Parasta lomalukemista

Minulla on tänään nimipäivä, jee!
                                                                                        *Yhteistyössä HarperCollins Nordicin kanssa

Joku onneton unikeko on pudotettu tänään Naantalissa mereen ja sitten on markkinat.

Muistan, miten joskus lapsena, kun meidän nykyään kaupattomalla kylällä oli vielä kaksikin kyläkauppaa, sain mennä ostamaan nimipäivälahjarahoilla karkkia. Käytin ne markat (!) huolella. Ensin kävin tutkimassa toisen kaupan tarjonnan ja sitten toisen. Lopulta tein hankintani ja istuin mummolan pihakeinuun herkuttelemaan. Muistan tilanteen mutta en sitä, mitä söin.

Yleensä heinäkuun loppu tarkoittaa sitä, että kesä alkaa olla ohi ja on aika siirtää katseet syksyyn. Tai tarkoitti silloin, kun asuin Suomessa ja tein töitä kouluvuoden rytmin mukaan. Nykyään on toinen ääni kellossa, sillä huomenna on yliopiston kesälukukauden viimeinen päivä. Siis vasta huomenna! Onneksi heinäkuu on ollut poikkeuksellisen kylmä ja sateinen, ettei ole haitannut tehdä töitä.

Silti vähän hirvittää. Ei kai kesä vielä voinut mennä!?

Suomalaiset sanoisivat tähän, että ei, kun ei se ole kelien puolesta vielä edes alkanut.

Minun kesälomani alkaa viikon päästä. Suomen visiitti tulee tänä vuonna olemaan lyhyt ja tiivis, mutta kyllä kahdessa viikossakin paljon ehtii. Ainakin olla ihan muissa maisemissa kuin täällä kirjoituspöydän äärellä. Blogikin saa jäädä pienelle kesätauolle. Aion syödä kaikki valikoimien lakritsijäätelöt, puhua suomea niin, että korvissa soi, ja saunoa aina, kun se vain on mahdollista. 

Parasta on kuitenkin tieto siitä, että työsähköpostissa on poissaoloilmoitus.

Sinällään en voi valittaa, sillä minulla on tänä vuonna ollut jo kaksi kivaa lomapätkää. Maalis-huhtikuinen häälomamatka oli ehkä paras matka ikinä ja kesäkuinen mökkiloma kiva katkos työkesään, mutta lukukauden loppu on ihan eri asia ja kesäloma on aina kesäloma.

Tiedän muuten jo, mitä aion kesälomalla lukea.
Tämä pitkä työkesä vaatii kevyet huvit, joten homman nimi on #hömppäkirjallisuus.
Kiitos lukupaketista HarperCollins Nordic!
Kerron sitten loman jälkeen, miten korkeakirjallisuuden ystävälle kävi hömpän parissa. Luultavasti ei kovin huonosti ainakaan.

Nautinnollista kesää kaikille ja ihanaa lomaa meille, joilla se on vasta alkamassa!

Bloggaajien salaiset elämät

Seuraan useita blogeja, joita kirjoitetaan ympäri maailmaa. Näin kesän kunniaksi heitin pari viikkoa sitten haasteen bloggaajakollegoille:

Näytä ja kerro, missä ja miten tekstisi syntyvät.

Minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnostaa nähdä, millaista on bloggaajien todellinen elämä siellä ruudun takana jossain.

Kiitos kaikille mukaan lähteneille! Vastauksia tuli oikein mukavasti.

Tässä siis kaikelle kansalle: bloggarien salaiset elämät aka maailman kirjoituspöydät.

Kommenteista ja teksteistä löytyi paljonkin samaa: postauksia kirjoitetaan useimmiten keittiössä tai olohuoneessa, sillä vain harvoilla oli työhuonetta, ja vaikka talosta löytyisi virallinen työpöytä, sen ääressä istuttiin vain harvoin. Monen kirjoitushetkeen kuuluu kahvi, tee tai viini, ja jos kirjoittaessa ei samalla pidä silmällä lapsia, pyörii jaloissa toimistokoira tai -kissa. Silti jokaisen kirjoitushetki on omannäköinen ja persoonallinen.

Brazilandiia-blogin Ronja kertoo, että "Brasiliassa mulla oli rutiinina et istuin sohvalla. Pikakahvia kupissa ja sinne dippasin maitokeksejä. Ovi oli pihalle auki ja se lens aina siinä vaiheessa kiinni, kun koira tai ötökkä tuli sisään. Se oli aina hyvä hetki se."


Raidallisia hetkiä -blogia Italiasta kirjoittava Kata kuvailee kirjoittamistilaansa näin:

"Kun kirjoitan, minusta on ihanaa pitää ikkunaa auki. Tällä hetkellä avonainen ikkuna ja kesäinen tuulenvire luovat kirjoituspisteen tunnelman. Meidän ikkunan alla on yksi Brescian suosituimmista kävelykaduista. Kauppoja riittää ja kahviloitakin on monia. Tuntuu melkein kuin olisin itsekin ulkona. Toisinaan kadulta kuuluu katumuusikon soittoa tai ihmisten pölinää. Jos ihmisiä on paljon, sisään kantautuu vain keskustelun huminaa."

Koko teksti, jossa esitellään tämä ihana pieni asunto kokonaisuudessaan, luettavissa täältä.


Elina Marjaana -blogin Elina kertoo kirjoittaneensa viimeisten kahdeksan vuoden opiskelutyöt sekä kaikki blogipostaukset samalla pöydänkulmalla:

"Pöydällä on yleensä kukkia ja lasinalusia, joista ainakin kaksi on yhtä aikaa käytössä, toinen vesilasille ja toinen kahvi- tai teemukille riippuen vuorokaudenajasta ja omasta fiiliksestä. Lähellä on myös ainakin yksi vihko, kynä ja post it -lappuja mahdollisia muistiinpanoja varten. Kirjoitan kuusi vuotta vanhalla Acerin läppärillä, jonka avaaminen kestää ikuisuuden ja kuvien lataaminen vielä pidemmän ikuisuuden. Katselin uusia koneita ja tajusin, että ne avautuvat 12 minuutin sijaan 12 sekunnissa ja kaikki näppäimet ovat paikallaan, omastani kun on hävinnyt ykkönen ja ylöspäin osoittava nuoli."

Koko teksti ja kauniit kuvat täällä. 

Tahdon asiat -blogin takana olevan Muusan kirjoitukset syntyvät kauniin värisessä olohuoneessa Yhdysvaltain länsirannikolla:

"Kirjoitin ennen keittiössä, mutta muutin vastikään työpöytäni olohuoneeseen. Uusi paikka tuntuu kotoisalta. Kuulen lapset pihalla ja kahvinkeittimelle on edelleen kiitettävän lyhyt matka. Ikkunan takaa näkyy usein peuroja ja pupuja, toisinaan ilveksiä tai karhuja. Naapurin lapset tietää että lauman äiti tekee jotain tosi, tosi tärkeetä istuessaan siinä, olkkarin ikkunan edessä."

