Thursday, 27 September 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 17: Satu Erra

Olen odottanut erityisellä innolla yhtä syksyn julkaisua. Satu Erra tupsahti elämääni nelisen vuotta sitten, kun hän ilmestyi työpaikalleni tutkimaan kirjastoa ja kertomaan omasta tutkimuksestaan ja kirjoitusprojekteista. Pian olimme viinittelemässä, laulamassa samassa kuorossa ja puhumassa erityisesti kirjoista ja kirjoittamisesta, ja olemme molemmat toimineet toistemme tukena ja olkapäänä. Ja nyt meillä on molemmilla omat kirjatkin!
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Satu Erra. Olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja teen väitöskirjaa lukiolaisten kirjoittamisesta. Kirjoitan monenlaista. Asun Berliinissä mieheni ja kaksivuotiaan tyttäreni kanssa. 

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olin muutama vuosi sitten opintovapaalla lukion lehtorin virasta, ja lupasin ulkomaille kaipaavalle miehelleni, että nyt voidaan lähteä minne vain. Kun hän sitten sai kiinnostavan työpaikan Saksasta, pakkasimme kirjat ja kattilat mukaamme ja muutimme Aacheniin lähelle Belgian ja Hollannin rajaa. Kahden vuoden jälkeen muutimme Berliiniin, monin tavoin lähemmäs Suomea, mutta paluumuutosta emme ole keskustelleet. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Ei ole olemassa mitään (yhtä) Saksaa. Idän ja lännen tai toisaalta myös pohjoisen ja etelän välillä on isoja eroja. Yhteistä lienee se, että leipä on hyvää ja byrokratia raskasta. Berliinistä sanotaan toisinaan, että se on Pohjoismaiden suurin kaupunki. Luulen, että moni suomalainen solahtaa tänne aika helposti, ja itsekin rakastuin kaupunkiin ensi kokemalla, muutamassa tunnissa. Täällä saa olla homssuinen. 
4. Miten sinusta tuli kirjailija?

En osaa vielä ajatella itseäni kirjailijana, vaikka kirjoittaminen ja kirjat ovat osa arkeani. Aiemmin olen kirjoittanut lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjan yhdessä toisen kirjoittajan kanssa, ja pidän kyllä itseäni oppikirjailijana. Oppikirjailijaksi päädyin vähän sattumalta. Joitakin vuosia sitten sanoin, ettei minulla ole opetustyön ohella aikaa sellaiseen, mutta tilanne muuttui, kun muutin ulkomaille.

Oppikirjan tekeminen on päättymätön prosessi: välillä täytyy kehittää lisämateriaaleja ja edelleen kerään hyviä tekstejä, joita voisi käyttää, jos oppikirjaa tai sen digitaalista versiota päivitetään. 
Tällä viikolla juhlitaan, sillä Tammi on julkaissut Todellisten prinsessojen kirjan, joka kertoo vahvoista kuninkaallisista naisista – esimerkiksi voittamattomasta painijasta ja eläimiä rakastavasta suffragetista. Mieheni oli mukana tekemässä tätä kirjaa, jonka ajatus alkoi kyteä, kun kaksivuotias tyttäremme oli noin puolivuotias ja tavattoman kiinnostunut  kirjasta Europas kungahus. 

Mieheni Johannes esitteli lapselle kirjan kuvia ja kertoili Euroopassa hallinneista voimanaisista. Juttelua kuunnellessani ymmärsin, että tällaisia prinsessatarinoita lapsille pitää kertoa. Teimme tietokirjasta suunnitelman ja kaksi näytelukua, osallistuimme Tammen ja Tietokirjallisuuden edistämiskeskuksen lasten tietokirjakilpailuun – ja voitimme! Loppu on kiivasta lastenhoidon järkkäilyä, lähdeteosten metsästystä ja kirjoitusrauhan etsimistä Berliinin kirjastoista ja kahviloista. 

