Luukku 9: Jouluvierailu Münsteriin

Minä rakastan perinteitä. Aika kulkee kulkuaan niin nopeasti, ja tuntuu, ettei mitään ehdi, joten tietyistä asioista kiinni pitäminen tuo turvallisuutta. Joulunalusvierailu Münsteriin on yksi vuodenkiertoon liittyvistä perinteistä, juhannukseksi leivottu pulla toinen.

Toissavuonna vierailu jäi väliin, mutta en muista, miksi. Viime vuonna peruimme sen viime tipassa, koska minulla oli alkuraskauden takia väsymystä ja pahoinvointia. Tänä vuonna päätimme lähteä matkaan, vaikka juniorilla oli flunssa. Olen iloinen, että lähdettiin, vaikka papa sairastui kyläilypäivän aikana.

Kuten blogini lukijat tietävät, rakastan junamatkustamista. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut nauttia kahvini maiseman läpi kiitävässä junassa. Vauva osoittautui jälleen hyväksi matkaseuraksi: Hän nukahti vaunuihin ennen kuin lähdimme kotoa ja heräsi kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, kun astuimme Münsterissä junasta laiturille. Tämä tarkoitti tosin sitä, että joiduimme aloittamaaan kaupunkikierroksen vauvanhoitohuoneesta, mutta lopulta pääsimme astelemaan ihmisvilinän täyttämille kaduille.

Minkään kaupungin keskusta ei ole joulun alla kovin miellyttävä, koska väkeä on kuin pipoa. Münster ei ole poikkeus. Emme ottaneetkaan suuria tavoitteita. Oli siis hereillä oleva vauva vaunuissa ja ystävällä reilun vuoden ikäinen taapero pyörän peräkärryssä. Laitoimme asiat tärkeysjärjestykseen ja valitsimme tärkeimmän. Ja sehän on mukillinen mustikka-glühweinia Münsterin St Lambert -kirkon kupeessa olevalla joulutorilla.

Mustikka-Glühwein oli juuri niin hyvää kuin muistinkin, mutta juomahetki lyhyt ja intensiivinen. Sitten mies lähti palauttamaan pantillisia mukeja, minä hyssytin makuupussissa märisevää vauvaa ja ystävä juoksi lapsensa perässä ostoskadun pimenneessä illassa.

Mukava yllätys oli kuitenkin se, että paikallisbussit ovat Münsterin adventtilauantaisin ilmaisia, ja selvisimme rauhallisessa tunnelmassa pois keskustasta, sillä vauva nukahti ennen kuin olimme päässeet bussiin. Loppuilta sujui lapsia viihdyttäessä ja ruokaa laittaessa. Se valmistui juuri, kun pikkuväki oli nukahtanut. Ilta oli mukava mutta yö nuhaisen lapsen kanssa rasittava. Onneksi ystävien talossa on useita kerroksia ja tilaa yöhuudoille, vaikka äidin hermot olivatkin kovilla. Papa nukkui flunssaansa eri huoneessa.

Aamu sujui leppoisasti ja kotimatka junassa yhtä hyvin kuin menomatka. Vauva nukahti alkumatkassa, ja ensimmäisen pätkän olimme vaunun ainoat matkustajat. Tuli siis valittua hyvät ja vauvaperheelle sopivat matkustusajat.

Ennen kotiin lähtöä sovimme, että ensi vuoden glögit juodaan ystävien takapihalla, sillä joulutori vilkkaiden yksi- ja kaksivuotiaiden kanssa saattaa olla vielä haastavampaa kuin tänä vuonna.

Lisää Münsterin joulutoreista Joulumatka Münsteriin -postauksessa

Lue myös:
Luukku 1: Tervetuloa blogin joulukalenteriin

Luukku 2: Rakkauden joulukalenteri

Luukku 3: Suomalainen joulubasaari

Luukku 4: Joulu-aiheiset lastenkirjat

Luukku 5: Milloin saa ottaa joulukoristeet esiin
Luukku 6:  Sankt Nikolaus
Luukku 7: Tätä ilman ei joulu tule
Luukku 8: Helppo itse tehty kranssi

Berliini kannattaa vaikka kotimatka olisi myrskyisä

Ennen kävin Berliinissä usein, mutta viime viikonloppu oli ensimmäinen reissuni sinne pariin vuoteen. Viikonlopun päätavoite oli Hilja-vierailu paikallisessa Suomi-koulussa, mutta ehdin onneksi muutakin. 