Lasten lisäksi myös Martta-koira vahtii, että työnteosta tulee jotain.

Koko postaus ja lisää tunnelmallisia kuvia täällä. 

Mäntymäen elämää -blogin Kristiina kuvaili kirjoittamistaan näin:

"Kirjoitan tuvassa ikkunan ääressä, josta voin samalla seurata metsäisen pihapiirini tapahtumia. Kirjoittaminen keskeytyy usein, koska pihalla tapahtuu niin monia kiinnostavia juttuja. Pöytä on aika pieni ja täynnä roinaa. Missu-kissani istuu usein kaverinani ja sotkee tekstiä näppäimillä tepastellen."

Ajasta eteenpäin -blogin Heini on otsikoinut postauksensa kuvaavasti: Kirjoitusympäristöllä ei ole merkitystä.

"Kirjoitan enimmäkseen puhelimella. Minulla on iphone 6 plus -merkkinen luuri, jolla on oikein hyvä kirjoitella pitkiäkin tekstejä. Usein kyhjötän puhelimeni kanssa parvekkeella, mutta kirjoittaminen sujuu sillä niin lentokoneessa, junassa, bussissa kuin biitsilläkin. Puhelimessa on sijainnista tai maasta riippumatta aina oma netti, joten saan kaiken pilveen talteen eikä tarvitse murehtia laitteiden rikkoutumisesta."

Lue täältä, missä muissa paikoissa Heini kirjoittaa ja missä maassa hän kirjoittaisi kaikkein mieluiten.

Appelsiinipuun alla -blogia Israelissa kirjoittava Jael pohtii postauksessaan sekä uutta tietokonetta että tuuletuslaitteita:

"Työpöytänurkkaus voisi olla siistimmän näköinen:  siellä on aivan liian paljon tavaraa.  Oikealla on viimeisin lisäys työpöydälle, minituuletin.  Ilmastointilaitteeni on rikki, eikä se muutenkaan ulottunut toimiessaan tähän työ&vierashuoneeseen.  Helteisellä säällä on pakko olla jotain joka vilvoittaa, ja aiemmin käytin takanani olevaa suurta tuuletinta joka sai aina niskani jumiin. Minituuletin tuo ilmavirran kasvoilleni, ja kirjoittaminen sujuu sen ansiosta hyvin nyt helteelläkin :)"

Kuvia nurkkauksesta ja Bambi-koirasta täällä.

Hollanninhippiänen -blogia kirjoittavalla Liisalla on ihanan värikäs työpiste:

"On minulla maalintahrainen askartelu- ja kirjoituspöytäkin, jonka äärestä voin tuijotella seeprapeippojemme touhuja, mutta ensisijainen kirjoituspaikkani taitaa kuitenkin olla tämä sohvannurkka. Risti-istuntaan pehmeissä kotivaatteissa ja läppäri syliin kätevällä tyynytarjottimella. Päivällä ehkä kahvi, illalla teemuki viereen. Syrjäsilmällä voin tarkistaa kaihdinten välistä puiden huojuntaa tuulessa, vai sepelkyyhkykö siellä räpistelee oksalla."

My life in Spain -blogin Miia saa kirjoittaessaan nauttia auringosta ja näköalasta uima-altaalle, tai saisi jos ei yläkerran työhuoneen sijaan kirjoittaisi alakerran nurkassa:

"Toistaiseksi kirjottelen kuitenkin alakerrassa, jossa pystyn samalla tekemään muitakin hommia, esim. ruoanlaittopuuhat ovat usein menossa samaa aikaa kun kirjoittelen. Aika kun ei muuten riitä kaikkeen. Keittiö on sopivasti viiden askeleen päässä! Tästä tosin on se seuraus, että usein kirjoittelenkin kahvikuppi tai joskus jopa viinilasi vieressä."

Kuvia Miian Gran Canarialla sijaitsevasta ihanasti valoa ja valkoisuutta hohtavasta kodista löydät täältä. 

Heidin Italia -blogia kirjoittava Heidi naputtelee hänkin tekstinsä mieluummin olohuoneessa kuin miehen maun mukaan tummaksi sisustetussa työhuoneessa:

"Kirjoitan blogini kännykällä, lataan kuvat perään, ja käyn koneella vaan järjestämässä kuvat paikalleen.  Useimmiten kirjoitan sohvalla maaten olohuoneessa. Kirjoittamiseen menee 10-15minuuttia. En suunnittele etukäteen mitä kirjoittaa, vaan annan mennä mielen mukaan."

Lisää kuvia sisustussuunnittelua opiskelevan Heidin viihtyisästä olohuoneesta ja työpöydästä täällä.

London and beyond -blogin Leena kuuluu hänkin keittiökirjoittajiin, sillä pikkulapsivaihetta elävän yrittäjän täytyy tehdä työnsä siellä, missä ne nopeiten luonnistuvat:

"Tässä mun työpiste, mulla on oma toimistopiste mutta suurimman osan ajasta teen ruokapöydän ääressä töitä."

Missä sinä kirjoitat ja mitä kirjoittamishetkeesi kuuluu?

Elämän tasapaino

Miksi elämän ihanimmat ja raskaimmat asiat tapahtuvat aina samaan aikaan?

Voin nimetä elämästäni monia vuosia, jotka ovat olleet tasaisia ja mukavia. Ne ovat täyttyneet opiskeluista ja töistä, kaikesta arkisesta ja tavallisesta. Sellaisia vuosia ei myöhemmin nosta esiin elämän ketjusta tai juuri muistele, vaikka ei niissä mitään vikaa ole. Asiat toimivat niin kuin piti eikä tapahtunut mitään kovin suurta ja mullistavaa.

Sitten on niitä toisia vuosia.

Kuva: Lempipaikkojani Jonna.

Vuosi 2016 tulee jäämään mieleen voimakkaiden tunteiden vuotena.

Minulle hyvin rakas waari kuoli viime vuonna. Sairaus vei mennessään, joten kuolema oli lopulta hyvin kaunis poislähtö eikä mikään suuri yllätys. Ehdimme hyvästellä ja kaikki oli selvää. Vaikka olin valmistautunut tilanteeseen, suru vie paljon energiaa ja vaati aikaa.

Mies oli kosinut minua maaliskuussa, ja kävimme kertomassa kihloista waarille sairaalassa huhtikuun alussa. Waari tuumasi, että komea on sulhanen vaan ei ole morsiamessakaan mitään vikaa. Waari kuoli vajaa kaksi kuukautta käyntimme jälkeen. Olen iloinen, että hän ehti kuitenkin kuulla, miten elämäni on menossa eteenpäin.

