1. Nooohh...Onhan se Napoli kyllà Italiassa, mutta Napoli on Napoli, ja se on ihan omanlaatuisensa!
    Toscanassa lòytyy kylttejà ja aikatauluja. eivàt vain aina ole ajassa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, olen ollut kerran Milanossa ja kaksi kertaa Firenzessä ja siellä ei ole tarvinnut säätää ihan niin paljon :)

      Delete
  2. Olipa hauska teksti! Ja no worries, italialaiset ovat itsekin aika kujalla, jos ovat kotiseutunsa ulkopuolella. Juurikin opasteiden ja kylttien puutteesta (tai virheellisyydestä) ja yleisestä sekasorrosta johtuen on ihan arkipäiväistä kysellä neuvoja. Ja onneksi kotiseutuylpeät paikalliset auttavat yleensä mielellään ja asiaankuuluvalla hartaudella :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hauska kuulla! Ihmettelinkin, mistä paikalliset saavat tiedot ja opasteet, joita me turistit eivät löytäneet mistään :)

      Delete
  3. Italiassa 13 reissua matkanneena täytyy sanoa, että relatkaa! Minäkin aikoinaan menetin hermoni vähästä, mutta nyt vaan annan olla, kyselen vastaantulijoilta ohjeita ja vedän välillä henkeä. Kaikki löytyy lopulta kuitenkin, aina joku auttaa eikä kysyvä tieltä eksy:)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juu, ei meillä varsinaisesti hermot menneet, sillä onhan seikkaileminen ihan hauskaakin. Jossain vaiheessa alkoi vain ihmetellä, ovatko aivot sulaneet punaviiniin vai onko tämä kaikki oikeasti vain näin hankalaa :D Onneksi niitä auttajia tosiaan löytyi!

      Delete

Kommentit ovat parhautta. Jättäisitkö käynnistäsi pienen merkinnän?