Berliinissä asuu paljon ystäviä ja sukulaisia, joten vierailut keskittyvät enemmän ihmisten tapaamiseen kuin turismiin. Olen käynyt kaupungissa jo niin monta kertaa, että nykyään lähinnä pyrin välttelemään turistikeskuksia ja kaupallisia alueita. 

Tämä onnistuu yllättävän helposti, semminkin kun viihdyn usein parhaiten Prenzlauer Bergissä, joka on nykyään perheiden asuinaluetta eikä nuorten hipsterien kansainvaelluksen kohde. Berliini on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta, ja näiden vuosien aikana olen nähnyt muutoksen. 

Prenzlauer Bergissä ei nimittäin ole jäljellä enää yhtään klubia vaan ne on korvattu kalliilla ja kauniilla perheasunnoilla. Kymmenen vuotta sitten Neuköllniä ei suositeltu kenellekään, ja nyt se on kaupungin hipsterein paikka, jonka vuokrat nousevat kohisten. Enää legendat kertovat siitä Berliinistä, jossa sai syödä ja asua halvemmalla kuin missään muualla Saksassa.

Berliini on jättimäinen ja hengästyttävä viidakko, jonka kadut jatkuvat iäisyyksiin ja jossa kaikkialle on pitkä matka. Aikataulunsa saa suunnitella hyvin, sillä joka paikkaan kestää junailla puolesta tunnista tuntiin. Vietinkin suurimman osan viikonlopusta Prenzlauer Bergin katuja tallaillen.

Tai no, ei se täysin pidä paikkansa. Yhtenä iltana tapasin ystäviä Wittenbergplatzilla eli KaDeWen lähellä, Suomi-koulu kokoontui Kreuzbergissä ja perjantaina kävin Bauhaus-näyttelyssä Willy-Brand-Housissa. Perjantai olisikin poikkeuksellisesti pyhäpäivä, sillä kaupunki päätti julistaa naistenpäivän vapaapäiväksi, jotta Berliinissäkin olisi arkivapaita, kuten täällä katolisessa Saksassa.

Viikonloppu oli monipuolinen ja intensiivinen, ja istahdin hyvillä mielin sunnuntaina junaan ja lähdin kotimatkalle. Vähänpä minä tuolloin tiesin. 

Pääsin Kölniin lopulta kuuden tunnin myöhästymisen kera mutta sain olla kiitollinen, että ylipäänsä pääsin. NRW:ssä riehui sunnuntaina Eberhard-myrsky, joka kaatoi puita, repi kattoja ja katkoi sähköjä. Meidän junamme jämähti Bielefeldiin, koska junaliikenne koko NRW:ssä keskeytettiin.

Istuimme asemalla lopulta kolme tuntia. Aika meni yllättävän nopeasti, sillä minulla oli lukemista, junassa oli netti ja välillä saattoi käydä jaloittelemassa ulkona tai ostamassa syömistä. Ihmiset pysyivät yllättävän rauhallisina. Osa päätti keskeyttää matkan ja palata paikallisjunilla takaisin,  lähimmäs matkustaneet  hyppäsivät takseihin, mutta suurin osa istui ja odotti ja naureskeli tilanteelle, koska muutakaan ei voinut.

Kahden tunnin odotuksen jälkeen kerrottiin, että emme todennäköisesti liiku vielä kahteen tuntiin. Siitä tunnin päästä tuli kuitenkin ilmoitus, että juna jatkaa vielä seuraavalle asemalle Hammiin, josta on vaihtomahdollisuus Kölniin ja Düsseldorfiin. Seurasi kollektiivinen hurraa-huuto.

Hammissa sadat ihmiset rynnivät laiturille ja kohti seuraavaa junaa, joka ei kuitenkaan ollut oikea. Yksi konduktööri yritti rauhoitella hiljalleen levottomaksi käyviä matkustajia. Oikea juna tuli ja minulla kävi tuuri, sillä sain istumapaikan viihdyttävän rouvaseurueen keskeltä. Monen kohtalo oli seisoa käytävillä.

Minun olisi pitänyt olla Kölnissä klo 18.09. Poikkeusjuna starttasi Hammista klo 20.40 kohti Ruhrin aluetta ja sen kautta Kölniin. Wupperthalissa oli nimittäin kaatunut puita raiteille ja sähkökatko, joten sieltä ei päässyt läpi, ja tämä oli ainoa mahdollisuus.

