Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.

Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.

Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.

Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.

Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.

Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka olen joka kerta korjannut verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.

Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.

Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.

Puolitoistavuotiaan kielellinen kehitys

Oikeastaan otsikossa pitäisi lukea "Puolitoistavuotiaan kaksikielisen lapsen kielellinen kehitys", mutta siitä olisi tullut niin pitkä hirmu, että lyhensin.

Usein sanotaan, että kaksikielisen lapsen puhumaan oppiminen on hitaampaa kuin yksikielisen ikätoverin, ja toisaalta taas, että taapero on joko enemmän puheeseen tai liikkumiseen suuntautunut. Kun vertaan saksalais-suomalaisen poikani puhetta naapurin kaksi kuukautta vanhempaan saksalaiseen lapseen, on heissä selviä eroja. Naapurin lapsi tuotti ensimmäiset sanansa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja omaa tällä hetkellä selkeämmän ja suuremman sanavaraston ja käsitteistön kuin meidän kahta kieltä treenaava tapaus. Toisaalta naapurinpoika ei juokse, hypi ja kiipeile samanlaisella taidolla ja innolla kuin Toivo, eli siinäkin on selvä ero.

En siis aina tiedä, voiko puheen kehitysnopeutta laittaa monikielisyyden piikkiin, sillä mielestäni Toivo alkoi tavata sanoja hyvissä ajoin eli noin vuoden iässä ja osaa nyt jo useampia sanoja molemmilla kielillä.

Meillä asuukin nykyään pieni papukaija, joka toistelee milloin mitäkin sanaa tai sanan osaa. En ennen joulua ollut tietoinen siitä, miten usein käytän arkipuheessa ilmausta "noin". Nykyään kuulen sen aina kaikuna perässäni, ja jos mies on kotona, hän pyytää saksalaisena, että poika sanoisi "acht, neun, zehn" eli kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Ja poika toistaa "noin noin noin".

Minusta on ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka poika on syksystä asti ollut saksankielisellä perhepäivähoitajalla, hänen ensimmäinen ja vankempi kielensä vaikuttaa olevan suomi. Tähän mennessä ilmaantuneista sanoista suurempi osa on suomea, vaikka viime aikoina onkin putkahtanut paljon saksaa. Miehen mukaan Toivo tuntuu reagoivan nopeammin suomeksi annettuihin käskyihin, vaikka ymmärtävää molempia kieliä yhtä hyvin. Miehen suomen kielen taito on siis kehittynyt samaa vauhtia lapsen kielellistymisen kanssa, ja mies tuumasi, että voisi jo kohta selvitä Suomessa au pairina.

Poika on tullut äitiinsä siinä, että hän on kova puhumaan. Höpötystä ja hölötystä tulee jatkuvalla syötöllä, vaikka sanasto onkin vielä pieni. Viimeisen kuukauden tuomia uusia sanoja ovat nein, da, Zug ja Müll sekä suomen verbit avaa, hakkaa ja menee. Selitykseksi sanottakoon, että lähdimme junalla joululomalle, jouluna avattiin monia paketteja ja eräässä kuvakirjassa kettu hakkaa halkoja, mikä on pojasta hauskaa.

Eräänlainen onnistumisen kokemus koettiin hiljattain, kun poika ensimmäistä kertaa osoitti tietävänsä, että samaan asiaan voi viitata kahdella eri sanalla. Isovanhempien luona oli pöllö-magneetti, mistä kieleen ilmaantui Eule eli pöllö. Kotona sanoin, että tässä eläinkirjasssakin on pöllö. Poika etsi oikean kuvan ja sanoi Eule.

Jotenkin olen alkanut ymmärtää, miksi monikielisen lapsen puhe kehittyy näennäisesti hitaammin kuin yksikielisen. Hänen kun pitää tehdä tuplatyö niin sanaston kuin kielen rakenteidenkin osalta. Tällä hetkellä sanojen syntymiseen tuntuu vaikuttavan niiden artikulaation helppous. Saksan nein muodostuu suussa helpommin kuin suomen ei, ja valitettavasti suomen äitiä mukaileva äeti on tehnyt tilaa saksan mamalle, joka kuuluu lausua hyvin painokkaasti.

