Tuesday, 21 November 2017

Vuoden paras (syntymä)päivä

Tarjoilut ovat valmiina. Kattauskin on. Lasit on kaivettu esille. Viimeiset murut on siivottu lattialta, ja ensimmäisen skumpan voisi ehkä jo avata valmiiksi. Vieraat on kutsuttu kylään kello 15, ja kaikki tulee siihen mennessä valmiiksi. Vieraat tekevät juhlan, joten odotus alkaa.

Ensimmäinen vieras soittaa ovikelloa klo 15.22 ja puolessa tunnissa tupa on täynnä. Saksalainen on mieluummin vähän myöhässä kuin ensimmäisenä paikalla. 

Viime vuosi meni häähulinoissa, joten jätin syntymäpäivät kokonaan juhlimatta, mutta tänä vuonna tuntui taas kivalta tehdä jotakin. Saksassa on tavallista kutsua vieraat ravintolaan tai baariin eli kodin ulkopuolelle, mutta meillä on niin kiva koti, että miksi ei juhlisi täällä. Kekkerit laitettiin lopulta aika nopeasti kasaan, koska viikkoa aikaisemmin en edes tiennyt, olenko juhlapäivänä kotona. Yllättävän moni vieras kuitenkin vastasi myöntävästi kutsuun, jossa luvattiin aikuisten oikeesti juhlintaa sunnuntai-iltapäivänä kahvin, kakun ja skumpan voimin.
Niinhän se on, että vaikka asunnossa on kuinka monta huonetta, paras meno on aina keittiössä. Tässä asunnossa on tosin parasta juuri keittiö, johon mahtuu iso ruokapöytä, ja jossa voi näemmä hengailla yli kymmenen ihmistä erinäisinä ryppäinä ympäri huonetta. Keittiön viehätystä lisää valkoinen puulattia, jota yksi vieras ei lakannut ihastelemasta. Tilaisuuden pienimmät vieraat valloittivat sentään olohuoneen, vaikka emännällä olikin aika heikko lelu- ja muu viihdytystarjonta.

Tarjoilut onnistuivat! Olin pyytänyt miestä tekemään cookieseja ja hän leipoikin kahta sorttia: suklaa-suola-cookieseja ja inkivääri-sitruuna-kookos-keksejä. Itse väänsin paprika-oliivi-sarvia ja tein mustikkapiirakan, ja saksalainen ystäväni teki syntymäpäivälahjaksi perinteisen saksalaisen juustokakun. Se oli niin tuhtia, että sitä jäi yli niin pakastettavaksi kuin töihinkin vietäväksi.
Oikeastaan järjestin juhlat vain siksi, että lahjoja on kiva saada. Ja niitähän tuli, vaikka kutsussa olin sanonut, että eivät ne ole mitenkään välttämättömiä. Sain lahjakortteja ja kukkia, korvikset sekä vihreät pippuri- ja suolamyllyt keittiön vihreään keitaaseen. Kyllä ystävät minut hyvin tuntevat.
Sunnuntai-iltapäivä oli oikein kiva aika juhlia. Myöhään ei voinut mennä, sillä kaikilla oli vastassa työaamu. Viisi skumppapulloa ja 12 olutta myöhemmin juhlat oli juhlittu ja vieraat lähtivät kotiin. Ehkä ensi vuonna taas, mutta sitä ennen on muiden vuoro.

Lue myös:

Sunday, 19 November 2017

Milloin ihminen on aikuinen?

Minulla on tänään syntymäpäivä. Täällä Saksassa se on vuoden paras päivä, koska syntymäpäivähullun kansan keskuudessa satelee onnitteluja, huomiota juhlallisuuksia. Mutta päivä aiheuttaa myös ajattelemisen aihetta. Tänään pärähtää mittariin sellainen luku, joka siirtää minut urheilussa ikänaissarjaan (jos siis harrastaisin jotain lajia, jossa tarvitaan sarjoja). Jos olisin kuvataiteilija, tästä päivästä eteenpäin en voisi enää saada nuori taiteilija -palkintoa.

Mutta enhän minä vielä ole vanha tai ainakaan kovin aikuinen. Herääkin kysymys, milloin ihminen on aikuinen? Mikä on aikuisuuden mitta?

Viime vuosikymmeninä aikuisuuden mitta on Suomessa ollut 18 vuotta. Siinä iässä saa laillisesti astua auton rattiin ja ovet avautuvat myös alkoholin maailmaan. Näitä kahta ei tietenkään kannata yhdistää. Vanhin kummityttöni pääsi tänä kesänä ripille ja saattaa ajaa autoa kolmen vuoden päästä. Kolme vuotta on aikuisen elämässä yksi hujaus ja menee niin äkkiä että huhhahhei. Hän tosin on hyvin pitkä ja näyttää jo ihan aikuiselta, joten siinä mielessä jo edessä häämöttävä aikuisuus on ihan uskottavaa.

Tästä tuli mieleeni tapaus lukiovuosilta. Tätini oli hetken perhepäivähoitaja ja piipahdin joskus koulun jälkeen kylässä. Eräs viisivuotias oli erittäin kiinnostunut siitä, millainen auto minulla on. Kun kerroin, ettei minulla vielä ole ajokorttia, hän pyysi minua seisomaan. Arvioivan katseen jälkeen sain tuomion.
- Joo-o. Et ole vielä tarpeeksi pitkä.
En ole kasvanut tapauksen jälkeen milliäkään, mutta sain ajokortin silti.

Pituus ei siis riitä aikuisuuden määrittelijäksi. Mitenkäs on painon kanssa? Ihmisen ruuansulatus hidastuu joka vuosi, minkä pitäisi aiheuttaa 0,5 kilon lisää elopainoon. Olisiko painoindeksistä sen määrittäjäksi, milloin aikuisuus on saavutettu? Kun vuosirenkaita on vyötäröllä tarpeeksi, ihminen on kasvanut aikuisuuden mittaan.