Pian saavuimme Dortmundiin, jossa juna taas seisoi, seisoi ja seisoi. Jossain vaiheessa ilmoitettiin, että edessä oleva rata on vielä käyttökiellossa ja sitten että se on auki, mutta me vain seisoimme. Lopulta junan kuljettaja ilmoitti, että rata ei olekaan vielä auki, mutta saamme mennä poikkeusreittiä, mikä tarkoittaa, että emme pysähdy Bochumissa. Sinne menevät lähetettiin takseihin.

Puolentoista tunnin seisomisen jälkeen matka jatkui taas. Onneksi illan viimeinen konnari oli huumorintajuinen ja viihdytti yleisöä kuulutuksilla. Huumoria tarvittiinkin, sillä juna oli siinä vaiheessa jo 420 minuuttia myöhässä.

Loput asemat ohitettiin liukkaasti, sillä olimme lähes ainoita junia, jotka liikkuivat. Kaikkien asemien kyltit huusivat, että ei junaliikennettä tänään. Pääsin Kölniin klo 00.15 eli juna saapui lopulta 365 minuuttia myöhässä. Olin kuitenkin iloinen, sillä kuulin myöhemmin, että jotkut olivat joutuneet yöpymään asemille ajetuissa junissa, koska matkaa ei voitu jatkaa. Taisimme olla ainoita tai viimeisiä, jotka ylipäänsä pääsivät Berliinistä läpi.

Tämän jälkeen en enää koskaan valita, jos juna on vain vaivaisen tunnin myöhässä. 

P.S. Kuvat tällä kertaa vain kännykkäräpsyjä, sillä Berliinissä ei ollut aikaa ja energiaa kuvaamiselle.

Lisää Berliiniä:

Neukölln on hip

Berlin, Berlin

Eka kerta

Raskaus teettää kaikenlaista. Ja nyt on tultu siihen pisteeseen, että nainen tekee 36-vuotiaana elämänsä ensimmäiset pullat alusta loppuun itse. Miehen toipuessa edellisillan riennoista olen jo ennen puolta päivää pyöräyttänyt pullataikinan kohoamaan. Uskollisena apurinani toimi Kotiruokaa-kirja, jonka perusohjeet ovat usein auttaneet elämässä eteenpäin. Vaikka tunnustan tässä senkin, että harvoinpa minä ylipäänsä leivon. 

En oikein osaa sanoa, miten olen välttänyt pullan leipomisen tähän ikään asti. Ensimmäisenä opiskelutalvenani Turussa kämppis leipoi laskiaispullia ja meillä oli pullabileet, mutta sen jälkeen olen tyytynyt kaupan laskiaispulliin. Yksin asuvana ei ole ollut tarvetta leipoa, ja viime vuosina Saksassa olen jättänyt koko pullatouhun muille. Sain nimittäin miehen vakuutettua siitä, että juhannuksena on oltava korvapuusteja - ja ensimmäisestä yhteisestä vuodesta asti hän on ne myös tehnyt.

Mutta tänään koitti se päivä, jolloin tähän pulla-asiaan tuli muutos. Teoriassa tunnen suomalaisen pullan salat. Lämmintä maitoa, hiivaa ja sopivasti jauhoja... Mutta olo oli amatöörimäinen, kun tajusin taikinaa alustaessani, että sulatettu rasva on edelleen kipossa pöydän kulmalla eikä taikinakulhossa. Ilmankos taikina tuntui niin omituisen tahmealta. 

Seuraava ongelma koitti, kun resepti muistutti pullien voitelemisesta. Minulla ei ole pullasutia, koska en koskaan ennen ole leiponut pullaa. Huh, tulipa sekin tunnustettua. En myöskään ollut eilen kaupassa muistanut ajatella raesokeria tai muita koristuksia, joten askeettisesti mentiin. Pullien sively onnistui sentään jotenkuten haarukalla.

Ei näistä tainnut mitään muotovalioita tulla vaan enemmänkin persoonallisen näköisiä pullia, mutta eikös yritys ja maku ole tärkeintä. Alkaessani täyttää pullia, tajusin, että ne olisivat saaneet olla myös vähän isompia, jotta hatusta tulisi kunnollinen eikä pullia tulisi vain halkaistua. Mies oli saanut valita täytteen, ja sinne tuli tällä kertaa hilloa, vaikka lapsuuskodissani laskiaispulliin kuului marsipaani.

Lopputulos maistui kuitenkin erinomaiselta ja söinkin saman tien yhden itselleni ja yhden masuasukkaalle.

