Wednesday 29 November 2017

Vuoden 2017 uudet lastenkirjat

Suomessa tehdään kauniita, hassuja, syvällisiä, vauhdikkaita ja monitasoisia lastenkirjoja. Olen tänä vuonna ehtinyt tutustua kuvakirjatarjontaan valitettavan huonosti, mutta sen tiedän, että kotimainen kuvakirja voi hyvin. Rohkeita avauksia tulee erityisesti ruotsinkieliseltä puolelta ja pienistä kustantamoista, kuten Etana Editions ja Mini-kustannus.

Tämä postaus rajoittuu noin 6-10 -vuotiaille tarkoitettuihin sarjakirjoihin. Koska oma esikoiskirjani aloitti lastenkirjasarjan, olen lukenut suurella mielenkiinnolla, millaisia muita sarjoja ja hahmoja lastenkirjamaailmaan on syntynyt. Huomasin juuri, että kaikki tähän valitut kirjat ovat naispuolisten kirjoittamia, mikä on aivan puhdas sattuma. 

Näitä kirjoja suosittelen lämmöllä ja innolla!
Taru Viinikainen: Tiltu ja Lettu. Leikkimökin asukas, WSOY
Kuvitus: Oili Kokkonen

Ihastuttava, lastenkokoinen ja mielikuvitusta kutkuttava tarina! Taru Viinikaisen esikoislastenkirja kertoo Tiltusta ja Letusta, joiden isä on rakentanut pihaan hienon uuden leikkimökin. Äitiä stressaa, sillä puutarhasta puuttuu feng shui, ja tytöt päättävät leipoa äidille piristykseksi hiekkakakun. Leikkimökin uunista löytyy yllättäen ihan oikea suklaakakku ja pian sen omistajakin, nimittäin pertinjuntti, saapuu paikalle.

Alkaa muutaman tunnin kestävä vauhdikas seikkailu, jossa lukijalle selviää, millaista elämää pertinjuntit viettävät ja millaisin keinoin Tiltu ja Lettu muuttuvat taas takaisin tavallisiksi tytöiksi. Suklaakakku on nimittäin kasvattanut Tiltulle siivet ja Letulle hännän, mikä on ihan hauskaa mutta ei kuitenkaan toivottavaa.
Viinikaisen teksti on värikästä ja monitasoista. Tarinassa on herttainen kertojaääni, joka tuo siihen lämpimän sävyn. Tekstissä on hauskoja sanoja, kuten pertinjuntti ja kurttunakka,  ja sopivasti silmäniskuja myös aikuiselle lukijalle. Oili Kokkosen värilliset kuvat ovat kuin karkkeja ja kruunaavat kokonaisuuden, enkä ihmettele, että kirja on saanut huomiota. 

Elisa Nieminen: Lotta Torvinen ja salaperäisen käärön arvoitus, Myllylahti
kuvitus Harri István Mäki

Kesäloma alkaa ja perhe Torvinen sulloo itsensä matkailuauto-Salamaan ja suuntaa leirintäalueelle. Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain erilaista. Vaari on karannut hoitokodista ja liittyy lomailijoiden seuraan. Isä keskittyy viikon lopulla koittavaan grillimestarikilpailuun, jossa on luvassa huima rahapalkinto, eikä huomaa, miten epäilyttäviä henkilöitä muut leirintäalueen asukkaat ovat. Lotta ja hänen veljensä Leevi saavat mielekästä puuhaa alkaessaan selvittää, liittyykö joku leirintäalueen asukas poliisin etsimiin vankikarkureihin. Entä mikä on salaperäinen käärö? Selvitys johtaa lapset öiselle saarelle ja kiperiin tilanteisiin, mutta lopussa arvoitukset ratkeavat.
Elisa Niemisen esikoiskirja aloittaa kirjasarjan. Tilannekomiikkaa ja jännittäviä hetkiä sisältävä teos on kuin dekkari, jossa tapahtumat etenevät väärinkäsitysten mutta myös yöllisten hiippailujen kautta. Lapsilukijan kommentti oli, että tarinassa hauskinta on alku, jossa sullotaan eli pakataan tavaroita mutta isä ottaa mukaansa vain makkarapaketin ja radion, jotta voi kuunnella lomalla pesäpalloa. Kirjan piirrokset ovat Harri István Mäen käsialaa.

Kirja sopii kaikille huumorista, salapoliisisarjoista ja kesäisistä seikkailuista kiinnostuneille.


Vuokko Hurme: Kiepaus, S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Vuokko Hurmeen Kiepaus on erikoisin, omalaatuisin ja jännittävin lastenkirja, jonka olen hetkeen lukenut. Lenna on 8-vuotias tyttö, joka on kotoisin Kardumista. Kardum on kaupunki, joka jäi jäljelle, kun maailma joitain vuosikymmeniä sitten, silloin kun äiti ja isä olivat vielä lapsia, kääntyi nurinpäin. Jalkojen alla on taivas ja yläpuolella maa, josta repeilee silloin tällöin rakennuksia ja puita, jotka tippuvat taivaalle.