Rypyistä ei tässä varmaan tarvitse puhua, sillä ne ovat (valitettavasti) itsestäänselvyys. 
Sitten on tietysti maallinen mammona. Mitä isommat lainat sitä aikuisempi ihminen. Nuorena ajattelin, että omakotitalo tai muu lainaa vaativa asumismuoto, auto, vakituinen työpaikka, rivi crocseja eteisessä sekä tämän kaiken mukanaan tuomat huolet, murheet ja stressi ovat yleinen tavoite tässä elämässä. Kai minä olen aikuinen, vaikka minulla ei ole tuosta listasta kuin yhdet crocsit (työpaikan sisäkenkinä ja pidän niitä vain salaa). Stressi, huolet ja murheet kuuluvat tietysti elämään yrittämättäkin.

Perheen perustaminen on selvä aikuisuuden merkki. Muistan kun pikkusiskostani tuli äiti. Silloin ajattelin, että nyt hän on kasvanut minusta ohi ja osat ovat vaihtuneet. Toisaalta en kai ole yhtään vähemmän aikuisempi kuin hän, vaikka minulla ei vielä lapsia olekaan. Lisäksi on monia, jotka eivät halua lapsia ja ovat aikuisia silti. Ei tämäkään määrittely toimi.

Entä aikuisuus suhteessa omiin vanhempiin? Silloin ihminen on aikuinen, kun hän ymmärtää, että omat vanhemmatkin ovat vain ihmisiä virheineen ja omine elämineen. Toisaalta hyvin aikuiseksi voi kokea itsensä silloin, kun huomaa, että vanhemmat alkavat vanhentua ja tarvita apua fyysissä töissä. Mies vaihtoi kesällä isänsä autoon uudet renkaat ja tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä pyysi häntä tekemään jotain, koska ei itse fyysisesti jaksanut.

Joskus ajattelin, että sitten aikuisena minun pitää kulkea jakkupuvuissa, olla vakava ja tosissani ja kaikesta kauhean huolissani. Mutta nyt minulla on kaapissa kolmet tennarit (yhdet hopeiset) ja kasa mekkoja. Pukeutuminen ei siis ainakaan ole avainasemassa tässä.
Tämän vuoden aikana olen saanut olemiselleni jonkinlaisen selkeän synninpäästön: Lastenkirjailijana saan leikkiä ja hassutella ihan työkseni eikä siinä ole mitään kummallista tai lapsellista ollenkaan. Oikeastaan kirjoittamiseni kannalta on hyvä, että sisälläni asuu pieni lapsi, joka ihmettelee maailmaa ja katselee asioita eri vinkkelistä.

Olen myös tajunnut, ettei aikuisuutta voi tai kannata määritellä kuin ehkä sitä kautta, mitä laki sanoo. Tietyt asiat eivät ihmisessä muutu, oli hän sitten 18, 35, 50 tai 70. Omaa äijääni katsellessani näen joskus edelleen sen pienen pojan, joka hän joskus oli. Mihinkäs se olisi kadonnut, jollei itse sitä häädä pois.

Lisäksi pitää sanoa, että vaikka elämässä vauhti kiihtyy ja vuosirenkaat lisääntyvät niin kierrokset  vain paranevat. Kaikille nuoremmille tiedoksi: elämäni parhaat vuodet ovat olleet nämä vuodet kolmenkympin jälkeen. Ja kuulemma se tästä vain paranee.

Wednesday, 15 November 2017

Kevät on luovuuden aikaa

Vuodenkiertoni on muuttunut. Ennen syksy oli minulle innokasta uuden aloittamista ja kevät väsynyttä kesäloman odottelua ja kouluvuoden viimeistelyä. Opettajavuosista mieleen tarttunut vuodenkierto elää edelleen vahvana, mutta viime vuonna tajusin, että vuodenkiertoni on uusi. Entinen lempivuodenaikani syksy on syrjäytetty, sillä nyt on kevään aika.

Kaikki on lähtenyt luovuudesta. Olen kirjoittanut kaksi kirjaa ja molempien kirjoitus- ja hiomisajankohdat ovat sijoittuneet vuoden valoisalle puoliskolle. Entinen lempivuodenaikani syksy ei nimittäin lainkaan sovellu luovaan työhön. Tänäkin vuonna syksy on täyttynyt yliopistosta, erilaisista työtilanteista, urheilusta, lukemisesta ja illoista kielikoululla. Kirjoittaminen vaatii aikaa ja hiljaisuutta eikä onnistu, jos viikosta voi irrottaa sille yhden aamupäivän. Myöskään pimeys ei minua inspiroi.

Sen sijaan helmi-maaliskuussa, kun valo lisääntyy, on ihana nousta kevätaamuun ja työpöydän ääreen. Kevätauringon valo heijastuu vastapäisen talon ikkunoista ja toimii kuin luonnon kirkasvalolamppu. Ideat alkavat kukkia kuin läheisen puiston kirsikkapuut. Olen aikaisemmin kuullut kevätenergiasta ja innosta aloittaa keväällä jotain uutta, mutta koskaan aikaisemmin en ole kokenut sitä näin konkreettisesti.  

Esikoisteokseni jatko-osa kirjoittui tämän vuoden helmikuusta heinäkuuhun. Tällä hetkellä on menossa tekstin lopullinen hiominen ja viimeistely, mikä on yhtä hiuksien halkomista mutta samalla kevyempää kuin kokonaan uuden luominen. Tällä hetkellä päästäni ei nimittäin löydy muita luovia ajatuksia, kuin miten opettaa passiivin imperfekti tai olisiko taas syytä kerrata objektin sijat ja mitä joulurunoja luetaan joulujuhlassa. Jotain uutta ruokareseptiä voisi ehkä kokeilla mutta uuden kirjoittamisen aika ei ole nyt.
Olen jutellut tästä myös muutaman kirjailijakollegan kanssa. Useampi totesi, että nimenomaan syksy on se aika, jolloin on ihana uppoutua tekstin maailmaan, naputella menemään ja nauttia talviunille käyvän luonnon tarjoamasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Yksi sanoi kirjoittavansa aamulla innokkaasti kirkasvalolampun alla. Toisen aamu alkaa siten, että ensin laitetaan takkaan tulet ja sitten istutaan liekkien ääreen sohvalle ja nostetaan läppäri syliin.

Kateuden pisto käy mielessä, koska itse en nyt ehdi kirjoittaa mitään uutta. Mutta sitten lohduttaudun sillä, että vuodenvaihteen jälkeen alkaa taas vuoden rauhallisempi jakso, mikä tarkoittaa uuden kirjan aloittamista.

