Monday, 18 November 2019

Lento vauvan kanssa

Vauva oli reilun kolmen kuukauden ikäinen, kun lähdimme hiljattain Suomeen. Olin matkaamassa yksin ja jännitti, vaikka saimmekin Saksan päässä kyydin kentälle ja vanhempani tulivat hakemaan meidät Helsingistä, eli minun piti selvitä vain lentokentistä. Sen verran kuitenkin hermostutti, että keräsin etukäteen vinkkejä vauvan kanssa lentämiseen.

Sain muun muassa tällaisia:

- Kannattaa imettää koneen nousussa ja laskussa.
- Laita vauvalle nenätippoja ennen lentoa.
- Ota mukaan varavaatteet vauvalle mutta myös itselle. Myös pieni peitto olisi hyvä.
- Varaa tarpeeksi aikaa kaikkiin siirtymiin.
- Muista rento ja stressitön asenne, niin vauvakaan ei stressaannu.
- Pyydä apua aina, kun sitä tarvitset.

Miten lennot sitten menivät?

Ilokseni voi todeta, että Toivo on kuin syntynyt matkustamaan. Niin kauan kuin hommat etenevät ja ympärillä on tarpeeksi katsottavaa, hän pysyy tyytyväisenä.

Düsseldorfin kentällä oli aikamoinen hulina. Valitettavasti emme saaneet vaunuihin mitään suojaa, joten hieman hirvitti, miten niiden käy. Düsseldorfissa kuulema pyydetään usein lisädokumentteja (syntymätodistus yms.), mutta tällä kertaa pelkät passit riittivät. Mukavaa oli myös se, että meidät noukittiin jonon ohi turvatarkastukseen. Jouduin riisumaan kantorepun, mutta kaksikin virkailijaa auttoi vauvan kanssa, jotta sain tavarani hihnalle ja taas kasaan. Sain apua ennen kuin ehdin sitä edes pyytää. (Paitsi Helsinki-Vantaalla laskeutumisen jälkeen, kun olisin tarvinnut sekunniksi vauvan pitelijää - tax freen myyjä ei uskaltanut pitää vauvaa sen aikaa, että olisin saanut kantorepun päälle).

Täytyy antaa Finnairille täydet pisteet koneeseen sijoittamisesta. Meille oli automaattisesti varattu paikka ensimmäiseltä riviltä bisnesluokan takana. Se oli ikkunan vieressä ja viereinen paikka oli blokattu ja pysyi tyhjänä. Menomatkalla kone oli täynnä, mutta meillä oli mukavasti tilaa. Onnistuin vaihtamaan vaipat viereisellä penkillä, ja Toivo nukkui siinä myös sen aikaa, että pääsin vessaan.
Lentohenkilökunta oli ystävällistä ja ohjeisti vauvan turvavyön kanssa. Saimme heti myös roskapussin, mutta sitä ei lopulta tarvittu. Ja koska istuimme niin edessä, koneesta poistuminenkin sujui nopeasti ja näppärästi.

Vauva ei nukkunut koneessa paljonkaan, vaikka monet olivat minulle sellaista lupailleet. Itse lennosta hän ei silti tainnut huomata mitään. Nousun aikana imetin, laskeutuessa hän nukkui ja väliajan söi puuleluaan tai höntsäili muuten omiaan. Minä en pidä lentämisestä, mutta täytyy sanoa, että vauva huolehti siitä, että en ehtinyt panikoida, koska koko ajan oli tekemistä. Lennot olivatkin leppoisammat ja helpommat kuin monesti yksin matkustaessani.

Ainoa vähän tylsä juttu oli, että Düsseldorfin ruuhkaisen kentän takia istuimme lopulta tunnin ja vartin koneessa, ennen kuin lento pääsi ilmaan, ja saavuimme Suomeen reilusti myöhässä. Helsinki-Vantaan lentokenttä saa muuten ison miinuksen tuloaulan erittäin epäsiististä lastenhoitohuoneesta, jossa ei ollut edes vessapaperia.
Paluumatkalla uskalsin jo luottaa siihen, että selviämme, ja kaikki menikin sujuvasti. Helsinki-Vantaalla oli lauantai-iltapäivänä rauhallinen tunnelma, ja kävelimme suoraan tiskille jättämään tavarat. Virkailijalla oli aikaa rauhassa auttaa vaunujen pussittamisessa ja ihastella vauvan saksalaista passia. Kuulin, että meillä on sama istumapaikka kuin tullessa ja että viereinen paikka on taas jätetty vapaaksi.

Siitä kävelimme suoraan turvatarkastukseen, jonka läpi vauva sai kulkea repussa. Lento lähti tällä kertaa ajallaan ja meni jälleen rennosti. Minäkin nukahdin hetkeksi vauva sylissäni.

Düsseldorfin kentällä jouduin hetken jännittämään vaunujen puolesta, sillä ne tuotaisiin eri paikkaan kuin matkalaukut ja virkailijan mukaan vasta sitten, kun kaikki muu olisi lastattu hihnalle. Vaunut saapuivat kuitenkin nopeammin kuin odotin ja jälleen kolhimattomina.

Lopulta voi siis todeta, että ihan turhaan jännitin. Kumpikaan meistä ei tarvinnut vaihtovaatteita ja sosiaalinen vauva viihtyi matkan päällä. Kaikki meni niin hyvin, että aloin suunnitella seuraavaa Suomen-reissua helmikuuksi. Siitä voi tulla haastavampaa, koska vauva ei välttämättä enää viihdy paikallaan sylissä ja eväitäkin tarvitaan mukaan eri tavalla kuin näin täysimetyksellä. Mutta kokemus tuo todennäköisesti varmuutta, jota tästä ensimmäisestä keikasta puuttui.
Sunday, 17 November 2019

Kirjailijaelämää

Saksan kustannustoimittajani Leonan kanssa, Kuva: WooW Books
Äitiyslomalla ei voi ottaa liikaa paineita kirjoittamisesta, koska huonosti nukutut yöt ja vauvan tarpeet, mutta viimeiseen kuukauteen on mahtunut sosiaalisia kirjailijajuttuja. Kirjailijuus voi olla myös yllättävän tapahtumarikasta, ainakin näin syksyn messuaikaan. Vauva on jo kokenut messukävijä ja kirjallisissa tilanteissa istuja. Viime viikkoihin on mahtunut tällaista:


Frankfurtin kirjamessut

ovat yksi maailman suurimpia kirjamessuja ja pääasiassa myyntimessut. Tänäkin vuonna messualueella kävi viiden päivän aikana 320 000 vierailijaa. Alue on niin suuri, että hallista toiseen voi matkata pikkubussilla eikä kaikkiin halleihin edes välttämättä ehdi päivän aikana.
Minä olin messuilla työt mielessä. Kävin katsomassa tämän vuoden teemamaan Norjan paviljongin (tylsä!), mutta muuten päivä meni työtapaamisissa, sillä kaikki agentuurini ja kustantamoni olivat edustettuina messuilla. Välissä ehdin moikata ystäviäkin eli en juuri tutustunut messuohjelmaa saatikka käynyt monessa hallissa. Voin sanoa, että oli absurdia ja ihan mieletöntä nähdä omat kirjansa Frankfurtin kirjamessuilla!