Häämme juhlittiin saman vuoden syyskuussa. Niitäkin viilsi surun kare, sillä miehen äiti kuoli vain vähän ennen kuin suhteemme alkoi. Yksi tärkeä ihminen ei ollut juhlimassa kanssamme. Appiukko piti juhlissa niin koskettavan puheen, että kaikki vieraat pyyhkivät kyyneleitä.

Usein tuntuu, että ei ole toista ilman toista. Suru varjostaa suurta onnea mutta samanaikainen onni auttaa selviämään raskaista karikoista.

Onko kyseessä karma vai jonkinlainen elämän tasapaino?

Ihminenhän voisi vallan ylpistyä ja nitkahtaa paikaltaa, jos elämässä saisi vain nauttia ihanista ja hyvistä asioista. Toisaalta hyvät hetket eivät varmaan tuntuisi miltään, jos niille ei olisi vertailukohtaa. Kolikkoon kuuluu aina kaksi puolta eikä yhtä ole ilman toista.

Tämä vuosi on ollut samanlaista vuoristorataa kuin viime vuosi.

Esikoisteokseni julkaistaan syksyllä. Jihuu! Ja juuri hiljattain sain tietää, että myös sen jatko-osa julkaistaan ihan varmasti, ja vielä nopeammin kuin osasin ikinä odottaakaan. Kustantamon mielestä Hiljan tarinan pitäisi jatkua jo keväällä 2018. (Jihuu ja tupla-apua!)

Tämä kirjoittamisen, auringon ja iloisten uutisten kesä ei kuitenkaan ole sujunut ilman suuria suruja.

Kuva: Lempipaikkojani Jonna

Olemme jo jonkin aikaa haaveilleet lapsesta, ja ehdin jo hetken aikaa iloita uudesta elämästä. Mutta pieni alku ei jaksanutkaan kasvaa pidemmälle. Olen selvinnyt tilanteesta yllättävän hyvin, mutta uskon, että siihen on auttanut tämä kaikki meneillään oleva. On niin paljon kivaa ja jännää, mikä vie ajatukset muualle, että huonotkin uutiset kestää. Elämän tasapaino.

Elämä on ihanaa ja mahtavaa ja kutkuttavan jännittävää, mutta toivon kovasti, että niitä tavallisiakin vuosia on taas joskus tulossa. Kaiken kuplimisen, aallonharjojen, surun ja odottamisen jälkeen voisin ihan hyvin elää taas sellaista arkea, jossa ei tapahdu mitään suurta ja mieletöntä suuntaan taikka toiseen. Mutta onkohan se sellainen elämä oikeaa elämää laisinkaan?

Ehkä aikuisuus onkin myrskystä toiseen menemistä ja ajoittaisia suvantopaikkoja, joissa hengähtää.

Sinua voisi kiinnostaa myös:

Yhden elämän mittainen ikä

Syksyn mainioin lastenkirja

"Sain nimen Hilja, koska äiti ja isä ajattelivat, että minusta tulee yhtä rauhallinen kuin isosiskosta. Mutta voin kertoa sinulle, etteivät äidit ja isät aina tiedä kaikkea..."

Olen pahoillani. Otsikko saattaa olla liikaa luvattu, mutta minulle on monesta suunnasta vakuuteltu, että itse pitää mainostaa ja tehdä, sillä muuten kukaan ei löydä esikoiskirjaa. Kukas sen kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. Mutta on se suomalaiselle silti vaikeaa.

Tänään sanoin Hilja ja vihreän talon kesä -lastenromaanini käsikirjoitukselle heippa. Tekstiä voisi hioa loputtomiin, mutta nyt on aika päättää, että se on tässä. Viimeinen oikolukukierros on tehty ja elokuussa tekstiä odottaa taitto ja muut valmistelutyöt ja sitten se menee painoon.  Lopullinen teos on käsissäni lokakuussa, mutta en osaa vieläkään kuvitella, miltä se tuntuu.

Kun kirja on julkaistu, on ensimmäisestä ideasta valmiiseen kirjaan kulunut kaksi vuotta. Aloittaessani en ajatellut, että tästä tulee kirja, ja nyt teoksen valmistuessa mietin, miten pitkä ja hauska matka tämä onkaan ollut.

Olen viettänyt paljon aikaa Mansikkatädin ja Valkoherukkamummon kanssa, joten on mukavaa, että pian lukijatkin pääsevät tutustumaan heihin. Voin sanoa, että lastenkirjailijan elämä on hauskaa ja etuoikeutettuakin, kun saa ihan luvalla seurustella päivät pitkät kuvitteellisten hahmojen kanssa. Mieluummin otan kirjailijan kuin hullun statuksen, kiitos.

Lähdin tänään poikkeuksellisesti läppärin kanssa lähikahvilaan, sillä ajattelin, että tätä viimeistä läpilukua täytyy juhlistaa. Samalla varmistin työrauhan, sillä kahvilassa ei ollut wifiä enkä voinut lukemisen ohessa poukkoilla nettiin ja takaisin.

Työskentely sujui paremmin kuin odotin, ja pystyin keskittymään, vaikka oli musiikkia, muita asiakkaita ja kesken kaiken pientä hässäkkää, kun yksi kahvilan ikkunoista vaihdettiin, sattumalta juuri tänään. Saksankielinen höpötys ja englanninkielinen musiikki oli kuitenkin helpompaa sulkea korvista kuin suomen kieli olisi ollut.

Kaksi kahvia, salaatti ja limonaadi myöhemmin totesin, että näin pitäisi tehdä useamminkin. Kotona puurtaminen on rauhallista ja mukavaa, mutta näköjään ympäristön vaihdos inspiroi ja estää samalla kaikenlaiset sijaistoimet, kuten yllättävän tiskaamisinnon tai facebookissa hyppäämisen.

Tässä välissä on syytä kehua kustantamoani. Paljon kuulee siitä, ettei kirjoja enää ehditä kustannustoimittaa kunnolla, ja huomaahan sen painetuistakin kirjoista, miten paljon kirjoitusvirheitä ja muuta sinne on saattanut jäädä. Minulla on Kustannus-Mäkelällä turvallinen olo. Teksti käytiin läpi kustannustoimittajan kanssa talvella, ja sen on nyt kesällä oikolukenut oman kustannustoimittajani lisäksi vielä toinenkin toimittaja. Jos lopullisessa teoksessa tulee olemaan kirjoitusvirheitä, ne ovat latojan vika.

Kuva: Nadja Sarell

Tällä hetkellä pelottaa ja hirvittää mutta samalla odotus on kutkuttavaa. Onneksi en viime lokakuussa kustannussopimuksen saadessani tajunnut, miten kauan kustannusprosessi kestää. Kaikki vie kohti lopputulosta: pressikuvien otto, sopimusneuvottelut ja sopimuksen allekirjoittaminen, katalogitekstin  hiominen, syksyn kirjakatalogin julkaisu, kuvittajan valinta ja neuvottelut hänen kanssaan, kirjanjulkkarien ja kirjan mainostamisen suunnittelu...

