Kesämökin lumo

 

 

 

Syke laskee jo mökkitietä ajaessa. Hiekkatie kapenee, kurvaa jyrkän alamäen jälkeen suon ohi vasemmalle ja kaartaan vielä yhden mäkikumpareen yli. Tien päässä odottaa tuttu mökki. Olen joskus ihmetellyt, miten ihmiset jaksavat lomailla samassa paikassa vuosi toisensa jälkeen, mutta olen alkanut ymmärtää. Kun tietää, mitä on vastassa ja miten homma toimii, lomatunnelmaan pääsee nopeammin.

 

Vietimme kesäloman samalla mökillä Suomessa, jolla olemme vierailleet jo neljä kertaa. Ytimme talvella miettiä muita vaihtoehtoja mutta lopulta emme keksineet mitään parempaa. Nukumme mökillä aina hyvin, metsästä ja rannasta löytyy kaikille mukavaa puuhaa, pidämme enemmän omasta rauhasta puiden keskellä kuin ihmisparvien täyttämistä turistirannoista. Hyttysistä emme pidä, mutta nekin siedämme. 

 

Parin päivän mökkeilyn jälkeen tuijottelin mökin kuistilta vesisateeseen ja mietin, miksi halusimmekaan tulla tänne. Edellisvuosina säät ovat aina suosineet, mutta tällä lomalla satoi melkein joka päivä ja viileääkin oli niin, että ostimme loman aikana jokaiselle uudet kollegehousut. Mutta johonkinhan kesämökin lumo perustuu. Mieleeni tuli tällaisia asioita:

1. Mökillä kaikki vie enemmän aikaa.

 

Puuhat, joiden tulee arjessa toimia nopeasti ja helposti, vaativat kikkailua mutta ovat mökillä mukavia toimia, joilla täyttää lomapäivä. Tiskaamisen voi aloittaa lämmittämällä saunan, jotta kiukaan padassa kuumenee myös tiskivesi. Mustikkapiirakkaa varten täytyy ensin mennä hakemaan mustikat metsästä, kalakeiton voi aloittaa onkimalla. Aamupalaksi on vadelmia, jos on käynyt poimimassa ne edellispäivänä.

 

Mökin juomavesi haetaan metsälähteestä puolen kilometrin päästä, käyttövesi pumpataan järvestä, vessatarpeet hoidetaan puuseessä tai kuusen alla. Bioroskat menevät kompostiin, paperi käytetään saunan sytykkeeksi. Elämä tuntuu ekologiselta ja luontoa kuormittamattomalta.

2. Oman naamansa voi unohtaa, kun ainoa peili on järven pinta.

 

Mökillä on pieniä peilejä ja hämärässä valossa niissä näyttää aina hyvältä. Joskus tulee vilkaistua naamaa pikaisesti tarkemmin tai kammattua hiukset, mutta meikattua ehkä vain, jos mennään ihmisten ilmoille, vaikka ei sitäkään varten aina jaksa. 

 

Kun vihreää seinää tuijottaa tarpeeksi kauan, alkaa itsekin muistuttaa puuta.

3. Mökillä ei tehdä selvää eroa ulko- ja sisätilan välillä.

 

Suurin osa elämästä tapahtuu pihapiirissä tai terassilla, lapsi saattaa viettää koko päivän ulkina. Jos ollaan sisällä, ovi on usein koko ajan auki. Tänä vuonna jouduimme tosin sateen takia vetäytymään tupaan useammin. Silloin takassa rätisi tuli ja pöydälle levitettiin Afrikan tähti, mutta sadepäivinäkin tuli vietettyä aikaa ulkona, sillä kuurot pyyhkivät nopeasti ohi,

 

Lapsi tosin leikki ulkona sateesta välittämättä. Sain hänestä aina myös seuraa mustikkametsään. Välillä sukelsimme takapihalta metsään tutkimaan, millaisia hämähäkinseittejä puissa on tai etsimään hauskan mallisia keppejä. On ihanaa seurata, miten kaupunkilapsi tottuu kulkemaan metsässä.

 

 

4. Mökkipuuhat ovat erilaisia kuin kotiarki.

 

Päivän to do -lista saattaa koostua majan rakentamisesta kalliolle, mustikkapiirakan teosta ja saunomisesta. Tärkeitä puuhia ovat myös lukeminen, lautapelien pelaaminen, uiminen, ruokien suunnitteleminen ja ruuan laittaminen. Kaikki alkaa aamu-uinnista, ja toistuu omalla rytmillään. Se tehdään, mitä jaksetaan tai mikä huvittaa, muuten ei ole pakko mitään muuta kuin muistaa syödä.

5. Retket

 

Tänä vuonna teimme säiden takia retkiä lähimaastoon. Erityisesti suosittelen käymään Urajärven kartanomuseolla sekä Lahden historiallisessa museossa. Urajärven kartanon sisälle pääsee tasatunnein järjestetyillä kierroksia, ja se kannattaa! En lakannut hämmästelemästä toisasataa vuotta vanhoja täydellisiä juomalasisarjoja sekä juhlaposliineja. Samaan aikaan, kun kyläläiset omistivat lähinnä vaatekertansa ja puulusikkansa, kartanolla katettiin kristallit pöytään ja seurattiin aikaa kultakoristeisestä pöytäkellosta.

 

Lahden historiallinen museo on juuri käynyt läpi mittavan remontin. Alakerran näyttely avaa Lahden historiaa, missä oli itsellenikin paljon uutta. Näyttelyssä oli kuunneltavaa ja katseltavaa sekä sen verran interaktiivisuutta, että viisivuotiaskin viihtyi. Keskikerroksen vaihtuva näyttely keskittyi Karjalan Kannakseen, mutta lapsi vaati ehdottomasti päästä yläkerran asehuoneeseen, joka oli lopulta nopeasti katsottu.

Asikkalan Vääksy taas on hyvä päiväkohde niin pienille kuin isoillekin. Liikennepuistossa pääsee ajamaan polkuautoja, ja samalla vanhemmat voivat vuorotellen piipahtaa Danielsson-Kalmarin huvilan kesänäyttelyssä, tänä vuonna siellä oli Meeri Koutaniemeä.

 

Kanavan varressa voi syödä jäätelöt ja juoda kahvit samalla, kun ihmettelee sulkujen toimintaa ja laivaliikennettä. Leikkipuisto on monen tuntemani lapsen suosikki ja sen vieressä Päijännetalossa voi tutustua kalastusmuseoon, ihailla taidenäyttelyitä ja ostaa Kanavan Panimon mallastuotteita.

 

 

Ehkä parasta mökkilomassa on kuitenkin se, ettei siellä ole pakko tehdä mitään. Laitoin sähköpostin viikoksi kiinni ja keskityin mustikoihin, hyttysten lätsyttelyyn ja kirjaston kirjoihin, tiskasin Järvi-radion tahtiin ja saunoin. Kuuntelin tuulen kahinaa lepissä ja huminaa hongissa, istuin terassilla ja ihailin järvimaisemaa, joka oli joka hetki eri.

Olen rakastunut

 

Nyt se on tapahtunut: olen rakastunut. Tunne alkoi varpaista, nousin polvien kautta lämmittämään vatsaa ja sai lopulta pään pehmenemään. Tilanne on uusi ja outo ja vasta opettelen elämään sen kanssa.

Hän on ihana. Mietin hänen sanojaan, kun hän on poissa. Miten se osaakin jo sanoa niin hienosti ja olla niin hauska. Me nauramme yhdessä paljon. Aina sihen ei ole edes mitään erityistä syytä vaan nauru voi syttyä ruokapöydässä, hippaleikissä tai hassusta äänestä. Kunhan naurattaa ja silmissä läikkyy valo. Mieli on lämmin ja yhdessä on hyvä olla. Ryöstän kaikki hetket helliä ja pusutella, silittää kiharoita ja rutistaa nyt, kun hän vielä mahtuu syliini.

 

On ihanaa saada olla juuri tämän pienen ihmisen äiti.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mistä maagisesta ja kaiken täyttävästä tunteesta äidinrakkaudessa on kyse. Olen kokenut pienuutta ja puutteellisuutta, kun en ole osannut ylistää vauvaani maasta taivaisiin kuten muut äidit. Onhan se kiva, mutta myös vaativa ja uusi ja erilainen kuin mikään elämässä ennen. Ensimmäinen vuosi on toisen tarpeiden täyttämistä, toinen vuosi on perässä juoksemista ja vahtimista, mutta tämä kolmas tuntuu vihdoin omalta.