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan runoja, ja se on minulle lajina läheisin, vaikka tekstejäni onkin julkaistu vain lehdissä ja antologioissa. Jatko-opintojen vuoksi kirjoitan tieteellisiä tekstejä. Sekä tutkimustyöstä että oppimateriaalin kirjoittamisesta on ollut valtavasti hyötyä lasten tietokirjan kirjoittamisessa. Tiedonhaku kansainvälisistä  artikkelitietokannoista on ollut melko helppoa, ja minulle on ollut luontevaa miettiä, mitä ilmaistaan kuvin ja mitä sanoin.
Todellisten prinsessojen kirjalla on myös vahva kytkös lyriikkaan. Yritin vuosia sitten kirjoittaa prinsessoista aikuisten runokokoelmaa, sillä halusin vapauttaa perinteisten satujen prinsessat tekemään omat ratkaisunsa. Aihe valitsi sopivamman genren ja huomattavasti hauskemman toteutustavan.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Elän hyvin suomenkielisessä kuplassa, vaikka käytän saksaa päivittäin. Pelkään kyllä, että saksa alkaa hiljalleen tunkeutua sanajärjestyksiini ja verbirakenteisiini. 

Runoissani on jälkiä siitä, että olen maahanmuuttaja. Uskon, että ajattelisin joistakin asioista toisin ja tarttuisin hieman eri asioihin, jos en asuisi ulkomailla. Koska ympäristö vaikuttaa minuun ihmisenä, vaikuttaa se vääjäämättä myös kirjoittamiseeni. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

”First you make a mess, and then you clean it up.” Näin kasvatustieteilijä William G. Perry kuvaa kirjoittamista, ja näin myös minä kirjoitan. Olipa tekeillä sitten lasten tietokirja, tieteellinen artikkeli tai runo, etsin tietoa, teen muistiinpanoja ja tuotan ”sotkua”. Muokkaan tekstimassaa vähitellen, enkä juuri ikinä kirjoita suoraan julkaisukelpoista tekstiä. Menetelmä on toisinaan hidas, mutta toisaalta aikaa ei mene tyhjän paperin tuijotteluun. Voisin jatkaa muokkaamista loputtomiin, ja joskus on todella vaikeaa päästää tekstiä käsistään. 

Kirjoitan mieluiten kotona työpöydän ääressä, mutta usein myös kirjastossa tai kahvilassa. Merkitsen muistikirjoihin tai puhelimeen havaintoja ja muistiinpanoja milloin vain. Aamut ovat parasta kirjoittamisaikaa. Pidän kirjoittamisesta, mutta hahmotan sen työnä, jota en mielelläni tee enää illalla tai yöllä. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Luen suomeksi, ja nykyisin kuuntelen myös äänikirjoja. Seuraan televisiosta joitakin suomalaisia sarjoja. Puhun kotona suomea, minulla on Berliinissä suomalaisia kavereita ja kirjoitan suomeksi. Saksankielinen ympäristö jättää väistämättä jälkensä idiolektiini, mutta tällä hetkellä en ole suomestani kovin huolissani. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Rahtaan Suomesta Panda Natural -lakritsaa sellaisia määriä, ettei kaipuu ehdi yllättää. Unohdan melkein joka reissulla, että pitäisi ostaa varastoon myös salmiakkia. Oikeasti kaipaan ystäviä ja arkista, tavallista Suomea, jota en enää juuri pääse kokemaan. Nykyisin matkat kotimaahan ovat tuskallisen täynnä aikatauluja, ja aina kotiin palatessa on sellainen olo, etten ole ehtinyt tavata kaikkia tärkeitä ihmisiä.  

Monday, 24 September 2018

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kaksivuotishääpäivä tuli ja näyttää pian menevänkin. Emme keksineet eilen ihmeellistä tekemistä, koska viikonlopussa oli muitakin menoja, joten ajattelimme, että tuleehan noita. Toinen hääpäivä on kuin toinen kirja - sen saavuttaminen oli stressaavampaa kuin ensimmäisen virstanpylvään, mutta se  menee ohi sen suuremmitta huomioitta.

Jos ensimmäinen aviovuosi menikin rakkauskulpassa, on toinen vuosi ollut välillä sitä kuuluisaa arkea ja työtä. Suurin osa hankaluuksista on kuitenkin johtunut ulkoparisuhteellisista asioista, jotka  heijastuvat tietysti kaikkeen. Onneksi olemme oppineet, että kaikesta pitää puhua ja asiat pitää sanallistaa, jotta toinen ei häviä kirjojen maailmaan eikä toinen putoa pelikenttään. 

