Lyypekki on ihana

Saksassa asumisessa on sellainen haittapuoli, että täällä on runsauden pula kaikesta. Suurkaupunkeja piisaa kaikkien tarpeisiin ja naapurimaissa niitä on lisää. On vaellusreittejä ja pitkiä hiekkarantoja, peltomaisemia ja vuoristoja. On myös lukuisia ihanan idyllisiä paikkakuntia, joissa on niin kauniita katuja ja julkisivuja, ettei Porista, Lahdesta tai Kouvolasta voi edes puhua samassa lauseessa. Täällä Keski-Euroopassa minusta on tullut julkisivujen ja katujen rakastaja, mikä entisessä kotikaupungissani ja sen betonielementeissä ei olisikaan juuri ollut mahdollista. 

Yksi näistä kauniita julkisivuja ja ihania katuja tarjoavista kaupungeista on itämeren helmi Lyypekki.

Marraskuisiin perinteisiini kuuluu osallistuminen Lyypekin pohjoismaisille elokuvafestareille. Nordische Filmtage Lübeck järjestettiin nyt 59. kertaa eli ensi vuonna on juhlavuosi. Minulle tämä kerta oli viides, ja täytyy sanoa, että elokuvatarjonnaltaan kerrat yksi ja viisi ovat olleet antoisimmat. Tänä vuonna kaikki dokumentit olivat mielenkiintoisia ja yhtä lukuunottamatta myös elokuvat antoisia.

Festivaaleilla esitettiin myös Elina Hirvosen dokumentti Kiehumispiste, joka voitti myös festareilla jaetun dokumenttielokuvapalkinnon. Elokuva kertoo Suomen ilmapiiristä maahanmuuttoaallon jälkeen. Hirvonen antaa äänen kaikille puolille ja katsoja saa itse valita, mitä ajattelee. Surullinen, ahdistava ja ajatuksia herättävä dokumentti avaa näkökulmia nyky-Suomeen ja on siksi erittäin tärkeä.

Tämän vuoden festareilla oli muistettu myös Suomi 100 -juhlavuotta. Toriaukiolla oli Suomi-aiheisia kojuja ja jättimäinen pallo, jonka sisällä pyöri dokumentteja ja luontofilmejä. Tarjolla oli ainakin Napue-giniin tehtyjä drinkkejä, salmaria, Lapin kultaa sekä muita juomia. Suomen merimieskirkon kojusta sai suomalaisia karkkeja ja herkkuja. Ehdottoman onnistunut tempaus tämä!

Kerrankin ehdin olla Lyypekissä kaikki festivaalipäivät eli yhden päivän enemmän kuin ennen, mikä mahdollisti vihdoin myös kaupungin ihailemisen. Sinänsä on tylsää matkustaa erittäin kauniiseen kaupunkiin ja viettää suurin osa päivistään pimeissä elokuvateattereissa. Tänä vuonna ohjelman pystyi pitämään kevyempänä, joten katsoin päivässä vain 3-4 elokuvaa ja vietin aikaa myös kaupungilla. Kerran olen katsonut viisi elokuvaa putkeen, ja se oli vähän liikaa.

Ihan kuin säiden herra olisi tiennyt, että nyt tarvitaan täydellistä valoa, kun torstai-iltana kävelin kuvailemassa Lyypekin katuja. Aurinko oli jo painunut mailleen eikä missään ollut varjoja mutta kaikkialla kuitenkin valon hehku. Kaupungista kotoisin oleva tuttuni tosin muistutti, ettei Lyypekki hänen lapsuudessaan 60-luvulla ollut näin kaunis ja laitettu vaan maailmansodan jälkiä näkyi edelleen siellä ja täällä. Että remonttia ja korjaustöitä on tehty läpi viime vuosikymmenten. Se on ehdottomasti kannattanut.

Kuvat puhukoon puolestaan, tässä teille pala kauneinta Lyypekkiä.