 

Olen aina sanonut, että en niin välitä vauvoista vaan voisin ottaa saman tien kaksivuotiaan, joka puhuu ja syö ja osaa jo olla kuin ihmiset. Nyt tiedän, miten oikeassa olin. Älkää käsittäkö väärin. Tietysti olen välittänyt lapsestani tätäkin ennen, mutta se on ollut erilaista. Tiesin, että olisi maailman kamalin asia, jos hänelle tapahtuisi jotain, ja vähän pelkäsinkin sitä, mutta en tuntenut mitään näin pakahduttavaa.

Lapsi on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta, ja tämän syksyn aikana äidin tunteet ovat vihdoin kunnolla heränneet. En usko olleeni huono äiti näinä ensimmäisinä vuosina, mutta tuntuu, että vasta nyt olen rakastunut lapseeni. Hän on mahtava. Olen jopa huomannut ikävöiväni häntä ja hänen seuraansa, kun olen poissa, mitä ei ole tapahtunut ennen. Nautin yhteisestä ajasta uudella tavalla, ja haluaisin kertoa kaikille, miten ihana poika minulla on.

Samalla tunnen kaihoisaa surua, sillä tiedän, ettei tämä ole ikuista. Minun puoleltani tietysti, mutta lapseni kasvaa ja kulkee kohti omaa elämäänsä eikä äitimuori tule aina olemaan hänelle niin tärkeä ja rakas kuin nyt. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.

Siksi kerään mieleeni muistoja yhteisistä piiloleikeistä, kun yritämme olla kikattamatta verhon takana, jotta papa ei heti löydä meitä, vaikka tietääkin aina, missä olemme. Pyjamabileistä, joissa tanssitaan sukat ruttuun, yhteisistä lukuhetkistä sohvalla. Siitä kun lapsi kömpii yöllä viereen tai huutaa puistossa ÄITI  ja se olen minä.

Lukeminen nostattaa matkakuumeen

                                                       

Olen siskoni kanssa puhunut jo vuosia siitä, että jomman kumman täyttäessä pyöreitä matkustamme Jane Austenin maisemiin katsomaan peribrittiläistä linnaelämää. Että lukisimme nuoruuden suosikkikirjailijamme teoksia niiden kirjoittamisympäristössä ja kulkisimme samoilla nummilla, joita Mariannet,  Elisabethit ja muut sankarittaret ovat taittaneet. Suosikkikirjailijoiden jalan jäljissä matkustaminen ei ole uusi idea vaan joidenkin kuuluisuuksien kohdalla jopa näkyvää turismia.

 

Pandemian kurittamassa maailmassa on kuitenkin turvallisempaa matkustaa omalta kotisohvalta kuin hakeutua viruslinkoihin. Niinpä tartuin Ville-Juhani Sutisen esseeteokseen Sivupolkuja (Avain 2020, arvostelukappale saatu kustantamolta). Esseissään Sutinen matkustaa tunnettujen kirjailijoiden kotipaikkoihin ja samalla näiden kirjoittamisen maailmoihin. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus matkakirjaa, kirjallisuuskatkelmia, paikkatutkimusta ja teosanalyysiä ja voin kertoa, että se ei täyttänyt tavoitettaan: lukemisen jälkeen minulla oli sekä kova halu matkustaa kirjan paikkoihin että lukea kirjassa mukana olleiden kirjailijoiden teoksia.

 

Voi siis sanoa, että kirja on erittäin onnistunut kokonaisuus.

Yhdentoista esseen keskiössä on hyvin erilaisia ja eri aikakausina eläneitä kirjailijoita, joista osa on itselleni ennestään tuttuja, toisista taas en ole aikaisemmin kuullutkaan. Dostojevski, Tsehov ja Anais Nin ovat maailmankirjallisuuden klassikoita, vaikka en heitä juuri ole lukenut, myönnän. William T. Vollmann ja Venedikt Jerofejev taas eivät olleet ennalta tuttuja kirjailijoita mutta Sutisen ansiokkaan analyysin myötä heidän kirjailijanlaatunsa tulee hyvin esiin.

 

Valituiksi ovat tulleet sellaiset teokset, joissa on keskiössä maantieteellinen paikka, kuten tietty olemassa oleva kaupunki, tai jossa kirjailijan suhde tiettyyn paikkaan tai paikattomuuteen heijastuu tekstin abstraktimmalle tasolle. Enemmän mukana on kuitenkin ensimmäisiä esimerkkejä.

 

Sutinen vierailee  valitsemiensa kirjailijoiden kotipaikoissa ja kulkee heidän jäljillään etsien merkkejä menneistä maailmoista. Hän on lukenut kirjailijoiden teokset tarkkaan ja hakee niistä yhtymäkohtia ympäristöön. Se on helppoa erityisesti sellaisten kirjojen kuin Alfred Döblinin Berlin Aleksanderplatz kohdalla, sillä kirjassa kerrotaan hyvin tarkkaan, millä kaduilla ja missä päin kaupunkia kirjan päähenkilö liikkuu. Tällaisia suunnistuksia voi tehdä myös Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Jerofejevin Moskova-Petruskin pohjalta.

 

Bruno Schulz on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Schulz oli puolalainen, joka asui nykyiseen Länsi-Ukrainaan kuuluvalla alueella ja jonka kirjoittamiseen paikka vaikutti vahvasti, koska 

"Vuonna 1892 syntynyt Schulz eli välitilassa, keskeneräisyyden maailmassa. Se ilmeni sekä paikassa että ajassa, muuttuvassa valtakunnassa ja Euroopan muuttuvissa vuosissa."

Galitsia on jaettu moneen kertaan eri monarkkien ja valtioiden alaisuuteen, mikä Sutisen mukaan näkyy  erilaisina paikan ja ajan kerrostumina Schulzin tuotannossa, jossa paikka on muutakin kuin konkretiaa, ja minusta tuntuu, että on pakko etsiä Suomessa käsiinsä suomennoksen Schulzin pieneksi jääneestä tuotannosta.

Itselleni teoksen mielenkiintoisinta antia oli Virginia Woolfin kotiseutua käsittelevä essee. Hän kirjoitti monet keskeisimmistä teoksistaan Monk´s Housessa, joka hankittiin ensin kesäpaikaksi mutta oli sittemmin vuosikymmenien ajan Woolfin pääasiallinen asuinpaikka. Nykyään museona toimiva talo on säilyttänyt alkuperäisasunsa rehevine puutarhoineen ja ympäröivine maastoineen, joissa Woolf kävi ahkerasti vaeltamassa. 

 

En voi olla miettimättä, miten kukaan edes voisi kirjoittaa huonoa kirjallisuutta tuollaisessa ympäristössä.

Viimeisessä esseessään Sutinen kirjoittaa Kyllikki Villasta ja hänen suhteestaan paikkaan ikuisen matkalla olon kautta. Sutinen kertoo, että monet kirjan esseistä ovat syntyneet matkan päällä eivätkä pelkästään siksi, että hän on känyt kaikissa paikoissa, joista kirjoittaa. Matkakirjallisuus asettaa paikan tutkimuksen täysin uuteen valoon, kuten Sutinenkin toteaa:

"Eräs kirjallisuuden paikkasuhteen kannalta keskeinen tekijä, jota en ole vielä näissä esseissä suoraan tarkstellut, on liike. Monissa edellä käsitellyissä teoksissa ei olla paikassa, vaan kuljetaan paikassa."

Kyllikki Villa jos kuka on hyvä esimerkki jatkuvasta liikkeestä. Hän teki suomennostyönsä ja kirjoitti  teoksensa pääasiassa matkan päällä kulkien rahtilaivoilla ristiin rastiin maailman meriä. Pitkän merimatkan aikainen paikallaan pysyvyys yhdistyy liikkeeseen eli eteenpäin menemiseen ja mahdollistaa jonkin uuden katsomisen ja näkemisen mutta ainakin tarkan itsetutkiskelun, jota Villa lokikirjoissaan harjoittaa.

Tämän teoksen lukeminen johti siihen, että tilasin Sammakon kirjakaupasta kaksi Virginia Woolfin päiväkirjasarjan osaa ja latasin lukulaitteeseen Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Näinhän hyvät esseet toimivat - innostavat tutkimaan, lukemaan ja ajattelemaan lisää.

P.S. Tämän teoksen jälkeen kannattaa jatkaa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaan Suurteoksia-esseekirjaan, jossa kirjailijoiden jäljillä kuljetaan hieman abstraktimmalla tasolla.