En tiedä, miten pitkään tämä uusi vuodenkierto tulee jatkumaan, mutta nyt näyttää siltä, että näin on hyvä. Kaksi ensimmäistä lastenkirjaani on syntynyt kevään vauhdilla, ja tällä hetkellä luonnosvihkoon tallentuu ideoita helmikuussa alkavaa kolmatta Hilja-kirjaa varten. En tiedä, miten kauan tällaista tahtia jaksaa, mutta nyt sujuu näin.
Nälkä tosin kasvaa syödessä, ja jossain vaiheessa kirjoittamisaikaa täytyy varmasti löytyä lisää ja vuoden ympäri. Silti tiedän olevani etuoikeutettu, kun pystyn edes osan vuodesta uppoutumaan tekstin tuottamiseen erittäin intensiivisesti. Nostan hattua kaikille kirjanikkareille, jotka joutuvat käyttämään tekstin tekemiseen myöhäisillat ja viikonloput tai joiden kirjoittamisaika on irrotettu perheen yhteisestä ajasta. Minun luovuuteni mahdollistaa mies, joka pelaa X-boxia eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.

Tekstin tuottamisen pakko ja into on kuitenkin sellainen voima, että siihen löytyy varmasti aikaa, oli tilanne ympärillä mikä tahansa.

Kuvat kesäkuiselta mökkiviikolta Kihniöstä.

Lue myös: 
Sunday, 12 November 2017

Saksalainen saunakulttuuri

Mieli tuntuu mukavan rentoutuneelta. Huokaisen syvään ja avaan silmät. Tuijotan suoraan miehen genitaaleihin. Ei, ne eivät kuulu rakkaalle aviomiehelle vaan ihan jollekin muulle. Hetkessä muistan, että olen torkkumassa kylpylän lepohuoneessa enkä kotisohvalla. Ja että noiden kylpatakkien alla kaikki muutkin ovat täällä alasti, vaikka näköjään vain yhdellä on tarve tuulettaa.

Saksalaiset kylpylät ovat mukavia ja rentouttavia paikkoja. Saunoja on useita erilaisia, uima-altaita ja kylmäaltaita löytyy, kuten myös lepohuoneita viltteineen ja himmennettyine valoineen. Kerran tunnissa voi pakkautua isoimman saunan lauteille nauttimaan saunaseremoniasta. Saunoissa ei heitetä löylyä itse, vaan saunaan tulee saunottaja, joka viskoo löylyä ja löyhyttelee pyyhkeellä ilmaa vielä kuumemmaksi ja kohti istujien hikoilevia vartaloita. Saunomisen välissä voi hipsiä kyplytakissa ravintolaan tai istahtaa ulkoterassin tuoleille nauttimaan virvokkeita.

Kuulostaa ihanalta mutta ei ole kaikille. Olimme tänään eräässä Kölnin keskustan kyplylässä lahjakortilla, jonka olin saanut ystävältäni. Hän taas oli saanut sen töiden kautta. Kuultuaan, että saunaosastolla on uima-asukielto, hän lahjoitti kortin innokkaasti eteenpäin. 
Kuva: Pixabay
Saksassa on pitkät nudismiperinneet. Itä-Saksassa vapaa ruumiinkulttuuri oli erittäin suosittua mutta myös Länsi-Saksassa sitä on harrastettu. On käynyt niinkin, että katsoimme miehen vanhempien vanhoja albumeita ja tölväisimme yhtäkkiä mukaviin kesäkuviin, jossa koko hippikaveriporukka oli kelteisillään uimarannalla. Ja seuraava sivu kiitos.

Kaikilla saksalaisilla uimarannoilla on edelleenkin nudistialue. Silti kulttuuri tuntuu hieman ristiriitaiselta. Saksalainen nainen ei välttämättä kehtaa vaihtaa vaatteita naispuolisten ystäviensä läsnäollessa, mutta isoissa kylpylöissä ollaan sulassa sovussa alasti. Onhan se ihan järkevääkin. Muoviset uima-asut hankaavat ihoa ja varmasti niistä lähtee hikoiltaessa ilmaan vaikka mitä myrkkyjä. Pariskunnat ovat kylpylöiden suurin asiakaskunta, joten olisi tylsää erottaa alueet toisistaan. Kaikki voittavat, ja meidän ulkomaalaisten täytyy vain totutella tilanteeseen. Pyyhe naulaan ja nahka esiin, samaa tavaraahan se periaatteessa joka puolella on.

Toki anonymiteetti tuo kylpylöissä jonkin verran suojaa. Siksi olikin vähän outoa, kun kerran törmäsin nakuna myöskin nakuna olleeseen tuttavapariskuntaan keskellä kyplylän käytävää. He olivat menossa saunaan, minä tulossa altaalta ja pyyhkeet olivat monen metrin päässä. Ihan leppoisia juteltiin, mutta koko ajan hoin mielessäni "älä katso olkapäitä alemmas, älä katso...".
Kuva: Pixabay
Tänään vietimme siis iltapäivän alastomien saksalaisten parissa. Viime kerrasta on jo sen verran aikaa, että olin unohtanut, miten kummallista se on. Joka puolella pyörii ihmisvartaloita miten kuten peitettyinä ja usein ilman mitään suojaa. On erikokoista kapinetta ja varustusta ja eri tavoin ajeltuja karvoja. En nyt sinänsä tuijotellut, mutta ei niitä oikein välttääkään voi.

Turkkilaisessa höyryhuoneessa on tarjolla kahvikuorinta. Paikalla on kolme miestä ja toistakymmentä naista, kaikki pienessä tilassa hieromassa itseensä ja ehkä vähän naapuriinkin kahvinpuruja, joihin on imeytetty jotain öljyä, ja sen jälkeen suihkuttamassa siinä kaikkien keskellä se kaikki pois. Iho tuntuu sen jälkeen ihanan sileä, mutta kyllä mieskin tuumasi, että on tämä hieman outoa.

Kuten myös saunaseremonia. Olimme isossa saunassa taas parinkymmenen, tällä kertaa pääasiassa miehen kanssa. Pyyhkeilla istutaan vieri vieressä, seremonian vetänyt tyttö löyhyttelee ilmaa antaumuksella, ja seremonian jälkeen ulkoterassilla höyryää punottava ihmisjoukko.