Suhtaudun lähinnä jännityksellä parisuhteeseen ja sen tuomiin asioihin. "Tämä on nyt se kohta, josta kaikkialla aina puhutaan", muistutan itseäni, kun tunnelma kotona on kireä. Haarukanjäljet pöytälevyssä muistuttavat talven suurimmasta riidasta, minkä aikana muistan ajatelleeni, että melkein viisi vuotta tässä sopuisasti menikin. Tämä on tähänastisen elämäni pisin, paras ja vaativin suhde, jonka etenemistä tutkailen uteliaisuudella.

Parisuhde on haaste, josta selvitään vain, jos molemmat ovat valmiita ottamaan askeleen toistensa suuntaan, arvioimaan omaa olemistaan rehellisesti ja pyrkimään yhteiseen hyvään. Mutta helppoa, sitä sen ei tarvitse olla.
Muutamia aikoja sitten ystävät ottivat hieman huolestuneena yhteyttä kuultuaan, että olin sulkenut miehen yöksi ulos. 

Tilannehan meni niin, että mies lähti viettämään arki-iltaa ystäviensä kanssa minun jäädessäni flunssaisena kotiin. Noin kello 23 laitoin miehelle hyvänyönviestin ja suljin netin puhelimesta. Nukuin pitkästä aikaa hyvin, sillä antibiootit alkoivat toimia ja tauti helpottaa.

Heräsin aamulla virkeänä ja tyytyväisenä ihmettelemään, miksi mies on noussut niin aikaisin. Sitten tajuan, ettei mies ole käynyt sängyssä koko yönä. Avaan puhelimen ja löydän liudan viestejä, joista selviää, että mies on unohtanut avaimen illalla kotiin, mutta koska en ole havahtunut ovikellon sointiin (se ei ole ihan hiljainen) tai puhelimen värinään, hän on mennyt ystävän luo yöksi. Huomautettakoon, että minulla oli korvatulpat kadulta kantautuvien äänien ja läheisen rakennustyömaan takia.

Asia huvitti minua, kunnes tajusin, että mieshän olisi voinut joutua yöllä vaikka sairaalaan, kun vaimo vain nukkuu tyytyväisenä kauneusuniaan. Ystävää taas nauratti yöllinen yllätysvierailu, vaikka tilanne ei ollutkaan kovin romanttinen. 

Tasan kaksi vuotta sitten tänään oli valkoinen puku, kuulas syyspäivä, ympärillä rakkaita ihmisiä ja paljon naurua, iloa ja rakkautta.

Hyvää 2-vuotishääpäivää meille muru!

Kuvat: Florian Jung
Thursday, 20 September 2018

Äinään kirjapäivät eli kirjailijaleiri pellon laidassa

Mitä tulee, kun istutetaan samaan savusaunaan muutama lastenkirjailija, pari runoilijaa, romaanikirjailijoita ja shamaani?

Hyvä, että kirjailijat olivat ehtineet tervehtiä ja alkaa tutustua toisiinsa, kun meidät pistettiin yhdessä alasti savusaunaan. Toki naiset ja miehet erikseen, mutta huvitti se silti. Yksikään Keski-Euroopassa järjestettävä kirjailijakokous ei varmasti alkaisi yhteisellä saunasessiolla ja lähes pakotetulla kylmään veteen pulahtamisella.

Kun heti otetaan luulot pois, ne eivät uskalla niskuroida, taisi päivien järjestävä taho tuumata.
Viime viikolla järjestettiin sarjassaan toiset Äinään kirjapäivät, jotka kutsuivat lapsuuteni kotikylään Iso-Äiniöön värikkään mutta yllättävän harmonisen joukon kirjailijoita. Ainoa yhdistävä tekijä oli vähintään yksi julkaistu kirja, mutta lajityypillä ja uran pituudella ei ollut väliä.

Ajatus tuntui aluksi kovin absurdilta. En ollut koskaan ajatellut, että minusta tulisi kirjailija, ja vielä vähemmän olisin veikannut, että kotikylääni järjestetään viralliset kirjailijapäivät. Mutta kiitos Seija Helanderin hullun idean, näin tapahtui.

