Saturday 29 February 2020

Omituinen Suomen reissu

Palasimme viikko sitten Suomesta, mutta reissusta toipumiseen on mennyt monta päivää. Flunssa, rikkonaiset yöt ja liikkumaan oppineen lapsen uudet kujeet ovat taanneet sen, että äitiä väsyttää eikä hän ehdi ajatella juuri muuta kuin "mihin se lapsi taas on ehtinyt".

Jos minun pitäisi tiivistää Suomen reissu yhteen sanaan, se olisi omituinen. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenen Saksan vuoden aikana, jolloin laskin Suomessa öitä siihen, että pääsen taas kotiin. Syyt siihen ovat tässä:

Mahatauti ja flunssa

Sairastuin flunssaan reilu vuorokausi ennen matkaan lähtöä enkä ollut siinä vireessä, jossa lähdetään roudaamaan vauvaa, rinkkaa ja rattaita maasta toiseen. Toivo on kuitenkin hyvää matkaseuraa ja selvisimme perille hyvin. Ensimmäiset kaksi Suomi-päivää parantelin flunssaa sisätiloissa ja vasta neljännen päivän iltana uskalsin saunaan. Valitettavasti vauvakin sai flunssan. 

Vietimme toista yötä vanhempieni luona, kun isääni iski vatsatauti. Äitini sairastui seuraavana päivänä, ja me flunssapotilaat pelkäsimme pahinta. Onneksi vältimme taudin, mutta porukka oli aika surkeassa kunnossa sinä päivänä, kun olisi pitänyt mennä osallistumaan liikuntapäivään ja tapaamaan ystävää Lahteen.

Syömisongelmat

Toivolla oli varsin rankka viikko, sillä se alkoi oksentelulla kotona ja jatkui nuhalla Suomessa. En edelleenkään tiedä, mikä vatsaogelman aiheutti, koska mahataudilta se ei tuntunut. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin hän alkoi syödä kunnolla. Kolme päivää meni maidolla ja sitten kelpasivat vain hyvin hyvin sileäksi soseutetut ruuat.

Tähän asti vauva ei ole koskaan ollut valikoiva, mutta yhtäkkiä ei kelvannut mikä tahansa. Pöljänä en tajunnut, että hänellä oli silti nälkä, vaikka juuri se tarjolla ollut ruoka ei kelvannut. Niinpä öisin alkoi kulua suuria määriä maitoa kalorivajeen paikkaamiseksi.

Huonot yöt

Minua varoitettiin etukäteen, että kestää aikansa, ennen kuin lapsi nukkuu kunnolla vieraassa paikassa, mutta en ollut varautunut siihen, että vauva nukkuu koko reissun äärimmäisen huonosti. Ensin vaivasivat nuha ja syömättömyys ja sitten nälkä, sillä kun mahavaivasta menetetyt grammat tulivat takaisin, iski myös kasvupyrähdys.

Eräänäkin yönä hän söi seitsemän kertaa. Kotona yökukkumisen olisi voinut jakaa miehen kanssa, mutta reissun päällä piti pärjätä yksin ja selvitä samalla omastakin flunssasta. Stressiä aiheutti sekin, että yömetelimme häiritsi muita nukkujia.

Aloin nukkua vauvan kanssa yhdessä aamupäiväpäiväunet, koska muuten en olisi selvinnyt eteenpäin. Nyt kotona yöunet ovat parantuneet ja unipätkät pidentyneet, mikä johtuu varmasti myös siitä, että syöminen on normalisoitunut. Äidiltä vie hetken toipua. En tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut niin väsynyt kuin nyt. Onneksi papakin voi antaa öisin pulloa.
Vierastus ja äitiriippuvuus

Johtuiko sitten sairastelusta vai saavuimmeko siihen kehitysvaiheeseen, mutta vauva alkoi ensimmäistä kertaa vierastaa. En vanhempieni luona saanut edes kääntää selkääni, kun narina alkoi. Yhtenä päivänä hän vänisi enemmän kuin kotona tavallisen viikon aikana. Olipa muuten hieman rasittavaa!

Viiden päivän jälkeen mummo kelpasi lopulta syöttäjäksi ja serkkulassa vierastaminen unohtui, kun oli niin paljon seuraa ja katsottavaa. 