Etukäteen hieman jännitti, miten pitkä päivä vauvan kanssa sujuu, mutta Toivohan oli aivan elementissään. Hän viihtyy kulkuvälineissä ja ihmisten keskellä ja kävi niinkin, että hän nukkui rintarepussa kahden ja puolen tunnin päiväunet. Ilmeisesti messuhälinä ja liike tarjoavat unille hyvän taustan. Vielä kotimatkallakin häntä nauratti junassa, joten päivä meni paremmin kuin olin uskaltanut odottaa.
Sain päivän aikana niin monia hyviä uutisia, että messuille meno tosiaan kannatti. Ensinnäkin Suomen agenttini kertoi, että Hilja kiinnostaa, vaikka sopimuksia ei ole vielä tarjottu. Sitten Suomen kustantamo kertoi, että Hilja-sarjan toisesta osasta on otettu uusintapainos, jee! Ja minä kun luulin, ettei hieman vanhemmista kirjoista enää oteta uusia versioita. Lopuksi tapasin vielä Saksan kustantajani, joka kertoi minulle, että Hilja-sarjan seuraavastakin osasta on tehty julkaisupäätös. Tuplajee!

Vaikka arkeni sisältää tällä hetkellä aivan liian vähän kirjoitusaikaa, on kiva tietää, että Hilja-kirjat menevät ja elävät omaa elämäänsä ilman minuakin.


Helsingin kirjamessut

Tasan viikko Frankfurtin messujen jälkeen suuntasin vauvan kanssa Helsingin kirjamessuille. Minulla ei ollut tänä vuonna omaa esitysaikaa, mutta lähdin mielenkiinnolla nauttimaan messuhumusta Toivon ja mummon kanssa. Kävi niin hauskasti, että pääsimme messuille vanhan kotipaikkakuntani kirjaston järjestämän bussimatkan mukana, mikä oli kätevää ja helppoa.
Myöskään Helsingissä en ehtinyt juuri paneutua messuohjelmaan, mutta kirjailijalle messut ovat pääasiassa kohtaamispaikka. Pidimme Hilja-tiimin kanssa palaverin tulevaisuuden kuvioista ja tapasin tuttuja, kuten Enostone-kustantamon Kallen ja äitiyspakkauksen runokirjoistaan tunnetun Elina Pullin. Kuuntelin hetken myös keskustelua Sylvi Kekkosesta, kunnes piti lähteä vaipanvaihtohommiin.
Hiljan kuvittaja Nadja Sarell ja megaplakaatti.
Messujen suurin yllätys oli jättimäinen plakaatti, joka roikkui Kustannus-Mäkelän messuosastolla. Olen aina ihaillen kadehtinut kollegoja, joiden työt pääsevät messuilla hyvin esille. Ja siellä se nyt kenotti, Hilja ja operaatio joulun taika -kirjan kansi isona posterina. Nyt olen nähnyt kaiken.

Sen verran ehdin messuja kiertää, että täytyy kehua niiden kehittyneen positiivisesti. Muistan parin vuoden takaa äänekkään ja täpötäyden, jopa hieman ahdistavan messualueen. Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi on kuitenkin saanut hyvää aikaan. Messualueen keskeltä menevät leveät käytävät, lavat ovat seinien vierillä eikä niiden mökä kaiu kaikkialle ja mikä parasta, lastenalue oli omassa rauhallisessa nurkassaan eikä keskellä kaikkea. 

Vauva viihtyi näilläkin messuilla, sillä hän veti jälleen kahden ja puolen tunnin päiväunet, mitä ei juuri koskaan tapahdu kotona. Saimme kassillisen kirjoja, hyvää messufiilistä ja inspiraatiota kotiin viemisiksi, ja olin iloinen, että lähdin.

Kirjanjulkkarit Suomi

Olen sitä mieltä, että jokainen kirja ansaitsee julkkarinsa. Se on eräänlainen riitti, että nyt kirja on valmis ja kirjailijan puolelta kannet on suljettu. Tällä kertaa ajattelin, että olisi kiva juhlia Suomessa. Siihen tarjoutuikin mahdollisuus, mutta julkkarien järjestämisestä ei olisi tullut mitään ilman vanhempieni ja kustantamon apua. Iso kiitos!

Hilja ja operaatio joulun taika -kirjan julkkarit aloitettiin pukeutumalla tonttumyssyihin, laulamalla joululauluja ja koristelemalla kuusi. Tunnelma oli lämminhenkinen ja porukkaa kivasti, vaikka kuulinkin, että samalle iltapäivälle sattui myös kilpaileva tilaisuus.

Mutta kuinka ollakaan, Toivo onnistui tekemään niskakakat juuri sillä kertaa, kun äiti on hermostuksissaan unohtanut vaipat ja hoitoalustan yöpaikkaan... Onneksi lähisuku hoiti hommat, jotta sain hetken paistatella kirjailijuudessa ja myös paikallislehden haastattelu onnistui. 

Kirjailta Köln

Kölnissä on aktiivinen suomalaisyhteisö, jolle olen järjestänyt kirjallisia salonkeja myös aikaisempien Hilja-kirjojen kohdalla. Valitettavasti harmaa marraskuun ilta ei ollut kutsuvin ja yleisömäärä jäi hyvin pieneksi. Tilaisuus oli kuitenkin ihana! Seurakunnan pappi Anna-Maari oli valmistellut haastattelun ja joskus kanttorinakin toimiva Sari soitti ja lauloi lukemisen ohessa. 
Minä taas sanoin, että minulla on vauvavapaata ja lasissa skumppaa, joten kaikki on enemmän kuin hyvin, vaikka paikalla ei olisi ketään. Kuuntelijapalaute teki illasta kuitenkin tärkeän. Suomen juhlissa kukaan ei juuri nauranut ja ehdin jo ajatella, ettei kirja ehkä olekaan niin onnistunut. Kölnissä luin vähän eri kohtia ja palaute oli välitön. Uuden kirjan kohdalla kestää aina hetken löytää ne tekstipätkät, joita kannattaa lukea yleisötilaisuuksissa paljastamatta liikaa kirjan punaisesta langasta.

Luentatilaisuus Kölnin kaupunginkirjastossa

Sattumalta tähän marraskuulle ja vielä peräkkäisiin päiviin tuli myös kaksi kutsua kirjastovierailuille. Ensimmäinen oli esiintyminen Kölnin kaupunginkirjaston lastenosastolla. Voin kertoa, että etukäteen jännitti hurjasti, vaikka tiesin, että paikalle on tulossa ystäviä ja tuttavia, eli tyhjille seinille ei tarvitse lukea. Saksan kustannustoimittajani oli paikalla tukemassa, jos saksaksi lukeminen alkaisi tökkiä.
Lopulta tilaisuuteen tuli sitten muutama muukin. Ensin nimittäin haeskeltiin lisää tuoleja ja lopulta puolitettiin pullat, jotta kaikille riitti: paikalla oli 50 ihmistä, joista 20 lasta, eivätkä kirjastovirkailijat muistaneet toista niin suosittua lastentilaisuutta. Moni jäi luennan jälkeen vielä askartelemaan ja juttelemaan, ja tilaisuus loppui vasta siihen, kun kirjasto meni kiinni.