Alun jälkeen sauna seurasi päivien teemana muutenkin, sillä minulle selvisi yhden osanottajan kanssa, että olemme tavanneet kerran aikaisemminkin - vuonna 2012 Kokkolan Kaarlela-hotellin saunassa. Missäs sitä suomalaiset muualla sosialisoisivat kuin saunassa.
Niemimäen mansikkatilan juhla- ja majoitusrakennus
Mitä kirjapäivillä sitten tapahtui?

Keskiviikosta sunnuntaihin kestäneet päivät olivat yhdistelmä hiljaisuuden retriittiä ja sosiaalista puuhastelua. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että siellä syötiin hyvin mutta juomisessa ei juuri kunnostauduttu. Ei meistä nykykirjailijoista ole enää mihinkään, heh.

Aikataulu oli suunniteltu niin, että aamupäivät sai kirjoittaa ja iltapäivisin oli tarjolla yhteistä ohjelmaa. Jokainen päätti kuitenkin itse, miten paljon on mukana ja milloin oli paras hetki vetäytyä omaan rauhalliseen kirjoituskammioon.

Iso-Äiniö näytti meille parhaita puoliaan, ja säätkin suosivat niin, että vain yhtenä päivänä satoi. Vieraiden silmin katsottuna tuttu kotikylä näytti kauniilta ja aktiiviselta. Kylässä on luontokeskus laavuineen ja maskottikäkineen, kyläkirjasto, jonka pihapiirin rakennusten ikää voi seurata 1600-luvulle, Tupalan kotiseutumuseo ja toki Niemimäen mansikkatila, jonka majoitus- ja yhteistilat tarjosivat riittävät puitteet kynäniekkojen viihtyä.

Kauniit vihreät bussipysäkkikatoksetkaan eivät ole koskaan näyttäneet niin kauniilta kuin ulkopaikkakuntalaisten kuvien läpi.

Erityistä oli myös hiljaisuus. Tuli aivan lapsuus mieleen, kun iltojen jo pimettyä kävelin ohjelmapaikalta taskunlampun valossa pellon viertä majapaikkaani vanhempien luo. Kölnin paahteen jälkeen raikkaan pureva syysilma sai mielen vireäksi.

Liikuntaakaan ei päivillä unohdettu, sillä luontokävelyjen lisäksi pelattiin kirjallista pingistä: Kalle Päätalon tuotanto sai toimia verkkona, kun palloa lätkittiin runokirjoilla pöydän toiselta puolelta toiselle.
Äinään luontokeskuksessa oli sieni
Myös kyläläiset pääsivät osallistumaan kirjailijapäiviin. Yhtenä iltapäivänä tutustuttiin lapsuudenkaverini mummolan navettaan rakennettuun kyläkirjastoon. Minä muistan Pellilän siitä, että löysimme lapsena sen puuseestä vanhan Jallun, mutta nykykirjaston valikoima oli oikein monipuolinen ja innostava. Paikalle tuli kirjoista ja kirjailijoista kiinnostuneita juomaan kahvia ja juttelemaan kirjoista.

Lauantaina ohjelmassa oli kaksikin yleisötapahtumaa. Iltapäivän paneelikeskustelussa pohdittiin kaupungin ja maaseudun näkyvyyttä nykykirjallisuudessa sekä lukijoiden tarpeita. Sade lakaisi ulkona pihaa, kun sisällä pohdittiin, miltä maaseutu näyttää nykykirjoissa ja voiko teoksissa olla liikaa metsää.
Stadi ja lande - keskustelun panelistit
Viikon kohokohta olivat lauantai-illan perinteiset iltamat, jotka järjestettiin vanhalla seurojentalolla yhdessä kyläyhdistyksen kanssa. Valitettavasti kalsea sää oli karkoittanut suuret osallistujajoukot, mutta eivät pelimannit silti tyhjälle tanssilavalle soittaneet.

