Yksi mielenkiintoisimmista tämän talven työhommista oli järjestää ja johtaa ryhmä saksalaisia opiskelijoita ekskursiolle Suomeen. Suunnittelin syksyllä sellaista 20-hengen leppoisaa ryhmämatkaa. Deadline koitti, ja meitä olikin 28. Pari kävi vielä jälkikäteen itkemässä, eikö mukaan mitenkään pääse. No, ei päässyt.
Kohteiksemme valikoituivat täysin sattumanvaraisen arvonnan seurauksena Helsinki, Tampere ja Vaasa niin, että jokaisessa kaupungissa vietettiin kaksi yötä. Ohjelma vaihteli yliopistovierailusta Linnanmäkeen ja museoista Pyynikin näkötornin munkkikahvilaan. Ainoa kielto opiskelijoille oli, että kukaan ei saa kuolla, koska se aiheuttaisi paljon lisätyötä. No, kukaan ei kuollut. Eikä lääkäriinkään jouduttu kuin yhden silmän takia eikä sekään ollut opiskelijan. Myöskään poliisin kanssa emme joutuneet asioimaan, mitä nyt saimme seurata, kun poliisi heitti Tampereen keskustorilla maijaan meidän ryhmämme jalkoihin sammuneen humalaisen.
Zombiewalk, Helsinki |
Suomen suvi tarjosi parastaan, mutta näinhän olin koko talven luvannut. Ainoastaan Tampereella ripsaisi vesikuuron illalla, mutta sekään ei haitannut, koska vietimme iltaa ravintola Telakassa - ja pelastimme samalla yhden keikkaillan. Ilman meidän porukkaamme paikalla olisi ollut korkeintaan kymmenen kuuntelijaa. Nyt paikka näytti täpötäydeltä. Pienenä lisäjuonteena mainittakoon, että toinen illan artisti, The Hearing, esiintyi soolona ja kertoi, että kokee välispiikit hankaliksi ja höpöttelee siksi, mitä sattuu. Mun teki mieli huutaa, että ei se haittaa, suurin osa yleisöstä ei muutenkaan ymmärrä, mitä sä sieltä lavalta puhut. No, en huikannut kuitenkaan.
Luulen, että matkamme kohokohta oli monelle luontoretki Vaasassa Kvarkenin alueelle, Unescon maailmanperintökohteeseen. Ajelimme saareen bussilla ja teimme sitten kolmituntisen metsäpolkuvaelluksen oppaan kanssa. Aurinko paistoi, merituuli suhisi ja suurin osa ryhmäläisistäkin näytti iloisilta. No, olihan siellä niitä hyttysiä, jotka pääsivät kerrankin ulkomaisen lihan makuun. Hah.
Vaasa tarjosi muitakin hyvin suomalaisia kokemuksia. Olin koko talven valmistellut opiskelijoita siihen, että Suomessa lauletaan sitten karaokea. Sattuikin sitten niin sopivasti, että hotellimme alakerrassa oli kaupunginosan ainoa karaokebaari ja ehkä jopa ainoa terassi, jossa pääsi heti sopivaan kaurismäkeläiseen tunnelmaan. Lounasaikaan paikka täyttyi duunareista ja niistä, joilla on aikaa. Keskiolutta ja iltalehteä ja vaatetus kuin suoraan filmistä. Illalla karaokessa sitten räjähti. Porukkamme lisäksi lavalla nähtiin Ritu, 150 kiloa mintunvihreässä trikoomekossa, ja kuultiin Janne Tulkin parhaita. Myöhäisillalla lavaa kansoittivat suomalaiset nuoret miehet Tsingis-kaanilla ja muilla klassikoilla. Yö oli valoisa ja lyhyt enkä usko opiskelijoiden sitä heti unohtavan - ja jos, se johtuu sitten alkoholista.
Tauon paikka Pispalassa. |
Suomessa on aina kiva käydä, mutta en ollut odottanut tuntevani itseäni ulkomaalaiseksi omassa maassani. Puhuin viikon ajan lähes pelkkää saksaa, mikä tietysti oli ryhmämme kannalta paremmin ymmärrettävää. Olen ehkä muutenkin ollut jo niin kauan pois ja saksalaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen tottunut, että päädyin kummastelemaan suomalaisten yrmeää olemusta. Toisaalta samalla kaikki aina joustivat ja auttoivat ja kaikki onistui, vaikka aluksi ihmiset näyttivät epäkohteliailta ja siltä, että niitä ottaa päähän.
Toki omasta kaksoisagentin roolistani oli usein hupia ja hyötyä, kun ymmärsin, mitä kanssaihmiset ympärillämme puhuivat. Toisaalta saksalaistumiseeni kuuluu myös se, että koodisto on mennyt hieman sekaisin. Soitin Pyynikin kahvilaan ja kerroin, että meitä on kohta tulossa 27 munkinnälkäistä. Saksassa olisin esitellyt itseni sukunimellä ja teititellyt. Suomessa en tiennyt, mitä tehdä. Puhelimeen vastasi iloinen naisääni etunimellä. Siitä riemastuneena minä kiljaisin puhelimeen: ¨No Heidi tässä MOIII!¨ Seurasi hämmentynyt hiljaisuus, jonka aikana nainen todennäköisesti mietti läpi kaikki tuntemansa Heidit. No, nyt niihin kuuluu yksi lisää.
Loppuun sitten nämä kliseiset, väsyneitä mutta onnellisia. Luulen, että aika moni ryhmäläisemme on jo alkanut katsoa paluulentoa Suomeen. Seuraava ekskursio täytyy ehkä järjestää pimeimpään talviaikaan, jotta saavat oikean käsityksen realiteeteista. Hah.
Vaasa, klo 22.45 |