Olen myös ihmetellen seuraillut kirjastojen ennakkotilauksia ja kirjan ilmestymistä erilaisiin verkkokauppoihin. Hiljattain varmistui sekin, että tulen esiintymään Helsingin kirjamessuilla lokakuussa. Huisin jännää! 

Kuva: Nadja Sarell

Samaan aikaan elämä menee kovaa vauhtia eteenpäin. Aloitin helmikuussa jatko-osan kirjoittamisen, ja se on tällä hetkellä loppusuoralla. Tiesin ensimmäistä tarinaa viimeistellessäni, miten toinen tulee käynnistymään. Pidin talvella tarkoituksella kirjoittamistaukoa, keräilin ideoita ja säntäsin helmikuussa vauhtiin. Jatko-osa valmistunee samanlaisella aikataululla kuin esikoinen, eli pian alkaa uusi vuoden kestävä odotus- ja hiomisprosessi.

En tiedä, mihin tämä johtaa, ja missä ollaan viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta tämä hetki, juuri nyt, on hyvä, ja aion ottaa siitä kaiken irti. Ehkä joskus kaivan hyllystä pölyyntyneet Hilja-kirjat, joiden olemassaoloa ei muista kukaan muu kuin kirjoittajan äiti, ja totean, että kaikkea sitä tulikin nuorena tehtyä. Hyvä kuitenkin, että uskalsin.

Kaikki tuntuu edelleen epätodelliselta, vaikka kyllä tämä nyt ihan aikuisten oikeasti tapahtuu:
Hilja ja vihreän talon kesä kirjakaupoissa 15.10. 2017 alkaen.

Brysseli, vastakohtien kaupunki

Brysselissä herkutellaan suolalla tai sokerilla, siellä ajetaan EU:n työsuhdeautoilla mutta kerjätään kadulla, sieltä löytyvät Euroopan kalleimmat asunnot ja ongelmallisimmat lähiöt. Siellä on myös kivoja baareja, joiden edessä päivystävät iltatytöt asiakkaitaan. Parin käynnin kokemuksella voin sanoa, että Brysselin viehätys ja outous perustuvat vastakohtiin.

Ensimmäisellä reissullani neljä vuotta sitten en ihastunut. Odotin Euroopan Unionin pääkallopaikalta loistokkuutta. Sen sijaan kapeat mutkittelevat pikkukadut täyttyivät iltaisin roskapusseista, jotka kaupungin puhtaanapito aamuisin siivoaa, ja hajuja oli monenlaisia, mutta erityisesti niitä pahoja. Brysseli on hyvin multikulti, ja asukkaat ovat yhtä värikkäitä ja monikulttuurisia kuin koko kaupunki.

Keskustan rakennuskanta on sekoitus vanhaa ja ränsistynyttä, vanhaa ja hoidettua, 50-luvun elementtejä ja uudempia lasitaloja. Ydinkeskustassa on tällä hetkellä menossa useampikin iso rakennus- tai remonttiprojekti. Pohjoisen rautatieaseman ympärille levittäytyvät firmojen lasiset kolossit ja niiden eteläpuolelle isot hotelliketjut, joiden kulmilta alkaa vanhan keskustan shoppailu- ja ravintola-alue.

Ydinkeskustan eteläpuolella sijaitsevat vanhat työläiskorttelit, jotka nykyään ovat designin ja taiteen ja tietysti hipsterien suosiossa. Mutta kanavan länsipuolelle, sinne älkää menkö, sillä sieltä alkaa Molenbeek, yksi tämänhetkisen Euroopan pahamaineisimmista lähiöistä. 

Tänä viikonloppuna hautasin edellisen kerran pettymyksen ja lähdin matkaan avoimin mielin.

Vuorokauden mittainen reissu oli spontaaani idea, sillä varasimme junamatkat ja hotellin vasta kaksi viikkoa sitten. Kölnistä pääsee Brysseliin junalla alle kahdessa tunnissa, ja edullisia majapaikkoja on aina tarjolla. Myöskään juominen ja syöminen ei ole kallista, vaikka ytimessä liikuimmekin, joten pieni virkistysmatka ei käynyt kukkaron päälle.

Kölnissä parasta on se, että täältä pääsee helposti junalla pois, erityisesti Belgiaan, jonne haluan vielä viiden käynnin jälkeenkin ehdottomasti palata.

Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin ruoka.

Sekä belgialaiset ranskanperunat että vohvelit ovat maankuuluja ja oikeasti herkullisia. Matkakumppanini sanoi, että hän niin lihoisi, jos asuisi joskus Belgiassa vähän kauemmin. 

Brysselissä oli paljon kalaravintoloita, ja simpukka vaikutti olevan tämän hetken hittituote. Monikulttuurisessa kaupungissa on monipuolinen ruokatarjonta, joten keskittymänomaisesti sijaitsevina löysimme ainakin espanjalaisen, marokkolaisen ja kiinalaisen ravintolakadun. Kyllästymään ei missään tapauksessa pääse.

Toisekseen juoma.

Minun piti aikoinaan vähän opettelemalla opetella juomaan olutta, ja ensimmäinen kokonaan itse juomani olut oli belgialainen. Belgia onkin maa, jota oluen ystävä ei voi ohittaa. Varoituksen sana tosin siitä, että belgialaiset oluet ovat yleensä hyvin vahvoja, joten juomien lukumäärää kannattaa tarkkailla. Oma ehdoton suosikkini on kirsikkaolut.

Kolmanneksi tunnelma.

Belgialaiset ovat paljon rennompia kuin saksalaiset. Maassa puhutaan montaa kieltä ja siellä asuu niin monenmaalaista porukkaa, että asukkaita leimaa jonkinlainen hyväksymisen ilmapiiri. Lähikaupunki Antwerpenissa puhutaan flaamia, mutta Brysselissä pääasiassa ranskaa. Ihmiset vaikuttavat myös maan pääkaupungissa yllättävän leppoisilta, ainakin kun saksalaisiin vertaa.

Ehkä tunnelma on sekoitus kieliä, erilaisia kulttuureja ja ympäristöä, joka ei ole kovin siloiteltu. Päinvastoin.

Belgialaisen tunnelman ydin ovat ravintola-aukiot. Ei tarvitse olla isokaan aukio tai Platz, niin kyllähän siihen joku on laittanut terassin pystyyn. Vietimme lauantai-illan St. Gillesin kaupunginosassa ja samannimisen kirkon kupeessa seuraten syömisen ja juomisen ohessa aukion iltaa. Paikalla oli nuoria ja vanhoja, kaveriporukoita ja lapsiperheitä, ja tunnelma tosi mukava ja leppoisa. (Kaiken takana lienee belgialainen olut.) Samantyylinen aukio on eräs lempipaikoistani Antwerpenissa.