Oma saksan taitoni on sujuva mutta puutteellinen enkä aina pysty selvittämään, mitä sanaa poika haeskelee. Hän hokee välillä sanamuotoa, josta en onnistu päättelemään, mikä se voisi olla. Silloin ajattelen, että se on ehkä perhepäivähoitajalta tarttunut sana. Hoitajamme totesi hiljattain, että Toivo on kova puhumaan mutta sanojahan ei vielä juuri ole. Ja siihen minä, että onhan niitä (mummo, ukko, omena, tyyny...) mutta enemmän suomeksi. Olenkin harkinnut kirjoittavani hoitajalle Toivo-saksa -sanakirjan, jotta hänkin voisi ymmärtää suomenkieliset sanat. 

Millaisia kokemuksia sinulla on kaksi- tai monikielisen taaperon kielen kehittymisestä?

Apua, äidinkieleni heikkenee

Ennen Toivoa ja koronaa kävin Suomessa hyvin säännöllisesti ja jopa noin 4-6 kertaa vuodessa. Monesti kyseessä oli vain pitkän viikonlopun mittainen työkeikka, mutta kesäreissu oli useamman viikon mittainen. Aivan parasta oli kuukauden residenssiajan kuluttaminen Sysmässä. Olen vuosien aikana oppinut, että äidinkielen pariin on päästävä noin kolmen kuukauden välein, jotta vieras kieli ei ala vaikuttaa liikaa.

Tänä vuonna olen viettänyt reilut kaksi viikkoa Suomessa, yhden helmikuussa ja toisen heinäkuussa, ja se alkaa vähitellen näkyä tai pitäisikö sanoa, kuulua. Olin juuri vuoden vanhempainvapaalla, mikä tarkoittaa, että en ole ollut töissä puhumassa ja opettamassa suomea. Lapsi ja elämä ovat kesän aikana pitäneet sen verran kiireisenä, ettei ole tullut kirjoitettua blogia saati mitään muutakaan. Luen joka päivä suomeksi ja  kuuntelen paljon äänikirjoja, mutta elämästäni puuttuu päivittäinen vuorovaikutus suomeksi.

Joten tässä sitä ollaan: minusta tuntuu, että sanat ovat alkaneet kadota.

Lapsen kanssa ei lopulta tarvita suurta sanavarastoa, sillä arjessa asiat toistuvat ja sitä myötä myös sanat kertautuvat. Mieskin on lapsen ensimmäisen vuoden aikana oppinut tarpeeksi pärjätäkseen au pairina Suomessa, ja minusta on ihanaa, että voin käyttää hänenkin kanssaan enemmän ja enemmän suomea. Se ei silti pelasta sitä, että sanastoni hupenee tällä hetkellä kovaa vauhtia.

Yhtenä päivänä selitin Toivolle tietokoneen "kaapelista". Hetken aikaa piti miettiä, mikä meni pieleen ja sitten muistin oikean sanan, "latausjohto". Toisen kerran kävelimme kadulla ja kutsuin kaksipyöräistä moottoriajoneuvoa "skuutteriksi". Ja välipalalla kysyin: "Haluatko maffinssin? Muffinssi lausutaan saksassa siihen suuntaan. Mieskin kuuli tämän, tajusi virheeni ja nauroi.

Olen alkanut ymmärtää, miten amerikansuomalaisten parissa puhuttava finglish on päässyt syntymään.

Myös tuntuma kieleen on hukassa. Välillä tuntuu, etten hahmota oikeinkirjoitussääntöjä enää lainkaan tai mikä pahinta, jaksa välittää niistä. Lauserakenteet ovat muuttuneet haastaviksi, koska saksan lauseissa verbi ja adverbit ovat eri paikassa kuin suomen. Välillä tuntuu hienolta huomata, että saksani on taas kehittynyt ja että pärjään sillä hyvin, mutta tämä on valitettavasti tapahtunut suomen kielen kustannuksella. Tekisi mieli kirkua ja pyytää kehittämään molekyylinsiirtokone, jonka avulla itsensä saisi hetkeksi Suomeen terästäytymään ilman matkantekoa ja virusuhkaa.

Muistan jonkun ulkosuomalaisen hiljattain todenneen, miten hyvää äidinkielelle teki, kun lapsi kasvoi ja alkoi puhua samaa kieltä äidin kanssa. Että hän tuli kasvattaneeksi itselleen suomalaisen kaverin maailmalle. 