Lennan maailma on kotitalo, sillä hän ei ole vielä saanut lähteä vaijereille ja niiden avulla muihin taloihin ja paikkoihin. Siksi Lenna ja hänen pikkusiskonsa Rousku eivät ole elämänsä aikana nähneet montaakaan ihmistä. Mutta 8-vuotissyntymäpäivänä Lenna saa lähteä isän kanssa vaijereille ja kauppaan. Sinä samana kesänä tapahtuu paljon kaikenlaista hyvin pelottavaa. Kardumista alkaa loppua vesi, ja aikuisten on keksittävä asiaan ratkaisu. Lopulta Lennan koko perhe päätyy seikkailuun, jolla on onneksi onnellinen loppu. Ilmeisesti tarina saa vielä jatkoa, sillä teos on Huimaa-sarjan ensimmäinen osa. 
Kiepaus on lasten dystopia, joka esittelee maailman sellaisena, kuin se voisi joskus vielä olla. En tarkoita, että maailma koskaan kääntyisi, mutta puhdas juomavesi on häilyvä luonnonvara ja jos öljy loppuu, ei muoviakaan ole. Ravinnonkin kasvattaminen vaikeutuu, jos ilmasto lämpeää. Hurme on vienyt ajatusleikkinsä aivan loppuun asti; miten peseydytään, jos vettä ei ole? Millaisia ovat asunnot, joiden lattia on katto? Miltä keittiö näyttää, kun se on väärinpäin? Kaikki maallinen on lopulta kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, mitä perhe ja välittäminen merkitsevät.

En suosittele kirjaa, sen jännityksen vuoksi, aivan perheen pienimmille, mutta 7-10 -vuotiaat se imaisee mukaansa ja pitää varmasti otteessaan. Tämän teoksen olisin mielelläni nähnyt Junior-Finlandia-ehdokkaana. 
Jo viime vuonna aloitetut suosikkisarjat ovat saaneet tänä vuonna jatkoa.

Paula Noronen: Tagli ja Telle. Tehtävä kauppakeskuksessa, Tammi 
kuvitus: Oili Kokkonen

Tiedän yhden 8-vuotiaan pojan, joka odotti tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä sarjan ensimmäinen osa oli kuulemma aivan tosi hyvä. Tagli ja Telle ovat kaksi kekseliästä lasta, jotka asuvat kauppakeskuksen yläkerrassa. Äiti ja isä matkustavat ympäri maapalloa auttamassa uhanalaisia eläimiä ja vanhempien poissaollessa lapsista huolehtii kauppakeskuksen vartija Keimo. 
Sarjan ensimmäisessä osassa Tagli ja Telle perustivat etsivätoimiston, ja tässä toisessa osassa sille on taas käyttöä. Kauppakeskuksessa liikuskelee voro, jonka mukaan tarttuu kummallisia asioita, kuten nakkeja ja kuumavesipulloja. Tagli ja Telle löytävät pian johtolangan ja tukun epäiltyjä, mutta kuka heistä oikein on salaperäinen varas? Erilaisia käänteitä ja moninaisia kikkailuja sisältävä teos päättyy yhteisiin kakkukesteihin.

Norosen teos on kuin vauhdikas elokuva tai tv-sarja. Kohtaukset leikkautuvat nopeasti toisiin, ja Oili Kokkosen värikuvitus on niin hauska ja ilmeikäs, että lukija voisi kuvitella olevansa sisällä tarinassa. Tämän teossarjan uskoisi iskevän myös poikiin, jotka eivät muuten lue. Telle on kylmähermoinen hurjastelija ja Tagli taas keksijänero, jolta löytyy ratkaisu tai laite tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Kaiken yllä häärää puhuva papukaija Seppo. Uskon, että seuraavallekin osalle on jo kova tilaus. 


Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin talvi 
kuvitus:Ninka Reittu

"Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa, ja jos sinä et usko, että voi olla kiltti ja tuhma yhtä aikaa, niin uskopa vain huviksesi kuitenkin - ei se ole ollenkaan vaikeaa. Pikkiriikille käy varsin usein niin, että kun hän yrittää olla kiltti ja noudattaa aikuisten keksimiä määräyksiä, hän menee sekaisin, ja onkin vahingossa tuhma."

Viime vuoden vekkuleimpia lastenkirjauutuuksia oli Hannele Lampelan esikoislastenkirja Prinsessa Pikkiriikki, joka esitteli omapäisen pikkutytön, joka uskoo mielikuvituksen voimaan. Yhdessä Makkara-koiran ja prinsessa Pöjöläisen kanssa tapahtuu pieniä suuria seikkailuja.

Jälleen kolmesta erillisestä tarinasta koostuvassa Pikkiriikin talvessa harmia aiheuttaa pikkuveli, joka sotkee leikit ja jonka Pikkiriikki haluaisi myydä kirpputorilla. Keskimmäsessä tarinassa nautitaan ensilumesta ja lasketaan lumiautolla hurjaa mäkeä. Kolmas kertomus käsittelee joulua. Pikkiriikki toivoo, että tuhmatkin saisivat lahjoja, ja lähtee Pöjöläisen kanssa jakamaan pikkulahjoja naapurustoon joulutontuiksi naamioituneina. 
Pikkiriikin ensimmäiset seikkailut olivat yllätyksellisemmät ja käänteissään huvittavammat kuin nämä talviset seikkailut, mutta molemmat kirjat ovat erittäin viihdyttäviä ja haluan jatkossakin kuulla Pikkiriikistä. Lampelan kieli on omanlaistaan, rytmiltään puhekielistä ja erityisesti ääneen lukuun sopivaa. Ninka Reitun värikuvitus on  ilmeikäs, tarkkalinjainen ja suloinen. Kuka voisi olla rakastamatta Prinsessa Pikkiriikkiä ja Makkara-koiraa!

Mitkä ovat omat suosikkisi vuodelta 2017?

***Kirjat saatu kustantamoista paitsi Kiepaus, jonka luin BookBeatissa.

Lue myös
Sunday 26 November 2017

Helpot itse tehdyt joulukortit

Tällä viikolla on monenlaisissa fiideissä näkynyt kuvia ensimmäisistä joulupipareista, ja joulutoritkin on täällä Kölnissä jo rakennettu valmiiksi. Ovet aukeavat huomenna eli pian on taas lupa juoda glühweinia. Vuoden tauon jälkeen se maistuukin jo.