Kirjailijat lukivat tilaisuudessa tekstejään, ja kirjapöydällä kävi kuhina. Perinteitä kunnioittaen ulkona oli makkaranmyynti ja puffetista sai pullaa ja kahvia. Lisädramatiikkaa lisäsivät omatahtoiset valot, jotka räpsyivät ja sammuivat siihen tahtiin, että muutama kirjailija luki lavalla taskulampun säteessä. Tunnelma oli kuitenkin kohdallaan.
Parasta päivillä oli kollegiaalisuus. Kirjailijan työ on yksinäistä ja hermoja raastavaa puurtamista, hylkäyskirjeiden kanssa painiskelua ja apurahapäätösten odottamista. Köyhyysrajalla elämistä sen takia, että saa tehdä sitä, mikä tekee onnelliseksi ja täydeksi.

Oli hienoa päästä jakamaan tätä kaikkea ja saamaan vertaistukea ihmisiltä, jotka kamppailevat samojen asioiden parissa ja jotka jakavat kielen ilot. Kilpailuhenkisyyden sijaan keskusteluissa kuului kannustus ja ilo toisten onnistumisista. Tulevaisuus näyttää, miten moni kirjaidea sai moottorit alleen viikon aikana.

Kölniin palasi motivoitunut kirjailija pää ideoita ja ajatuksia poristen.
Kiitos liikkuvuusapurahasta KIDE, joka mahdollisti osallistumiseni täältä kaukaa.

Kiitos seurasta ja keskusteluista mahtavat kollegat Seija Helander, Harri Istvan Mäki, Mila Teräs, Johanna Venho, Anu Holopainen, Mika Pekkola, Anna Maria Mäki, Marja Toivio, Ina Ruokolainen, Kalle Niinikangas, Jani Saxell, Jussi Huhtala, Leealiisa Kivikari, Virpi Hämeen-Anttila ja Elina Pulli

Saunassa tavataan!
Wednesday, 19 September 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 16: Christina Sandu

Joskus kollegoiden tekstiä lukiessa mielen valtaa positiivinen kateus. Teksti tai tarina tuntuu niin hyvältä, että melkein toivoisi, että se olisi lähtöisin omasta kynästä. Näin minulle kävi lukiessani Christina Sandun esikoisteosta Valas nimeltä Goliat. Kyseinen kirja päätyi myös Finlandia-ehdokkaaksi eikä syyttä. Romanian ja Suomen väliä seilaava perhetarina on kertomus ihmisistä erilaisten pyrkimysten ja kulttuurierojen keskellä. Ja on siellä tietysti rakkautta myös. Ja valas nimeltä Goliat.
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Cristina Sandu. Tähän kesään saakka olen tehnyt töitä kirjakaupassa ja kustannustoimistossa, mutta tällä hetkellä kirjoitan täysipäiväisesti. 

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Olen asunut ulkomailla moneen otteeseen. Ensimmäistä kertaa muutin Ranskaan 15-vuotiaana, isäni työn takia. Palasin Suomeen käymään lukion loppuun. Lukion jälkeen olen asunut kolme vuotta Ranskassa, vuoden Skotlannissa ja viimeiset kaksi vuotta Englannissa. Olen myös ollut Erasmus-vaihdossa Italiassa. Luulen, että olen jäänyt koukkuun vieraisiin maihin muuttamiseen. 
Oxfordin maisemia
3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Päädyin Englantiin koska halusin kokea jotakin uutta, ja se on tuntunut sopivalta paikalta jäädä asumaan joksikin aikaa. Etenkin Oxford sopii minulle tällä hetkellä, koska täällä on niin rauhallista: paljon luontoa ja toisaalta paljon kulttuuria. Vanhat yliopistorakennukset ovat todella kauniita. Rakastan englannin kieltä ja englanniksi kirjoitetun kirjallisuuden seuraaminen on hirveän kiehtovaa.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut tarinoita siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Tämä alkoi siitä ihmeellisestä oivalluksesta, että pystyn luomaan kokonaisia maailmoja vain kynän ja paperin avulla. 

Jossakin vaiheessa, n. 20-vuotiaana, aloin suunnitella romaania, joka käsittelisi toista kotimaatani Romaniaa. Näin syntyi esikoiskirjani Valas nimeltä Goliat (Otava). 