Minun toivoni on siinä, että kun kerran osaan itse vielä kiinnittää huomiota kielen rappeutumiseen, vielä ei olla pahasti tuuliajolla. Lapsi aloitti viime viikolla hoidossa, joten olen taas saanut enemmän aikaa omille projekteille ja töille. Blogin pitäminen on hyvää sormiharjoitusta, päiväkirjan kirjoittaminen lämmittelyä ja laitoinpa uuden Hiljankin tällä viikolla tulille. Myös opetustyöt ovat pikku hiljaa alkaneet, joten arki alkaa taas tarkoittaa suomen kielen parissa puuhastelua, mikä toivon mukaan elvyttää kielitajun takaisin entiselleen.

Jos seuraaviin kirjoihini kuitenkin ilmestyy hupaisia kielikukkasia tai kielikikkailuja, kysymys saattaa olla puhtaasta vahingosta. Olen vain päässyt unohtamaan, miten tätä kieltä käytetään.

Kaksikielisyys alkaa jo vauvana

Ball, äiti, papa, auto, päivää. Siinä järjestyksessään 1-vuotiaan suomalais-saksalaisen lapsen ensimmäiset sanat. Olen into piukeana odottanut, milloin sanoja alkaa tulla ja mitä lapsi tulee milläkin kielellä sanomaan. Lapsen kielenkehityksen seuraaminen on  erittäin mielenkiintoista, mutta kirjailijaäidille sanat ovat erityisen tärkeitä. Tällä hetkellä lapsi kyllä puhuu ja paljon, mutta ei vielä sellaista kieltä, mitä kuulija voisi ymmärtää. Papukaijan piirteitä on kuitenkin jo havaittavissa.

Pahoitteluni lapsi siitä, että synnyit kielitieteilijöiden perheeseen, sillä jokainen tavusi tullaan merkitsemään muistiin.

Tavoitteenamme on kasvattaa lapsi kaksikieliseksi. Minä puhun Toivon kanssa vain suomea ja papa saksaa. Asuinympäristömme on saksankielinen ja kotikielemme on saksa, joten siitä tulee varmasti vahvempi kieli. Hauskaa on tosin huomata, miten paljon suomea papa on vuoden aikana oppinut kuin ohimennen ja että hänkin käyttää välillä suomen kieltä lapsen kanssa. Äidin kieli suomi onkin lapsen turvakieli, ja hän tuntuu tykästyvän nopeasti sitä puhuviin ihmisiin. 

Olen kiinnittänyt jo alusta alkaen huomiota lapsen kielen kehityksen tukemiseen ja apuna minulla on on ollut suomalainen varamummo, suomalainen äiti-lapsipiiri ja nettimuskari.

Saksassa asuu paljon suomalaisia, ja täällä Kölnissä meitä on aivan suomalaiseksi seurakunnaksi asti. Sen kautta olen tutustunut ihanaan eläkeläiseen, joka on ruvennut pojallemme varamummoksi. Hän on tämän ensimmäisen vuoden aikana käynyt säännöllisesti kylässä, vienyt vauvaa vaunukävelyille ja nyt taaperoa leikkipuistoon ja pallokentälle. On ihanaa, että lapsen elämässä on eri-ikäisiä ihmisiä, vaikka biologiset isovanhemmat asuvatkin kaukana. Yksi näiden tapaamisten takaa-ajatus on myös se, että lapsi kuulee suomea muiltakin kuin minulta.

Loppusyksystä aloimme käydä suomalaisessa äiti-lapsipiirissä eli paikallisesti mukeloissa. Se on 0-3-vuotiaille suunnattu kerran viikossa kokoontuva ryhmä, jonka tapaamiset ovat rentoja ja erittäin epävirallisia. Tavoitteena on tarjota lapsille muutama tunti suomenkielistä ympäristöä. Leikkimisen ja kahvin juomisen ohessa olemme myös monesti laulaneet tuttuja suomalaisia lasten leikkilauluja. 

Keväällä korona sulki kaikki toimintaryhmät ja ihmiset sisätiloihin. Ehdin jo miettiä, mistä saada lapselle kielellistä inputia, kun ketään ei saa tavata eivätkä muumi-dvd:t vielä sovi näin pienelle. Silloin löysin netistä Sointupuun ja sen musiikkivideot.