Kuten ehkä olette huomanneetkin, minä pidän perinteistä. Olen jo joidenkin vuosien ajan pitänyt yllä tapaa tehdä joulukortit itse. Viime vuonna joulukortin korvasivat häiden kiitoskortit, mutta kaksi vuotta sitten vietin yhden iltapäivän väkertäen joulukuusia ja maisemia värikkäillä wasiteipeillä ja kolme vuotta sitten käytin kortin pohjana valokuvaa. Tänä vuonna tarvittiin taas jotain uutta. 

Joulukorttiperinteeseen kuuluu nimittäin tärkeänä sääntönä uuden tekniikan tai materiaalin käytön opettelu. Olen jo jonkin aikaa ollut innoissani tekstaamisesta tai miten se englannin sana "lettering" nyt suomeksi taipuukaan. Minut tuntevat tietävät, miten huono käsiala minulla on. Jopa kummityttöni on valitellut, ettei matkalta lähetetyn kortin tekstistä meinannut saada selvää. Ehkä tekstaamisen harjoittelu toisi vihdoin apua tähän pulmaan. Toistaiseksi malleista tekemäni yritelmät ovat vielä aika kaukana mallien kauniista linjoista, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Joskus mietin, miksi vain lapset saavat tehdä kaikkea hauskaa: ostin torstaina uudet vesivärit. En edes muista, milloin viimeksi olen sellaisiin koskenut, mutta nyt on uudet ja hienot. Jotenkin olin ymmärtänyt, että pakkaus olisi sisältänyt myös siveltimen mutta näin ei ollutkaan.  Kauhea takaisku, kun koko viikon on odottanut sunnuntaita ja askartelupäivää. Onneksi löysin miehen työkalupakista pieniä, vähän karheita mutta muuten toimivia siveltimiä, ja homma pääsi käyntiin.
Voin muuten kertoa, ettei mikään ole rentouttavampaa kuin korttipohjien maalaaminen vesiväreillä. harmaana sunnuntai-iltapäivänä. Olisin voinut jatkaa sitä vaikka kuinka kauan. Valitettavasti kortteihin varaamani paksu kunnollinen paperi loppui jossain vaiheessa ja siihen myös maalaaminen.

Hitaasti hyvä tulee piti paikkaansa tälläkin kertaa. Korttipohjien piti kuivua muutama tunti ennen seuraavaa vaihetta. Koska joulukorteissa on kyse myös opettelusta, itseään kohtaan ei se saa olla liian vaativaa. Siksi korttiin ei tullut mitään monimutkaista tekstiä vain ihan vaan hyvän joulun toivotus. 

Tekstaamiseen ostamani ystävän suosittelemat akryylikynät eivät täysin vastanneet sitä, mitä olisin halunnut tai odottanut, sillä huokoinen paperi olisi tarvinnut jotain paksumpaa väriainetta. Sen enempää kilpavarusteluun lähtemättä päätin, että tämä on nyt tässä. Hieman harkitsen vielä, lisäisinkö kortteihin jotain kimaltavaa, mutta ehkä niistä tulisi sen myötä jo liian kitchiä, sillä pohjavärit eivät muutenkaan ole kovin jouluiset.

Sen verran tekniikasta kuitenkin innostuin, että taidan askarrella itse ensi vuoden seinäkalenterin käyttämällä kuukausien nimiin samaa. Vesivärit, nuo lapsuuteen unohdetut aarteet, eivät tämän jälkeen tule unohtumaan kaapin perälle.

Tuesday 21 November 2017

Vuoden paras (syntymä)päivä

Tarjoilut ovat valmiina. Kattauskin on. Lasit on kaivettu esille. Viimeiset murut on siivottu lattialta, ja ensimmäisen skumpan voisi ehkä jo avata valmiiksi. Vieraat on kutsuttu kylään kello 15, ja kaikki tulee siihen mennessä valmiiksi. Vieraat tekevät juhlan, joten odotus alkaa.

Ensimmäinen vieras soittaa ovikelloa klo 15.22 ja puolessa tunnissa tupa on täynnä. Saksalainen on mieluummin vähän myöhässä kuin ensimmäisenä paikalla. 

Viime vuosi meni häähulinoissa, joten jätin syntymäpäivät kokonaan juhlimatta, mutta tänä vuonna tuntui taas kivalta tehdä jotakin. Saksassa on tavallista kutsua vieraat ravintolaan tai baariin eli kodin ulkopuolelle, mutta meillä on niin kiva koti, että miksi ei juhlisi täällä. Kekkerit laitettiin lopulta aika nopeasti kasaan, koska viikkoa aikaisemmin en edes tiennyt, olenko juhlapäivänä kotona. Yllättävän moni vieras kuitenkin vastasi myöntävästi kutsuun, jossa luvattiin aikuisten oikeesti juhlintaa sunnuntai-iltapäivänä kahvin, kakun ja skumpan voimin.
Niinhän se on, että vaikka asunnossa on kuinka monta huonetta, paras meno on aina keittiössä. Tässä asunnossa on tosin parasta juuri keittiö, johon mahtuu iso ruokapöytä, ja jossa voi näemmä hengailla yli kymmenen ihmistä erinäisinä ryppäinä ympäri huonetta. Keittiön viehätystä lisää valkoinen puulattia, jota yksi vieras ei lakannut ihastelemasta. Tilaisuuden pienimmät vieraat valloittivat sentään olohuoneen, vaikka emännällä olikin aika heikko lelu- ja muu viihdytystarjonta.