Luentatilaisuus Meerbuschissa

Heti seuraavana päivänä eli aikaisin lauantaiaamuna junailimme koko perhe Düsseldorfiin ja sieltä eteenpäin Meerbuschiin. Tätä vierailua oli suunniteltu jo keväästä mutta vähän mietitytti, tuleeko sinne ketään. Kuulin, että paikallislehdessä oli ollut tilaisuudesta iso mainos, joten kirjastolaiset olivat järjestäneet luennan isompaan tilaan kuin alkujaan oli suunniteltu.
Kymmenen minuuttia ennen alkua katsomossa istui yksi lapsi isänsä kanssa. Aloitin lopulta viisi minuuttia myöhässä, kun katsomossa oli parikymmentä henkeä. Tilaisuus oli mukava, sillä tunnelma oli intiimimpi ja keskittyneempi kuin edellisenä päivänä, sillä se ei ole kuuntelijoiden määrä vaan laatu, mikä ratkaisee. Eturivissä istui lapsia silmät tuikkien, ja kirjailijan sydän oli sulaa.

Toivon aina, että tällaisiin tilaisuuksiin tulisi edes se määrä jengiä, ettei järjestäjiä jää harmittamaan. Kirjasto vaikutti tyytyväiseltä ja mieskin sanoi, että oli mukavaa, vaikka aamu olikin ollut aikainen.
*Kiitos tilaisuuden tukemisesta Das finnische Buch!

Kevään ensimmäiset kirjailijavierailut ovat varmistuneet tällä viikolla, joten saan myös jatkossa vaihtelua vauva-arkeen. Toivottavasti kirjoitusaikaakin löytyy, jotta Hilja-juhlat eivät lopu vielä tähän.

Kiitos lastenhoitajat ja järjestäjät ja tietysti kaikki Hilja-kirjojen lukijat!
Thursday, 14 November 2019

Ystäväkirja

Tällainen ystäväkirja-haaste kiertää nyt blogeissa ja olen iloinen, että se sattui vihdoin omallekin kohdalleni. Kiitos haasteesta Heidin Italia -blogin kaima!

Bloginimeni tarina
Perustin blogini syksyllä 2010, jotta lähipiiri voisi seurata seikkailujani Saksassa. Blogi on sittemmin muuttunut ja kehittynyt varsin paljon, mutta nimi sopii edelleen. Nimi on muunnos sukunimestäni. Viherjuuri on kuin joku juures ja blogi kokoelma erilaisia juttuja, joten siitä partitiivipääte. 

Perusjuttuja

siviilisääty: naimisissa
asumismuoto: kerrostalokolmio
ammatti: opettaja, kirjailija
työpaikka: viimevuosina Kölnin yliopisto ja kotikirjoistuspöytä
kiinalainen horoskooppi en tiedä
harrastukset: lukeminen, liikunta, bloggaaminen, bujoilu

Syvällistä:

Periaatteet: Yrittänyttä ei laiteta. Aina kannattaa astua kotiovesta ulos maailman mahdollisuuksiin.
Maailmankatsomukseni nousee kristillisistä arvoista ja on yritys ymmärtää ihmisiä ja erilaisuutta.
Pohdin usein sitä, miten on mahdollista, että hiuksia putoaa koko ajan, mutta ihminen ei silti kaljuunnu. Ei tajua. Nyt raskausajan jälkeen niitä hiuksia muuten todellakin lähtee.
Vihaan liian rikkonaisia öitä, valuvia sukkahousuja, ruuhkia ja myöhästeleviä kulkuvälineitä.
Halveksin Halveksia on erittäin voimakas verbi. Ennen kuin käytän näin leimaavaa sanan, pyrin ymmärtämään. Mutta jos tähän jotain pitäisi laittaa, niin sanotaan, että ihmisiä, jotka eivät näe omaa napaansa ja toimintaansa pidemmälle eivätkä ole valmiita muuttamaan ja muuttumaan.
Pyrin kierrättämään ja tuottamaan mahdollisimman vähän jätettä. Vauvani käyttää muun muassa kestovaippoja ja uudelleen pestäviä pikkupyyhkeitä kaiken kertakäyttöisen sijaan.
Rakastan 
Haaveilen eniten siitä, että minun olisi joskus mahdollista heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi
Tarvitsen omaa aikaa. Vaikka olen sosiaalinen, tarvitsen myös aikaa yksin.
Pelkään, että maailmantilanne muuttuu joskus sellaiseksi, ettei rauha ole mahdollinen.
Kaipaan edesmenneitä isovanhempiani, joihin minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde.
Murehdin välillä liikaakin mutta en koskaan kovin pitkään.
Kerään sanoja ja mainioita sanontatapoja, jotka saattavat sopivan hetken tullen päätyä kirjaan.
Lempi-

värini on vihreä
vuodenaikani on syksy
eläimeni on kissa

kirjojani ovat mm. Virginia Woolfin Majakka, John Irwingin Kaikki isäni hotellit ja Bukowskin Saatana saapuu Moskovaan

elokuvani on Beasts of the southern wild

musiikkilajejani on monta. Pidän päivän ja tunnelman mukaan elektrosta ja klassisesta mutta myös jazzista ja stadionrockista.

numeroa minulla ei ole.
asia minussa on monien mielestä nauru.
ruokani on tonnikalapasta ja kasviswokit.
juomani on vihreä tee
lomakohteeni on tietysti Suomi.
tuoksuni on raikas meri-ilma tai mäntymetsä
kasvini on koivu
säätilani on kirpeän kuulas syyspäivä
tapani viettää vapaailta on kotisohvalla läppäri tai kirja sylissä

Kysymyksiä

Pidätkö tytöistä vai pojista? Pidän lapsista ja ihmisistä.
Onko sinulla salaisuuksia? Eiköhän meillä kaikilla ole.
Onko sinulla valkolakkia? Jossain saksalaisen kellarikomeron uumenissa.
Millainen oli ensimmäinen tatuointisi tai lävistys? Sain korvareiät 13-vuotiaana.
Mitä tilaat baarissa? Lasin viiniä tai IPA-oluen
Poltatko tupakkaa? En
Omistatko eläimiä? En, vaikka joskus haluaisin taas kissan.
Onko sinua siunattu parhaalla ystävällä? Minulla on monia ystäviä, joita on turha laittaa paremmuusjärjestykseen.
Mitä muuttaisit itsessäsi? Haluaisin olla rennompi ja spontaanimpi enkä aina niin suunnitelmallinen ja tavoitteellinen.
Kerro jotain siitä, kun

olit kymmenen vuotta nuorempi. Asuin silloin vielä pienessä yksiössä Lahdessa ja olin lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.

viimeksi koit romanttisen hetken. Palasin hiljattain Suomesta  ja mies oli ostanut minulle kauniin leikkokukkakimpun.

viimeksi joku sai nauramaan sinut oikein kunnolla. Aviomieheni hassutellessaan poikamme kanssa.

joku kehuu sinua taitavaksi. Perisuomalaiseen tapaan vähättelen ja sanon höpsis, mutta kyllähän se kivalta tuntuu.
teet itsellesi lounasta. Yleensä lämmitän jotain edelliseltä päivältä tai pilkon nopeasti salaatin.
sinulla oli viimeksi kotoisa olo. Miten niin viimeksi? Ihan joka päivä.
lausut kehuja. Minun ei ole vaikea kehua muita ihmisiä vaan olen kehuissani hyvin spontaani.

viimeksi luit jotain syvällistä. Mikähän on tarpeeksi syvällistä? Luen tällä hetkellä Elisabeth Stroutin kirjaa Kaikki on mahdollista. Se on elämänmakuista ja syvällistä tekstiä. Suosittelen!

biisi, joka on koskettanut sinua syvästi. Tämä on hankala kysymys. Minulla on aina ajoittain levyjä, joihin jumiudun ja joita soitan repeatillä, mutta harvoin yksittäiset biisit nousevat toisten yli. Sanotaan nyt, että James Blaken A case of you, koska se oli meidän häätanssimme.