Saksassakin on biergarteneita ja Kölnin vanhassa kaupungissa useita terasseja, mutta ei se ole sama. Vai johtuukohan se siitä, että täällä ne ovat minulle tuttuja ja turistien kyllästämiä, mutta Belgiassa olen itse se uusi ja ulkopuolinen..

Neljänneksi inspiroiva ympäristö

Brysseli on kuvaajaa innostava paikka. Kaupunkien erilaiset fasadit, unohtuneet kujat, ristiriidat ja seinämaalaukset kutsuvat tutkimaan. Kävelijä löytää paljon, ja kuuluisien sarjakuvaseinien bongaus kuuluu monen turistin ohjelmaan. Brysselin idylli muodostuu rappioromantiikasta eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua kauniiksi kaupungiksi, vaikka siellä kauniita kulmia onkin.

Kadunkulkijoita viihdyttävät myös hauskat patsaat.

Viidenneksi yllätyksellisyys

Belgiassa voi viettää mukavan kaupunkiloman ruuan, juoman ja kulttuurin parissa tai sinne voi mennä rantalomalle. Länsirannikko rajautuu Atlantiin ja on pääasiassa hiekkarantaa. En ollut tajunnut tätä ennen kuin lähdin muutama vuosi sitten rantalomalle Belgiaan. Joo, Belgiassa ei juuri ole vuoria enkä tiedä vaellusmaastoistakaan, mutta siellä voi antaa itsensä yllättyä.

Tässähän kävi nimittäin niin, että me menimme sinne Molenbeekiin, kielloista huolimatta.  

Meillä oli tänään pari tuntia aikaa ennen junan lähtöä ja mietimme, mitä tehdä. Seuralainen ehdotti retkeä kuuluisaan kirkkoon, joka sijaitsisi vähän kauempana keskustasta ja jossa hän ei ole koskaan ehtinyt käydä.  Basilikalla on monta nimeä: National Basilica of the Sacred Heart on ranskaksi Basilique Nationale du Sacré-Cœur  ja hollanniksi Nationale Basiliek van het Heilig-Hart. Paikalliset nimittävät sitä Koekelberg Basilicaksi. Se on yksi  maailman kymmenestä suurimmasta katolisesta kirkosta ja edustaa jugendtyyliä tai art decoa.

Meille sanottiin hotellilla, että kahden blondin ei kannata lähteä seikkailemaan ympäri asuinaluetta, vaan kirkkoon on parasta mennä metrolla. Lähin metroasema on vain ison puiston päässä basilikasta. Ajatukseni ongelmalähiöstä on vähän eri kuin näkemämme söpöt asuintalot ja lapset leikkimässä puistossa, jonka keskellä oleva idyllinen ravintola oli täynnä lounasvieraita.

Basilikassa meitä odotti yllätys. Siellä oli juuri loppumassa katolinen jumalanpalvelus, joka oli koristeista päätellen samalla jonkin pyhän hengen - yhteisön 50-vuotisjuhla. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, ja siellä oli hyvä meininki. Alttarilla oli 6 pappia, joiden jutuille yleisö kuului jopa nauravan. Pappien takana oli iso kuoro ja vieressä monisoittiminen bändi. Ihmiset tanssivat ja lauloivat ja taputtivat käsiään. Suurin osa oli värikkäisiin pukuihin pukeutuneita mustia, eikä tilaisuus oikein vastannut  perinteistä käsitystä katolisesta messusta. 

Tilaisuuden jälkeen ihmiset tanssivat ulos, jossa odotti Aperitif eli lasi skumppaa tai mehua.

Kirkon sisäkuvat jäivät nyt ottamatta, sillä siellä ei oikein voinut kuvata, mutta olihan tapaus.

Tutkimme karttaa ja totesimme, että emme tosiaan ole kaukana ydinkeskustasta, joten päätimme kävellä ison bulevardin laitaa takaisin. Siellä oli joitain sivukatuja, joille en olisi ehkä mennyt, ja katukahviloita, joissa oli vain miehiä, mutta ei lähiö keskellä kirkasta sunnuntaita kovin pahalta vaikuttanut. 

Koko kotimatkan mietimme, milloin palaamme Belgiaan seuraavan kerran ja  mihin siellä menisimme. Varmaa joka tapauksessa on, että Belgia, me tapaamme jälleen. 

Kurkistus kulissien taakse - HAASTE

Sosiaalinen media täyttyy näin heinäkuussa lomakuvista ja kesän riemuista. Mutta sitten on meitä, joiden loma ei vieläkään ole alkanut, vaikka helteitä on jo tullut ja mennyt. Siksipä ajattelin heittää ilmaan pienen kesähaasteen kaikille niille, jotka kuluttavat heinäkuunsa töissä ja työpisteiden äärellä. Toki kesälomalainenkin saa osallistua, jos sattuu olemaan kotona.

Minua kiinnostaa missä ja minkälaisessa ympäristössä konkreettisesti olet, kun kirjoitat blogia. Mikä on se nurkkaus tai paikka kotona, jossa ajatuksesi saavat lentää?

Onko sinulla kotona työpöytä, istutko auringossa terassilla vai tuvassa takkatulen ääressä? Onko kirjoitusasusi pyjama vai hellemekko? Löytyykö kädestä kahvikuppi vai viinilasi?

Tehdään kesän kunniaksi kurkistus kulissien taakse!

Minun työpisteeni on työ/vierashuoneen työpöytä.

Sain tämän Ikean halpispöydän jonkun muuton yhteydessä uuden asuntoni edelliseltä asukkaalta. Tähän asuntoon muutettaessa lakkasin sen mustaksi ja se muuttui ruokapöydästä kirjoituspöydäksi. Oma kirjoittamisen tilani on rauhallinen ja mahdollisimman virikkeetön. En voi keskittyä, jos ympärillä lojuu tavaraa enkä kuuntele kirjoittaessa musiikkia. Tuijottelen kirjoituspöydän yli naapuritalon seinää, jota kiipeävä kasvi on eri vuodenaikoina eri värinen. Tärkeää on myös talon yllä näkyvä kaistale taivasta. Umpiossa en voisi kirjoittaa.

Jaamme työpöydän ja samalla työhuoneen käytön miehen kanssa. Minun ovat aamut ja päivät, miehen illat ja viikonloput. Se ei aina ole täysin ongelmatonta, sillä aamuni alkavat usein siivoamalla huoneesta miehen jäljet, kuten pöydälle kerääntyneet kupit, x-boksin osat ja niin edelleen. Pöydällä lojuu aina koneen osia, joita en itse käytä. Huomaa myös saksa-tanska -sanakirjat, joilla on tärkeä tehtävä.