Tarjoilut onnistuivat! Olin pyytänyt miestä tekemään cookieseja ja hän leipoikin kahta sorttia: suklaa-suola-cookieseja ja inkivääri-sitruuna-kookos-keksejä. Itse väänsin paprika-oliivi-sarvia ja tein mustikkapiirakan, ja saksalainen ystäväni teki syntymäpäivälahjaksi perinteisen saksalaisen juustokakun. Se oli niin tuhtia, että sitä jäi yli niin pakastettavaksi kuin töihinkin vietäväksi.
Oikeastaan järjestin juhlat vain siksi, että lahjoja on kiva saada. Ja niitähän tuli, vaikka kutsussa olin sanonut, että eivät ne ole mitenkään välttämättömiä. Sain lahjakortteja ja kukkia, korvikset sekä vihreät pippuri- ja suolamyllyt keittiön vihreään keitaaseen. Kyllä ystävät minut hyvin tuntevat.
Sunnuntai-iltapäivä oli oikein kiva aika juhlia. Myöhään ei voinut mennä, sillä kaikilla oli vastassa työaamu. Viisi skumppapulloa ja 12 olutta myöhemmin juhlat oli juhlittu ja vieraat lähtivät kotiin. Ehkä ensi vuonna taas, mutta sitä ennen on muiden vuoro.

Lue myös:

Sunday 19 November 2017

Milloin ihminen on aikuinen?

Minulla on tänään syntymäpäivä. Täällä Saksassa se on vuoden paras päivä, koska syntymäpäivähullun kansan keskuudessa satelee onnitteluja, huomiota juhlallisuuksia. Mutta päivä aiheuttaa myös ajattelemisen aihetta. Tänään pärähtää mittariin sellainen luku, joka siirtää minut urheilussa ikänaissarjaan (jos siis harrastaisin jotain lajia, jossa tarvitaan sarjoja). Jos olisin kuvataiteilija, tästä päivästä eteenpäin en voisi enää saada nuori taiteilija -palkintoa.

Mutta enhän minä vielä ole vanha tai ainakaan kovin aikuinen. Herääkin kysymys, milloin ihminen on aikuinen? Mikä on aikuisuuden mitta?

Viime vuosikymmeninä aikuisuuden mitta on Suomessa ollut 18 vuotta. Siinä iässä saa laillisesti astua auton rattiin ja ovet avautuvat myös alkoholin maailmaan. Näitä kahta ei tietenkään kannata yhdistää. Vanhin kummityttöni pääsi tänä kesänä ripille ja saattaa ajaa autoa kolmen vuoden päästä. Kolme vuotta on aikuisen elämässä yksi hujaus ja menee niin äkkiä että huhhahhei. Hän tosin on hyvin pitkä ja näyttää jo ihan aikuiselta, joten siinä mielessä jo edessä häämöttävä aikuisuus on ihan uskottavaa.

Tästä tuli mieleeni tapaus lukiovuosilta. Tätini oli hetken perhepäivähoitaja ja piipahdin joskus koulun jälkeen kylässä. Eräs viisivuotias oli erittäin kiinnostunut siitä, millainen auto minulla on. Kun kerroin, ettei minulla vielä ole ajokorttia, hän pyysi minua seisomaan. Arvioivan katseen jälkeen sain tuomion.
- Joo-o. Et ole vielä tarpeeksi pitkä.
En ole kasvanut tapauksen jälkeen milliäkään, mutta sain ajokortin silti.

Pituus ei siis riitä aikuisuuden määrittelijäksi. Mitenkäs on painon kanssa? Ihmisen ruuansulatus hidastuu joka vuosi, minkä pitäisi aiheuttaa 0,5 kilon lisää elopainoon. Olisiko painoindeksistä sen määrittäjäksi, milloin aikuisuus on saavutettu? Kun vuosirenkaita on vyötäröllä tarpeeksi, ihminen on kasvanut aikuisuuden mittaan.

Rypyistä ei tässä varmaan tarvitse puhua, sillä ne ovat (valitettavasti) itsestäänselvyys. 
Sitten on tietysti maallinen mammona. Mitä isommat lainat sitä aikuisempi ihminen. Nuorena ajattelin, että omakotitalo tai muu lainaa vaativa asumismuoto, auto, vakituinen työpaikka, rivi crocseja eteisessä sekä tämän kaiken mukanaan tuomat huolet, murheet ja stressi ovat yleinen tavoite tässä elämässä. Kai minä olen aikuinen, vaikka minulla ei ole tuosta listasta kuin yhdet crocsit (työpaikan sisäkenkinä ja pidän niitä vain salaa). Stressi, huolet ja murheet kuuluvat tietysti elämään yrittämättäkin.

Perheen perustaminen on selvä aikuisuuden merkki. Muistan kun pikkusiskostani tuli äiti. Silloin ajattelin, että nyt hän on kasvanut minusta ohi ja osat ovat vaihtuneet. Toisaalta en kai ole yhtään vähemmän aikuisempi kuin hän, vaikka minulla ei vielä lapsia olekaan. Lisäksi on monia, jotka eivät halua lapsia ja ovat aikuisia silti. Ei tämäkään määrittely toimi.

Entä aikuisuus suhteessa omiin vanhempiin? Silloin ihminen on aikuinen, kun hän ymmärtää, että omat vanhemmatkin ovat vain ihmisiä virheineen ja omine elämineen. Toisaalta hyvin aikuiseksi voi kokea itsensä silloin, kun huomaa, että vanhemmat alkavat vanhentua ja tarvita apua fyysissä töissä. Mies vaihtoi kesällä isänsä autoon uudet renkaat ja tajusi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä pyysi häntä tekemään jotain, koska ei itse fyysisesti jaksanut.