Onnellisuus

Saksassa on päätetty venyttää tiukkoja korona-rajoituksia jälleen kolmella viikolla eteenpäin. Kölnissä on viimeksi voinut käydä ravintolassa, elokuvissa tai kuntosalilla lokakuussa ja koulussa, kirjastossa tai kampaajalla joulukuun alussa. Ympäröivästä pandemiasta huolimatta olen tällä viikolla havahtunut siihen, miten onnellinen olen.

Että onneen ei tarvita paljonkaan. 

Tämä pandemia on ajoittunut elämässäni siinä mielessä hyvään kohtaan, että olin ensimmäisen lockdownin vanhempainvapaalla ja tämän toisen olen tehnyt freelancerinä töitä, jotka tekisin samalla tavalla, vaikka maailma olisi normaali. Meillä on ollut tuuria, sillä lapsi on pienessä perhepäivähoitoryhmässä ja saa mennä joka päivä hoitoon, vaikka päiväkotien toimintaa rajoitetaan.

Yksi onnellisuuden aiheeni onkin juuri työ. Olen tällä viikolla kävellyt kirpeässä pakkasessa auringon aamusäteiden valaisemia katuja työhuoneelle kirjoittamaan ja ihmetellyt, että tosiaan saan tehdä niin. Nyt kirjan ollessa loppusuoralla todella rakastan työtäni ja tuntuu lähes etuoikeutetulta voida sanoa niin. Osa ajastani menee toki myös opetustöissä, sillä pelkällä kirjailijuudella ei elä. Päiväni jakautuvatkin kolmeen: kirjoittamiseen, Toivon viihdyttämiseen ja illan opetustunteihin. Vapaa-ajan ongelmia ei ole.

Toinen syy valoisaan mieleen ovat parantuneet yöunet. Saan nukkua useamman kerran viikossa ilman yöherätystä, ja vaikka se samalla tarkoittaa aikaisia aamuja, elämä tuntuu keveämmältä. Aamuja helpottaa myös lisääntynyt valo, kolmas asia, joka on ilahduttanut minua tällä viikolla. En ole koskaan ollut niitä, jotka sekoavat keväästä, mutta kaatosateen jälkeen jokainen aurinkoinen päivä tuntuu lahjalta. Kirkkaus jatkuu pidempään myös iltapäivällä, ja vireystaso on aivan eri kuin kuukausi sitten. Tykkään!

Ehkä tärkein syy onnellisuuteeni on kuitenkin oma kuplani. Miehen kanssa on menossa sellainen vaihe, jossa toiselle haluaa olla armollinen ja kiltti ja huvittaa pussailla, vaikka poika takertuukin silloin jalkaan ja tahtoo mukaan kimppahaliin. Poika on vekkulissa vaiheessa ja elämä puhumaan opettelevan aktiivisen taaperon kanssa sopii minulle paremmin kuin vauvavuosi. Toivosta tulee joka päivä tärkeämpi ja rakkaampi ja tuntuu, että me kolme olemme löytäneet tapamme olla yhdessä perhe. 

Korona-aika rajoittaa kontakteja, mutta elämään kuuluu myös muutama ystävä, joita tapaan säännöllisesti, sekä perheenjäsenet ja ihmiset, joiden kanssa pidetään yhteyttä virtuaalisesti. Välillä kaipaan aivan tavallisia asioita, kuten kirjastoa, kahvilassa käyntiä tai sitä, ettei jokainen sosiaalinen tilanne vaatisi tarkkaa riskianalyysiä. En kuitenkaan enää jaksa valittaa ja päivitellä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, vaan haluan keskittyä hyvään niiden raamien sisällä, mitkä nyt ovat mahdollisia.

Asioiden arvo kirkastuu, kun ympäriltä riisutaan turha sälä. Meidän kuplassamme on kaikki hyvin, ja sitä tosiaan arvostaa tässä hullussa maailmassa.

P.S. Kuvat päivittäisen työmatkani varrelta.

Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

Puoli vuotta gluteenitonta elämää

Olen aina rakastanut ruisleipää enkä lapsena juuri muuta leipää syönytkään. En kuitenkaan koskaan ole ollut pullahiiri tai kakkuhirmu enkä ole koskaan tehnyt itse pullaa. Mies on meidän pullavastaava, ja taikonut korvapuustit pari kertaa vuodessa. Pitsaa syön harvoin, pastaa tosin säännöllisesti ja oluttakin olen oppinut juomaan täällä Saksassa. On kuitenkin ollut yllättävän helppoa siirtyä gluteenittomalle ruokavaliolle, joka on tällä hetkellä tarpeen.

Vatsavaivat ovat siitä kavala juttu, että ne alkavat pikku hiljaa ja niihin voi pitkään keksiä selityksiä ennen kuin tajuaa, että jotain on oikeasti pielessä. Minulla oli raskauden loppuvaiheessa ja vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina kummallisia yhden illan mittaisia pahoinvointeja tai muutaman viikon vatsavaivoja, jotka katosivat aina itsestään. Viime keväänä tilanne kuitenkin paheni.

Olen itselleni edelleenkin vähän kiukkuinen siitä, että siedin keväällä epämääräistä olotilaa jopa pari kuukautta, ennen kuin aloin kunnolla miettiä, mikä on sen syynä. Aluksi en kiinnittänyt asiaan huomiota muuta kuin sen verran, että välillä oli tukalaa, kun vatsa tuntui ilmapallolta. Saatoin huhtikuussa hakea leipomosta suuren luomusämpylän lounaaksi ja kummastella, että vatsa juoksi koko iltapäivän. Joskus (usein) aamuisin oli kiire kylpyhuoneeseen, ja poikakin ihmetteli, mitä se äiti siellä taas istuu.

Muistan hyvin myös ensimmäisen äitienpäiväni, mutta en siksi, että se olisi ollut maailman ihanin juhlapäivä vaan siksi, että vietin illan pahoinvoivana sängyssä. Mies oli leiponut juhlapäivän kunniaksi korvapuusteja, joita ystävä tuli syömään. Sain syötyä puolikkaan, minkä jälkeen vatsani alkoi mouruta niin, että muutkin kuulivat, ja loppuilta meni vesilinjalla vuoteessa. 

Tästä meni kuitenkin vielä kesäkuuhun, kunnes tajusin alkaa kokeilla muutakin kuin maitohappobakteerien napsimista.. Siskoni oli joutunut imetysruokavaliolle, ja yhtäkkiä pääni sanoi PING! Kaikki oli selvää. Tietysti kyseessä oli gluteeni. Kun mietin tilanteita tai päiviä, joina vatsa oli ollut erityisen sekaisin, tajusin, että niihin liittyi aina leipä tai olut.

Aloin kesäkuun puolivälissä vältellä gluteenia. Tajusin heti, että ratkaisu oli oikea, vaikka kesti useamman viikon ennen kuin vatsa kunnolla rauhoittui ja ymmärsin oikeasti jättää välistä gluteiinia sisältävät tarjoamiset, jos muuta ei ollut tilalle. Olotilan kohetessa myös iho parani, ja viimeiset raskauskilot lähtivät itsestään, kun elimistö löysi tasapainon.

En tiedä, menenkö koskaan testaamaan yliherkkyyttä, koska testi edellyttäisi muutaman viikon normaalia syömistä, jotta tuhot näkyvät suolistosta. Oloni on parempi ilman gluteenia, joten se riittää minulle. Huomaan nykyään heti, jos tuote sisältää gluteenia, vaikka ainelistan perusteella ei pitäisi. Gluteeni on nimittäin siitä hauska tuote, että sitä lisätään yllättäviin paikkoihin. Kaurahiutaleet ovat esimerkiksi luonnostaan gluteenittomia, mutta ne prosessoidaan ennen pakkaamista, ja minun on vahdittava, että ostamani pakkaus sisältää merkinnän gluteenittomuudesta.

En tiedä, miksi yliherkkyys iski juuri nyt tai tuleeko tilanne jatkumaan aina tällaisena, mutta en ole kokenut gluteenitonta elämää hankalana tai haastavana. Ehkä syy on se, ettei tällä hetkellä voi käydä ravintoloissa tai edes ystävillä kylässä, joten haastavia ruokatilanteita ei juuri ole. Ja onneksi voi aina varustautua omilla eväillä, jos ei muuta. Suren oikeastaan sitä, etten tiedä, mitä juoda, jos joskus pääsen taas juhlimaan karnevaaleja, sillä olut on niiden ainoa oikea juhlajuoma.