Säät

Olin etukäteen miettinyt ja hieman stressanutkin sitä, millaiset varusteet Suomen helmikuuhun tarvitaan. Useina päivinä sää ei kuitenkaan eronnut Kölnin syysmyrskyisestä talvesta mitenkään. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan edes hieman talvifiilistä, kun kävimme vaunuttelemassa aurinkoisessa pikkupakkasessa.
Sininen taivas nähty mutta missä talvi?
Iloinen yllätys oli myös se, että vanhemmiltani löytyi äitiyspakkauksen mukana tullut toppahaalari, joka oli purevassa tuulessa ja nollakeleissä tarpeellinen. Mutta talvi, sitä Suomi ei tarjonnut.

Liikkumaan oppiminen

Huonojen öiden ja ruualla puljaamisen lisäksi vauvan kehitys otti isoja harppauksia eteenpäin. Ensimmäisinä Suomi-päivinä hän tajusi, miten kontataan ja loppureissulla eteni jo useampia metrejä. Nyt kotona häntä ei pidättele enää mikään vaan rohkeus ja taidot kasvavat päivä päivältä. Konttaaminenkaan ei enää riitä, vaan hän haluaa koko ajan seisomaan.

Toki liikkuminen olisi saattanut alkaa kotonakin juuri nyt, mutta ehkä eri ympäristö ja uudet virikkeet auttoivat kehittymään. Mies epäili, toinko kotiin samaa lasta laisinkaan, sillä vauvasta on tulossa kovaa vauhtia taapero.

Imetyksen loppuminen

Viimeisenä omituisuutena lisättäköön vielä, että vauva lopetti Suomessa tissittelyn. Imetys on vähentynyt portaittain ja kuin huomaamattaan ja olin ajatellut, että reissun jälkeen jätän viimeisenkin imetyskerran pois. Mutta vauva päätti toisin.

Tuntui turhalta roikottaa häntä yöllä tissillä, kun lopputulos on kuitenkin se, että hän tarvitsee myös pullon. Olisin toki sallinut tissin, mutta koska lapsi ei tuntunut kaipaavan, minä lopetin tarjoamisen. Maidon tuotanto on loppunut nopeasti eikä lopetus ole aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.
Lopuksi

Reissu oli monella tapaa opettavainen enkä harmittele, että lähdin. Sairaspäivien jälkeen ehdimme nähdä monia sukulaisia ja Toivo nautti huomiosta ja ihmisten seurasta. Minäkin sain kivaa vaihtelua vauvan kanssa kotona hengailuun. Lienee myös aika klassista, että matkan päällä sairastutaan ja sairastetaan.

Mietin kuitenkin kovasti tulevaa ja sitä, millaisiksi Suomen reissut jatkossa muovautuvat. Lapsen kanssa kaikki on toisenlaista ja yritän ehkä päästä kotimaahan joskus myös ilman jälkikasvua. Yksi asia on selvä: muutos on täällä.
Sunday 9 February 2020

Isä vanhempainvapaalla, äiti töissä - näin meillä sujui

Sinne menivät miehen neljä viikkoa vanhempainvapaalla ja minun kirjoitusaikani. Mies otti kopin kotihommista ja vauvanhoidosta, kun minä sain tehdä puolikkaita kirjoitustyöpäiviä ja viimeistellä viidennen Hilja-kirjan. Lähdin yleensä kotoa klo 9.40 ja palasin noin 14.30, koska ensimmäisinä viikkoina imetin vielä niihin aikoihin. 

Meillä on seinällä suurinpiirteinen päiväaikataulu helpottamassa molempien yleiskuvaa vauvan päivärytmistä, mutta sitä ei noudateta liian orjallisesti, koska joskus Toivo nukkuu aamupäivällä tunnin, toisina päivinä yllättäen kaksi. Joskus taas iltapäiväunet jäävät lyhyiksi ja uni maittaa illalla aikaisemmin.

Olin etukäteen ajatellut, että minä en ole se emäntä, joka on koko ajan neuvomassa, miten pitää tehdä ja milloin, mutta hoitovastuun luovuttaminen oli yllättävän vaikeaa. Ensimmäisen viikon ajan mies sai minut kiinni lauseista, jotka alkoivat "Tänään sinun pitää...." ja "Muistathan, että...". Tästä tuli vähän sanomista puolin ja toisin, mutta sitten alkoi sujua. Mies teki omatoimisesti kotityöt, jotka minä olisin kotona ollessani tehnyt.