Joskus ajattelin, että sitten aikuisena minun pitää kulkea jakkupuvuissa, olla vakava ja tosissani ja kaikesta kauhean huolissani. Mutta nyt minulla on kaapissa kolmet tennarit (yhdet hopeiset) ja kasa mekkoja. Pukeutuminen ei siis ainakaan ole avainasemassa tässä.
Tämän vuoden aikana olen saanut olemiselleni jonkinlaisen selkeän synninpäästön: Lastenkirjailijana saan leikkiä ja hassutella ihan työkseni eikä siinä ole mitään kummallista tai lapsellista ollenkaan. Oikeastaan kirjoittamiseni kannalta on hyvä, että sisälläni asuu pieni lapsi, joka ihmettelee maailmaa ja katselee asioita eri vinkkelistä.

Olen myös tajunnut, ettei aikuisuutta voi tai kannata määritellä kuin ehkä sitä kautta, mitä laki sanoo. Tietyt asiat eivät ihmisessä muutu, oli hän sitten 18, 35, 50 tai 70. Omaa äijääni katsellessani näen joskus edelleen sen pienen pojan, joka hän joskus oli. Mihinkäs se olisi kadonnut, jollei itse sitä häädä pois.

Lisäksi pitää sanoa, että vaikka elämässä vauhti kiihtyy ja vuosirenkaat lisääntyvät niin kierrokset  vain paranevat. Kaikille nuoremmille tiedoksi: elämäni parhaat vuodet ovat olleet nämä vuodet kolmenkympin jälkeen. Ja kuulemma se tästä vain paranee.

Wednesday 15 November 2017

Kevät on luovuuden aikaa

Vuodenkiertoni on muuttunut. Ennen syksy oli minulle innokasta uuden aloittamista ja kevät väsynyttä kesäloman odottelua ja kouluvuoden viimeistelyä. Opettajavuosista mieleen tarttunut vuodenkierto elää edelleen vahvana, mutta viime vuonna tajusin, että vuodenkiertoni on uusi. Entinen lempivuodenaikani syksy on syrjäytetty, sillä nyt on kevään aika.

Kaikki on lähtenyt luovuudesta. Olen kirjoittanut kaksi kirjaa ja molempien kirjoitus- ja hiomisajankohdat ovat sijoittuneet vuoden valoisalle puoliskolle. Entinen lempivuodenaikani syksy ei nimittäin lainkaan sovellu luovaan työhön. Tänäkin vuonna syksy on täyttynyt yliopistosta, erilaisista työtilanteista, urheilusta, lukemisesta ja illoista kielikoululla. Kirjoittaminen vaatii aikaa ja hiljaisuutta eikä onnistu, jos viikosta voi irrottaa sille yhden aamupäivän. Myöskään pimeys ei minua inspiroi.

Sen sijaan helmi-maaliskuussa, kun valo lisääntyy, on ihana nousta kevätaamuun ja työpöydän ääreen. Kevätauringon valo heijastuu vastapäisen talon ikkunoista ja toimii kuin luonnon kirkasvalolamppu. Ideat alkavat kukkia kuin läheisen puiston kirsikkapuut. Olen aikaisemmin kuullut kevätenergiasta ja innosta aloittaa keväällä jotain uutta, mutta koskaan aikaisemmin en ole kokenut sitä näin konkreettisesti.  

Esikoisteokseni jatko-osa kirjoittui tämän vuoden helmikuusta heinäkuuhun. Tällä hetkellä on menossa tekstin lopullinen hiominen ja viimeistely, mikä on yhtä hiuksien halkomista mutta samalla kevyempää kuin kokonaan uuden luominen. Tällä hetkellä päästäni ei nimittäin löydy muita luovia ajatuksia, kuin miten opettaa passiivin imperfekti tai olisiko taas syytä kerrata objektin sijat ja mitä joulurunoja luetaan joulujuhlassa. Jotain uutta ruokareseptiä voisi ehkä kokeilla mutta uuden kirjoittamisen aika ei ole nyt.
Olen jutellut tästä myös muutaman kirjailijakollegan kanssa. Useampi totesi, että nimenomaan syksy on se aika, jolloin on ihana uppoutua tekstin maailmaan, naputella menemään ja nauttia talviunille käyvän luonnon tarjoamasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Yksi sanoi kirjoittavansa aamulla innokkaasti kirkasvalolampun alla. Toisen aamu alkaa siten, että ensin laitetaan takkaan tulet ja sitten istutaan liekkien ääreen sohvalle ja nostetaan läppäri syliin.

Kateuden pisto käy mielessä, koska itse en nyt ehdi kirjoittaa mitään uutta. Mutta sitten lohduttaudun sillä, että vuodenvaihteen jälkeen alkaa taas vuoden rauhallisempi jakso, mikä tarkoittaa uuden kirjan aloittamista.