Toki katseitakin tulee, mutta pääasiassa kaikki osaavat käyttäytyä. Kylpylän hinta karsii pahimmat ja tällä kylpylällä on muutenkin erinomainen maine. Kaikki työntekijät ovat muuten nuoria ja urheilullisia ja  erittäin hienotunteisia ja uskoisin, että heillä on jonkinlainen salassapitovelvollisuus.

Jossain vaiheessa tuumasin miehelle, että kyllähän tällainen saunomisen tapa myös yleisönsä valitsee. Ei juuri näkynyt ylipainoisia, vaikka monenlaista kumpua ja laaksoa toki oli. Jotenkin ihailtavaa, miten luontevasti kaikki siellä toimivat ja antoivat toisilleen rauhan ja tilan. Alkusokin jälkeen omakin alastomuus pääsi unohtumaan tai ei ainakaan tuntunut enää kummalliselta. Tällaisissa paikoissa käy kuitenkin vähän valikoidumpi sakki kuin tavallisen suomalaisen uimahallin saunaosastolla. 

Kylpyläasiakkaiden pukuhuoneitakin oli periaatteessa vain yksi. Naisille oli oma pieni erillinen pukkarinsa, joka oli aivan täynnä, koska muuten tarjolla oli vain iso yhteinen. Aika epäreilua. Oletus on se, että naisia voi häiritä vaihtaa vaatteet sekapukkarissa, mutta ilmeisesti miehiä ei. Sen enempää tätä filosofoimatta mies tuumasi, että ei häntä ainakaan haitannut nähdä ympärillään alastomia naisia. No ei varmaan joo.

Ainiin, vielä sellainen juttu, että yksi saksalaisen saunan pääelementti on tiimalasi. Ilmeisesti joku on päättänyt, että 15 minuuttia on sopiva ja terveellinen sauna-aika, joten sen voi kääntää seinään kiinnitettyyn lasiin saunaan saapuessaan. Ja suomalainen pyörittelee silmiään.

Millaisia saunakokemuksia sinulla on?
Thursday, 9 November 2017

Kukkia ja skumppaa eli kirjanjulkkarit

Esikoiskirjailijuus on saavuttanut viimeisen etappinsa. Eilen juhlittiin vihdoin esikoisteoksen kirjanjulkkareita. Oikeastaan olin nimennyt tilaisuuden kirjajuhliksi, koska tuntui hassulta juhlia julkkareita, kun kirjakin on ollut jo toista kuukautta markkinoilla ja sitä on esitelty kirjamessuillakin. Miten vain, kyllä ensimmäinen kirja on joka tapauksessa juhlansa ansainnut.

Kuinka moni on saanut kotiseurakunnaltaan lahjaksi skumppatarjoilun? Minä olen. Jo keväällä oli sovittu, että saan viettää julkaisujuhlat suomalaisen seurakunnan tiloissa Kölnissä. Berris on minulle tuttu paikka niin Suomi-koulun, kuoron, juhlien kuin kirjallisuuspiirinkin osalta. Juhlaa suunnitellessa selvisi, että seurakunta haluaa tarjota omalle kirjailijalleen myös skumpat tilaisuuden päätteeksi. Täällä Saksassa ollaan ihanan rentoja ja seurakuntakin on suomalaiset yhteen kokoava kulttuurikeskus eikä pelkästään kirkollinen yhteisö.
Olin etukäteen pyytänyt seurakunnan pappia ja tuttavaani Anna-Maaria tilaisuuden juontajaksi ja haastattelijaksi. Tuntui paljon rennommalta, kun ei tarvinnut itse keksiä puhuttavaa vaan sai vastailla toisen ennakkoon valmistelemiin kysymyksiin. Oli myös vähän vähemmän jännää, kun tilaisuus eteni jutustellen eikä mitenkään esitelmöiden.

Kirjallisuuden kanssa sopii hyvin yhteen myös musiikki, ja kirjallisen illan viimeisteli kuorotuttuni Sari, joka soitti pianolla suomalaisia lastenlauluja ja kesäsävelmiä haastattelun ja keskustelun oheen.

Konsepti oli siis kunnossa, mutta tulisiko paikalle ketään? Sehän on järjestäjän ikuinen pelko, oli tilaisuus mikä tahansa.

Ilokseni saan kertoa, että kyllä tuli. Ja takariviin haettiin mattimyöhäisille vielä jakkaroitakin. Noin kolmekymmenpäinen yleisö oli oikea kirjailijan unelma. Toki suurin osa oli tuttuja ja siksi niin ylpeitä ja kannustavia. Tunnelma oli koko illan erittäin leppoisa ja lämmin. Luin kirjasta pari lukua ja yllätyin itsekin, miten paljon ihmiset nauroivat ja miten mukavasti he tekstiin reagoivat. Kotikenttä on kirjailijan paras rohkaisualusta ja ulkosuomalaiselle suomalaisyhteisö on kullanarvoinen.
Tilaisuus kesti lopulta noin tunnin. Yleisön puolelta tuli lopuksi sellaisia kysymyksiä kuin, kuka on oma lempihenkilöni kirjassa (no mummot tietysti), minkäikäisille se on suunnattu(5-10 -vuotiaille) ja milloin se tulee saksaksi Saksan markkinoille (katsotaan). Virallisen osion jälkeen nostettiin maljat, kukitettiin juhlakalu ja alettiin seurustella. 

Paikalla oli myös bloggaajakollegoita ihan naapurikaupungista Düsseldorfista asti, sillä London and Beyondin Leena ja Kolmikielen Terhi olivat tulleet kippistämään esikoiskirjailijalle.
Muuten en tosin juuri ehtinyt ehtinyt seurustella vieraiden kanssa, sillä päivystin kirjapöydän ääressä. Sain eilen kirjoittaa 24 omistuskirjoitusta eikä siihen vieläkään totu. Että joku haluaa minun harakanvarpaitani kauniin kirjansa sivulle, voi sentään. Yhteen kirjaan tuli rustattua myös kirjoitusvirhe, joten se on nyt sitten keräilyharvinaisuus. 
Illalla palasin kukkapuskien ja lahjapullon kanssa kotiin ja ajattelin, että ohhoh. Suurin osa kirjailijuudesta on yksinäistä puurtamista, tekstin tekemisen iloa ja keksimisen riemua, ja sitten on yhtäkkiä tällaista. Ei tässä tosin sovi alkaa leijumaan jäädä, sillä arki jatkuu jo huomenna. Silloin saan viimeiset kommentit toiseen käsikirjoitukseen, jonka pitää olla taittovalmiina joulukuussa. Aika kirjan jälkeen on aikaa ennen seuraavaa julkaisua.