Liekö näiden elämäni ensimmäisten pullien takana tämä etenevä raskaus, joka pakottaa ajattelemaan tulevia vuosia ja jälkikasvua. Ehkä minustakin kuoriutuu vielä pullantuoksuinen äiti - tai sitten ei. Ainakin näiden harjoituskappaleiden jälkeen sanoisin, että treeniä tarvitaan vielä.

Oletko sinä jo leiponut laskiaispullia?

München on ihana

Viime kesänä vietimme miehen kanssa ihanan minilomaviikonlopun Münchenissä. Kaupunki oli täysin erilainen kuin olin odottanut. Sen maine tuntuu nimittäin täällä Saksan muissa osissa olevan aika huono ja Bayerilla muutenkin oma leimansa.

Viime viikonloppuna kävin ihmettelemässä talvista Müncheniä, ja ihastuin kaupunkiin uudestaan. Jo junamatka Kölnistä etelään on rento, sillä pysähdyksiä on harvoin eikä raiteilla ole ruuhkaa. Menomatka meni lumitilannetta ihmetellessä, sillä maa alkoi olla valkoinen Stuttgartin jälkeen, ja Münchenissähän sitä lunta vasta olikin.

Paikalliset puhuivat jopa lumikaaoksesta, vaikka eihän tammikuisen talven pitäisi ketään yllättää. Tällä kertaa lunta on tullut kuitenkin niin nopeasti ja älyttömiä määriä (joillain paikkakunnilla puolitoista metriä reilussa vuorokaudessa), että bayerilaisia kouluja on suljettu turvallisuussyistä.

Suomalaisen sydän sykkii, sillä lumi tekee kaikesta niin kaunista ja hiljentää kaupungin äänet. Vietin viikonlopun Schwabingin kaupunginosassa, joka on ihana. Joidenkin mielestä katukaupalla jatkuvat idylliset jugendtalot ovat kuin kulisseja, mutta minä nautin leveistä lumisista kaduista Kölnin harmauden, ahtauden ja likaisuuden jälkeen.

Luulen, että München on kaupunki, jossa voisin hyvin asua. Kansainväliseltä vaikuttava ja idyllinen kaupunki ei ole niin bayerilainen kuin sitä ympäröivä maaseutu. Asuminen on kallista, mutta elämä muuten ei. Ravintoloiden hinnat olivat edullisia tai vähintään kohtuullisia, ja suomalaisittain ajatellen isot oluttuopit puoli-ilmaisia. 

Tottumista voisi vaatia se, että kaupat sulkevat ovensa arkenakin jo kello 20 eikä kioskeja juuri ole, ja jos on, nekin sulkevat ovensa kello 20. Kölnissä olen jo tottunut siihen, ettei sunnuntaina mennä kauppaan, mutta illalla ruokaa saa puoleenyöhön asti.

Siisteyden lisäksi müncheniläiset vaikuttavat kohteliailta, vaikka ovatkin näihin reininmaalaisiin verrattuna pidättyväisiä, mikä ei välttämättä ole huono asia. Pidän myös siitä, että suurkaupungin julkinen liikenne toimii eikä ole kovin kallista. Kölnissä julkiset ovat kalliit eivätkä toimi. Kävellen olisit jo perillä, pitää täällä paikkansa. Münchenissä pysäkille voi mennä katsomatta aikatauluja ja pian sieltä tuli joku menopeli. 

Hauska yksityiskohta sekin, että ruuhka-aikoina rautatieaseman metropysäkillä oli livekuuluttaja, joka kuulutti laiturilta menevät metrot ja kehotti ihmisiä nousemaan kyytiin tai laskemaan ovet kiinni. On siinäkin homma, kuuluttaa kahta, viiden minuutin tahdilla ajavaa metroa laiturin molemmilta puolilta. Kohteliaisuus ja asiakkaiden huomioiminen ennen kaikkea.

Luulen, että Müncheniin täytyy lähteä vielä joskus kolmannenkin kerran, koska tunnun viihtyvän siellä erittäin hyvin. Nyt olen nähnyt idyllisiä kesäpäiviä ja lumista talvea, mutta eivätköhän muutkin vuodenajat käy. Tässä on nimittäin tainnut käydä niin, että kyseessä on uusi Saksan lempikaupunkini. Mies tosin pitää Müncheniä liian idyllisenä ja pinnallisena ja kaipaa särmää, mutta suomalainen minussa nautti leveistä kaduista, tilasta, puistoista ja luonnon läheisyydestä.

Mikä on sinun lempikaupunkisi Saksassa?