Saksassa ei valitettavasti olla niin pitkällä ruokavalioiden moninaisuuden ymmärtämisessä ja korvaustuotteiden kehittelyssä kuin Suomessa. Olenkin alkanut leipoa säännöllisesti, koska en kaipaa höttöleipää eikä pelkkiä riisikakkujakaan jaksa aina syödä. Poika on kaikkiruokainen, mutta saa äidin kanssa maistella gluteenittomia leipomuksia.

Tänään pyöräytin tulevaa viikkoa varten sekä proteiinisiemensämpylöitä että omena-pähkinä-muffinsseja. Gluteeniton leipominen vaatii vielä totuttelua, sillä jauhot käyttäytyvät eri tavalla, mutta olen jo löytänyt muutamia luottoblogeja reseptien hakuun. Saksaa osaavat voivat tutkailla muffinssiohjetta täältä.

Sämpyläohje on alkujaan norjalaisesta hyvinvointilehdestä ja kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Hienonna sauvasekoittimella:

    400 g raejuustoa

    4 munaa

    2 tl leivinjauhetta

Lisää seokseen:

    400 grammaa kaurahiutaleita tai 300 g kaurahiutaleita ja 100 g erilaisia siemeniä

Pyörittele 10 sämpylää ja paista niitä uunin keskitasolla 16 minuuttia 200 asteessa ja sitten vielä 4 minuuttia kiertoilman kanssa.

Olen vasta alussa ruokavalioni kanssa, joten kaikki reseptit ja vinkit ovat tervetulleita!

Puolitoistavuotiaan kielellinen kehitys

Oikeastaan otsikossa pitäisi lukea "Puolitoistavuotiaan kaksikielisen lapsen kielellinen kehitys", mutta siitä olisi tullut niin pitkä hirmu, että lyhensin.

Usein sanotaan, että kaksikielisen lapsen puhumaan oppiminen on hitaampaa kuin yksikielisen ikätoverin, ja toisaalta taas, että taapero on joko enemmän puheeseen tai liikkumiseen suuntautunut. Kun vertaan saksalais-suomalaisen poikani puhetta naapurin kaksi kuukautta vanhempaan saksalaiseen lapseen, on heissä selviä eroja. Naapurin lapsi tuotti ensimmäiset sanansa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja omaa tällä hetkellä selkeämmän ja suuremman sanavaraston ja käsitteistön kuin meidän kahta kieltä treenaava tapaus. Toisaalta naapurinpoika ei juokse, hypi ja kiipeile samanlaisella taidolla ja innolla kuin Toivo, eli siinäkin on selvä ero.

En siis aina tiedä, voiko puheen kehitysnopeutta laittaa monikielisyyden piikkiin, sillä mielestäni Toivo alkoi tavata sanoja hyvissä ajoin eli noin vuoden iässä ja osaa nyt jo useampia sanoja molemmilla kielillä.

Meillä asuukin nykyään pieni papukaija, joka toistelee milloin mitäkin sanaa tai sanan osaa. En ennen joulua ollut tietoinen siitä, miten usein käytän arkipuheessa ilmausta "noin". Nykyään kuulen sen aina kaikuna perässäni, ja jos mies on kotona, hän pyytää saksalaisena, että poika sanoisi "acht, neun, zehn" eli kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Ja poika toistaa "noin noin noin".

Minusta on ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka poika on syksystä asti ollut saksankielisellä perhepäivähoitajalla, hänen ensimmäinen ja vankempi kielensä vaikuttaa olevan suomi. Tähän mennessä ilmaantuneista sanoista suurempi osa on suomea, vaikka viime aikoina onkin putkahtanut paljon saksaa. Miehen mukaan Toivo tuntuu reagoivan nopeammin suomeksi annettuihin käskyihin, vaikka ymmärtävää molempia kieliä yhtä hyvin. Miehen suomen kielen taito on siis kehittynyt samaa vauhtia lapsen kielellistymisen kanssa, ja mies tuumasi, että voisi jo kohta selvitä Suomessa au pairina.

Poika on tullut äitiinsä siinä, että hän on kova puhumaan. Höpötystä ja hölötystä tulee jatkuvalla syötöllä, vaikka sanasto onkin vielä pieni. Viimeisen kuukauden tuomia uusia sanoja ovat nein, da, Zug ja Müll sekä suomen verbit avaa, hakkaa ja menee. Selitykseksi sanottakoon, että lähdimme junalla joululomalle, jouluna avattiin monia paketteja ja eräässä kuvakirjassa kettu hakkaa halkoja, mikä on pojasta hauskaa.

Eräänlainen onnistumisen kokemus koettiin hiljattain, kun poika ensimmäistä kertaa osoitti tietävänsä, että samaan asiaan voi viitata kahdella eri sanalla. Isovanhempien luona oli pöllö-magneetti, mistä kieleen ilmaantui Eule eli pöllö. Kotona sanoin, että tässä eläinkirjasssakin on pöllö. Poika etsi oikean kuvan ja sanoi Eule.

Jotenkin olen alkanut ymmärtää, miksi monikielisen lapsen puhe kehittyy näennäisesti hitaammin kuin yksikielisen. Hänen kun pitää tehdä tuplatyö niin sanaston kuin kielen rakenteidenkin osalta. Tällä hetkellä sanojen syntymiseen tuntuu vaikuttavan niiden artikulaation helppous. Saksan nein muodostuu suussa helpommin kuin suomen ei, ja valitettavasti suomen äitiä mukaileva äeti on tehnyt tilaa saksan mamalle, joka kuuluu lausua hyvin painokkaasti.

Oma saksan taitoni on sujuva mutta puutteellinen enkä aina pysty selvittämään, mitä sanaa poika haeskelee. Hän hokee välillä sanamuotoa, josta en onnistu päättelemään, mikä se voisi olla. Silloin ajattelen, että se on ehkä perhepäivähoitajalta tarttunut sana. Hoitajamme totesi hiljattain, että Toivo on kova puhumaan mutta sanojahan ei vielä juuri ole. Ja siihen minä, että onhan niitä (mummo, ukko, omena, tyyny...) mutta enemmän suomeksi. Olenkin harkinnut kirjoittavani hoitajalle Toivo-saksa -sanakirjan, jotta hänkin voisi ymmärtää suomenkieliset sanat. 

Millaisia kokemuksia sinulla on kaksi- tai monikielisen taaperon kielen kehittymisestä?

Mitä jos muuttaisi Pohjois-Frieslandiin

Vuosia sitten juttelin silloisten työkavereiden kanssa paikoista. Muistan erään sanoneen, että Pariisi on hänen sielunsa paikka, sillä siellä ollessa tuntuu hyvältä ja sellaiselta kuin joku olisi laittanut laturiin. En tainnut tuolloin osata sanoa, mikä on minulle sellainen paikka, jossa akut latautuvat kuin huomaamattaan ja sekä mieli ja keho virkistyvät. 

Jos joku kysyisi minulta nyt, missä paikassa tunnen voivani hyvin ja palautuvani omaksi itsekseni, minun olisi helppo vastata. Itse asiassa paikkoja on kaksi. Niitä yhdistää luonnon läheisyys, hiljaisuus sekä raikas ilma ja puhdas vesi. Ja nyt joku kysyy, miksi asun kaupungissa, jos kaipaan jatkuvasti paikkoihin, jotka ovat asuinympäristöni vastakohtia, mutta ei mennä nyt siihen. Elämähän tunnetusti on.

Nuorena ei halunnut mitään muuta kuin pois tylsältä suomalaiselta maaseudulta, ja vielä opiskeluaikoinakin tuntui, ettei siellä haluaisi asua. Saksan vuodet ovat kuitenkin saaneet minut kiintymään lapsuuteni kotikylään aivan uudella tavalla. On aina ihana palata rauhalliseen ympäristöön ja tutuille lenkkipoluille, saunan lämpöön ja järvien läheisyyteen. Lapsen saamisen myötä mummolareissut ovat saaneet uusia sävyjä, ja olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää entisessä kotitalossani.

Toinen sielunmaisema on hiipinyt elämääni kuin varkain. Olen ollut kohta kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Saksasta, aivan läheltä Tanskan rajaa. Ympäristö on hyvin erilainen kuin lapsuuteni kylässä, mutta periaate on sama. Tosin Pohjois-Frieslandissa ei ole kyse metsistä vaan raikas meri-ilma tuivertaa tukkaa, horisonttia riittää silmän kantamattomiin ja vuorovesi tekee rannasta mutaisen. Lähes joka päivä sataa tai ainakin tuulee, mutta en lakkaa ihmettelemästä hiljaisuutta. Kaupungin jatkuvan taustamelun huomaa vasta sitten, kun  sieltä lähtee pois.