Sekä esikoiskirjani että tulossa olevat jatko-osa on kirjoitettu mustan pöydän ääressä, kuten suurin osa viimeisen vuoden blogipostauksistakin. Kämppä alkaa olla muuten sisustettu mutta tämä huone on vielä kysymysmerkki. Tärkeintä on funktionaalisuus eli se, että on pöytä kirjoittamista varten, sohva elokuvien katsomiseen ja tilaa vieraiden majoittua. Kutsun tätä välillä mummokammariksi, koska värit ja tyyli ovat vähän sellaiset. Toisaalta täällä on juuri oikea energia satukirjojen kirjoittamiseen.

Meidän kotia vastapäätä on ihana kahvila ja lähistöllä monia muita. Ajattelen aina, että joskus menen viettämään aamua coolisti ja kaupunkilaisesti kahvilaan ja juon kupillisen herkullista maitokahvia samalla, kun kaivan läppärin esiin kirjoittamista varten. Ja kissan viikset. Täällä sitä verkkarit päällä ja villasukat jalassa näppäillään menemään. Vuoden kylmimpänä aikana jalkoja lämmittää myös viltti.

Haastan sinut, bloggaajakollega, joko lähettämään minulle sähköpostiin (viherjuuria@gmail.com) kuvan ja pienen kommentin, jossa kerrot kirjoittamisympäristöstäsi ja työpisteestäsi ja joista koostan pian yhteispostauksen, ja/tai kirjoittamaan kokonaisen postauksen omasta työpöydästäsi. Lähetä minulle linkki tuotokseesi ensi viikon aikana, sillä julkaisen kuvia ja linkkaan postauksia omaan tulevaan yhteispostaukseensa tämän kuun lopussa. 

Kirjoittamisiloa!

Maailman parhaat iltasadut

Valitettavasti en voi muistaa, mitä meillä luettiin iltasaduksi, mutta sen muistan, että meidän perheessä luettiin aina paljon ja että lempisatuni kaikista klassikoista oli Tittelintuure. Waarilan kirjahyllyssä oli metrin verran klassikkosatuja pieniä lukijoita odottamassa ja kotihyllyä täyttivät ainakin Lasten kirjakerhon kirjat ja Aku Ankat.

Sen jälkeen, kun opin 5-vuotiaana lukemaan, olen lukenut aina. Uskoisin, että sillä oli asiaan suuri vaikutus, että kotona oli paljon kirjoja ja kaikki muutkin perheenjäsenet lukivat. Kirjastoretket olivat kaupunkihumputtelupäivien kohokohtia ja joululahjapaketeista ainakin yksi oli kova. Vanhemmilla ja ympäristöllä onkin suuren suuri vaikutus lapsen lukemisharrastukselle.

Kirjat ovat Suomessa varsin kalliita eikä kaikilla ole lähistöllään kirjastoja. Ulkosuomalaisilla rajoitteet ovat vielä vahvemmat. On usein vaikea löytää suomenkielistä luettavaa eivätkä kirjakaupatkaan postita ulkomaille. Onneksi vuodesta 2015 on ollut mahdollista lukea suomenkielisiä satuja ilmaiseksi tabletilta tai puhelimesta. Iltasatu.org on maksuton verkkopalvelu, jonka tavoite on kannustaa lukemaan lapsille ja samalla tuoda uutta lastenkirjallisuutta koteihin.

Iltasatu.org -sivulla on tällä hetkellä 75 satua ja uusi tarinoita putkahtelee jatkuvasti, joten sivulla kannattaa käydä säännöllisesti. Luetuimpien listalla ovat monet klassikkosadut, jotka on kerrottu uudelleen sujuvalla kielellä. Samalla ne ovat saaneet kylkeensä uuden kuvituksen. Iltasaduiksi voi valita Lumikin, Saapasjalkakissan, Hannun ja Kertun tai Hiiri kissan räätälinä -tarinan. Sivun luetuimmat sadut ovat tällä hetkellä Piparkakkupoika (62 458 lukukertaa) ja Korppi ja kettu (41 500 lukukertaa). Tarjolla on kuitenkin myös paljon uutta suomalaista kirjallisuutta.

Iltasatu.org -sivulla voi lukea satuja myös nykyajasta tutuilta tekijöiltä. Kirsi Kunnas, Timo Parvela ja Jukka Itkonen ovat jo kaikkien tuntemia lastenkirjailijoita, mutta uusinta sukupolvea edustavat Myry Voipio, Veera Salmi ja Tiina Ahoniemin. Ahoniemi ei ole vain värikäs kuvittaja vaan myös mielikuvituksekas kertoja. Omakustanteena julkaistu Aapeli ja outo röyh on valloittava tarina Aapelin perheestä ja siitä, kun äidin vatsaan muuttaa jokin outo olio. Ainakin minua se viihdytti kovasti.

Värikkäästä kuvituksesta puheen ollen täytyy nostaa esiin sivun kaksi kuvituksellista ihanuutta. Muutama kuvittaja on ottanut verkkoalustan teknologia kokonaisuudessaan käyttöönsä, ja lopputulos on onnistunut.

Sivuston sadut eivät ole vain lyhyitä katkelmia vaan joukossa on kokonaisia kirjojakin. Liisa Ihmemaassa on julkaistu Tuomas Nevalinnan suomentamana versiona ja hieman lyhennettynä, mutta siitä riittää silti iltasatua moneksi illaksi. Iina Kuulan kuvitus hyödyntää animaatiota: Liisa putoaa kaninkoloon ja pienenee ja suurenee lukijan silmien edessä. Valloittavaa!

Kaikista uusin sivuston julkaisu on Leea Simolan omakustanne Siri yöhiippailulla. Simolan viime vuonna julkaisema esikoiskirja Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti) oli ihastuttava kertomus lasten leikeistä ja mielikuvituksen voimasta. Yöhiippailu jatkaa Sirin ja Siinan seikkailuja mutta tällä kertaa leikki ei sijoitu päivään vaan yöhön, jolloin kaikki näyttää erilaiselta. Nakki-koiran pimeässä röhnöttävä hahmo voi säikäyttää, mutta ei silti estä lapsia jatkamasta kartan ohjaamaan suuntaan - kohti keittiön herkkukaappia. Kuinkas sitten kävikään, sen voi lukea sadusta. 

Simolan kuvituskuvat ovat animoituja ja niissä kaikissa tapahtuu jokin pieni liike. Peitto kohoile koiran hengityksen myötä, valot syttyvät tai sammuvat ja silmät liikkuvat. Värimaailma on esikoiskirjasta tuttu. Toivon, että Sirin ja Siinan seikkailut pääsevät jatkumaan tulevaisuudessakin.

Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu oman kirjallisen lapsuuteni ja nykyajan iltasatujen välillä. Oma satutekeleeni Morsiamen ilmalento oli ensimmäinen koskaan kirjoittamani satu ja sivuston ensimmäinen omakustanne - kiitos siitä. Se oli alku. Hauska sattuma on muuten se, että menin naimisiin tasan vuosi hääpäivästä kertovan sadun julkaisemisen jälkeen. Onneksi silloin ei ollut tuulinen päivä.

Iltasatu.org - on valittu mukaan osaksi Suomen Itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa vuonna 2017. 

Lukuiloa toivottaen, H

Lue myös:

Syksyn mainioin lastenkirja

Vuoden 2016 parhaat lasten- ja nuortenkirjat

Maanantaikappale

Suomessa korostetaan aina sitä, ettei raskaus ole sairaus, vaan halonhakkuu ja aamulypsyt saavat jatkua niin kuin ennenkin. Olen usein seurannut sivusta, miten Saksassa kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvä otetaan erittäin vakavasti. Jopa istumatyötä tekevät joutuvat raskauden aikana kirjoittamaan raportin työn vaarallisuudesta ja työvaiheista, jotka saattaisivat haitata raskautta. Äitiyslomalle jäädään kuusi viikkoa ennen synnytystä, ja syntymän jälkeen kätilö tulee käymään kotona joka päivä ensimmäisten kahden viikon aikana.

Suomalainen puistelee päätään, mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, on kiva tuntea, että huolehditaan:

Suomessa olisin edelleen odottanut ensimmäistä virallista eli 12-viikon ultraa, kun Saksassa takana oli jo kolme kontrollia ja koko tilannekin operoitu pois päiväjärjestyksestä.

Raskaus ja erityisesti sen alku ovat jännittävää aikaa. Ensimmäisestä plusviivasta lopulliseen tuotokseen on pitkä ja usein hyvin epävarma matka, jossa ei auta muu kuin odottaminen. Ilmeisesti alkuraskauden keskenmenojen prosentti on 10-15 mutta omat empiiriset tutkimukseni kertovat, että ne ovat erittäin tavallisia erityisesti ensimmäisen kohdalla mutta lähes jokaisella monilapsisella äidillä on kokemusta varhaisesta keskenmenosta tai tuulimunasta. Kun ihmisten kanssa alkaa puhua teemasta, tuntuu, että kaikilla on jotain kerrottavaa tai jaettavaa.

Saksassa ei ole neuvoloita, vaan jokainen voi valita omat lääkärinsä ja yksityispraktiikkansa, joissa käy. Otin siis testin jälkeen yhteyttä lääkäriini, ja minut pyydettiin heti käymään. Ensimmäinen käynti oli noin viikolla 6+2. Ultrassa ei näkynyt vielä juuri mitään, ja siitäkös lääkäri panikoitui. Saman tien oli otettava verikokeet, ehkä olisi tultava jo kahden päivän päästä seuraavaan kontrolliin tai vähintään mentävä seuraavan lomaviikon aikana lomapaikassa lääkärille.

Suomalainen ihmettelee haloota, koska on ihan tavallisia, ettei raskaus ole kellotettu vaan alussa odotellaan ja katsotaan, onko se alkanut laskelmia myöhemmin vai onko tilanteessa oikeasti ongelma. 

Varasin seuraavan ajan kahden viikon päähän ja sanoin, että odotetaan nyt ihan rauhassa.

Uudessa kontrollissa näkyi, että kyllä siellä jotain taitaa kasvaa, mutta mieli oli edelleen hyvin varautunut. Kävimme miehen kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miksi en iloitse tapahtuneesta vaan hermoilen ja pidän itseni etäällä. Näin jälkikäteen minusta tuntuu, että elimistöni kertoi minulle, että kaikki ei ole kunnossa ja että on parempi pitää tunteet erossa tilanteesta.

Seuraavassa kontrollissa kaksi viikkoa myöhemmin nimittäin näkyi, ettei alku ollut jaksanut alkua pidemmälle. Olin jo uumoillut sitä jonkin aikaa, ja ensimmäinen tunteeni oli helpotus siitä, että tilanne on vihdoin selvä. On tietysti harmi, että näin kävi, mutta samalla tuntuu, että mitään ei ollut ehtinyt vielä edes kunnolla alkaa, joten menetettävääkään ei ollut. 

Ymmärtääkseni Suomessa tällaiset tapaukset hoidetaan nykyään lähes aina lääkkeiden avulla. Saksassa lääkäri antoi minulle kaksi vaihtoehtoa: joko odotellaan, että luonto siivoaa, tai sitten edessä on kaavinta eli sairaalaoperaatio. Valitsin jälkimmäisen, sain lähetteen ja kävelin lääkäriltä suoraan lähimpään sairaalaan. Sieltä sain tutkimusajan seuraavaksi aamuksi.

En ole koskaan ollut sairaalassa tai missään operaatiossa edes Suomessa, joten oli hyvin pelottavaa mennä hoitamaan asioita vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Minut vastaanottanut sairaala oli katolinen sairaala, mikä näkyi muun muassa seinillä roikkuvissa risteissä. Vietin siellä kaksi aamupäivän tuntia tavaten kuusi eri ihmistä ja käyden läpi kaikki operaation tarvitsemat valmistelut.

Kaikki työntekijät olivat hyvin avuliaita ja kohtasivat minut kiireettä ja ihmisenä. Jos minulla olisi ollut tapahtuneen kanssa isompi ongelma, olisin varmasti saanut purkaa sitä rauhassa. Ensin kävin tapahtumat läpi sairaanhoitajan kanssa, joka täytti papereita lääkäriä varten. Sitten sairaalan lääkäri tutki minut yhdessä toisen sairaanhoitajan kanssa. Kysyessäni lääkkeellisestä tyhjennyksestä hän piti sitä hyvin epävarmana ja suositteli ehdottomasti operaatiota. Jäin miettimään, onko katolisuudella vaikutusta vastaukseen.

Lääkäri oli muuten todella ihana! Hän oli sitä mieltä, että olemme niin nuoria, että kaikki on vielä mahdollista eikä ole tarvetta ottaa stressiä. Tällaista kuulee Suomessa harvoin, mutta Saksassahan lapsia saadaan selvästi myöhemmin kuin kotimaassa.

Seuraavaksi minut ohjattiin osastolle, joka hoitaisi operaation. Siellä join kahvia johtavan hoitajan kanssa ja sain muun muassa kuulla hautajaisista. 

Hoitaja kertoi, ettei heillä heitetä tällaista leikkausjätettä pois, vaan se haudataan Kölnin pohjoiselle hautausmaalle. Kaksi kertaa vuodessa järjestetään muistojumalanpalvelus, johon asianosaiset ovat tervetulleita. Saimme kutsun seuraavaan tilaisuuteen, joka on elokuussa. Kuten sanoin, kyseessä oli katolinen sairaala.

Lopulta kävin vielä neuvottelemassa anestesialääkärin kanssa, ja kaikki oli selvää. 