En tiedä, miten pitkään tämä uusi vuodenkierto tulee jatkumaan, mutta nyt näyttää siltä, että näin on hyvä. Kaksi ensimmäistä lastenkirjaani on syntynyt kevään vauhdilla, ja tällä hetkellä luonnosvihkoon tallentuu ideoita helmikuussa alkavaa kolmatta Hilja-kirjaa varten. En tiedä, miten kauan tällaista tahtia jaksaa, mutta nyt sujuu näin.
Nälkä tosin kasvaa syödessä, ja jossain vaiheessa kirjoittamisaikaa täytyy varmasti löytyä lisää ja vuoden ympäri. Silti tiedän olevani etuoikeutettu, kun pystyn edes osan vuodesta uppoutumaan tekstin tuottamiseen erittäin intensiivisesti. Nostan hattua kaikille kirjanikkareille, jotka joutuvat käyttämään tekstin tekemiseen myöhäisillat ja viikonloput tai joiden kirjoittamisaika on irrotettu perheen yhteisestä ajasta. Minun luovuuteni mahdollistaa mies, joka pelaa X-boxia eikä kaipaa jatkuvaa viihdytystä.

Tekstin tuottamisen pakko ja into on kuitenkin sellainen voima, että siihen löytyy varmasti aikaa, oli tilanne ympärillä mikä tahansa.

Kuvat kesäkuiselta mökkiviikolta Kihniöstä.

Lue myös: 
Sunday 12 November 2017

Saksalainen saunakulttuuri

Mieli tuntuu mukavan rentoutuneelta. Huokaisen syvään ja avaan silmät. Tuijotan suoraan miehen genitaaleihin. Ei, ne eivät kuulu rakkaalle aviomiehelle vaan ihan jollekin muulle. Hetkessä muistan, että olen torkkumassa kylpylän lepohuoneessa enkä kotisohvalla. Ja että noiden kylpatakkien alla kaikki muutkin ovat täällä alasti, vaikka näköjään vain yhdellä on tarve tuulettaa.

Saksalaiset kylpylät ovat mukavia ja rentouttavia paikkoja. Saunoja on useita erilaisia, uima-altaita ja kylmäaltaita löytyy, kuten myös lepohuoneita viltteineen ja himmennettyine valoineen. Kerran tunnissa voi pakkautua isoimman saunan lauteille nauttimaan saunaseremoniasta. Saunoissa ei heitetä löylyä itse, vaan saunaan tulee saunottaja, joka viskoo löylyä ja löyhyttelee pyyhkeellä ilmaa vielä kuumemmaksi ja kohti istujien hikoilevia vartaloita. Saunomisen välissä voi hipsiä kyplytakissa ravintolaan tai istahtaa ulkoterassin tuoleille nauttimaan virvokkeita.

Kuulostaa ihanalta mutta ei ole kaikille. Olimme tänään eräässä Kölnin keskustan kyplylässä lahjakortilla, jonka olin saanut ystävältäni. Hän taas oli saanut sen töiden kautta. Kuultuaan, että saunaosastolla on uima-asukielto, hän lahjoitti kortin innokkaasti eteenpäin. 
Kuva: Pixabay
Saksassa on pitkät nudismiperinneet. Itä-Saksassa vapaa ruumiinkulttuuri oli erittäin suosittua mutta myös Länsi-Saksassa sitä on harrastettu. On käynyt niinkin, että katsoimme miehen vanhempien vanhoja albumeita ja tölväisimme yhtäkkiä mukaviin kesäkuviin, jossa koko hippikaveriporukka oli kelteisillään uimarannalla. Ja seuraava sivu kiitos.

Kaikilla saksalaisilla uimarannoilla on edelleenkin nudistialue. Silti kulttuuri tuntuu hieman ristiriitaiselta. Saksalainen nainen ei välttämättä kehtaa vaihtaa vaatteita naispuolisten ystäviensä läsnäollessa, mutta isoissa kylpylöissä ollaan sulassa sovussa alasti. Onhan se ihan järkevääkin. Muoviset uima-asut hankaavat ihoa ja varmasti niistä lähtee hikoiltaessa ilmaan vaikka mitä myrkkyjä. Pariskunnat ovat kylpylöiden suurin asiakaskunta, joten olisi tylsää erottaa alueet toisistaan. Kaikki voittavat, ja meidän ulkomaalaisten täytyy vain totutella tilanteeseen. Pyyhe naulaan ja nahka esiin, samaa tavaraahan se periaatteessa joka puolella on.

Toki anonymiteetti tuo kylpylöissä jonkin verran suojaa. Siksi olikin vähän outoa, kun kerran törmäsin nakuna myöskin nakuna olleeseen tuttavapariskuntaan keskellä kyplylän käytävää. He olivat menossa saunaan, minä tulossa altaalta ja pyyhkeet olivat monen metrin päässä. Ihan leppoisia juteltiin, mutta koko ajan hoin mielessäni "älä katso olkapäitä alemmas, älä katso...".
Kuva: Pixabay
Tänään vietimme siis iltapäivän alastomien saksalaisten parissa. Viime kerrasta on jo sen verran aikaa, että olin unohtanut, miten kummallista se on. Joka puolella pyörii ihmisvartaloita miten kuten peitettyinä ja usein ilman mitään suojaa. On erikokoista kapinetta ja varustusta ja eri tavoin ajeltuja karvoja. En nyt sinänsä tuijotellut, mutta ei niitä oikein välttääkään voi.

Turkkilaisessa höyryhuoneessa on tarjolla kahvikuorinta. Paikalla on kolme miestä ja toistakymmentä naista, kaikki pienessä tilassa hieromassa itseensä ja ehkä vähän naapuriinkin kahvinpuruja, joihin on imeytetty jotain öljyä, ja sen jälkeen suihkuttamassa siinä kaikkien keskellä se kaikki pois. Iho tuntuu sen jälkeen ihanan sileä, mutta kyllä mieskin tuumasi, että on tämä hieman outoa.