Jotta ystäväkirjan matka jatkuu, haastan mukaan Leena-Marin London and beyond -blogista.



Monday, 11 November 2019

Ulkosuomalainen vauva Suomessa

Ulkosuomalaisella vauvalla on saksalainen Reisepass ja suomalainen sosiaaliturvatunnus, joten oli aika viedä hänet tutustumaan toiseen kotimaahansa. Reilun kolmen kuukauden ikäisenä hän pääsi ensimmäistä kertaa mummolaan ja serkkujen luo.

Suomen sää oli yllättävän mukava, marraskuuksi. Onneksi olin tutkinut säätietoja etukäteen ja varautunut villahaalarilla ja pipoilla. Saimme nimittäin useampana päivänä nauttia pakkasssäästä ja jopa hieman lumisateestakin. Mikään ei voita vaunulenkkeilyä raikkaassa pikkupakkasessa, joka saa posket punaisiksi. Sellaiset kelit ovat Kölnissä niin harvinaisia.

Toivo on osoittautunut hyväksi reissaajaksi. Niin kauan kuin on tarpeeksi tapahtumaa ja ihmisiä, hän viihtyy hyvin. Toki Suomessa tuli vastaan niin paljon uutta, että muutamat yöt menivät asioita sulatellessa. Mutta oli ihanaa, että hän pääsi vihdoin tapaamaan kunnolla äitinsä sukulaisia. 

Hellyttävin kohtaaminen oli ehdottomasti tapaaminen äidinisäni kanssa - Toivolla ja hänellä on lähes 90 vuotta ikäeroa. Toisella kaikki on vasta alussa, toisen askel kääntyy jo iltaan, mutta hetken heidän elämänsä leikkasivat toisiaan.
En tiedä, liittyykö vauvan kasvuvaiheisiin vai oliko Suomella vaikutusta asiaan, mutta vauva oppi Suomessa monia uusia taitoja. Heti ensimmäisenä aamuna hän alkoi yhtäkkiä kieriä ja saman päivän aikana kääntyi myös vasemman kyljen kautta, kun tähän asti on mennyt vain oikea.

Toivo ei ole myöskään syönyt tutttia sitten muutamien ensimmäisten viikkojen, mutta Suomessa sormeni päätyivät niin usein pieneen suuhun, että päätin taas kokeilla. Isäni osti Toivolle uudet tutit, koska eihän meillä ollut niitä mukana. Jo ensimmäisenä kokeiluiltana hän nukahti tutin kanssa nopeasti ja helposti.

Tällä hetkellä onkin ollut aivan hämmentävän helppoa saada lapsi päiväunille tai illalla sänkyyn. Tutti suuhun vain eikä nukahtaminen kestä kauaa.

Lienee johtunut myös niistä kirpeistä pakkaskeleistä, mutta Suomessa vauva alkoi jälleen viihtyä vaunuissa. Olin juuri sanonut siskolleni, ettei Toivo koskaan nuku vaunuissa eikä aamupäivisin ylipäänsä paljon. Ja niin hän seuraavana aamuna nukkui yli kaksi tuntia ulkona vaunuissa. Kyllä minäkin noilla keleillä olisin viihtynyt vaunukopassa äitiyspakkauksen makuupussiin käärittynä. Sama temppu on muuten toiminut myös kotona Kölnissä. Kiitos äitiyspakkauksen makuupussi!
Parasta Suomessa oli sen tarjoama vaihtelu vauva-arkeen, uudet päiväkävelyreitit ja sauna. Toivo ei vielä niin ymmärtänyt, missä ollaan ja mitä tapahtuu, mutta piti siitä, että kaikki puhuivat samaa kieltä kun äiti. Sosiaalinen lapsi viihtyi, kun tarjolla oli monenlaista viihdykettä ja viihdyttäjää.

Auttajia ja seuraa oli joka puolella, mutta ehkä kuitenkin yllätti se, miltä tuntui olla koko ajan yksin vastuussa vauvasta. Kotiinpaluussa ihaninta onkin ollut se, että vierestä löytyy taas toinen, joka on yhtä lailla velvollinen hoitotoimenpiteisiin.

Maisemanvaihdos teki kuitenkin hyvää, ja olen ollut viime päivät kotona hyvin aikaansaava. Koska matka meni niin erinomaisesti, suunnittelen seuraava Suomen keikkaa jo helmikuulle. Ehkä silloin pääsen vetämään vauvaa pulkassa ja ulkosuomalainen lapsi saisi todellisen talvikokemuksen.
Thursday, 7 November 2019

Äitiyslomalla iskee sisustusfiilis + ALEKOODI

               
                                                                                   ***Yhteistyössä Poster Storen kanssa

Olen usein kuullut, miten raskaana oleviin iskee pesänrakennusvietti ja sisustusfiilis ja kotona pitää laittaa kaikki nurkat uusiksi, vaikka maha on jo tiellä ja pienikin rasite saa puuskuttamaan. Minäkin sisustin toki makuuhuoneen uutta asukasta varten mutta muu asunto sai odottaa, sillä en kokenut tarvetta rakentaa pesää.

Eipä odota enää.

Näin äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla on ollut aikaa olla kotona ja kaikki keskeneräiset projektit ovat alkaneet hyppiä silmille. Sellainen on esimerkiksi olohuoneen valkoinen seinä. Laitoimme olohuoneen vuosi sitten uuteen järjestykseen ja siitä asti lipaston päällinen on odottanut täytettä. Nyt tyhjän seinän tuijottaminen sai kuitenkin riittää, kun saimme vihdoin ripustettua siihen uudet taulut.
Ennen
Jälkeen
Seinällä on keikkunut siskoni ja ystäväni taidetta, ja nyt rakensimme niiden ympärille kuvakollaasin. Minä olisin valinnut seinälle vaaleanpunaista ja vihreää ja yhden ihanan julisteen lissabonilaisesta raitiovaunusta, mutta miehen silmää miellyttivät enemmän graafiset ja mustavalkoiset julisteet. Niinpä päätimme pitäytyä taideteosten värimaailmassa.