Appiukkoni muutti muutama vuosi sitten uuteen taloon ja luulen, että ihastumiseni seutuun kirkastui silloin. Uusi asuinpaikka sijaitsee vihreässä ympäristössä, siinä on mukava piha lapsen kanssa leikkiä, tuulessa humisevia vanhoja puita ja vain kivenheitto Pohjanmeren rantaan. Kävelylenkin voi suorittaa niin, että seuraa ensin rantaviivaa, kiipeää sitten pitkän ja loivan mäen päälle metsään ja laskettelee lopulta pellonreunaa hiekkatien varrella sijaitsevaan taloon.

Appiukon kodissa on myös sauna, joten viihdyn siellä erinomaisesti. Minun ei tarvitse olla perillä kauaakaan, kun huomaan, että hartiat ovat rentoutuneet ja ajatukset rauhoittuneet. Tuntuu siltä, kuin kuin joku olisi laittanut minut laturiin.

Aina välillä mietimme miehen kanssa, missä asuisimme, jos emme asuisi Kölnissä. Meillä on täällä hyvät turvaverkostot ja ystäväpiiri, Suomeen pääsee näppärästi ja koko Keski-Eurooppa tuntuu olevan vain junamatkan päässä. Ei ole mitään muuta syytä lähteä kuin se, että joku paikka alkaisi tuntua paremmalta tai työ veisi muualle. Kuulimme jouluna, että miehen lapsuudenystävä on muuttamassa takaisin kotiseudulle ja mietimme omaa tilannettamme.

Minun työni olisi helposti siirrettävissä hiljaiseen kyläyhteisöön, mutta en aja autoa, ja se olisi maalla varmaan pakollista. Myös Suomeen lähteminen olisi hankalampaa kuin nyt enkä tiedä, miten helposti uudet ystäväkuviot järjestyisivät kylmien ja etäisten pohjoissaksalaisten parissa. Entä olisiko arki merituulessa ja lähes jokapäiväisessä sateessa sittenkään niin kiehtovaa kuin miltä se vierailuilla tuntuu? Ajatusleikki keskeytyy aina viimeistään siihen, kun mies toteaa, ettei ole vielä valmis luopumaan kaupungin läheisyydestä. Pikkulapsiarki ja lock down tosin varmistavat sen, ettei kaupungista ole tällä hetkellä muuta iloa kuin lyhyet välimatkat.

Emme siis ainakaan vielä ole pakkaamassa elämää laatikoihin ja muuttamassa toiselle puolelle maata, mutta sovimme jo, että lähdemme sinne pian uudestaan, koska kirjoittajan arki vaatii rauhallista ja virikkeellistä ympäristöä, suomalainen sieluni saunaa ja mies voi suorittaa home officea muuallakin kuin kotisohvalla.

P.S. Kyseiset kuvat ovat appiukon lähellä sijaitsevalta lammasfarmilta, josta kävimme hakemassa ruokaa joulupöytään ja villavaatteita pojalle. Yleensä näillä rantavalleilla tai tulvapadoilla tai miksi näitä rakennelmia suomeksi sanotaankaan paimentaa lampaita, mutta nyt emme nähneet yhtään. 

Parisuhde vauvavuoden jäljiltä

Toivo täytti hiljattain 14 kuukautta ja samana päivänä pääsin miehen kanssa ensimmäisille iltatreffeille sitten lapsen syntymän. Tammikuussa olimme molemmat vanhempainvapaalla ja kävimme pari kertaa lounastreffeillä, kun varamummo tuli lapsenvahdiksi, mutta sen jälkeen ei ole käyty treffeillä.

Toki olemme istuneet viime kuukausina melkein kaikki illat yhdessä kotona, kun maailmantilanne ei ole kannustanut lähtemään ovesta ulos, että sikäli yhteistä aikaa on ollut paljonkin. Toista tulee kuitenkin harvoin huomioitua kotona (tarpeeksi), kotinurkissa puheenaiheet pyörivät usein arjessa ja lapsen nukahdettua kaipaa omaan rauhaan läppärin tai kirjan taakse.

Lock downin aikana keksimme keinon painolastin keventämiseen, kun kodin tunnelma alkoi muuttua turhan painostavaksi. Istuimme kerran viikossa sohvalle gin tonicien kanssa ja pakottauduimme puhumaan ja setvimään asioita, jotka hankasivat. Yleensä yksi lasi riitti ilmatilan puhdistamiseen, mutta se tuli toistaa säännöllisesti. 

Vaikka tämä konsepti osoittautui toimivaksi, treffit ulkomaailmassa olivat enemmän kuin paikallaan.  Ympäristönvaihdos virkistää ja antaa uusia virikkeitä. Ja onhan se myös kiva nähdä toinen päällään muutakin kuin kotiverkkarit.

Eräs ilta ystävä parkkeerasi siis itsensä meille, ja me lähdimme ravintolaan. Toivo nukahtaa nykyään noin klo 19, joten mies laittoi hänet unille ja hipsimme ravintolaan. Olin lupaillut lapsenvahdille leppoisaa iltaa, ja sen hän saikin, sillä lastenhuoneesta ei ollut kuulunut inahdustakaan sen reilun parituntisen aikana, jonka olimme poissa. 

Missä kunnossa parisuhteemme siis on vauvavuoden (ja koronan) jäljiltä? Millaisia iskuja on otettu vai onko vuodesta selvitty pienin vammoin?

Treffeillä oli ihana todeta, että meillä menee tällä hetkellä erittäin hyvin ja molemmat ovat tässä avioliitossa mielellään. Toki ilmassa on väsymystä ja minun muuttunut työtilanteeni kuormittaa myös miestä, mutta perusfiilis on tyytyväisyys. Toivo on vekkulissa vaiheessa ja kotona vallitsee nykyään useiimmiten leppoisa tunnelma. Poika ei kitise turhia eikä juuri huuda, ja hampaitakin hän tekee kuumeen eikä kiukuttelun kanssa. Vauvasta on tullut taapero, joka kantaa oman reppunsa hoitoon, ja se on ihanaa. 

Nostimmekin maljan vauvavuodesta selviytymisen kunniaksi. 

Vuosi ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai ainakaan kaikkia piikkejä ei ole onnistuttu väistämään, sillä uusiin rooleihin ja tilanteisiin kasvaminen vaatii työtä emmekä kumpikaan ole parhaimmillamme väsyneinä. Vauva keikauttaa elämän uudeksi, vaikka nyt reilun vuoden jälkeen on kiva huomata, miten tuttu olemisen tapa palaa ja että monet asiat ovat jälleen mahdollisia. 

Talven aikana kävi ilmi, että Toivo ei ole kovin hyvä nukkuja. Juuri huonot yöt herättivät eniten keskustelua ja pelkoja jo raskausaikana. Meillä on miehen kanssa erilainen yörytmi, joten yöt jaetaan, jotta kumpikin saa yhden pidemmän unipätkän. Joskus meillä on edelleen absurdeja kinoja yön tunteja koskien, sillä toinen sai sentään nukkua rauhassa aamuneljään asti!

Joskus tuntuu että riitelemme lapsen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kun kotona sinkoilee kaksi väsynyttä stressipalloa, Toivolla on huono yö ja sitä seuraava kiukkupäivä ja omat tarpeet on laitettava taas takaa-alalle, voi päivään kuulua riita banaaneista. Molemmilla on vuorotellen sellainen olo, että tekee enemmän kuin toinen ja toisella on enemmän vapaa-aikaa. Kummalla on raskaampaa -keskustelu ei ole kovin hedelmällinen, mutta onneksi tulee uusia päiviä ja viikkoja, jotka ovat taas parempia.

Täytyy sanoa, että meidän perheen pelastukseksi ja kinojen laimentajaksi on osoittautunut pojan päivähoito. Molempien on nyt mahdollista tehdä töitä ja toisaalta kotitöiden jakaminen ja sopiminen on paremmin balanssissa uuden selkeän rytmin myötä. Minä olen kuitenkin meistä se, joka jää lapsen kanssa kotiin sairauksien iskiessä, sillä kirjoituspäivän voi vetää yli helpommin kuin miehen palaverit.