Kuten myös saunaseremonia. Olimme isossa saunassa taas parinkymmenen, tällä kertaa pääasiassa miehen kanssa. Pyyhkeilla istutaan vieri vieressä, seremonian vetänyt tyttö löyhyttelee ilmaa antaumuksella, ja seremonian jälkeen ulkoterassilla höyryää punottava ihmisjoukko.

Toki katseitakin tulee, mutta pääasiassa kaikki osaavat käyttäytyä. Kylpylän hinta karsii pahimmat ja tällä kylpylällä on muutenkin erinomainen maine. Kaikki työntekijät ovat muuten nuoria ja urheilullisia ja  erittäin hienotunteisia ja uskoisin, että heillä on jonkinlainen salassapitovelvollisuus.

Jossain vaiheessa tuumasin miehelle, että kyllähän tällainen saunomisen tapa myös yleisönsä valitsee. Ei juuri näkynyt ylipainoisia, vaikka monenlaista kumpua ja laaksoa toki oli. Jotenkin ihailtavaa, miten luontevasti kaikki siellä toimivat ja antoivat toisilleen rauhan ja tilan. Alkusokin jälkeen omakin alastomuus pääsi unohtumaan tai ei ainakaan tuntunut enää kummalliselta. Tällaisissa paikoissa käy kuitenkin vähän valikoidumpi sakki kuin tavallisen suomalaisen uimahallin saunaosastolla. 

Kylpyläasiakkaiden pukuhuoneitakin oli periaatteessa vain yksi. Naisille oli oma pieni erillinen pukkarinsa, joka oli aivan täynnä, koska muuten tarjolla oli vain iso yhteinen. Aika epäreilua. Oletus on se, että naisia voi häiritä vaihtaa vaatteet sekapukkarissa, mutta ilmeisesti miehiä ei. Sen enempää tätä filosofoimatta mies tuumasi, että ei häntä ainakaan haitannut nähdä ympärillään alastomia naisia. No ei varmaan joo.

Ainiin, vielä sellainen juttu, että yksi saksalaisen saunan pääelementti on tiimalasi. Ilmeisesti joku on päättänyt, että 15 minuuttia on sopiva ja terveellinen sauna-aika, joten sen voi kääntää seinään kiinnitettyyn lasiin saunaan saapuessaan. Ja suomalainen pyörittelee silmiään.

Millaisia saunakokemuksia sinulla on?
Thursday 9 November 2017

Kukkia ja skumppaa eli kirjanjulkkarit

Esikoiskirjailijuus on saavuttanut viimeisen etappinsa. Eilen juhlittiin vihdoin esikoisteoksen kirjanjulkkareita. Oikeastaan olin nimennyt tilaisuuden kirjajuhliksi, koska tuntui hassulta juhlia julkkareita, kun kirjakin on ollut jo toista kuukautta markkinoilla ja sitä on esitelty kirjamessuillakin. Miten vain, kyllä ensimmäinen kirja on joka tapauksessa juhlansa ansainnut.

Kuinka moni on saanut kotiseurakunnaltaan lahjaksi skumppatarjoilun? Minä olen. Jo keväällä oli sovittu, että saan viettää julkaisujuhlat suomalaisen seurakunnan tiloissa Kölnissä. Berris on minulle tuttu paikka niin Suomi-koulun, kuoron, juhlien kuin kirjallisuuspiirinkin osalta. Juhlaa suunnitellessa selvisi, että seurakunta haluaa tarjota omalle kirjailijalleen myös skumpat tilaisuuden päätteeksi. Täällä Saksassa ollaan ihanan rentoja ja seurakuntakin on suomalaiset yhteen kokoava kulttuurikeskus eikä pelkästään kirkollinen yhteisö.
Olin etukäteen pyytänyt seurakunnan pappia ja tuttavaani Anna-Maaria tilaisuuden juontajaksi ja haastattelijaksi. Tuntui paljon rennommalta, kun ei tarvinnut itse keksiä puhuttavaa vaan sai vastailla toisen ennakkoon valmistelemiin kysymyksiin. Oli myös vähän vähemmän jännää, kun tilaisuus eteni jutustellen eikä mitenkään esitelmöiden.

Kirjallisuuden kanssa sopii hyvin yhteen myös musiikki, ja kirjallisen illan viimeisteli kuorotuttuni Sari, joka soitti pianolla suomalaisia lastenlauluja ja kesäsävelmiä haastattelun ja keskustelun oheen.

Konsepti oli siis kunnossa, mutta tulisiko paikalle ketään? Sehän on järjestäjän ikuinen pelko, oli tilaisuus mikä tahansa.

Ilokseni saan kertoa, että kyllä tuli. Ja takariviin haettiin mattimyöhäisille vielä jakkaroitakin. Noin kolmekymmenpäinen yleisö oli oikea kirjailijan unelma. Toki suurin osa oli tuttuja ja siksi niin ylpeitä ja kannustavia. Tunnelma oli koko illan erittäin leppoisa ja lämmin. Luin kirjasta pari lukua ja yllätyin itsekin, miten paljon ihmiset nauroivat ja miten mukavasti he tekstiin reagoivat. Kotikenttä on kirjailijan paras rohkaisualusta ja ulkosuomalaiselle suomalaisyhteisö on kullanarvoinen.
Tilaisuus kesti lopulta noin tunnin. Yleisön puolelta tuli lopuksi sellaisia kysymyksiä kuin, kuka on oma lempihenkilöni kirjassa (no mummot tietysti), minkäikäisille se on suunnattu(5-10 -vuotiaille) ja milloin se tulee saksaksi Saksan markkinoille (katsotaan). Virallisen osion jälkeen nostettiin maljat, kukitettiin juhlakalu ja alettiin seurustella. 