Sointupuu on videomuskari vauvoille ja lapsille. Sen videoissa esiintyy aina yksi musiikkikasvattaja ohellaan äiti vauvan kanssa tai muutama lapsi. Videot on jaoteltu ikäryhmittäin, ja laulut ovat kaikille tuttuja Pienistä kultakaloista Asikkalan Asikkalan puisiin rattaisiin. Leikit esitetään tietysti myös, ja kaikkea säestää rauhallinen kitarakomppi.

Aloimme käyttää palvelua, kun lapsi oli kahdeksankuinen. Sain videoiden avulla laannutettua muutamankin kiukkuaamun, sillä ruutu vei ajatukset muualle ja antoi äidille pienen hengähdystauon. Aluksi en ollut varma, mitä lapsi pätkistä ymmärsi mutta häntä kiinnosti kovasti ainakin se, mitä kuvassa oleva vauva tai lapsi touhusi. Nyttemmin videoita tervehditään huitomalla ja itse päälle höpöttämällä. Toivo on musikaalinen ja pitää musiikista, joten kielen oppiminen musiikin avulla on nappi juttu. 

Lapsen suosikkeja ovat olleet Kissa ja jättiläinen, Kanapolkka ja Asikkalan puiset rattaat, eli meillä toimivat parhaiten touhukkaat ja vauhdikkaat jutut.  Minua taas viehättää videoissa se, että ne ovat aitoja ja mutkattomia. Jos mukana ollut lapsi on alkanut kitistä kesken laulun, ottoa ei ole pysäytetty vaan se on tullut mukaan videoon. Homma ei ole liian kliinistä vaan tunnelma on mukavan lapsiläheinen. Videot on toki ammattimaisesti tehty, mutta lopputulos ei ole kiiltokuvamaisen kiillotettu. 

Tällä hetkellä olemme taas voineet nähdä Kölnin suomalaisia tuttavia ja käydä yhdessä leikkipuistoissa puhumassa suomea. Lapsi pääsi myös oikeaan kielikylpyyn, kun vietimme Suomessa yhden kesälomaviikon. Sointupuun videot ovat kuitenkin olleet mukava lisä tähän kesään. Aika sitten näyttää, miten kielikasvatus onnistuu ja kuinka kaksikielinen lapsesta tulee. Että kiinnostaako häntä puhua saksalaisessa ympäristössä vierasta suomen kieltä vai toivooko hän, että äitinsä puhuisi saksaa. En muuten tule puhumaan, en ainakaan hänelle.

***Sointupuun käyttöoikeus on saatu blogin kautta***

Ulkosuomalaiset kirjailijat 21: Markus Ahonen

Ehdimme olla Markus Ahosen kanssa jo jonkin aikaa facebook-kavereita, kunnes aivoni rekisteröivät kunnolla sen, että hän asuu Irlannissa ja sopii täydellisesti haastateltavaksi tähän sarjaani. Ahosen uusin Isaksson-dekkari, sarjan viides, on juuri ilmestynyt, mutta hän ehti vastailla kysymyksiin kiireisen Suomen mediakiertueen taukohetkellä radiohaastattelujen ja lehtijuttujen välissä. 

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Markus Ahonen, kirjailija, lehtimies ja viestinnän sekatyömies. Asun Irlannissa.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Minulla oli ollut kaukokaipuu jo pitkään ja kiinnostusta tehdä lehtimiehen töitä ulkomailta. Elämässä tuli sopiva rako ja aikakausi lähteä maailmalle  myös yksityiselämän puitteissa. Irlanti valikoitui maaksi kielen ja EU-maastatuksen vuoksi. Oli myös kiinnostava maa.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Muutin Irlantiin vuonna 2006. Silloin Irlannissa oli kiinnostava nousukausi menossa. Olen nähnyt vuosien aikana maan aallokot, mutta kiinnostavana olen pitänyt maan kulttuuria, rakkautta taiteisiin,  yhteisöllisyyttä ja ystävällisyyttä sekä elämäntyyliä.

Irlannin sosiaalisessa  yhteisössä on mukava elää, mutta saa myös halutessaan olla rauhassa. Sellaisessa ympäristössä ja oman kylän rantamaisemissa sielu lepää.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olin  tuntenut kirjoitusflow'n ensimmäisen kerran jo noin 7-vuotiaana. Suurin sykäys tuli kuitenkin nuoruudessa 14-vuotiaana. Elin vantaalaislähiössä synkkää teinielämää. Niihin aikoihin luin Matti Yrjänä Joensuun romaanin Harjunpää ja kiusantekijät.