Kiitos Kölnin suomalainen seurakunta tiloista, kannustuksesta ja juomatarjoilusta.
Kiitos Anna-Maari hienosti valmistellusta haastattelusta ja Sari illan musiikillisesta annista. Kuvista kiitos Annalle, joka joutui lennosta kuvaajan rooliin.
Ja kiitos te kaikki lukijat, jotka olette siellä jossain. Teille ja teidän takianne minä kirjoitan. 
Wednesday, 8 November 2017

Lyypekki on ihana

Saksassa asumisessa on sellainen haittapuoli, että täällä on runsauden pula kaikesta. Suurkaupunkeja piisaa kaikkien tarpeisiin ja naapurimaissa niitä on lisää. On vaellusreittejä ja pitkiä hiekkarantoja, peltomaisemia ja vuoristoja. On myös lukuisia ihanan idyllisiä paikkakuntia, joissa on niin kauniita katuja ja julkisivuja, ettei Porista, Lahdesta tai Kouvolasta voi edes puhua samassa lauseessa. Täällä Keski-Euroopassa minusta on tullut julkisivujen ja katujen rakastaja, mikä entisessä kotikaupungissani ja sen betonielementeissä ei olisikaan juuri ollut mahdollista. 

Yksi näistä kauniita julkisivuja ja ihania katuja tarjoavista kaupungeista on itämeren helmi Lyypekki.
Marraskuisiin perinteisiini kuuluu osallistuminen Lyypekin pohjoismaisille elokuvafestareille. Nordische Filmtage Lübeck järjestettiin nyt 59. kertaa eli ensi vuonna on juhlavuosi. Minulle tämä kerta oli viides, ja täytyy sanoa, että elokuvatarjonnaltaan kerrat yksi ja viisi ovat olleet antoisimmat. Tänä vuonna kaikki dokumentit olivat mielenkiintoisia ja yhtä lukuunottamatta myös elokuvat antoisia.

Festivaaleilla esitettiin myös Elina Hirvosen dokumentti Kiehumispiste, joka voitti myös festareilla jaetun dokumenttielokuvapalkinnon. Elokuva kertoo Suomen ilmapiiristä maahanmuuttoaallon jälkeen. Hirvonen antaa äänen kaikille puolille ja katsoja saa itse valita, mitä ajattelee. Surullinen, ahdistava ja ajatuksia herättävä dokumentti avaa näkökulmia nyky-Suomeen ja on siksi erittäin tärkeä.
Tämän vuoden festareilla oli muistettu myös Suomi 100 -juhlavuotta. Toriaukiolla oli Suomi-aiheisia kojuja ja jättimäinen pallo, jonka sisällä pyöri dokumentteja ja luontofilmejä. Tarjolla oli ainakin Napue-giniin tehtyjä drinkkejä, salmaria, Lapin kultaa sekä muita juomia. Suomen merimieskirkon kojusta sai suomalaisia karkkeja ja herkkuja. Ehdottoman onnistunut tempaus tämä!

Kerrankin ehdin olla Lyypekissä kaikki festivaalipäivät eli yhden päivän enemmän kuin ennen, mikä mahdollisti vihdoin myös kaupungin ihailemisen. Sinänsä on tylsää matkustaa erittäin kauniiseen kaupunkiin ja viettää suurin osa päivistään pimeissä elokuvateattereissa. Tänä vuonna ohjelman pystyi pitämään kevyempänä, joten katsoin päivässä vain 3-4 elokuvaa ja vietin aikaa myös kaupungilla. Kerran olen katsonut viisi elokuvaa putkeen, ja se oli vähän liikaa.
Ihan kuin säiden herra olisi tiennyt, että nyt tarvitaan täydellistä valoa, kun torstai-iltana kävelin kuvailemassa Lyypekin katuja. Aurinko oli jo painunut mailleen eikä missään ollut varjoja mutta kaikkialla kuitenkin valon hehku. Kaupungista kotoisin oleva tuttuni tosin muistutti, ettei Lyypekki hänen lapsuudessaan 60-luvulla ollut näin kaunis ja laitettu vaan maailmansodan jälkiä näkyi edelleen siellä ja täällä. Että remonttia ja korjaustöitä on tehty läpi viime vuosikymmenten. Se on ehdottomasti kannattanut.

Kuvat puhukoon puolestaan, tässä teille pala kauneinta Lyypekkiä.

Monday, 30 October 2017

Esikoiskirjailija Helsingin kirjamessuilla

Esikoiskirjailijan elämässä kaikki on yhtä ekaa kertaa. Ensimmäinen kustannussopimus, ensimmäiset kuvitukset, ensimmäinen painos ja tietysti ensimmäiset kirjamessut. Ehdin jo vannoa, etten ole ikinä ollut Helsingin kirjamessuilla. Mutta kuulemma olen. Esikoiskirjailijan ensimmäinen messuviikonloppu tulee kuitenkin jäämään mieleen, toisin kuin se noin vuonna 2009 tapahtunut viime kerta.
Ainoat odotukseni messuja kohtaan olivat, että olisipa hauska tavata tuttuja ja juoda skumpat Hilja-tiimin kanssa. Etukäteen pelkäsin messuhälinän väsyttävyyttä, mutta siellähän oli ihan mahtavaa. Viikonlopun aikana syntyi muuten messujen kaikkien aikojen kävijäennätys: yli 84 000 vierailijaa! 

Lasten kirjamessut, Finlandia-talo

Kun kerran Kölnistä asti tulin, päätin osallistua viikonlopun aikana kaikkeen mahdolliseen. Lento oli perjantaina sen verran myöhässä, että syöksyin lentokentältä suoraan kiinalaiseen ravintolaan Töölöön ja sieltä Finlandia-talolle, jossa oli perjantai-iltana ensimmäistä kertaa järjestettävien Lasten kirjamessujen avajaiset. Saimme Hiljan kanssa esikoiskirjakukkia, ja sain samalla tarkastettua paikat seuraavan aamun esiintymistä varten.
Lasten kirjamessut oli ilmaistapahtuma, ja ilmeisesti järjestäjien asettama kävijätavoite ylittyi viikonlopun aikana reilusti. Harmitti, että en tajunnut ottaa kuvaa naulakosta, jonka luo oli lauantaiaamuna parkkeerattu kymmenet rattaat ja vaunut. 