Hyllyllä kuvien vieressä on kokoelma miehen lp-levyjä ja niissä usein hip hoppia, joten oli helppo päättää, mikä teksti seinälle poimitaan. Levyhylly tarjoaa vaihtuvan gallerian aina sen mukaan, mitä on kuuntelussa.

Vanhassa talossa on korkeat seinät, mikä on ihanaa, mutta niissä riittää täytettävää. Olikin vaikea arvioida, kuinka paljon seinälle mahtuu ja miten. Niinpä kollaasi tulee varmasti täydentymään tulevaisuudessa. Tuntuu muuten, että seinästä tuli vieläkin korkeampi, kun se ei ole enää niin tyhjä.

Olen erittäin hidas ja harkitseva sisustaja. Vaikka muuten olen liikkeissäni nopea, pähkäilen sisustuksen kanssa pitkään ja olen varovainen, jotta ei tule virhearvioita. Tämäkin seinä odotti varsin kauan, sillä keskeneräisyyteen tottuu. Arki pyörii hyvin, vaikka seinä loistaisi valkoisena. Onneksi olen kuitenkin viettänyt viime viikkoina aikaa sohvalla imettäen ja ehtinyt samalla rauhassa visioida seinää.
Minusta tästä kollaasista tuli oikein kiva. Ehkä seinät eivät kaadu vauva-arjessa niin nopeasti päälle, kun siellä on kivaa katseltavaa, heh. Vauvakin tykkää katsella seinän graafisia kuvioita. Seuraava sisustusprojekti onkin sitten työhuone, josta täytyy jossain vaiheessa alkaa muokata lastenhuonetta.  Olohuoneesta löytyykin edelleen yksi keskeneräinen nurkka, koska työhuoneen vitriinikaappi siirtyy siihen sitten joskus. Mutta sitä en halua vielä ajatella.

Ja lopuksi minulla on iloisia uutisia. Saan tarjota seuraajilleni alennuskoodin, jotta tekin voitte välttyä valkoisten seinien syndroomalta. Klikkaa siis Poster Storeen ja käytä koodia viherjuuri30, joka oikeuttaa 30 % alennukseen. Koodi on voimassa 14 päivää, joten ole nopea!

Seuraavaksi voisin siirtyä sisustamisesta hääalbumiin, koska vanhempainvapaalla on hyvä hetki tehdä kaikki keskeneräiset hommat, joita työarjessa ei ehdi, olen kuullut.

Minkä sisustus- tai muun projektin ehdit viimeistellä äitiyslomalla?

Tuesday, 5 November 2019

Pieni testitikku muuttaa maailman


Tasan vuosi sitten vietettiin jännittäviä hetkiä. Kuukautiset olivat kuusi päivää myöhässä ja oli kaivettava esiin kaapin perälle kulkeutunut raskaustesti. Se oli viimeinen kaikista mahdollisista vuosien aikana ostamistani testipakkauksista, sillä malttamaton ehti tehdä testejä monen monta kertaa.

Testitikkuun piirtyi nopeasti vahvin viiva, jonka olin omissa testeissäni koskaan nähnyt. 

Puhaltelin hetken aikaa kylpyhuoneessa ja menin sitten herättämään miehen. Sanoin, että ei saa liikaa innostua, mutta vaikuttaa siltä, että olen raskaana. Ei voi kuitenkaan tietää, miten käy. Lääkäri vahvisti tuloksen pari päivää myöhemmin ja vakuutti, että tällä kertaa kaikki on kunnossa ja tämä raskaus tulee menemään loppuun asti.

Aloimme elätellä toivoa ja tuleva sai työnimekseen Toivo.
Nyt tämä positiivinen raskaustesti osaa jo kääntyä, höpöttää ja hymyilee ja hakee kovasti kontaktia.  Lienee aika heittää kaappiin unohtunut testi pois, kun sen tulos alkaa olla aika selvä. Vai oletteko te säästäneet plussatikut jälkipolville?

Ensimmäisessä ultrakuvassa näkyneestä mustasta pisteestä on kasvanut oma ihmisensä. Hurjaa! Kyllähän sen on aina tiennyt, miten lapsia tehdään ja miten ne maailmaan tulevat, mutta tämän omakohtainen kokeminen on kuitenkin hulluin juttu maailmassa. Että kahden minipienen solun sisältämästä informaatiosta kasvaa tyyppi, jolla on silmäripset, hörökorvat, hymykuopat ja varpaankynnet. Hullua.
Vuosi sitten en osannut arvella yhtään, millainen matka meillä on edessämme. Ensimmäistään odottavalle kaikki on uutta ja ihmeellistä eikä etukäteen voi tietää, miten keho reagoi ja miten se raskauden kestää.  Onnekseni kaikki meni helposti ja vaivattomasti, vaikka en raskaudesta olotilana niin välittänytkään. Synnytyksestäkin selvittiin, mutta vaatii vielä aikaa, ennen kuin olen valmis päättämään, haluanko tehdä sen joskus uudelleen.

Sitä ehtii miettiä myöhemminkin, sillä nyt meillä on tässä tämä vuosia odotettu ja toivottu pieni ihme, joka kasvaa ja kehittyy joka päivä ja joka osaa olla maailman rakkain ja rasittavin yhtä aikaan. Äitiys tuntuu edelleen hyvin luontevalta mutta samalla tiedän, etten tiedä siitä vielä yhtään mitään. Tämä tyyppi tulee mullistamaan maailmani vielä monta kertaa, sillä syntymä oli vasta kaiken alku.

Sinua voi kiinnostaa myös:
Wednesday, 16 October 2019

Rückbildung on vakuutuksen lahja äideille

Kuva: Pixabay
Selkää särkee, hartioita pakottaa, lonkat vinkuvat ja jalkapohjatkin tuntuvat oudoilta. Täytyy sanoa, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat olleet fyysisesti haastavampia kuin koko raskausaika. Ajoittain olen ollut ihan romuna ja lapsuuden balettitunneilta asti rakennettu korsetti on hävinnyt raskauden myötä.

Onneksi sitä on päässyt rakentamaan uudelleen Rückbildung -kurssilla tai kuten minä sanon, äitijumpassa.

Ensimmäinen Rückbildung kokemukseni on ensimmäiseltä Kölnin talvelta. Olin aamulla aikaisin hereillä ja ajattelin reippaana tyttönä käydä jumpassa ennen töihin menoa. Tunnilla vallitsi kummallinen tunnelma. Naiset valittelivat liikkeiden välissä sitä sun tätä ja tunnin loputtua minulta kysyttiin, olivatko minunkin lapseni liikuntakeskuksen lastenhoidossa. Ja minä että ei minulla ole lapsia ja jumppaamaanhan tänne on tultu.

Kotona kämppikseni selvitti, että kyseessä ei ollut selkätunti, kuten minä olin nimestä päätellyt,  vaan palautusjumppa raskauden jälkeen.

En mennyt kurssille uudestaan.
Kuva: Pixabay
Tänä vuonna tuli viimein ajankohtaiseksi hakeutua kurssille ihan oikein perustein. Rückbildung on vakuutuksen maksama lahja tuoreille äideille. Saksassa on huomattu, miten monilla ikääntyvillä naisilla on ongelmia korsetin ja lantionpohjanlihasten kanssa, ja siksi naisia halutaan tukea synnytyksestä toipumisessa. 