Vauvavuosi oli erilainen ja ikimuistoinen hetki elämää, ja tulen varmasti nostalgisoimaan sitä joskus myöhemmin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on ohi. En olisi halunnut jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt taloudessa on kaksi tasapuolista aikuista, ja se heijastuu myös parisuhteeseen. Olemme onnellisia, mitä sitä kiertelemään, mutta kaikki joustavuutta, avoimuutta ja lempeyttä tarvitaan ihan joka päivään.

Minä olen kuitenkin minä ja sinä olet edelleen sinä, vaikka nyt myös uusissa rooleissa vanhempina. 

Haaveilen tällä hetkellä pienistä. Odotan aikaa, jolloin poika alkaa nukkua yöt läpi ja me miehen kanssa palaamme nukkumaan yhtä aikaa parisänkyyn. Yhteiset yöt eivät toki ole onnellisuuden mitta, vaan tärkeintä on löytää tasapaino ja oma tapa olla tyytyväinen yhdessä. Parisuhde on prosessi, jossa ei (toivottavasti) ole päätepistettä vaan erilaisia vaiheita. Ja nyt olemme tässä.

Terveisiä arjesta

Elossa ollaan eli tässä pieni elonmerkki täältä Viherjuuria-blogin komentokeskuksesta! Tällä viikolla elämä on seilaamista keikkuvilla aalloilla, mutta tähän asti kurssi lähes pitänyt. Uusi arki Toivon hoitopäivineen ja minun silpputöineni on alkanut rullata ja imaissut mukaansa. Olen saanut nauttia rauhallisista kirjoituspäivistä ja leikkipuistokin on alkanut kiinnostaa, kun se ei ole päivän ainoa sisältö. Tämä viikko on kuitenkin näyttänyt, mitä pikkulapsiarki kahden työssäkäyvän aikuisen kanssa tarkoittaa. 

Kielikoulun syyslukukauden kurssit eli opetustyöni pyörähti käyntiin tällä viikolla ja lisäksi ohjelmassa oli muutama ylimääräinen keikka. Miehen työpäivät taas ovat aina pitkiä ja intensiivisiä, joten en hyppinyt riemusta, kun Toivon perhepäivähoitaja ilmoitti sunnuntaina, että on flunssassa eikä saa ottaa lapsia ennen kuin koronatestin tulos on tullut - ja toki itse parantunut.

Hän lupasi ilmoitella tilanteesta päivittäin ja maanantaina vielä ajattelin, että torstain ja perjantain hoitopäivät saattaisivat onnistua ja ehtisin tällä viikolla kirjoittaakin. Viime viikollahan yksi päivä meni Toivon nuhan takia kotoiluksi ja moni muu hetki keskittymisen etsiskelemiseksi pyykkivuoren alta. Tästä viikosta piti tulla parempi.

Maanantaina minulla ei ollut tuntitöitä, joten pidimme leppoisan kotipäivän hoidimme kaupunkiasioita ja kävimme eläintarhassa. Sellaiseen oli varaa, koska ajattelin yhteisen kotipäivän olevan harvinaista herkkua Tiistai taas oli miehen kanssa läpystä vaihtoon -päivä. Minä tein töitä aamupäivän ja myöhään iltaan, mies iltapäivällä. Onneksi tällaiset päivät ovat hyvin poikkeuksellisia *koputtaa puuta* ja miehen töissä ollaan ymmärtäväisiä. 

Eilisen päivän taas pelasti meidän ihana suomalainen varamummomme, joka tuli hoitamaan poikaa kolmeksi tunniksi, jotta pääsin tilanteen tasalle opetushommissa ja sain tsekattua kirjoitustöiden tilanteen. Ehdin jo alkaa unelmoida loppuviikosta kirjoittamisen ja vähemmän säntäilyn parissa, kun lopullinen niitti saapui. Hoitotädin testi on odotusten mukaan negatiivinen, mutta koko viikko menee sairaslomalla. 

Ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja koittaa tehdä se, minkä Toivon kanssa pystyy. Viesteihin ja sähköposteihin voi vastata sillä aikaa, kun hän seuraa kadun elämää tai rakentaa tornia, mutta mitään keskittymistä vaativaa ei toki voi aloittaa. Tänään ajattelin lähteä kaupungille hoitamaan pari juttua, joita ei muuten arjessa ehdi tai muista. Freelancerin on helppo jäädä kotiin, mutta se tarkoittaa vain sitä, että hommat seisovat.

Meillä oli muuten eilen 4. hääpäivä. Mies muisti sen heti aamulla, minä en. Sain illalla kukkia, jotka mies tosin sai itse asetella maljakkoon, koska minun piti lähteä iltatöihin. Myöhään illalla joimme pikaiset drinkit juhlan kunniaksi, mutta sitten oli kiire nukkumaan. Viime yökin oli levoton, koska Toivo kipuilee hampaita, sillä senkin pitää tapahtua juuri nyt.

Toisaalta nautin siitä, että elämässä on sykettä ja toimintaa kelluskelevan ja pumpulisen vauvavuoden jälkeen. Onneksi joka päivä ei ole kuin tuo tiistai, mutta on kivaa, että kalenterissa on merkintöjä ja elämässä puuhaa. Kirjoitusmotivaatio lisääntyy, kun aika on kortilla, ja olen varmaan tosi tehokas sitten, kun vihdoin ehdin tekstin pariin. Työaikaa ei ole hukattavaksi, taitaa olla tämänhetkisen elämäntilanteen motto.

P.S. Kuvat ovat hieman suttuisia, mutta ei ollut aikaa ottaa kunnon kuvia, sillä lapsi on juuri heräilemässä päikkäreiltä.

Asunnossamme asuu hukka, joka syö tavaroita

Onko teilläkin sellaista, että kotona asuu hukka, joka syö tavaroita? Ja ei, en puhu lapsesta. Vaikka lapsi laittaa edelleen suuhunsa kaiken mahdollisen, tavarat eivät onneksi päädy vatsaan asti. Lapsen myötä tuntuu kyllä siltä, että en tee enää mitään muuta, kuin kuljetan tavaroita omille paikoilleen, mutta ei häntäkään voi kaikesta syyttää.

Olen järjestelmällinen ihminen, mutta välillä menee hermot siihen, että tavarat katoilevat. Puhelimia, avaimia ja lompakoita pidetäänkin yleensä korkean piirongin päällä, varmuuden vuoksi. Nyt lapsi on oppinut kiipeämään tuolille ja sitä kautta pöydälle, mutta piirongille ei yletä kuin pituuskasvun myötä.

Meillä ei ole tolkuttomasti asuinpinta-alaa, mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut epäillä, että täällä asuu hukka, joka himoitsee milloin mitäkin. Niin usein löydän itseni nykyään etsintäpuuhista. Pesukoneen syömät sukat alkavat olla pikkujuttu, ja aviomies ja lapsikin yleensä löytyvät. vaikka jälkimmäinen onkin alkanut leikkiä piilosta.

Viime kuukausina hävikin onkin yhä useammin voinut laittaa kolmetoistakuisen poikani syyksi, mutta jo ennen tätä nykyistä "ota tavara käteen ja juokse" - vaihetta meillä on usein etsitty eilistä päivää, miehen avaimia ja muovirasioita ja niiden kansia. Ja yleensä aina myös löydetty, paitsi ne muovirasiat, jotka ovat päätyneet hukkaan töissä. Tässä muutamia esimerkkejä tavaroista, joita etsitään.

Ohut eläinkirja

Yksi Toivon lempikirjoista on sellainen ohut paperikirja, joka on tehty materiaalista, jota ei voi saada rikki, vaikka kuinka ryttäisi. Ohuutensa vuoksi se katoaa milloin mihinkin koloon tai laukun pohjalle. Erityisen kivaahan on jättää juttuja uusiin paikkoihin, joten tämäkin on on nähty kenkähyllyllä, potassa ja sohvan alla. 

Nykyään etsiessäni jotain tarkistan ensimmäiseksi vessan roskiksen ja sen vieressä lojuvan ämpäri. Niihin on kiva laittaa kaikenlaista. Kiva jemma on myös kaiuttimen ilmareikä, josta on tähän mennessä kaivettu  ulos niin lelujuna kuin kirahvikin.

Xylofonin soittokapula

Poika sai yksivuotislahjaksi kummitädiltään puisen xylofonin ja vietti yhden aamupäivän paukutellen asunnon läpi. Seuraavana päivänä soittokapulaa ei enää löytynyt. Se ei ollut uunin alla, jonne pienillä tavaroilla on usein tapana kulkeutua, ei lelulaatikoissa tai olohuoneen sohvan tai lipaston alla. Ei kylpyhuoneessa tai kaapin alla. Etsimme ihan oikeasti joka paikasta.