Tällaisia tapahtumia tarvitaan lastenkirjallisuuden ja erityisesti pienten kustantamojen esiintuomiseksi ja -saamiseksi. Suomessa tehdään paljon hienoja lastenkirjoja, joiden on kuitenkin vaikea päästä esille. Nyt ei ollut! Pöydät notkuivat Etana editionsin, Mini-kustannuksen, Kustannus-Mäkelän ja muiden vähän pienempien tekijöiden kirjoja, ja mielenkiintoisia kuvituksia pääsi ihailemaan kuvitusnäyttelyyn. 
Lauantaina pidin Satuhuoneessa luku- ja värityshetken. Huone oli täynnä ja kesken lukemisen piti haalia lisää tuoleja ja värityspaikkoja, kun väkeä tuli lisää. Luin pari lukua Hiljaa ja yritin vähän jututtaa lapsia värittämisen ohessa. Tunnelma oli leppoisa. Vanhemmatkin tuntuivat viihtyvän ja vetäjällä oli oikein mukavaa. Lapset saivat ottaa puuvärit mukaansa ja viedä kotiinsa myös Hiljasta tehdyn kirjanmerkin.


Helsingin kirjamessut, Messukeskus

Lounastauon vahvistamana suuntasin Messukeskukseen ja Helsingin kirjamessuille. Lauantaina klo 13 narikkajonot olivat kymmenmetriset, ja olin tyytyväinen esiintyjien omasta narikasta. Kustannus-Mäkelän osasto oli helppo löytää, ja katossa keinuva Mimmi-lehmä toivotti minut tervetulleeksi joukkoon.
Messut täyttyivät yllättävistä kohtaamisista mutta yhtäkään kirjallista lavakeskustelua en ehtinyt tai malttanut seurata, vaikka siellä monenlaista asiaa tulikin. Tuolla Rosa Meriläinen puhuu kuukaustiskupista, täällä Kjell Westö uusimman romaaninsa lajityypistä ja tässä Ulla-Lena Lundberg esittelee ruotsiksi uusinta teostaan. Yhtäkkiä Sofi Oksanen haluaa kuvata itsensä Mäkelän joulunallen kanssa, ja Rosa Liksom odottaa takkiaan samassa narikassa kuin minä. Hassuin sattuma oli kohtaaminen Seija Helanderin (ent. Vilen) kanssa, joka on kotoisin samasta pikkukylästä kuin minäkin. Kyllä Iso-Äiniötä nyt kirjoitetaan maailmankartalle!
Lauantain ohjelmaani kuului vielä esikoiskirjailijoiden esittely Kirjakahvilassa, jonka ohessa oli Kuohuviinibaari. Täytyy sanoa, että tämä oli oikein toimiva ja mielekäs konsepti, vaikka esikoisrunoilijoita ei ollutkaan kutsuttu mukaan. Tilaisuuden juontanut Jan Erola kutsui kirjailijat vuorotellen lavalle ja jokainen sai 3 minuuttia aikaa esitellä kirjansa. Yleisöpaikat olivat täynnä,  kuulijakunta tarkkaavaista ja esiintyjälle tilanne oli oikein kiva.

Lauantai-iltana palasin yöpaikkaani Espoossa. Pimeä bussi kierteli sinne tänne, ja sen verran messut olivat sekoittaneet pään, että hieman hirvitti, löydänkö pimeydessä perille. Onneksi löysin, vaikka edellispäivien lumi olikin muodostanut tielleni pimeässä kimmaltavia lammikoita.
Messupäivä lienee erittäin onnistunut, kun ainoat kameraan päätyneet yhteiskuvat on otettu myyrän ja Sinikka Nopolan kanssa.

Sunnuntaina lähdin messuille uusin voimin. Paikalle saapuivat myös tukijoukot eli vanhemmat ja ystäviä, ja aloitimme jälleen messupäivän lounaalla. Halleissa jaksaa paremmin, kun perustarpeet on tyydytetty. Johonkin se iltapäivä taas hävisi, kun juttelin vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa. Pian kello oli jo klo 14, jolloin olimme sopineet tapaavamme kuvittajani Nadja Sarellin kanssa lasten osastolla.
Timo Parvelan kirjoitti Helsingin Sanomien yleisöosastolle lauantaina siitä, miksi lastenkirjailijoiden esiintymisalue oli samaan aikaan sekä hyvin piilotettu että niin avoin tila, ettei rauhallisesta esiintymisestä voinut juuri puhua. Saman olin todennut itsekin, ja esiintymishetkemme aikana sain kokea, miltä tuntuu yrittää luoda mukava ja intiimi tunne esiintymispaikassa, jota ei ole oikeastaan rajattu millään tavalla ja jonka ohi ihmiset vain lipuvat, koska on Harry Potter bussia ja mörköä ja kaikki muut esiintymislavat. Kuulin lukiessani toisen lavan kaiuttimet, ja esiintymisemme aikana takaviistossa taisi käväistä myös Herra Hakkarainen.
Kyllähän Hiljan satu- ja värityshetkessä oli osallistujiakin, mutta aika moni oli paikalle pakotettu sukulainen ja ystävä. En tosiaan ihmettele, koska lastenalueen esiintymistilat eivät oikein kumpikaan palvelleet tarkoitustaan. Olisin toivonut, että tila olisi ollut rajatumpi ja siten tunnelmakin olisi ollut intiimimpi.
Onneksi olin lauantaina myös siellä Finlandia-talossa, koska jos tämä olisi ollut viikonlopun ainoa esitys, olisi se ollut hienoinen antikliimaksi. Toisaalta eturivissä istui lapsenlapsensa kanssa herttainen vanha rouva, joka eläytyi lukemaani sellaisella innolla, että oli ilo saada olla lukemassa juuri hänelle.
Kustantamon väki lohdutteli myöhemmin kovasti, että ei näihin tilaisuuksiin koskaan oikein väkeä riitä ja pysähdy, edes nimekkäiden tekijöiden kohdalla. Siksi olikin kivaa, että kustantamon osastolle sovittu tapaamisaika tosiaan täyttyi vierailijoista emmekä Nadjan kanssa seisseet siellä ihan urveloina. Samaan aikaan porukka tosin jonotti puoli hallia Mauri Kunnaksen signeerauspisteelle. Ehkä me Hiljan kanssakin vielä joskus aiheutetaan joku jono. 
Kokonaisuutena messuista jäi hyvä fiilis. Tutustuin muihin lastenkirjailijoihin ja Kustannus-Mäkelän väkeen ja koin, että viikonloppu täytti sille asettamani tavoitteet. Lähdin kotiin kassi täynnä lastenkirjauutuuksia, joista on tulossa oma postaus vielä tämän syksyn aikana. Kirjamessuni päättyivät lasilliseen Cavaa ja erittäin kiitolliseen mieleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, tässä oli alku.