Kurssi ja sen onnistuminen ovat hyvin paljon vetäjästä kiinni. Kursseja pitävät kätilöt ja liikunnanohjaajat, ja omani oli kätilöni vetämä. Se pidettiin perhekeskuksessa, ja paikalla oli lastenhoito. On kursseja, joilla liikkeet tehdään vauvan kanssa, ja iltakursseja, jolloin beibit ovat isien kanssa kotona. Lastenhoito ja aamupäiväaika tuntuivat kuitenkin kivalta vaihtoehdolta. Valitettavasti poikani tarvitsee paljon virikkeitä tai ruokaa, joten jouduin joka tunti hyppäämään hänen luonaan, mikä  oli harmillista.

Kahdeksan viikkoa kestänyt kurssi oli kuin kehonhuoltotunti pilates-vaikutteilla. Painopiste oli keskivartaloa vahvistavissa liikkeissä yläselkää ja hartiaseutua unohtamatta mutta monesti töissä oli koko keho. Intensiteetti meni toistomäärien edelle, mutta silti tuli hiki. Useammin kuin kerran sain lihakseni kipeäksi vaikka tahti ei ollut tappava.

Apuvälineinä käytettiin kaikenlaista kepeistä ilmapalloihin - ilmapallon puhaltaminen oli ensimmäiselle kerralla oudon haastavaa. Monet liikkeet ovat sovellettavissa kotioloihin, ja Esther muistuttikin arjen tilanteista, joissa kannattaa hakea apua ja tukea lantionpohjasta asti. 

Ryhmämme oli hauska, tunnit leppoisia mutta tehokkaita ja kaikkia harmitti, että kurssi loppui. Viimeisenä liikkeenä pääsimme jo lankutukseen asti. Vaikka jossain vaiheessa vaikutti siltä, ettei palautuminen lähde liikkeelle ollenkaan, keho tuntuu taas enemmän omalta. Joogailen usein kotona iltaisin, kun lapsi nukkuu, mutta seuraavaksi ajattelin mennä kokeilemaan joogatuntia, jonne voi ottaa vauvan mukaan. Siinä lienee tarpeeksi virikettä tälle virkeälle pikkumiehellekin.

Lue myös:

Sunday, 13 October 2019

Saksassa kätilö tulee kotiin

Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Vauva täytti tällä viikolla kolme kuukautta ja nyt oli myös kätilömme viimeinen kotikäynti. Olo on haikea. Kätilöni on kulkenut rinnallamme joulukuusta eli raskausviikolta 12 saakka, ja nyt lapsi on kätilöpalveluiden puolesta valmis.

Saksassa ei ole neuvoloita, vaan niiden virkaa hoitavat yksityiset kätilöt ja lapsen synnyttyä yksityiset lastenlääkärikeskukset. Saksan kätilöpula on yleisessä tiedossa, joten kätilö kannattaa etsiä heti, kun raskaustesti näyttää positiivista. Itse soitin raskausviikolla 8. eli marraskuussa lähellä sijaitsevaan kätilökeskukseen, mutta heillä ei ollut enää vapaita henkilöitä heinäkuuksi (!).

Lähetin raskausviikolla 10. hakemuksen Kölnin Hebammennetzwerkiin, josta freelance-kätilöt poimivat asiakkaansa. Sainkin sitä kautta pian yhteydenoton ja sovimme tutustumiskäynnin. Sen tarkoitus oli selvittää, tulemmeko juttuun, ja toisaalta halusin ylipäänsä kuulla, mitä kätilön toimenkuvaan kuuluu.

Ja niin Esther Braun tupsahti elämäämme. Hän tuntui heti sympaattiselta, ja koska tiesin, että kätilöt ovat kiven alla, sanoin heti, että tämä on hyvä. Ja niin olikin.

Kätilöiden tärkein työ sijoittuvat lapsen ensimmäisiin elinviikkoihin, mutta he tekevät myös raskaudenseurantaa. Periaatteessa vain ultraäänet täytyy käydä tekemässä lääkärissä, kaiken muun voi kätilökin tehdä. Minulla on gynekologi, mutta oli silti mukavaa, että Estherkin kävi noin kerran kuussa juttelemassa ja seuraamassa raskauden etenemistä. Se oli hyvä siksikin, että en ulkomaalaisena tunne paikallisia systeemejä ja sain esittää myös tyhmiä kysymyksiä. Lääkärillä kun oli harvoin aikaa vastata kaikkeen mahdolliseen.

Täytyy sanoa, että kätilön kotikäynnit olivat aivan luksusta. Olen kirjoittanut niistä myös täällä. Kätilö seuraa vatsan kasvua ja kohdun pituutta ja taitavimmat voivat käsillään tunnustelemalla kertoa, miten lapsi vastassa on ja mitä hän tekee. Hienoa oli voida maata omassa sängyssä ja kuunnella rauhallisia sydänääniä. Parasta käynneissä olikin juuri kiireettömyys.
Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Kun laskettu aika lähestyi, kävin joka toinen viikko lääkärissä ja joka toinen viikko Esther tarkasti syntyvän tilan. Hän oli myös hyvä henkinen tuki latenssivaiheen päivinä, kun odotin synnytyksen käynnistymistä. Kätilöni tekee työvuoroja myös synnytyssairaalassamme ja haaveeni oli, että hän olisi töissä silloin, kun meidät kirjataan sisään. Näin ei lopulta käynyt, mutta ei se haitannut, sillä kaikki meni nopeasti ja hyvin.

Lähdimme kotiin viisi tuntia synnytyksen jälkeen, koska tiesin, että Etsher tulee heti seuraavana päivänä käymään ja voi hoitaa tutkimukset, jotka yleensä tehdään sairaalassa. Niin sanottu Wochenbettbetreuung kestää 12 viikkoa synnytyksen jälkeen ja tänä aikana kätilön voi käydä 16 kertaa. Lisäkäyntejäkin on mahdollista saada, jos syyt ovat hyvät.

Ensimmäisellä viikolla Esther kävi joka päivä, seuraavalla viikolla kolmesti ja sitten kahdesti. Sen jälkeen käynnit harvenivat ja niitä sovittiin tarpeen mukaan. Koska meillä on mennyt kaikki hyvin, kaikkia kertoja ei kai lopulta tarvinnut edes käyttää.
Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Minun kätilöni on hoitokokonaisuus. Olen saanut ruokavinkkejä, hän on naksauttanut lukon selästäni ja antanut rautatuotteita kokeiltavaksi. Akupunktiota emme ehtineet kokeilla, kun lapsi tuli ajallaan. Olemme tapaamisten aikana puhuneet muun muassa Unkarin poliittisesta tilanteesta, kirjallisuudesta, kielistä ja lasten kasvatuksesta, kantoliinoista ja viineistä.

Parasta Estherin käynneissä on ollut niihin liittynyt intiimiys ja luottamuksellisuus. Raskausaikana oli ihana jakaa tuntemuksia ja synnytyksen jälkeen se vasta tarpeen olikin. Ensimmäisinä päivinä me tuoreet vanhemmat istuimme pölähtäneinä sängyssä, kun Esther liittyi seuraamme. Käyntien jälkeen oli aina hieman varmempi olo. Kätilö ei käykään vain lapsen takia vaan myös vanhempien hyvinvoinnista  huolehditaan. 