Aloimme olla jo aika kummissamme, kunnes minä päätin siivouspäivänä vilkaista taskulampulla parisängyn alustan pölytilannetta. Ja sitähän riitti, mutta seassa oli myös pilttipurkin kansia, puutappeja - ja soittokapula. Se oli juuri sopivan kokoinen pyöriäkseen matalan sängyn alle. 

Salaattikuivaimen kansi

Yhtenä viikkona etsimme epätoivoisesti salaattikuivaimen kantta. Toivo tykkää leikkiä salaattilingolla, koska se pyörii kivasti ja ritilään saa kaikenlaisia tavaroita. Välillä sitä olisi kuitenkin kiva käyttää siihen oikeaan tarkoitukseen eli salaatin kuivaamiseen. Kantta ei vain löytynyt mistään.

Seuraavana päivänä tyhjensin tiskikonetta ja tuuppasin jostain syystä kiinni myös sen lipaston laatikon, jossalojuvat ne muovikipot ja -kannet, joilla Toivo saa leikkiä. En heti tajunnut, mitä näin ja sitten tunsin itseni tyhmäksi, sillä siellähän kansi oli tyytyväisenä lojunut avonaisen laatikon alla. Ei vaan tullut edes mieleenkään kurkistaa sinne. 

Tavaroilla on siis tapana yleensä lopulta myös löytyä, mutta yksi mysteeri on edelleen ratkaisematta. Meillä on maaliskuusta asti etsitty lapsen purulelukirahvia. Sophie-kirahvi kuuluu Saksassa jokaiseen lapsiperheeseen, sillä se on hyvä apu siinä vaiheessa, kun hampaita tulee. Mekin saimme sellaisen Toivon syntymän jälkeen lahjaksi, mutta maaliskuussa se katosi.

Hulluinta on se, että katoaminen tapahtui samoihin aikoihin, kun kaupunki meni koronan takia kiinni emmekä mekään käyneet missään. Lelua ei siis ole oikein voinut unohtaa kenenkään luokse, koska emme kyläilleet enkä muista, että kirahvi muutenkaan olisi kuulunut siihen varustukseen, jonka kanssa lähdimme asunnosta ulkoilemaan. 

Viimeisten kuukausien aikana asunto on siivottu viikoittain ja muutenkin nurkkia on koluttu, mutta Sophieta ei ole näkynyt. Olisi tosi hauska tietää, missä se lojuu ja nauraa meille. Onkohan se sittenkin karannut, ja leikkii nykyään jonkun toisen lapsen kanssa? Lupaan kertoa, jos hän joskus taas ilmestyy.

Apua, äidinkieleni heikkenee

Ennen Toivoa ja koronaa kävin Suomessa hyvin säännöllisesti ja jopa noin 4-6 kertaa vuodessa. Monesti kyseessä oli vain pitkän viikonlopun mittainen työkeikka, mutta kesäreissu oli useamman viikon mittainen. Aivan parasta oli kuukauden residenssiajan kuluttaminen Sysmässä. Olen vuosien aikana oppinut, että äidinkielen pariin on päästävä noin kolmen kuukauden välein, jotta vieras kieli ei ala vaikuttaa liikaa.

Tänä vuonna olen viettänyt reilut kaksi viikkoa Suomessa, yhden helmikuussa ja toisen heinäkuussa, ja se alkaa vähitellen näkyä tai pitäisikö sanoa, kuulua. Olin juuri vuoden vanhempainvapaalla, mikä tarkoittaa, että en ole ollut töissä puhumassa ja opettamassa suomea. Lapsi ja elämä ovat kesän aikana pitäneet sen verran kiireisenä, ettei ole tullut kirjoitettua blogia saati mitään muutakaan. Luen joka päivä suomeksi ja  kuuntelen paljon äänikirjoja, mutta elämästäni puuttuu päivittäinen vuorovaikutus suomeksi.

Joten tässä sitä ollaan: minusta tuntuu, että sanat ovat alkaneet kadota.

Lapsen kanssa ei lopulta tarvita suurta sanavarastoa, sillä arjessa asiat toistuvat ja sitä myötä myös sanat kertautuvat. Mieskin on lapsen ensimmäisen vuoden aikana oppinut tarpeeksi pärjätäkseen au pairina Suomessa, ja minusta on ihanaa, että voin käyttää hänenkin kanssaan enemmän ja enemmän suomea. Se ei silti pelasta sitä, että sanastoni hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia.

Yhtenä päivänä selitin Toivolle tietokoneen "kaapelista". Hetken aikaa piti miettiä, mikä meni pieleen ja sitten muistin oikean sanan, "latausjohto". Toisen kerran kävelimme kadulla ja kutsuin kaksipyöräistä moottoriajoneuvoa "skuutteriksi". Ja välipalalla kysyin: "Haluatko maffinssin? Muffinssi lausutaan saksassa siihen suuntaan. Mieskin kuuli tämän, tajusi virheeni ja nauroi.

Olen alkanut ymmärtää, miten amerikansuomalaisten parissa puhuttava finglish on päässyt syntymään.

Myös tuntuma kieleen on hukassa. Välillä tuntuu, etten hahmota oikeinkirjoitussääntöjä enää lainkaan tai mikä pahinta, jaksa välittää niistä. Lauserakenteet ovat muuttuneet haastaviksi, koska saksan lauseissa verbi ja adverbit ovat eri paikassa kuin suomen. Välillä tuntuu hienolta huomata, että saksani on taas kehittynyt ja että pärjään sillä hyvin, mutta tämä on valitettavasti tapahtunut suomen kielen kustannuksella. Tekisi mieli kirkua ja pyytää kehittämään molekyylinsiirtokone, jonka avulla itsensä saisi hetkeksi Suomeen terästäytymään ilman matkantekoa ja virusuhkaa.

Muistan jonkun ulkosuomalaisen hiljattain todenneen, miten hyvää äidinkielelle teki, kun lapsi kasvoi ja alkoi puhua samaa kieltä äidin kanssa. Että hän tuli kasvattaneeksi itselleen suomalaisen kaverin maailmalle. 

Minun toivoni on siinä, että kun kerran osaan itse vielä kiinnittää huomiota kielen rappeutumiseen, vielä ei olla pahasti tuuliajolla. Lapsi aloitti viime viikolla hoidossa, joten olen taas saanut enemmän aikaa omille projekteille ja töille. Blogin pitäminen on hyvää sormiharjoitusta, päiväkirjan kirjoittaminen lämmittelyä ja laitoinpa uuden Hiljankin tällä viikolla tulille. Myös opetustyöt ovat pikku hiljaa alkaneet, joten arki alkaa taas tarkoittaa suomen kielen parissa puuhastelua, mikä toivon mukaan elvyttää kielitajun takaisin entiselleen.

Jos seuraaviin kirjoihini kuitenkin ilmestyy hupaisia kielikukkasia tai kielikikkailuja, kysymys saattaa olla puhtaasta vahingosta. Olen vain päässyt unohtamaan, miten tätä kieltä käytetään.

Koti on siellä missä + ARVONTA

        

                                                                                                       ***Yhteistyössä Alvar Carton kanssa

Yksi Kölnin suomalainen tässä terve! Olen muuttanut lukuisia kertoja elämäni aikana ja koti on ollut Suomen paikkakuntien lisäksi Groningenissa, Hampurissa ja nyt jo pitkään Kölnissä. Ja tiedättekö mitä? Kölniläisten paikkakuntarakkaus on alkanut tarttua minuunkin.

Suomessahan on normaalia ja hyväksyttävää tuntea kansallistunnetta olematta liian isänmaallinen. Saksan lähihistorian vuoksi täällä ei edellenkään ole soveliasta kokea suurta kansallisylpeyttä. Jalkapallomaajoukkueen menestys on kuitenkin saanut aikaan sen, että maan lippua voi kantaa ainakin arvokisojen aikaan, mutta muuten ei kannata osoittaa kiinnostusta nationalismia kohtaan. Saksassa tällaiset tunteet onkin parempi projisoida omaan kotikaupunkiin. 

Ja harvan saksalaisen paikkakunnan asukkaat ovat niin ylpeitä kotiseudustaan kuin kölniläiset.

"Home is, where the Dom is", kotiseutuhullut kölniläiset sanovat. Kölnin Tuomiokirkko on maailmankuulu ja siellä käy vuosittain 6 miljoonaa kävijää, joten pystistä on syytäkin olla ylpeä. Johan Ultra Brakin aikoinaan lauloi, miten nyt on koettu ja nähty kaikki, jopa Kölnin Tuomiokirkko.