Tuusulan rantatie - kulttuurihistoriaa koko päiväksi

Siitä asti, kun kummityttöni perhe muutti Tuusulaan nelisen vuotta sitten, olen haaveillut päivän viettämisestä Tuusulan Rantatiellä. Tämän vuoden elokuussa, kesäloman viimeisenä päivänä toiveeni viimein toteutui.

Sadekuurotkaan eivät haitanneet, sillä auto vei paikasta toiseen ja sateiden välissä ehti ihmettelemään pihapiirejä. Meillä oli seurassamme yksivuotias ja neljävuotias, joten kierros rajoittui tällä kertaa kolmeen kohteeseen, mutta Halosenniemi ja Lottamuseo kiinnostaisivat myös. Ensi kerralla sitten!

Ainola

Olen nähnyt lukuisia kuvia Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta, mutta täytyy sanoa, että se oli silti vaikuttavampi kuin osasin odottaa. Asukkaidensa näköinen koti henkii viime vuosisadan tunnelmaa, onhan se valmistunut vuonna 1904 ja yläkertakin 1911, ja jätetty siihen kuntoon, kun se Jannelta ja Ainolta jäi.

Erityisesti ihastuin olohuoneen vihreään takkaan sekä isännän huoneeseen, jonka ikkunoista tulvii kaunis valo. Sibeliuksen lempinojatuolissa näkyy edelleen isäntänsä painauma. Talon yläkertaan ei pääse, mutta kellarikerroksen huoneessa näytetään Sibeliuksesta kertovaa dokumenttia.

Ehkä vaikuttunein olin kuitenkin keittiöstä ja sen takaisesta sisäkön ja kokin jakamasta kamarista. Sibeliuksilla oli kaksi taloudenhoitajaa, jotka molemmat palvelivat talossa koko elämänsä ja jakoivat keittiön viereisen kamarin. Sellaista elämää on nykyään vaikea kuvitella.

Yllätys oli muuten sekin, että Ainolaan saatiin sähköt vuonna 1918, mutta vesijohdot vasta Sibeliuksen kuoleman jälkeen vuonna 1963, sillä niiden kohina olisi häirinnyt mestarin sävellystyötä. 

Talon lisäksi kannattaa käydä myös puutarhassa, jonne talon isäntäväki on haudattu. Hautakiven lähellä sijaitseva saunatupa on vierailemisen arvoinen sekin. Siellä näkee, miten ennen aikaan on kylvetty. Saunarakennukselta voi jatkaa matkaa Ainon vaalimaan kukkapuutarhaan, joka on edelleen hyvin hoidettu.

Päätimme kierroksen museon kahvilaan, jonka juustokakkua voin myös suositella.

Ehdottomasti vierailun arvoinen kotimuseo ja pihapiiri - vaikutuin!

Ainola on suljettu 1.10. 2018 - 1.5. 2019 eli auki taas ensi kesänä.

Aleksis Kiven kuolinmökki

Eihän se ole suomen kielen opettaja eikä mikään, joka ei ole käynyt Aleksis Kiven kuolinmökissä. Täpärällä se oli tälläkin kertaa, sillä mökkiä vartioiva opas oli juuri lähdössä lounaalle, mutta päästi meidät kuitenkin vielä sisään.

Mökki on pikkuruinen ja sisään astuessaan täytyy kumartua. Koko talossa on vain kaksi huonetta, ja perimmäisessä sijaitsee Kiven väitetty kuolinsänky, jossa lausuttiin kuuluisat kuolinsanat "Minä elän". Ankeaa on ollut.

Mökistä saa mukaansa ilmaisia esitteitä Kiven elämästä ja oppaalta voi ostaa muuta materiaalia.

Talviaikaan kuolinmökki on auki vain viikonloppuisin.

Erkkola 

Kivenheiton päässä Aleksis Kiven kuolinmökistä sijaitsee Taitelijakoti Erkkola, kirjailija J. H. Erkon  (1849-1906) vuonna 1902 valmistunut talo. Hirsirakennuksessa on kahdeksan huonetta, ja se on toiminut yksityiskotina, kunnes siitä vuonna 2006 tehtiin museotila ja kulttuurikeskus, jossa järjestetään esimerkiksi konsertteja.

Tänä kesänä Erkkolassa on voinut ihailla Martta Wendelinin kuvitustaidetta, ja se meidätkin sinne veti. Wendelinin elämän eri vaiheista kerätyt teokset olivat tunnelmallisia ja Kotilieden ja tyttökirjojen kansikuvitusten värit hehkuvia. Erkkolan yhteydessä olevasta putiikista tuli ostettua kortti jos toinenkin.