Jos joskus tulen uudestaan raskaaksi, en tarvitse kätilöä synnytystä edeltävään aikaan, koska lääkärikäyntejäkin on ihan tarpeeksi ja nythän tunnen jo systeemit. Mutta toivon, että saisin jatkaa äitinä oloa saman kätilön hoivissa, missä se on nyt saanut alkaa.

Esitin Estherille pari kysymystä tätä tekstiä varten:

1. Miksi Saksassa on kätilöpula?
Kätilön ammatti ei ole kovin houkutteleva ja siinä toimiakseen täytyy olla sydämen asialla. Työmäärä ei ole houkutteleva eikä kätilöiden koulutuskaan ole minusta kovin onnistunut. Tämä on käsityöammatti, joten teoreettisen opiskelun voisi jättää vähemmälle.

Yksi viime aikojen ongelma ovat myös kallistuneet vakuutusmaksut. Jos kätilö haluaa tehdä kotisynnytyksiä, vakuutus maksaa 9000-10 000 euroa ja vain harvat voivat sen hankkia.

Estherin arvion mukaan joka kolmas nainen löytää kätilön Kölnin alueella eli tilanne on todella paha. Monien sairaaloiden yhteydessä onkin päivystäviä kätilöpisteitä, joissa voi käydä, jos omaa "kotikätilöä" ei ole löytynyt.

2. Mikä on parasta työssäsi?
Parasta on nähdä, miten perhe syntyy. On mielenkiintoista seurata, kun vanhemmat löytävät omat roolinsa. Tietysti synnytys on myös hieno asia, sillä saan olla todistajana luonnon suurimmassa näytelmässä.

3. Entä raskainta?
Naisten odotukset ja niiden täyttäminen. Monilla kätilöillä on lisäkoulutuksia ja he voivat tarjota lisäpalveluksia, kuten akupunktiota tms. Kätilöiden peruspalveluihin ne eivät kuulu, mutta kaikilla ei ole realistiset odotukset kätilön suhteen.

4. Vinkki syysflunssan välttämiseen.
Keitä mantelimaitoa joko tuoreen (n. 5 cm pätkä) tai jauhetun (puoli teelusikallista) kurkuman kanssa. Siivilöi ja nauti.

Esther Braunin kotisivu on täällä.

Kiitos Esther <3 
Wednesday, 9 October 2019

Tänään on hyvä päivä


Ulkona on harmaata ja sadetta tässä odotellaan, mutta ruskan värit alkavat vihdoin vallata myös Kölnin. Lokakuun on tuonut tänne syksyn. Ilmat ovat viilenneet ja on taas syy polttaa kynttilöitä, kun illat pimenevät aina vain aikaisemmin.

Halusin tässä vain kertoa, että tänään on hyvä päivä. 

Pojalla on ollut viime aikoina intensiivinen vaihe, mikä tuntuu iltaisin, kun sekä minun että hänen tekee mieli huutaa, mutta erityisesti öisin, kun äiti ei voi olla liian lähellä ja on tarkastettava usein, että ruokaakin olisi tarjolla. Niinä öinä, kun lapsi on nukkunut, minä olen valvonut, koska nälkä. Imetys  on edennyt siihen vaiheeseen, että koko ajan saisi syödä, minkä meinaan unohtaa. Ja nälkä iskee öisin.
Mutta eilen illalla Toivo oli leppoisalla tuulella ja pelasi papan kanssa pleikkaa, jotta äiti sai joogata ja tehdä iltatoimet rauhassa, ja nukahti sitten heti, kun äitikin tuli sänkyyn. Sammutin minäkin valot  aikaisin - ja tiedättekö mitä? Nukuin aivan valtavan paljon. Toki jossain vaiheessa myös imetin, mutta en enää muista, milloin.

Ja tänä aamuna poika on esitellyt kaikki uudet taitonsa: tavaroihin tarttumisen ja naurun.

Ilmeisesti on aina niin, että hankalien päivien jälkeen meitä odottaa iloinen lapsi uusine taitoineen.

Erityisen hyvän tästä päivästä tekee kuitenkin se, että onnistuin ensimmäistä kertaa olemaan äitijumpassa tunnin loppuun asti. Toivo ei ole hyvä makoilemaan ja odottamaan äitiä eivätkä lastenhoitajat voi viihdyttää vain häntä, kun muutkin vauvat tarvitsevat huomiota. Mutta tänään kävin kesken kurssin vain kerran imettämässä ja ehdin takaisin juuri, kun lankutus alkoi. Kun kurssin jälkeen menin lastenhoitoon, poika näytti siltä, että olisi viihtynyt pidempäänkin. 
Tämä kaikki sai minut niin hyvälle tuulelle, että ostin kotimatkalla tällaisen ihanan kukan, jonka nimeä en ikinä muista. Nyt päivä jatkuu lounaalla ja yhteisillä päikkäreillä, ja jos hyvin käy, saan ehkä kirjoittaakin. Seuraava Hilja valmistuu hitaasti mutta varmasti ja antaa kivaa pohdittavaa näihin vauvantuoksuisiin päiviin. Vaikka en saisikaan tänään kirjoittaa, taidan kuitenkin iloita pojan nauru- ja jumppaharjoituksista ja yleisestä hyvästä olosta. 

Miten sun päivä on mennyt?
Thursday, 3 October 2019

Ulkomailla turvaverkko on rakennettava itse

En ole koko aamuna ehtinyt juoda kuin puolet aamukahvista, peti on petaamatta ja hiuksetkin vielä laittamatta, sillä poikanen ei pärjää hetkeäkään yksin sitterissä, vaan valitus alkaa heti, kun käteni irtoavat. Katson kellosta, että tunnin päästä tulee apua, ja huokaisen.

Meillä ei miehen kanssa ole kummallakaan sukulaisia Kölnissä. Minun perheeni asuu Suomessa ja miehen Pohjois-Saksassa, joten meillä ei ole täällä niitä tyyppejä, jotka innokkaasti ja luonnostaan ilmoittautuisivat auttamaan vauvan kanssa. Asuimme opiskeluaikana siskoni kanssa samassa kaupungissa ja minä olin lastenvahtina jos nyt ei viikoittain niin ainakin aika usein. Se oli antoisaa ja oli mukava tietää voivansa olla avuksi. 

Ulkosuomalaispiireissä olen seurannut sitä, miten kukakin on tämän ongelman ratkaissut. Vaikka vauva olisi helppo, elämä vauva- tai lapsiperheessä on intensiivistä ja joskus olisi kiva saada olla hetki kädet vapaina. Koska luonnollista turvaverkkoa ei ole, asiat on järjestettävä itse, päätin.

Meillä onkin nyt täällä Kölnissä ihana varamummo sekä naapuriapua. 
Olen asunut Kölnissä jo yli kahdeksan vuotta ja tunnen kaupungin suomalaispiirit hyvin. Olin jo ennen raskautumista miettinyt, miten mukavaa olisi, jos löytäisimme täältä suomalaisen varamummon. Eläkeikäisillä voisi olla aikaa tulla silloin tällöin avuksi ja olisi kivaa, jos lapsi kuulisi suomea muiltakin kuin minulta.