Maailmankuulun kirkon lisäksi kaupunkilaiset ovat ylpeitä Reinistä, karnevaaleista, kölschin murteesta ja lukuisista olutpanimoistaan. Karnevaalilauluissa ylistetään kaupunkia ja rakkautta, joten mitä sitä ihminen muuta tarvitsee?

Kölnin ydinkeskusta noudattelee edelleen keskiaikaista pohjakaavaa, ja monet keskustan kadut johtavat säteittäin kohti Tuomiokirkkoa. Tällä tavoin tornit voi nähdä kaikkialta kaupungista. Olen myös kuullut, ettei keskusta-alueelle saa rakentaa liian korkeita taloja, jotta ne eivät peitä kirkontorneja lähiseudun näkyvistä. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että Kölniä lähestyttäessä tutut tornit näkyvät jo kaukaa. 

Minusta on yhdeksän ja puolen vuoden kölniläisyyden jälkeen alkanut tulla kotiseuturakas. Ei riitä, että asun kolmen kilometrin päästä Tuomiokirkosta ja näen kaksoistornin siluetin päivittäisten reittieni varrelta, vaan haluan myös palan kaupunkia kotiini. Niin pitkälle ei sentään vielä ole menty, että liimaisin kaupungin siluetin seinätarraksi makuuhuoneeni seinälle, kantaisin Köln-logoilla varustettua kassia tai käyttäisin vain FC Köln -jalkapallojoukkuetta mainostavia vaatteita, kuten monet paikalliset tekevät.

Meidän kodissamme asuinpaikasta muistuttaa kartta, jos sijaintinsa vaikka sattuisi unohtamaan. Meillä on jo joitain vuosia ollut seinällä isot karttajulisteet Kölnistä ja lapsuudenkotipaikastani Asikkalasta, mutta nyt tuo ensimmäinen korvataan Alvar Carton uutuustuotteella. Suomalaisesta koivusta valmistetulle puulevylle painettu kartta tuo huoneeseen kivasti uutta ilmettä, kunhan vielä päätän, mille seinälle se tulee. 

Samalla kuva toki todentaa karusti myös lukuisat Kölniä ympyröivät Autobanhat ja tiheät ja vieri vieressä toisiaan seuraavat asuinalueet. Jos alkaa liikaa ahdistaa, aina voi luoda silmänsä Asikkalan kartalle, jossa on lähinnä vettä, jonka sivuitse kulkee muutama yksittäinen hassu tieviiva. 

Minun kotini on siellä missä tuomiokirkko on. Entä sinun? Kerro, minkä paikan haluaisit karttana seinällesi. Kommentoi perjantaihin 14.8. mennessä ja voit voittaa Alvar Carton 30 x 40 -kokoisen vanerijulisteen. Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi! Postitus kaikkialle maailmaan.

Kaksikielisyys alkaa jo vauvana

Ball, äiti, papa, auto, päivää. Siinä järjestyksessään 1-vuotiaan suomalais-saksalaisen lapsen ensimmäiset sanat. Olen into piukeana odottanut, milloin sanoja alkaa tulla ja mitä lapsi tulee milläkin kielellä sanomaan. Lapsen kielenkehityksen seuraaminen on  erittäin mielenkiintoista, mutta kirjailijaäidille sanat ovat erityisen tärkeitä. Tällä hetkellä lapsi kyllä puhuu ja paljon, mutta ei vielä sellaista kieltä, mitä kuulija voisi ymmärtää. Papukaijan piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa.

Pahoitteluni lapsi siitä, että synnyit kielitieteilijöiden perheeseen, sillä jokainen tavusi tullaan merkitsemään muistiin.

Tavoitteenamme on kasvattaa lapsi kaksikieliseksi. Minä puhun Toivon kanssa vain suomea ja papa saksaa. Asuinympäristömme on saksankielinen ja kotikielemme on saksa, joten siitä tulee varmasti vahvempi kieli. Hauskaa on tosin huomata, miten paljon suomea papa on vuoden aikana oppinut kuin ohimennen ja että hänkin käyttää välillä suomen kieltä lapsen kanssa. Äidin kieli suomi onkin lapsen turvakieli, ja hän tuntuu tykästyvän nopeasti sitä puhuviin ihmisiin. 

Olen kiinnittänyt jo alusta alkaen huomiota lapsen kielen kehityksen tukemiseen ja apuna minulla on on ollut suomalainen varamummo, suomalainen äiti-lapsipiiri ja nettimuskari.

Saksassa asuu paljon suomalaisia, ja täällä Kölnissä meitä on aivan suomalaiseksi seurakunnaksi asti. Sen kautta olen tutustunut ihanaan eläkeläiseen, joka on ruvennut pojallemme varamummoksi. Hän on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kylässä, vienyt vauvaa vaunukävelyille ja nyt taaperoa leikkipuistoon ja pallokentälle. On ihanaa, että lapsen elämässä on eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka biologiset isovanhemmat asuvatkin kaukana. Yksi näiden tapaamisten takaa-ajatus on myös se, että lapsi kuulee suomea muiltakin kuin minulta.

Loppusyksystä aloimme käydä suomalaisessa äiti-lapsipiirissä eli paikallisesti mukeloissa. Se on 0-3-vuotiaille suunnattu kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jonka tapaamiset ovat rentoja ja erittäin epävirallisia. Tavoitteena on tarjota lapsille muutama tunti suomenkielistä ympäristöä. Leikkimisen ja kahvin juomisen ohessa olemme myös monesti laulaneet tuttuja suomalaisia lasten leikkilauluja. 

Keväällä korona sulki kaikki toimintaryhmät ja ihmiset sisätiloihin. Ehdin jo miettiä, mistä saada lapselle kielellistä inputia, kun ketään ei saa tavata eivätkä muumi-dvd:t vielä sovi näin pienelle. Silloin löysin netistä Sointupuun ja sen musiikkivideot.

Sointupuu on videomuskari vauvoille ja lapsille. Sen videoissa esiintyy aina yksi musiikkikasvattaja ohellaan äiti vauvan kanssa tai muutama lapsi. Videot on jaoteltu ikäryhmittäin, ja laulut ovat kaikille tuttuja Pienistä kultakaloista Asikkalan Asikkalan puisiin rattaisiin. Leikit esitetään tietysti myös, ja kaikkea säestää rauhallinen kitarakomppi.

Aloimme käyttää palvelua, kun lapsi oli kahdeksankuinen. Sain videoiden avulla laannutettua muutamankin kiukkuaamun, sillä ruutu vei ajatukset muualle ja antoi äidille pienen hengähdystauon. Aluksi en ollut varma, mitä lapsi pätkistä ymmärsi mutta häntä kiinnosti kovasti ainakin se, mitä kuvassa oleva vauva tai lapsi touhusi. Nyttemmin videoita tervehditään huitomalla ja itse päälle höpöttämällä. Toivo on musikaalinen ja pitää musiikista, joten kielen oppiminen musiikin avulla on nappi juttu. 

Lapsen suosikkeja ovat olleet Kissa ja jättiläinen, Kanapolkka ja Asikkalan puiset rattaat, eli meillä toimivat parhaiten touhukkaat ja vauhdikkaat jutut.  Minua taas viehättää videoissa se, että ne ovat aitoja ja mutkattomia. Jos mukana ollut lapsi on alkanut kitistä kesken laulun, ottoa ei ole pysäytetty vaan se on tullut mukaan videoon. Homma ei ole liian kliinistä vaan tunnelma on mukavan lapsiläheinen. Videot on toki ammattimaisesti tehty, mutta lopputulos ei ole kiiltokuvamaisen kiillotettu. 

Tällä hetkellä olemme taas voineet nähdä Kölnin suomalaisia tuttavia ja käydä yhdessä leikkipuistoissa puhumassa suomea. Lapsi pääsi myös oikeaan kielikylpyyn, kun vietimme Suomessa yhden kesälomaviikon. Sointupuun videot ovat kuitenkin olleet mukava lisä tähän kesään. Aika sitten näyttää, miten kielikasvatus onnistuu ja kuinka kaksikielinen lapsesta tulee. Että kiinnostaako häntä puhua saksalaisessa ympäristössä vierasta suomen kieltä vai toivooko hän, että äitinsä puhuisi saksaa. En muuten tule puhumaan, en ainakaan hänelle.

***Sointupuun käyttöoikeus on saatu blogin kautta***