Paikalla oli myös bloggaajakollegoita ihan naapurikaupungista Düsseldorfista asti, sillä London and Beyondin Leena ja Kolmikielen Terhi olivat tulleet kippistämään esikoiskirjailijalle.
Muuten en tosin juuri ehtinyt ehtinyt seurustella vieraiden kanssa, sillä päivystin kirjapöydän ääressä. Sain eilen kirjoittaa 24 omistuskirjoitusta eikä siihen vieläkään totu. Että joku haluaa minun harakanvarpaitani kauniin kirjansa sivulle, voi sentään. Yhteen kirjaan tuli rustattua myös kirjoitusvirhe, joten se on nyt sitten keräilyharvinaisuus. 
Illalla palasin kukkapuskien ja lahjapullon kanssa kotiin ja ajattelin, että ohhoh. Suurin osa kirjailijuudesta on yksinäistä puurtamista, tekstin tekemisen iloa ja keksimisen riemua, ja sitten on yhtäkkiä tällaista. Ei tässä tosin sovi alkaa leijumaan jäädä, sillä arki jatkuu jo huomenna. Silloin saan viimeiset kommentit toiseen käsikirjoitukseen, jonka pitää olla taittovalmiina joulukuussa. Aika kirjan jälkeen on aikaa ennen seuraavaa julkaisua.

Kiitos Kölnin suomalainen seurakunta tiloista, kannustuksesta ja juomatarjoilusta.
Kiitos Anna-Maari hienosti valmistellusta haastattelusta ja Sari illan musiikillisesta annista. Kuvista kiitos Annalle, joka joutui lennosta kuvaajan rooliin.
Ja kiitos te kaikki lukijat, jotka olette siellä jossain. Teille ja teidän takianne minä kirjoitan. 
Wednesday 8 November 2017

Lyypekki on ihana

Saksassa asumisessa on sellainen haittapuoli, että täällä on runsauden pula kaikesta. Suurkaupunkeja piisaa kaikkien tarpeisiin ja naapurimaissa niitä on lisää. On vaellusreittejä ja pitkiä hiekkarantoja, peltomaisemia ja vuoristoja. On myös lukuisia ihanan idyllisiä paikkakuntia, joissa on niin kauniita katuja ja julkisivuja, ettei Porista, Lahdesta tai Kouvolasta voi edes puhua samassa lauseessa. Täällä Keski-Euroopassa minusta on tullut julkisivujen ja katujen rakastaja, mikä entisessä kotikaupungissani ja sen betonielementeissä ei olisikaan juuri ollut mahdollista. 

Yksi näistä kauniita julkisivuja ja ihania katuja tarjoavista kaupungeista on itämeren helmi Lyypekki.
Marraskuisiin perinteisiini kuuluu osallistuminen Lyypekin pohjoismaisille elokuvafestareille. Nordische Filmtage Lübeck järjestettiin nyt 59. kertaa eli ensi vuonna on juhlavuosi. Minulle tämä kerta oli viides, ja täytyy sanoa, että elokuvatarjonnaltaan kerrat yksi ja viisi ovat olleet antoisimmat. Tänä vuonna kaikki dokumentit olivat mielenkiintoisia ja yhtä lukuunottamatta myös elokuvat antoisia.

Festivaaleilla esitettiin myös Elina Hirvosen dokumentti Kiehumispiste, joka voitti myös festareilla jaetun dokumenttielokuvapalkinnon. Elokuva kertoo Suomen ilmapiiristä maahanmuuttoaallon jälkeen. Hirvonen antaa äänen kaikille puolille ja katsoja saa itse valita, mitä ajattelee. Surullinen, ahdistava ja ajatuksia herättävä dokumentti avaa näkökulmia nyky-Suomeen ja on siksi erittäin tärkeä.
Tämän vuoden festareilla oli muistettu myös Suomi 100 -juhlavuotta. Toriaukiolla oli Suomi-aiheisia kojuja ja jättimäinen pallo, jonka sisällä pyöri dokumentteja ja luontofilmejä. Tarjolla oli ainakin Napue-giniin tehtyjä drinkkejä, salmaria, Lapin kultaa sekä muita juomia. Suomen merimieskirkon kojusta sai suomalaisia karkkeja ja herkkuja. Ehdottoman onnistunut tempaus tämä!

Kerrankin ehdin olla Lyypekissä kaikki festivaalipäivät eli yhden päivän enemmän kuin ennen, mikä mahdollisti vihdoin myös kaupungin ihailemisen. Sinänsä on tylsää matkustaa erittäin kauniiseen kaupunkiin ja viettää suurin osa päivistään pimeissä elokuvateattereissa. Tänä vuonna ohjelman pystyi pitämään kevyempänä, joten katsoin päivässä vain 3-4 elokuvaa ja vietin aikaa myös kaupungilla. Kerran olen katsonut viisi elokuvaa putkeen, ja se oli vähän liikaa.
Ihan kuin säiden herra olisi tiennyt, että nyt tarvitaan täydellistä valoa, kun torstai-iltana kävelin kuvailemassa Lyypekin katuja. Aurinko oli jo painunut mailleen eikä missään ollut varjoja mutta kaikkialla kuitenkin valon hehku. Kaupungista kotoisin oleva tuttuni tosin muistutti, ettei Lyypekki hänen lapsuudessaan 60-luvulla ollut näin kaunis ja laitettu vaan maailmansodan jälkiä näkyi edelleen siellä ja täällä. Että remonttia ja korjaustöitä on tehty läpi viime vuosikymmenten. Se on ehdottomasti kannattanut.

Kuvat puhukoon puolestaan, tässä teille pala kauneinta Lyypekkiä.