Erkkolassa on yleisöopastus aina sunnuntaisin klo 16. Ensi keväänä talossa tulee olemaan esillä muun muassa Heli Laaksosen Ilman luppa -niminen näyttely, joten vierailu kannattanee silloinkin.

Lisätietoja aukioloajoista ja näyttelyistä Erkkolan sivulla.

Tervemenoa tutustumaan!

5 syytä rakastua Lontooseen

Kävin viikonloppuna Lontoossa. Tämä oli toinen kerta kyseistä kaupunkia, ja tällä kertaa rakastuin korviani myöten. Edelliskerralla, noin kymmenen vuotta sitten muistan ajatelleeni, että kaupunki on mielenkiintoinen ja sinne voisi mennä uudestaankin, mutta välissä ehti kulua monta vuotta.

Kaksi asiaa kiinnitti erityisesti huomioni Lontoossa. Ensinnäkin ihmiset ovat äärimmäisen kohteliaita ja kyselevät kuulumisia ja vointeja, vaikka se olisi pinnallistakin. Saksalaista katuraivoa ei voisi kuvitellakaan näkevänsä Lontoon kaduilla. Toki koodisto on eri ja äänenpainoista ja ilmaisuista varmasti oppii kuulemaan, kuinka paljon toista oikeasti ärsyttää.

Toinen asia, jota en lakannut ihmettelemästä, oli ihmisten vaatetus. Perjantai oli kalsean tuulinen päivä ja minä vedin kaulahuivia tiukemmalle samalla, kun ohitseni kulki shortseja, t-paitoja ja mekkoja. Ymmärtääkseni brittien niukka pukeutumistyyli on klassikko mutta sitä ei voinut olla huomaamatta.

Viikonlopun aikana löysin viisi asiaa, joiden takia rakastuin Lontooseen. Ja tässä ne ovat:

1. Kuuluisat, elokuvista ja sarjoista tutut nähtävyydet

Big Ben on valitettavasti huputettuna, mutta löysin kaupungista monta muuta paikkaa, jotka olen nähnyt joko The Crown - sarjassa tai Dianaa käsittelevissä dokumenteissa (kun teemalle antaa pikkurillin, se vie koko käden).

Buckinhamin palatsin ympäristö oli ehkä vähän erilainen kuin odotukseni ja Tower Bridge pienempi kuin olin sen kuvista kuvitellut, mutta vanhat punaiset puhelinkopit ja postilaatikot juuri sellaisia kuin pitikin. Puhelinkopeissa ei ollut enää luureja ja keskustan ulkopuolella näkemissäni kopeissa luki sein WLAN, mutta en käynyt kokeilemassa.

Lempielokuvani Notting Hillin maisemia emme tällä kertaa käyneet katsomassa, koska nähtävää riittää niin paljon. Harry Potterinkin fanialueet unohtuivat, vaikka kaksikerroksisia busseja katsoessani ja niillä kaupungin kapeilla kaduilla hurjastellessani en voinut olla ajattelematta, mitä jos bussi yhtäkkiä muuttaisi kokoaan...

2. Ruokatorit ja markkinapaikat

Lontoo on täynnä viehättäviä ruokatoreja. Söimme perjantaina lounaan Borough Marketilla Town Bridgen lähellä. Annosvalikoima oli monipuolinen ja lounaan lisäksi torilta olisi voinut tarttua mukaan juustoja, hedelmiä, mehuja ja leivonnaisia.

Tori on Lontoon vanhin ja se on auki joka päivä, mutta perjantaisin ja lauantaisin valikoima on laajin.

BOROUGH MARKET, 8 Southwark St, London 

Greenwich marketista oli vaikea päästä pois, koska kiinnostavia tuotteita löytyi aina, kun päätään käänsi. Tämä tori kokoaa yhteen käsityöläisiä ja taidetta, vaikka sieltä voi ostaa myös herkkuja, kuten leivonnaisia. 

Maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja viikonloppuisin torille levittäytyvät käsityöläiset, tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin siellä myydään antiikkia.

Greenwich Market, London SE10 9HZ

Keskustan pohjoispuolella sijaitseva Camden Market on mielenkiintoinen ja värikäs torialue, josta löytää vaikka mitä. Sinne emme tällä kertaa ehtineet, mutta käytän edelleen matkalaukkua, jonka ostin torilta silloin kymmenen vuotta sitten. Vähän se jo natisee, mutta en ole raaskinut vielä luopua.