Kiitos kaikille vanhoille ja uusille tutuille. Tavataan taas maailman toreilla ja turuilla!
Wednesday, 25 October 2017

Pitääkö lomalla lähteä jonnekin

Kölnissä eletään kaksiviikkoisen koulujen syysloman ensimmäistä viikkoa. Se tarkoittaa, että kaupunki on hieman tyhjempi ja rauhallisempi kuin yleensä mutta myös sitä, että Saksan moottoriteillä on ruuhkaa. Suomessahan ruuhka-ajat ovat pääasiassa joulu ja juhannus, mutta täällä noin kuuden viikon välein koittavat koulujen loma-ajat täyttävät autobahnat yhtenään.

Miksi?
Koska saksalaiset eivät vietä lomaa kotona vaan lomalla on lähdettävä jonnekin. Kuten sunnuntainakaan ei voi vain olla ja nauttia vaan on singahdettava vähintään reippaalle kävelylle tai vaellukselle, kuuluu lomaankin liike.
Kuva Pixabay.
Tämän vuoden aikana minulle on valjennut, että tosiaan, täällä loma on yhtä kuin matka. Sain töissä ihmetteleviä katseita, kun kerroin olevani tänä vuonna vain lyhyen pätkän kesälomasta Suomessa ja muuten täällä Kölnissä töissä ja kirjoittamassa. Tuli olo, että pitää oikein selitellä, miksi olen vain kotona.

Olin tänä vuonna jo tehnyt monta lomareissua, joten eipä lomapäiviäkään enää säästössä ollut. Loma on viime vuosina tarkoittanut minullekin Suomeen lähtöä tai muuta reissua, mutta viime joululomalla vietin ensimmäistä kertaa lomapäiviä ihan vain kotona ja täytyy sanoa, että se oli mahtavaa. Ehkä siitä tämä kaikki pohdinta lähtikin liikkeelle.

Monille ystävillenikin loma on yhtä kuin matka. Lomapäivät käytetään reissuihin eikä niitä säästellä kotona oloon. Jokainen tekee vuodesssa keskimäärin kolme ulkomaanmatkaa eikä lomapäiviksi jäädä kotiin, paitsi ehkä remontin takia. Miehen 28 vuosilomapäivää on laskettu tarkkaan, jotta niistä riittää reissuihin ja vielä muutama joulunajan sukulointiin. Ehkä jokunen on käytetty Brückentagina eli siltapäivänä pyhäpäivän ja viikonlopun välissä.

Suomessa lomaa voi viettää kotona tai mökillä, eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs.
Kuva Pixabay
Lomamatkailuun on varmasti monia syitä. Ensinnäkin vuosilomat. Ymmärtääkseni Saksassa on vähemmän lomapäiviä kuin Suomessa. On ihan tavallista, että niitä on 25-30 eli ei tuhlattavaksi asti. En tunne juuri ketään samanikäistä, jonka kesäloma olisi neliviikkoinen, vaan lomaa pidetään pätkissä vuoden mittaan ja niiden aikana lähdetään reissuun.

Toisaalta on Saksan sijainti. Maa on keskellä kaikkea, ja täältä hurauttaa autolla helposti niin Etelä-Ranskaan, Pohjanmeren rannalle kuin vaikka Sloveniaan. Autobanhat toki täyttyvät, kun miljoonat ihmiset ovat huomanneet tämän saman mahdollisuuden. Kollega lähtee ensi viikoksi perheensä kanssa Tanskaan, ja he aikovat lähteä ajomatkalle aamuyöstä, jotta pääsevät Saksan läpi, ennen kuin kaistat täyttyvät.

Lomakulttuurin taustalla on varmasti myös eroja kaupungin ja maaseudun välillä. Täällä Ruhrin alueen kulmilla kaupunki seuraa toistaan, ja loma on mahdollisuus päästä pois ja jonnekin muualle. Saksassa ei ole omistusmökkejä, joten se muualle on sitten usein ulkomaille tai ajoreissun päähän. Ainakin tietynikäisten suomalaisten loma- ja vapaa-ajat kuluvat pitkälti mökillä, joten sen ihmeemmille reissuille ei tarvitse lähteä. Muutenkin suomalaisten lomailun ei tarvitse olla mitään ihmeellistä eikä siellä kukaan ihmettele, jos sanoo kotoilleensa koko loman.

Saksa on matkafirmojen ja pikalähtöjen luvattu maa, koska lähtijöitä on. Autoilukin on ihan kätevää, mutta kyllä ovat jäätäviä nuo lomaltapaluuruuhkat. Eri osavaltioiden porrastetut lomat tarkoittavat sitä, että näin syksyllä aina jossain on loma, ja ajelua kannattaa välttää tiettyinä aikoina, koska aina on lomalle menijöitä ja sieltä palaajia. 

Pohdinta asiasta jatkuu. Tervetuloa kommentoimaan!
Monday, 23 October 2017

Frankfurt, Frankfurt

Kun uuteen kaupunkiin tutustumisen aloittaa vahingossa seksikaduilta ja huumenurkilta, ei ensivaikutelma voi kun parantua. Näin kävi viikonloppuna, kun parkkihallia etsiessämme päädyimme kurvailemaan pillurallia pitkin seksin ja huumeiden täyttämiä kortteleita. Parkkihallin kanssa ei onnistanut, sillä Eros-centerin parkkipaikka oli sunnuntaisin kiinni, mutta lopulta saimme auton parkkiin Deutsche Bahnin ja Comerzbankin pilvenpiirtäjätoimistojen juureen. 