Kahden viikon kohdalla tuntui, että vauva loukkaantui, kun minä en osannutkaan lusikoida ruokaa suuhun yhtä nopeasti kuin Papa. 

En ollut etukäteen edes miettinyt, miten tämä tulee onnistumaan tai mitä jos ei onnistu. Vauva tuntuu olevan kaikkiruokainen ja juo mielellään pullosta, ja olen sellaiseen aikaan poissa, johon osuu päivän molemmat unihetket, joten eiköhän kaikki suju hyvin. Niin sujuikin.

Vain muutamana päivänä vauvalla oli selkeästi ikävä äitiä, viikonlopuista tuli äitipäiviä ja nyt näiden viikkojen loputtua hän takertuu mielellään äitiin kuin takiainen. Osittain tämä johtuu siitäkin, että olen lopettanut imettämisen vahingossa lähes kokonaan. Vauva ei ole pyytänyt enkä minä ole tarjonnut, joten imetän enää vain öisin. Hän on myös alkanut nukkua omassa sängyssään, mikä  saattaa sekin lisätä muuta läheisyydenkaipuuta, jonka antajaksi kelpaa paremmin äiti.

Olin etukäteen suunnitellut, mitä kaikkea ehdimme tehdä, kun olemme kumpikin kotona. Paljon urheilua ja kodin järjestelyä ja vaikka mitä. Haha joo. Risaiset yöt ja työt veivät energiat aika hyvin, ja usein iltapäivällä oli urheilemisen sijaan nukuttava päikkärit. Sitten oli tietysti kaikkia kotitöitä ja iltamenoja ja niin viikko hävisi ja oli taas perjantai.
Moni on kysellyt, miten kirjoittaminen sujui imetysaivoilla. Voin onnekseni sanoa että hyvin, vaikka se olikin raskaampaa kuin odotin. Tukeuduin rutiineihin: Lähtö joka päivä samaan aikaan, kirjastossa aina sama työpöytä jne. Kun työaikaa oli käytössä vain rajallinen määrä, se oli pakkokin hyödyntää tehokkaasti.

Työntekoa ja nukkumista helpotti myös se, että aloimme parin viikon jälkeen kokeilla uutta nukkumisjärjestelyä. Mies ei ole aamuihminen enkä minä ole yökukkuja. Kun mies heräsi vauvan kanssa aikaisin aamulla, jotta minä sain nukkua vähän pidempään, hän oli koko loppupäivän kuin zombi. Minun taas oli pakko saada nukkua, jotta kirjoittamisesta tulee jotakin. Toivolla oli ensimmäisellä viikolla useampi tosi hankala yö, joiden jälkeen oli keksittävä jotain.

Koska lapsi saa yöllä pullon ja sen voi antaa mieskin, aloimme tehdä seuraavasti. Lapsi menee nukkumaan 19-19.30 ja minä klo 22. Imetysruokailu on noin klo 23, minkä jälkeen vaihdan työhuoneeseen nukkumaan ja mies menee makkariin. Lapsi saa pullonsa jossain vaiheessa, ja kun hän seuraavan kerran havahtuu tutin puutteeseen tai röyhtäisyyn, vaihdamme sänkyjä, jotta mies saa nukkua oman viiden tunnin pätkänsä rauhassa. Tämä on usein noin klo 4.30. Jos aamuyö on rauhaton tai Toivon unet loppuvat klo 05.50, se ei haittaa, koska olen saanut nukkua. Ja se on muuten ihanaa se!
Ehdottomasti näissä viikoissa parasta oli jaettu vastuu ja yhdessä tekeminen. Minä en ollut enää ainoa, joka kärsi yökukkumisista, ja mies saattoi lähteä Toivon kanssa ulkoilemaan iltapäivällä niin, että sain olla rauhassa kotona. Myös muita menoja sai kivasti sumplittua, kun molemmilla oli aikaa. Pääsimme jopa kahdesti lounastreffeille, kun Kölnin varamummo tuli viihdyttämään vauvaa.