Tiedättekö mitä? Nyt meillä on varamummo <3 Uskalsin jo raskausaikana kysyä asemaan erästä suomalaista tuttavaa, jonka lapsenlapset asuvat kaukana, ja suureksi onnekseni hän sanoi kyllä.

Meillä on nyt sovittuna viikoittaiset aamupäivätreffit. Varamummo tulee kanniskelemaan ja viihdyttämään lasta, jotta minä pääsen hoitamaan asioita tai tekemään juttuja, joihin tarvitsee kaksi kättä. Eilen ehdin puolessatoista tunnissa käydä postissa ja kaupassa, viikata pyykit kaappiin ja uudet kuivumaan sekä pedata pedin ja laittaa hiukset kiinni, samalla kun vauva sai nukkua lämpimässä sylissä.  Hän ei tällä hetkellä viihdy yksin kovin hyvin eivätkä esimerkiksi vaunut toimi ollenkaan.

Toinen arkea piristävä asia ovat ihanat naapurit. Alakerrassamme asuu Toivoa kahdeksan viikkoa vanhempi poika vanhempineen. Heilläkään ei ole sukulaisia lähellä, joten meillä on paljon yhteistä. Olemme ottaneet tavaksi tehdä joskus arki-iltoina vuorotellen toisillemme ruokaa ja toisinaan me äidit syömme yhdessä lounasta vauvojen pyöriessä lattialla. Kunhan pojat vähän kasvavat, aiomme antaa toisillemme parisuhdeaikaa ja ottaa vuorotellen lapset hoitoon. Vastavuoroisuus on toiminut hyvin.

Ainakin näin aluksi olemme olleet onnekkaita eikä minulle ole tullut sellaista oloa, että viettäisin päiväni yksin tai että en koskaan saisi omaa hetkeä tai apua. Vielä en ole ehtinyt kadehtia niitä, joiden isovanhemmat tai sisarukset asuvat samassa kaupungissa. Olen asunut Kölnissä yli kahdeksan vuotta, ja olen varma, että ystäväpiiristä löytyy myös lastenvahteja, kunhan vain pyydämme.

Sillä vaikka Toivo kuinka ihana onkin, on mahtavaa saada joskus hetki itselleen. Seuraavan huudon jaksaa paremmin, kun väliin on tullut vähän happea. Ja onneksi alussa mainitsemiani huutoaamuja ei  ole kovin usein.
Tulevaisuudessa tulemme miettimään myös maksullisen lastenvahdin hankkimista, sillä lastenvahtiin sijoitetut eurot eivät varmasti mene hukkaan, jos ne auttavat arjen jaksamisessa. Olen myös päättänyt, että palkkaamme siivoojan sitten, kun palaan töihin. Kaikki keinot elämän helpottamiseksi ovat tervetulleita eikä minua hävetä hankkia niitä.

Millainen turvaverkko sinun perheelläsi on?
Monday, 30 September 2019

Vauvan nimeksi tulee eli ristiäiset

Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.

Ristiäiset ovat alkaneet.

Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.

Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!
Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin. 

Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.

Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.
Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.

Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme Toivo.

Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.


Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään. 

Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua. 

Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.

Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.
Tuesday, 24 September 2019

Kolme vuotta rakkautta ja haarukan jälkiä

Mies saapui eilen töistä kourassaan ihana leikkokukkakimppu. Itse asiassa olin vähän odottanut ja salaa toivonutkin sitä, sillä meillä oli eilen kolmevuotishääpäivä. Kolme vuotta sitten seisoimme Lahden maistraatin huoneessa kuuntelemassa minuutin litanian ja sanomassa tahdon. Tilanteen epäromanttisuus nauraattaa edelleen, ja olisin tietysti voinut ostaa kukkia itsekin, mutta mies ei olisi ilahtunut niistä niin kuin minä.

Sillä sen vuodet ovat opettaneet, että minut saa onnelliseksi kukkakimpulla, miehen antamalla omaa aikaa ja lasin viskiä.

Ilokseni voin todeta, että tämä kolmas aviovuosi on ollut hyvä. Kulunut vuosi on ollut erilainen kuin ylipäänsä mikään aikaisemmin elämässä, sillä olin raskaana. Toki sekin vaikutti parisuhteeseen, mutta lähinnä liimana ja rakkauden vahvistumisena. Viime vuosi on ollut sisälläni kasvavan elämän ihmettelyä ja uusiin rooleihin valmistautumista. Erityinen. Raskauden alkua sai odottaa kauan, mutta kun se tapahtui, oli aika juuri oikea.
Toinen avioliittovuosi oli sen sijaan hankala. Kirjojen julkaisun myötä elämääni putkahti uusia asioita ja ihmisiä ja aloin opetella uutta roolia ja ammattia. Siinä voi kumppanin olla vaikeaa pysyä mukana, koska ei itsekään tiedä, mitä tapahtuu mutta se, mikä tapahtuu, tapahtuu nopealla tahdilla.

Myös kaksi keskenmenoa ja vauvahanke kuormitti molempia, vaikkakin hieman eri tavalla. Suhteemme kaikkien aikojen pahimmasta riidasta on jälki keittiön pöydästä: siitä meni kerran haarukka läpi, kun nainen ei osannut valita parempia sanoja vaan sanoi juuri ne loukkaavimmat.

Ehkä olemme tässä vuosien varrella vihdoin oppineet omat ja toisen rajat sekä niiden kunnioittamisen ja pahimmilta ylilyönneiltä voidaan nykyään välttyä. Tie on kuitenkin vielä alussa, ja kymmenen vuoden päästä tunnemme toisemme vieläkin paremmin. Ei tämä kolmaskaan aviovuosi täysin harmoninen ole ollut, mutta eihän elämä koskaan. Asiat olisivat tylsiä, jos ne olisivat liian helppoja. Vaikka me olemme pääasiassa tyytyväinen pari, aina tuleekin vastaan uusia tilanteita ja tarpeita, jolloin oman olemisensa ja käytöksensä saa pohtia uudelleen.

Mies ei edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään anteeksi, mutta tuoreet kukat toimivat aina.
Olin alkujaan ajatellut, miten kivaa olisi mennä hääpäivän kunniaksi syömään, mutta koska pikkumies on iltaisin hieman arvaamaton emmekä ole vielä kokeilleet lastenvahtia, päädyimme olemaan kotona. Itse asiassa päivä oli niin ohjelmoitu, että vauva nukkui alkuillasta sikeästi. Niinpä mies teki ruokaa ja minä joogasin hartiakipua pois. Juhla-ateriaan kuului lasi skumppaa ja sitten katsoimme kiipeilydokumentin vauvan hengaillessa sylissä ja babysitterissä.

Arkisesta juhlinnasta huolimatta tämä oli ehkä paras hääpäivä ikinä, sillä tämä oli ensimmäinen hääpäivä, kun meitä on kolme - ja onni on rauhallista ja syvää.

Ja tänään tasan kolme vuotta sitten juhlittiin häitä. Kuvia juhlista esimerkiksi täällä ja täällä