CAMDEN MARKET, Camden Lock Pl, Camden Town, London NW1 8AF

3. Puistot

Miljoonakaupungissa on tärkeää, että ihmisillä on tilaa hengittää ja ympärillään myös jotain vihreää. Itse asiassa Lontoon rakennustyyli on yllättävä: ydinkeskustan ulkopuolella rakennuskanta on usein matalaa, mikä tarkoittaa, että kaupunkialue on laaja. Lontoon karttaa tutkiessa saa kuitenkin huomata, että puistoalueita on lukuisia eivätkä ne ole aina ihan pieniä.

Ehdottomasti parhaat näkymät kaupunkiin tarjoaa Greenwich Park. Rinnettä noustessa kaupunki jää selän taakse mutta ylhäällä odottaa yllätys. Maisema yltää citystä Isle of Dogsin uusiin pilvenpiirtäjiin ja välissä näkee hyvin, miten Thames-joki mutkittelee. Mäki on tietysti täynnä turisteja, mutta maisema oli näkemisen arvoinen.

4. Asuinalueet ja esikaupunkialueet

En tiedä, olisinko rakastunut kaupunkiin, jos olisin liikkunut vain ydinkeskustan humussa. Tällä kertaa majoituimme perhetuttavien luo, jotka ovat asuneet jo 20 vuotta Kaakkois-Lontoossa, Peckhamin kaupunginosalla. Annoin kertoa itselleni, että asuinalue on tällä hetkellä maailman 11. kiinnostavin kaupunginosa. Berliinin Neukölln on saman listan sijalla 7.

En ole koskaan käynyt missään vastaavassa paikassa. Peckham Ryen keskusta ja aseman ympäristö on täynnä etnokauppoja ja afrikkalaisia kampaamoja, joiden väliin on alkanut putkahdella pienpanimoita ja hipster-kahviloita. Pienen ostoskujan varrella törmäsimme studioon, josta tehtiin suoraa radiolähetystä afrikkalaisin rytmein ja vihanneskaupassa oli mynniissä asioita, joita en ollut ennen nähnyt.

Tuttavien talo taas sijaitsee idyllisisssä entisissä työläiskortteleissa, jotka täyttyvät samanlaisista julkisivuista ja pikkupuutarhoista. Lähistöllä oli muutama viehättävä ostos- ja ravintolakatu ja Peckhamissa oli pikkukylätunnelma, vaikka se sijaitsee keskellä suurkaupunkia.

Kaupunginosan maine on kuulemma viime vuosina muuttunut, mutta toivon, ettei kehitys vie sen vanhoja värikkäitä kortteleita mukanaan. 

5. Toimiva julkinen liikenne

Yksi asia vaatii ehdottomasti mainitsemisen, ja se on toimiva julkinen liikenne. Olin hämmästynyt junien siisteydestä ja täsmällisyydestä, bussien määrästä ja siitä, että liikenne virtasin varsin sujuvasti eteenpäin. Ilmeisesti keskusta-alueen autoliikennettä on rajoitettu, mutta silti olisin odottanut paljon tukkoisempaa liikkumista.

Undergroundin, Overgroundin, British railsin ja kaksikerroksisten bussien avulla kulkija on hetkessä kaupungn toisella laidalla, vaikka tietysti matkoihin saa aina varata aikaa ja uskoisin, että juniin tunkeminen ruuhka-aikona on jäätävää. Mutta silti. Miten metropolissa onnistuu se, mikä ei onnistu täällä Kölnissä, ihmettelenpä vain. 

Niin että ihmiset, te jotka jaatte rakkauteni Lontooseen, jee, ja te, jotka ette vielä ymmärrä, menkää itse katsomaan. 

Sukelsin maisemaan, jotta kesä ei mene ohi

Tänäkin vuonna tuntuu käyneen kuten edellisinä. Nautin kesän ensimmäisistä päivistä huhti-toukokuussa, kunnes uppouduin töihin ja elämään van yhtäkkiä havahtuakseni siihen, että kalenterissa seisoo heinäkuu. Todellinen herääminen tapahtui viikko sitten, kun puiston läpi pyöräillessäni tajusin ruohon palaneen keltaiseksi sillä aikaa, kun minä vain säntään asiasta toiseen.