Miehen loppukommentti näiden viikkojen jälkeen oli, että olipa rentoa. Toki vauvan kanssa hengailu, kahvinjuominen ja ulkoilu on leppoisampaa kuin pitkät toimistotyöpäivät. Minusta taas oli kuuden vauvakuukauden jälkeen ihanaa kirjoittaa ja upota omaan maailmaani. Rakastin aamuisia pyörämatkoja kirjastoon, vaikka joskus sai pakottaa itsensä keskittymään. Flow-hetkiäkin tuli, vaikka loppusuoralla meinasi iskeä turnausväsymys. Kirja kuitenkin tuli valmiiksi aikataulussa.

Oli ihanaa saada olla se, joka lähtee aamulla ja jonka puhelimeen kilahtelee hauskoja tilannekuvia päivän varrelta (kuten tämän jutun kuvituksessa). Toivo oppi ryömimään juuri, kun papa palaa töihin. Kiva.

Nyt on kuitenkin mukava olla taas kotiäiti ilman takaraivossa jyskyttävää painetta saada jotain aikaan. Väsymyskään ei haittaa, kun ei ole tulospaineita. Edessä on neljä viikkoa papan työaikaa, kunnes osat vaihtuvat jälleen.
Sunday 2 February 2020

Seitsenkuinen vauva on vekkuli

Minusta tuntuu, että elämä vauvan kanssa kehittyy kahden - kolmen kuukauden jaksoissa. Jo syksyllä olin sitä mieltä, että ensimmäiset kolme kuukautta olivat raskaat tai raskaimmat. Oli itkuisuutta, mahavaivoja, jatkuvaa kantorepun käyttöä ja epävarmuutta siitä, mitä menoja uskaltaa sopia ja miten vauva niillä pärjää. Koti tuntui usein paremmalta paikalta kuin huutavan vauvan kantaminen tai kärrääminen kaupungin läpi.

Olimme lokakuussa Suomessa, mistä alkoi erittäin mukava jakso. Toivo oppi nukkumaan vaunukopassa sekä viihtymään missä tahansa, minne menimmekin. Emme enää olleetkaan niitä, jotka tapaamisissa keskittyivät vain lapsen hyssyttelemiseen tai viihdyttämiseen. 

Uuden vuoden ympärillä oli kuuluisat puolivuotishulinat huonoine öineen, mutta niiden jälkeen elämä on taas alkanut löytää uomiinsa. Toivo syö kaikkea, mitä tarjotaan, ja erittäin hyvällä ruokahalulla. Hän nukkuu taas paremmin (ja vain omassa sängyssä!) ja on hereillä ollessaan helppo seuralainen. Viimeisen parin viikon aikana hänestä on kuoriutunut oikein hauska vekkuli.
Tässä muutamia huomioita pian seitsenkuisesta vauvasta:

Huomionhakuisuus, flirttailu

Viimeisten viikkojen aikana vauvan intoilmeeksi on tullut koko naaman peittävä hymy. Kuvitelkaa hampaaton mummo, joka vääntää naamansa Naantalin auringoksi niin, että silmätkin menevät sikkuraan. Tällä ilmeellä Toivo pyrkii hurmaamaan lähiympäristönsä. Minä vähän epäilen irvistyshymyn tehoa, mutta miehen mukaan se uppoaa kuin veitsi voihin.

Toivo onkin, ehkä kaikkien muiden vauvojen tapaan, huomionhakuinen ja aika kova flirtti. Parasta on se, jos saa aikuisen jakamattoman huomion. Lapsetkin käyvät, ja kiinnostus toisia vaahtosammuttimia kohtaan on selvässä kasvussa.

Yksi uusimpia juttuja ovat myös limapusut. Suukko ei ole suukko, jollei äidillä ole sen jälkeen puoli poskea tai koko leuka märkänä. 

Kiinnostus kaikkeen ympärillä

Kaikki tuntuu tällä hetkellä kiinnostavalta äidin hiuksista mattojen kulmiin. Asioihin pitää päästä käsiksi ja ne pitää saada suuhun. Tällä hetkellä sijoittelemme uudestaan olohuoneen lattialla levänneitä ruukkukasveja ja mietimme, miten miehen lp-kokoelma suojellaan. Ei-sanan oppiminen on toki hyvä juttu, mutta arkea helpottaa, jos vauvan saatavilla ei ole liikaa houkutuksia.

Erilaiset materiaalit tuntuvat mukavilta, ja kaikista jännittävimpiä ovat etikettilaput.