Olisin saanut operaation jo seuraavaksi päiväksi, mutta pyysin sen vasta sitä seuraavalle päivälle. 

Mies huomasi, miten paniikissa olen, joten hän tarjoutui tulemaan mukaan. Se olikin aivan mahtava tarjous, sillä sairaalassa kului puoli päivää, kun odotusaikaa oli ennen ja palautumisaikaa jälkeen. Selvisin rauhoittavan lääkkeen, miehen tuen ja eväsruisleipien avulla, vaikka leikkaussalikäytävässä jouduinkin hetken ajattelemaan opiskeluaikojeni kesätyöpaikan HK:n lihaleikkaamoa. Siitä vaan kinkku tiskiin ja palasiksi. Mutta operaatiota valmistelevat ihmiset olivat ihania, sillä pelkoni huomattuaan he käskivät minun ajatella lomarantaa ja kocktaileja. Heräsin narkoosista pettymykseen, sillä olisin halunnut jäädä uinumaan rannalle ystävien kanssa.

Elämä on pitkä, ja siihen mahtuu monenlaista ja myös kokemuksia, joita ei olisi toivonut. Minua on helpottanut paljon, kun olen ymmärtänyt, että on asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Meille ei tullut "Aatosta" vaan tuli maanantaikappale, mutta ehkä seuraavan kerran palaamme tuosta samasta sairaalasta kolmestaan kotiin jonkun toisen kanssa. Toisaalta, jos niin ei ole tarkoitus tapahtua, olen varmasti elämässäni onnellinen näinkin.

Lähetän sympatiaa ja voimia kaikille saman kokeneille <3 

Rakkaudentunnustus

                                                                                                                *Yhteistyössä TwistBen kanssa

Mies tulee Pohjois-Saksasta, jossa ei turhia lörpötellä. Jotain suomalaisen juroa ja tuttua on siinä, että rakkautta ei vakuutella vaan lähinnä luvataan ilmoittaa, jos tilanne muuttuu. No, ihan näin paha tilanne ei sentään ole, mutta minä olen meillä se, joka tuottaa enemmän niin puhetta kuin kirjoitettuakin tekstiä, joten mahtuuhan sinne sekaan enemmän sitä rakkauspuhettakin.

Sanojen sijaan meillä tunnustetaan rakkaus teoilla.

Yksi niistä on joka-aamuinen aamupalasmoothie.

En ole ihan varma siitä, milloin kaikki alkoi. Olemme asuneet yhdessä reilut kaksi vuotta, joten se oli joskus ensimmäisen vuoden aikana. Mies oli ostanut minulle TEHOSEKOiTTIMEN joululahjaksi eräänä jouluna seurustelun alkuvaiheessa. Perhe hieman naureskeli, että voi kai tyttöystävälle jotain romanttisempaakin antaa, mutta hän on käytännön mies. Yhteen muuttaessa kone päätyi samaan talouteen, ja mies innostui siitä itse.

Taustalla on työaamujen optimointi. Smoothien valmistaminen, pullottaminen ja kuljettaminen töihin sujuu nopeasti ja vaivattomasti, ja työpäivä alkaa hiljalleen aamupalasmoothien ja kahvin kera. Aluksi mies valmisti smoothien lähinnä itselleen, koska minulla on harvoin aamuisin mihinkään kiire. Voi olla, että pyysin vienosti annoskoon suurentamista, mutta sen jälkeen minua on jääkaapissa odottanut joka aamu iso lasillinen tuoreutta.

Meillä on kaksi lempismoothieta, vihersmoothie ja marjasmoothie.

Pääraaka-aineina seassa on aina banaania, pähkinöitä, soijajukurttia ja jotain jäistä, mutta muuten sisältö saattaa vaihdella. Usein mukana on omenaa tai muita hedelmiä mutta varsinaisia reseptejä on kaksi. Viime aikoina mukana on ollut myös kotipaikkakuntani Asikkalan omaa kauratuotetta.

Marjasmoohtiesta käydään hieman kiistaa. Minä haluan mukaan vadelmia ja mustikoita eli kunnon marjoja. Mies on saksalainen, joten hän pitää kirsikoista. Jonkinlainen kompromissi on sekoittaa smoothieen jäisiä kirsikoita ja suomalaisia marjajauheita. Mies saa makeutensa ja minä terveelliset vitamiinit.

Kuivatut marjajauheet ovat muuten asia, joita hamstraan Suomesta ja pyydän vieraitakin aina tuomaan. Saksassa, kuten Keski-Euroopassa muutenkaan, ei ole ihania raikkaita marjametsiä, mutta onneksi korvaavia aineita saa nykyään purkeista. TwistBe postittaa tilauksia myös ulkomaille, eli suosittelen sivustoa, jos kotimaisten marjojen sekä muiden luonnontuotteiden ja kosmetiikan ikävä tai tarve iskee kovin suureksi.

Toinen aamupalasmoothiemme on vihreä pinaattismoothie. Siihen tulee vakioaineiden lisäksi jäistä pinaattia, tuoretta inkivääriä ja appelsiinimehua. Pinaatissa on muuten sellainen juttu, että siitä tulee helposti nurmikkoa, jos se ehtii lämmetä, mutta kylmänä smoothie on mitä raikkain. Kuulostaa siis pahemmalta kuin onkaan. Suosittelen!

Tämäkin aamu alkoi niin kuin muut arkiaamut.
Mies ponkaisi heti herätyskello soitua suihkuun, mutta minä sain vielä hetken lorvia. Keitän joka aamu vihreää teetä ja sen jälkeen istun työpöydän ääreen. Saatoin joskus hengata pitkään pyjamassa, mutta kun aamuisista kirjoitus- ja työsessioista on nykyään tullut rutiinia ja kirjailijuudesta työtä, koen tarpeelliseksi pukeutua päivävaatteisiin. Mitä naapuritkin sanoisivat, jos näkevät.

Aamuteen jälkeen kurkistan jääkaappiin ja katson, mitä mies on sinne jättänyt. Työpöytäsessio jatkuu smoothien kanssa, minkä jälkeen keitän aamukahvit. Aamun kirjoittamisesta iltapäivän päivätyöhön siirtyminen tapahtuu lounaalla.

Niistä rakkaudentunnustuksista vielä sen verran, että minä olen meillä se, joka pyörittää pyykit, hoitaa huonekasvit, sisustaa, siivoaa ja järjestelee. Rakkautta on viikata miehen kalsarit kaappiin viikko toisensa jälkeen, vaimitensenyton. Hyvänä vaimona ostan tietysti myös miehen lempiolutta aina silloin tällöin. Tärkeintä on, että rakkautta löytyy.

Miten teillä tunnustetaan ja näytetään rakkautta?

TwistBe Oy
Täyden palvelun verkkokauppa, maailmanlaajuiset toimitukset ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin myymälä Helsingin keskustassa.