Yhtenä talvisen harmaana iltapäivänä istuin bussissa matkalla Vantaalta Helsingin keskustaan. Huomasin Joensuun harjunpäämäisen kielen jääneen jotenkin päälle ja tuuttavan päässäni kanssamatkustajieni  elämää ja talven huokailuja kuin olisin kirjoittanut päässäni kirjaa. Tajusin, että tämä on minun juttuni. Jos koskaan oppisin kirjoittamaan edes osittain yhtä hyvin kuin Matti Yrjänä Joensuu ja oma kirjoittamiseni toisi jollekin samanlaisen valonpilkahduksen elämään kuin Joensuun kirjoittaminen minulle toi, olisin onnellinen. 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan pääasiassa  rikosaiheisia  romaaneja. Viides Isaksson-sarjan teos Sieluttomat (WSOY), romaani rikoksista ja omastatunnosta, ilmestyi pari viikkoa sitten. Olen myös kirjoittanut pari tarinakokoelmaa lapsille ja yhden melankolisten rakkausaiheisten novellien kokoelman. Olen myös työskennellyt tv-käsikirjoittajana. Minulla  on myös pitkä lehtimiestausta.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Jonkin verran huomaan tarkkailevani suomalaista yhteiskuntaa ulkopuolelta, jopa kriittisesti. Joihinkin kirjoihini olen ottanut tapahtumapaikoiksi myös ulkomaita, myös kotimaatani Irlantia, fiktiivisesti jopa kotikylääni Malahidea.

Malahide

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjoitan usein romaanin alun ja lopun ensin ja teen kirjan eri osiin keskelle tukipilarit, joita kohti edetä. Tietysti asioita on hyvä pitää hieman auki, jos mieli muuttuu tai lisäideoita tulee. Joinain päivinä, jos työ ei etene järjestyksessä alusta loppuun, saatan kirjoittaa muualta eteenpäin. Joinain päivinä saatan kirjoittaa useita lukuja vain yhden ihmisen näkökulmasta, kun olen päässyt sen tyypin fiilikseen ja pään sisään.

Tulevien kirjojen ideoita ja tekstinpätkiä varten minulla on omat kansiot koneella.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Seuraan suomenkielisiä verkkokeskusteluja. Luen paljon tekstejä, lehtiä, kirjallisuutta. Notkeilen yksin ja esimerkiksi Twitterissä laajemmalla ja rajoittamattomalla porukalla kirjoittamalla ja keksimällä  puujalkavitsejä. Niistä saattaa kertyä parhaimmillaan tuntikausia pitkiä toisten kanssa lietsottuja assosiaatioketjuja.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Suomen kesä on hyvä ollessaan mahtava ja ainutlaatuinen.

Markus Ahosen kotisivu facebookissa.

Sarjan aiemmat osat:

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

18. Ville Hytönen, Viro

19. Selma Kaasinen, Australia

20. Jarkko Stenius, Thaimaa

Voiko kissat tappaa eli lastenkirjan kääntämisestä

Kuva: Pixabay

Kirjan kääntäminen on mielenkiintoinen prosessi, jossa tulkitaan ja ehkä jopa mukautetaan teos toiseen kieleen ja kulttuuriin. Kieli on ikkuna vieraaseen kulttuuriin, joten kääntäjä ei vain käännä pintatekstiä vaan muokkaa teoksesta kohdemaahan sopivan kokonaisuuden. Ongelmia voi aiheutua kielestä mutta erityisesti niitä tulee kulttuurieroista. Lastenkirjojen kohdalla on mietittävä paljon myös sisältöä.

Timo Parvelan Ella-kirjat ovat Saksassa suosittuja, mutta olen kuullut, että yhtä kirjaa ei ole käännetty, koska siinä kuvattu koulumaailma eroaa niin paljon täkäläisestä. Viime vuonna käännöksenä ilmestynyt Tuutikki Tolosen Mörkövahti on sekin oma tarinansa. Kaksiosaisen kirjan ensimmäinen osa loppuu eri kohtaan täällä Saksassa kuin Suomessa, sillä alkuperäinen loppu olisi kuulemma ollut liian hurja.