Äänteet - hoo, huu, gugugu, rororo

Minusta tuntuu, että joka aamu herään erikuuloinen tyyppi pinnasängyssä äännellen. Välillä Toivo kuulostaa kanarialinnulta, välillä murisee kuin karhu tai kiljuu pelkästä kiljumisen riemusta. Äänneketjut ovat ilmestyneet puheeseen tällä viikolla.

Hekottaminen, käkättäminen

Liikkuvainen lapsi on myös kova peuhaaja. Erityisen kivaa on kieriä ja telmiä äidin ja isän sänkyä ympäri, kun äiti yrittää illalla saada yöpukua päälle. Vahingoniloinen käkätys vaan kaikuu, kun äiti on pulassa väkkärän kanssa.

Meille muutti tiistaina syöttötuoli, ja uusin paras leikki on tavaroiden pudottelu tuolista sillä odotuksella, että joku ottaa kopin ja palauttaa ne pudottelijalle, jotta hän voi lähettää ne uudelleen matkaan.

Energisyydestään huolimatta Toivo pitää myös kirjoista ja tutkii niitä tarkkaavaisesti. Hän oikein hihkuu innosta, kun saa sylissä eteensä tuttuja opuksia. Lempikirjaa en enää uskalla antaa hänen itsensä katsottavaksi, koska sen järsityistä reunoista irtoaa paperimujua.

Taitaa olla äitinsä poika: elämässä pitää olla sopivassa suhteessa liikettä ja kirjallisuutta.
Ryömintä, konttaaminen

Vauva on aina ollut liikkuvainen ja lastenlääkäri kehui vartalon hallintaa jo pariviikkoistarkastuksessa. Tällä hetkellä Toivo pääsee halutessaan ryömimään pieniä pätkiä, mutta konttaaminenkin on vain ajan kysymys, sillä niin usein hän hakeutuu konttausasentoon huojumaan ja heijaamaan itseään edes takaisin.

Nautinkin viimeisistä rauhallisista hetkistä, sillä kohta alkaa täyden vahtimisen aika. Vaikka hauskaahan kehityksen seuraaminen on, ja vauvaa tuntuu itseään turhauttavan se vielä puuttuva pieni sykäys, jonka konttaaminen vaatii.

Itsenäisyys

Vauvaa ei tarvitse koko ajan viihdyttää vaan hyvin usein hän pärjää puuhissaan yksin. Tätäkin kirjoittaessani hän keinuttelee itseään babysitterissä ja tuhoaa kirjaa, jota pitäisi olla mahdoton saada rikki. Usein hän päiväunilta herätessään ei ala äännellä vaan tutkii sängyssä omiaan. Itkuhälytin välittää kummallista kahinaa ja öhöttelyä, kunnes menen katsomaan, mitä makuuhuoneesssa puuhaillaan.

Parasta on se, että vauva pysyy suht hyvin paikallaan ja pärjää pari minuuttia yksin sitterissä tai olohuoneen lattialla. Vessaan saa siis mennä yksin. Vielä hetken. 

Ruokahalu

Meillä asuu tyyppi, jolla on hyvä ruokahalu ja joka ei tunnu olevan liian nirso. Kaikki uudet maut otetaan mielenkiinnolla vastaan. Pääasia, että ruokaa on tarjolla säännöllisesti ja paljon. Myös vatsa tuntuu kestävän hyvin lisääntyneet ruokamäärät ja -lajit. Syöttötuolissa on mukavaa, ja jos suuta availee kuin linnunpoikanen, sinne saattaa jotain saadakin.
Imetys on viime viikkoina vähentynyt kuin itsestään, sillä Toivo on tyytyväinen lusikkaan eikä juuri koskaan elehdi tissin perään. Imetän kahdesta kolmeen kertaa vuorokaudessa, mutta enemmän kyseessä on turvallisuuden haku kuin ruokailu.

Nauru lisääntyy taloudessamme joka päivä, koska eihän tuollaista hymyrutussa pörisevää kuolanaamaa voi vakavissaan katsoa. Olen epäillyt omia äidintunteitani kaiken uuden edessä, mutta tämä tyyppi on sulattanut äidin sydämen jo monta kertaa. Taisimme saada aikaan ihan kelpoyksilön.