Mies lähti matkaan yhden naisen kanssa, mutta minäpä pääsin viettämään viikonloppua yhdeksän naikkosen kanssa, kun Saksan länsikulman bloggaajat kokoontuivat vahvistettuina muutamalla pidempimatkalaisella. Seurassa olivat Lempipaikkojani Jonna, London and Beyondin Leena, H niin kuin Hausfraun Jenni, Ajatuksia Saksasta -blogin Oili,  Hin und zurück -blogin Heini,  Viisi kymppiä lasissa -blogin Aino, Oh wie nordisch -blogin Eeva ja Hollanninhippiäisen Liisa. Paikalle pääsi myös Suomalainen im Ällgau -blogin Kati, jonka ajomatka tapaamisen kesti kuusi tuntia, mutta uskon, että matka kannatti. Sen verran hyvää oli seura ja meno.
Frankfurtissa oli lauantaina aikamoinen hulina, sillä lauantaina pelattiin Bundesliigapeli Dortmundia vastaan. Hauptbahnhofin ympäristö oli täynnä rynnäkköpoliiseja ja pubit miehiä fanihuiveissaan. Kyllä ukkojen päät kääntyivät ja pyörivät, kun 10 suomidaamia asteli valloittamaan perinteisen omenaviinipaikan Wagnerin. Onneksi pöytä oli varattu etukäteen, sillä paikka oli eritttäin suosittu, vaikka tilaa pelin alettua tulikin.

Omenaviini on paikallinen erikoisuus eikä ravintolasta saanut ollenkaan olutta. Hiivaisen oloinen omenaviini ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta onneksi oli myös viiniä. Täytyy sanoa, että toinen perinteinen frankfurtilainen, nimittäin vihreä kastike eli Frankfurter Grünesauß oli erinomaista, vaikka näyttikin pinaattikeitolta. Seitsemää yrttiä sisältävä kastike tarjoillaan perinteisesti paistettujen perunoiden ja keitettyjen kananmunien kanssa ja oli hyvää ja yllättävän raikasta.
Ruokailun jälkeen seurasi illan suomalaisin osuus: skumppaa ja Kaija Koota hotellihuoneessa. Kävimme aloittamassa illan majoittumalla ja häiritsemällä samalla naapurihuoneiden asukkaita jo alkuillasta, niin ei yöllä tarvitse.

Bileet jäivät lyhyeen, kun hämärtyvä ilta kutsui kohti katuja. Oli yllättävän lämmin, joten päädyimme aperitiiville ulkoterassille suuren varjon alle ennen illan kohokohtaa. Siellä ei haitannut, vaikka vettä alkoi rapsia oikein kunnolla.
Onneksi illallispaikka löytyi aivan kulman takaa. Illallisvastaavamme Oili oli varannut pöydän vähän hienomman väen paikasta. Trares olikin mukava ja kivan rouhea ravintola, vaikka palvelu ei loistanut nopeudellaan. Valitettavasti kolmen ruokalajin kasvismenu jätti parantamisen varaa, mutta lihansyöjät vaikuttivat tyytyväisiltä. Ennemmin sitä kuitenkin syö kuin selkäänsä ottaa ja hyvässä seurassa maistuu kaikki. Ja viiniäkin oli. No yllätys.
Oili ei muuten ole vain fine diningin ystävä vaan hänellä on taito jakaa kameratietoutta tumpeloille. Kameran säädöt ovat taas kunnossa ja harjoittelu jatkuu kotona, mutta eiköhän Oilia taas pian tarvita.
Sunnuntai valkeni sateisena ja kalseana. Saksan lokakuinen intiaanikesä alkaa vaihtua kalseaan loppusyksyyn, ja muutos taisi käydä yhdessä yössä. Onneksi meillä oli sunnuntaille suunnitelma. Jenni oli neuvotellut bloggareille liput jokilaivaristeilylle. Frankfurtin läpi virtaa Main-joki, joka yhtyy Mainzissa Reiniin, kuten nopeimmat äkkiä googlettivat.
Risteily tarkoitti lähinnä kurvailua keskustan rantoja edes takaisin, mutta oli erittäin suositeltava tapa viettää sunnuntaipäivää. Laivan sisällä oli kahvila ja ikkunoista avautui kauniita syysmaisemia. Ja juttua riitti pöydissä edelleenkin.
Itse uskaltauduin myös ulkokannelle ja sain sentään muutaman harmaan otoksen sateen räiskiessä silmälaseihin ja sormien kohmettuessa kylmyydestä. Joella kulkiessa kävi selväksi se, että ainakin Frankfurtissa on siltoja. Uskaltaisin jopa väittää, että useampia kuin Kölnissä.
Frankfurt on jännittävä sekoitus vanhoja punakivisiä rakennuksia yhdistettynä lasisiin pilvenpiirtäjiin. Aivan lähellä, ei edes kaukana keskustasta seisoi edelleen käytössä oleva suuri kivihiilivoimala, jonka hiilet tuodaan tietysti jokea pitkin. Keskustan toisella puolella taas avautui hylätty ja vanha satama/teollisuusalue. Mielenkiintoista kuvattavaa olisi löytynyt, mutta itsensä kohmettaminen ulkokannella ei houkutellut niin paljon kuin kakku ja kuuma tee, joita sai laivan kahvilasta.
Frankfurt on monipuolinen paikka, josta löytyy hienoja vanhoja kortteleita, perinteisiä ruokapaikkoja mutta myös mielenkiintoisia uutuusravintoloita. Seuraavaan kertaan jäivät kaikki museot ja vanhan kaupungin korttelit, jotka ohitimme vain nopeasti tihkusateesta.

Shoppailustakaan en osaa sanoa, koska emme käyneet ostoskaduilla, mutta muilta olen kuullut, että etsivä löytää ja kivat paikat, kuten sisustuliikkeet, tulevat vastaan, kun vähän näkee vaivaa ja selvittää. Niitä punaisten lyhtyjen katuja ei tosin tarvitse etsiä, sillä ne tulevat aseman ympärillä vastaan etsimättäkin.
Kiitos seurasta arvoisat leidit ja kiitos risteilystä Frankfurtin kaupunki!