Sen olen jo näiden Saksan vuosien aikana huomannut, että skandinaaviset lastenkirjat ovat raikkaampia, railakkaampia ja rajoja rikkovampia kuin saksalaiset. Tämä on osin mutu-tuntuma, sillä en tunne paikallista kenttää vielä tarpeeksi hyvin.

Ensimmäisen Hilja-kirjani saksankielinen laitos ilmestyy kuukauden päästä WooW Booksin kustantamana. On ollut mielenkiintoista seurata käännöksen syntyä ja kirjan toimittamista. Kreditit jo tässä vaiheessa erinomaiselle kääntäjälleni Tanja Küddelsmannille. En tiedä, kuinka paljon kirjailijat pääsevät mukaan näihin prosesseihin, mutta koska asun täällä Saksassa ja puhun saksaa, pitävät sekä kustantamo että kääntäjä minuun aktiivisesti yhteyttä.

Nopeasti selvisi, että Hilja saa pitää oman nimensä, mutta muutoksia tarvitaan toisten henkilöiden kohdalla. Isosisko Veini ei toimisi täällä, koska nimi lausuttaisiin "Faini", joka on jo aika lähellä saksan sanaa "fein" hieno tai "Feind" vihollinen. Ensimmäinen tehtäväni oli keksiä uusi nimi - ja voi että se oli vaikeaa. Perheeni avustuksella Veinistä tuli Aino. 

Myös mummojen nimet ovat olleet hankalia, koska ne ovat niin pitkiä. Lopulta vain Valkoherukkamummo sai muokatun nimen ja on nyt "Johannisbeer-Omi" eli Punaherukkamummo.

Itseäni kiinnosti erityisesti se, miten suomalaiset puujalkavitsit kääntyvät saksaksi. Vaarihan kertoo ristiäisissä jutun, jossa kaksi mummoa meni mustikkaan mutta toinen ei mahtunut. Tämä ei käänny suoraan, koska saksassa ei mennä mustikkaan vaan poimitaan mustikoita tai ei edes poimita, koska ne eivät juuri kasva täällä. Tilalla on nyt paikallinen mummovitsi, jonka toivon toimivan yhtä hyvin. 

Käännöksen tarkistusvaiheessa sain kääntäjältäni kysymyksen, että kuka ihme se Erkki on. Hiljahan kertoo, että "Äiti sanoo Valkoherukkamummoa vanhuudenhöperöksi ja taloa sen verran lahoksi, ettei siellä asuisi Erkkikään". Kääntäjä ihmetteli hahmoa, joka ei tule esiin toisaalla kirjassa. Tähänkin piti kehitellä jokin paikallinen vastine, jolla olisi samantyyppinen merkitys.

Kirjan saksalainen painoasu oli jo valmis ja lähdössä painoon, kun kustannustoimittajani lähetti vielä tarkennuksen: Onko totta, että vaari tappaa kissanpennut? Aloin avata lapsuuteni traumaa. Kyllä, maaseudulla on navettakissoja ja kulkukissoja ja kyllä, pentuja tulee vaikka niitä ei kaivattaisi. Me lapset tiesimme hyvin, mitä tuollaisille pennuille tapahtuu. Hiljassa on tällainen lause: "Vaari ei pidä kissanpennuista emmekä me yleensä näe niitä." Saksalaisessa kustantamossa oltiin sitä mieltä, että tällainen viittaus vaarin toimintaan, on lukijalle liian raju. Niinpä kohta muutettiin jotenkin niin, että vaarin kissa sai vihdoin pentuja... 

Prosessi on ollut mielenkiintoinen, ja jos olenkin ollut jostain eri mieltä, lohduttaudun sillä, että kirjan pitää toimia tässä maassa ja tämän kielialueen lukijoiden käsissä. Kuukausi julkaisuun, juhuu!

Rakas päiväkirja ja muut elämän tallenteet

1.7.1989

TÄNÄÄN KÄVIN LAHDESSA.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa sinä kesänä, ennen kuin menin kouluun. Kaikkien aikojen ensimmäinen merkintä toteaa päivän tai ehkä jopa viikon tärkeimmän virstapylvään, kaupunkikäynnin. Ensimmäinen päiväkirjani oli minipieni kirjanen, josta on tallella vain sivuja, sillä kannet ja muut kirjan sivut on joko sensuroitu tai otettu myöhemmin muuhun käyttöön. Sivujen viimeiset merkinnät ovat talvelta 1990.