Juhannus ei tuota minulle vaikeuksia, mutta kun kuvat heinäkuisista festareista valtaavat facebookin, alkaa toimistossa ahdistaa. Kesälomani starttaa yleensä heinäkuun kaarruttua puoliväliin. Tärkeintä on ehtiä Suomeen vielä heinäkuun aikana, jotta kesä ei mene ohi. Tätä kirjoittaessani kesäloman alkuun ja Suomen mökkilomaan on aikaa kolme päivää. Tiktak.

En voi sanoa, ettenkö lainkaan ehtisi nauttia kesästä. Olemme jo suorittaneet kesän pakollisen puistogrillaukset, niin bikineissä kuin hiiligrillilläkin, olen syönyt kolme kertaa jäätelöä ja istunut muutaman kuuman illan ravintolan terassilla tai biergartenissa.

Mutta henkisesti olen kesässä vasta sitten, kun loma alkaa.

Taisin kuitenkin ottaa jo pienen varaslähdön kesälomaan. Jouduimme lähtemään lyhyellä varoajalla miehen kotipaikkakunnalle, mikä tarkoittaa 7-8 rattoisaa matkustustuntia Saksan läpi. Mutta tällä kertaa se todella kannatti! En ole koskaan kokenut Nordfrieslandissa niin lempeitä ja aurinkoisia kesäpäiviä. Yleensä siellä tuulee aina, ja pilvet pyyhkivät tuulimyllyjen yli vauhdilla. 

Perjantaina appiukko pakkasi kajakit peräkärryyn ja vei meidät postikorttiin. Pohjanmerellä on voimakas vuorovesi, joten vesi on poissa rannoista suurimman osan päivää. Onneksi on kuitenkin jokia ja kanaaleja, joita pitkin pääsee seikkailemaan peltojen keskelle.

Kaupunkilaiset ihmettelivät ensin kaikkialla lepäävää hiljaisuutta, sitten joenpientareella laiduntavia lampaita ja lehmiä, kaislikossa suhahtelevia sudenkorentoja, veden pinnalla piipahtavia pikkukaloja ja läheisellä sähkölinjalla istuvia pikkulintuja. Harmaahaikarat seurasivat menoamme, kun kuuntelimme jälleen hiljaisuutta, jonka rikkoi vain ääni, joka syntyy, kun mela kohtaa vedenpinnan.

Avioliiton tilakin tulee testattua, kun ollaan samassa veneessä vaimon meloessa edessä ja miehen pitäessä perää.

Hauskinta matkassa oli se, että Treene-joki kuljetti meidät keskelle pikkukaupunkia tai ehkä 2500 asukkaan paikkakunta on nimestään huolimatta pelkkä kylä.

Friedrichstadtilla on erikoinen historia. Sen perusti 1600-luvulla aluetta hallinnut tanskalainen Friedrich III, jonka aikana kaupunkia kasvatettiin Alankomaista tuotujen siirtolaisten avulla. Nämä taas rakensivat kahden joen liitoskohtaan sijoittuvaan kaupunkiin kanaaleja ja kotimaastaan tuttuja punatiilisiä taloja, joiden takia Friedrichstadt on nykyään suosittu turistikaupunki.

Yksi Friedrischstadtin kanaaleista, kuva Pixabay.

Taukopaikka Friedrichstadtissa.

Hieman hirvitti lipua kajakilla turisteja kanaaliajelulle kuljettavien suurten moottoriveneiden ja sinne tänne sinkoilevien polkuveneiden ohi, mutta ymmärrän paikkakunnan vetovoiman.

Paluumatkalla tervehdimme joenrantaan ilmestyneitä hevosia ja väistimme moottorivenettä, joka rikkoi äänellään ja hurjastelullaan alueen rauhan. 

Kajakkiajelussa on jotain erittäin meditatiivista. Hitaasti lipuvassa joessa ei tarvitse keskittyä aallokkoon tai edes käyttää kovin paljon voimaa, vaan kajakki lipuu kuin itsestään eteenpäin ja kyytiläinen voi vain keskittyä nauttimaan luonnosta. Matalassa oleminen mahdollistaa yhteyden ympäristön kanssa. Tämä oli tähänastisen kesän paras maisemapäivä, jota ei haitannut edes se, että onnistuin melomispuuhassa kastelemaan istuimeni.

Valitettavasti itse kajakkiretkestä tai Friedrichstadtin kanaaleista ei ole kuvia, koska en uskaltanut ottaa kameraa esille kastumis- ja putoamisvaaran takia. Mutta voinette kuvitella maisemat itse.

Kesä, se on täällä ja minun.