Toisella luokalla aloin kirjoittaa sellaiseen oikeaan päiväkirjaan, jossa on lukko. Kirjan avain taitaa olla tällä hetkellä hukassa, joten siellähän pysyvät tallessa, salaiset merkinnät.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani sivut esiin, koska ajattelin löytäväni siitä inspiraatiota seuraavaan
Hilja-kirjaan. En tosin tiedä, millaista ajatuksen lentoa voi tarjota näinkin konkreettinen teksti kuin tämä:

1990

HEI TAAS PÄIVÄKIRJA. ON 

VIÄLÄ AIVA AAMU YÖ. EILEN OLI 

LAUANNTAI.

JA TÄÄN ON SUNNUN-

TAI.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Sen jälkeen, kun kirjoittamisesta on tullut työtä, päiväkirja toimii hyvänä lämmittelynä päivän kirjoitusurakkaa varten. Kirjoitan yleensä siitä, mitä on tapahtunut ja miltä tuntuu, eli kovin korkealentoisia ajatuksia en jälkipolville jätä. Sivut auttavat elämän tapahtumien järjestämisessä ja läpi käymisesssä ja ovat itselleni tärkeitä tallenteita, joita on kiva lukea joskus myöhemmin mutta jotka eivät ole muiden silmille.

Ehkä teen joskus niin, kuten äitini omille päiväkirjoilleen suunnittelee, ja poltan kaiken sitten joskus. Äiti on kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä lapsuudesta asti, joten kirjoja alkaa olla jo aika hyvä pino. 

En ole kovin hyvä tallettamaan elämääni muuten kuin tekstinä. Kuvia tulee ja menee mutta kuinka moni tallettaa nykymaailmassa kuvia albumeihin? Digikuvia on valtavat määrät, jossain. Jokunen lukija ehkä muistaa viime vuoden kriisini, kun tajusin tuhonneeni ajattelemattomuuksissani edellisvuosien kuvatiedostot. Onneksi on päiväkirjamerkintöjä, koska muuten voisi harmittaa vielä enemmän. Eräs ystävä harmitteli tapausta kovasti. Tuumasin, että jos minusta joskus elämäkerta kirjoitetaan, saadaan sen kuvat muilta, koska eihän minulla juuri ole kuvia itsestäni. Tiedätte sitten.

6.10.1989

KOU-LUSA ON KIVAA. KIUS-SAM POIKIA 

OSAAN JO KIRJOITAA SU-SI AA-SI

SII-LI SI-SU

Onneksi vanhemmat ovat lapsuudessani täyttäneet kirjoja ja albumeita ja säilyttäneet todistukset ja sen sellaiset. Liian paljon kaikkea ei kuitenkaan voi tallettaa, koska jokainen piirustus ja rääpäisy ei ole ollut sen arvoinen. Muutamankin kuolinpesän tyhjennystä sivusta seuranneena ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea ihmiset säilyttävät. Mitä sille kaikelle sitten tehdään, kun ihmistä ei enää ole... Polttaminen osoittautui näissäkin hyväksi ratkaisuksi.

Tallennuskeinotkin muuttuvat tekniikan kehittyessä. Kynästä, paperista ja paperikuvista on edetty kaikenlaisiin pilvipalveluihin. Löysin juuri vanhasta laatikosta cd-romppuja, joissa on noin kymmenen vuoden takaisia kuvia. Täytyy katsoa, jos ne saa sieltä vielä muuhun muotoon ja mihin.

Kaiken katoavaisuudessa olen siis päätynyt tallettamaan elämääni kahteen kirjaan. Toinen on päiväkirja ja toinen meidän kodin vieraskirja. Jokainen vieras jättää sinne merkinnän, jonka oheen liimataan joko polaroid-kuva tai vierailun aikana otettu muu kuva. Näin eletystä elämästä jää edes pieniä konkreettisia hippusia myöhemmin muisteltaviksi.

7.10.1989

RAKAS PÄIV

Ä KIRJA ETT

EDÄKÄÄN MIKÄ MELU OLI MEIL-LÄ 

KUN ISÄ OLI POIS KOTOA. 

ETHÄN KERO TÄTÄ

Kysymys kuuluu: Kirjoitatko päiväkirjaa vai miten sinä tallennat elämääsi?

Lue myös:

Vuosien 2010-2015 tuhottu elämä