5. Mitä kirjoitat?

Tähän asti olen keskittynyt pitkään proosaan, ja esikoiskirjani on romaani. Tällä hetkellä minua kiinnostaa enemmän lyhytproosa – miksi sanoa jotakin niin pitkästi, jos pari sivua riittää? Samalla haluaisin kokeilla jotakin minulle aivan uutta genreä, kuten matkakirjallisuutta ja esseetä. 


6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Näkyy varmasti, ainakin tematiikan ja paikkojen kautta. Esikoisromaanini kertoo kahden kulttuurin välillä kasvamisesta. Myös tämänhetkisissä kirjaprojekteissani liikun enimmäkseen muissa maissa kuin Suomessa – luulen, että Suomi on minulle liian läheinen, jotta kokisin, että voin kirjoittaa siitä. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Olen melko kaoottinen kirjoittaja. Esikoiskirjani kirjoittamiseen meni monta vuotta ja kirjoittaminen tapahtui hajanaisesti, aina silloin kun siihen oli aikaa. Tällä hetkellä kirjoitan kokopäiväisesti, mutta on päiviä, jolloin en kirjoita ollenkaan vaan pelkästään luen. Ylipäänsä olen kuitenkin kirjoittajana sellainen, että idean saatuani kirjoitan todella paljon, ja lopulta karsin suuren osan tekstiä pois. 
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Tuon aina Suomen vierailulta suomenkielistä kirjallisuutta. Tämän lisäksi kirjoitan suomeksi. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?


Wednesday, 12 September 2018

Ulkosuomalaiset kirjailijat 15: Milja Kaunisto

Milja Kauniston kauniskantiset historialliset romaanit ovat usein vilahtaneet silmännurkasta, mutta vasta viime keväänä pääsin tutustumaan niihin, kun Kölnin suomalaisen seurakunnan vaihtohyllyyn oli ilmestynyt Luxus. Teos kuljetti lukijansa keskelle Ranskan vallankumousta ja oli oikein viihdyttävä.
1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Milja Kaunisto, kirjailija ja musiikintekijä, äiti ja puoliso. Harrastan ruoanlaittoa, juoksua, järjestötoimintaa ja viime aikoina myös vuorikiipeilyä.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Vanhempani ostivat Ranskasta maalaistalon 80-luvun lopulla. Minä olin silloin herkässä teini-iässä ja hurahdin Ranskan maaseutuun täysin. Kävin Bourges’in kaupungissa lukion ja päädyin harhailemaan muihin maihin vuoteen 2004 asti. Silloin Ranskan kutsu kävi sietämättömäksi ja muutimme mieheni kanssa tänne pysyvästi.

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Ranska on monimuotoinen maa, jossa suurkaupunkien väkivaltainen syke ja maaseudun leppoisan hedonistinen elämäntyyli elävät rinta rinnan. Maanviljelylle se on ideaali maa, sillä ilmastoa löytyy vuoristoseutujen kylmyydestä pohjoisten rantojen sateisiin, Keski-Ranskan kumpuileviin jokilaaksoihin ja etelän välimerellisiin helteisiin. Maa on ylpeä historiastaan, eikä syyttä: vanhoja rakennuksia ja kulttuuriperintöä sekä kieltä suojellaan raivokkaasti.
4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen aina kirjoittanut: päiväkirjoja, laulutekstejä muille artisteille, blogia ja pöytälaatikkoromaaneja. Lasten syntymän aikoihin väsyin musiikkialaan ja ryhdyin kirjoittamaan ensimmäistä historiallista romaaniani. Löysin siitä itselleni ilmeisen sopivan lajityypin, sillä ensimmäinen romaanini Synnintekijä sai heti kustantajan, ja koko trilogia ilmestyi vuoden välein. Siitä saakka olen kirjoittanut ammatikseni, ja tahti muuttuu yhä hurjemmaksi ja ideat railakkaammiksi.

5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan Euroopan historian suurista taitekohdista, mutta lähes aina mariginaali-ihmisen näkökulmasta. Olavi Maununpoika -trilogiassani kertoja oli suomalainen biseksuaali pappi Sadan vuoden sodan melskeissä Ranskassa. Purppuragiljotiini-trilogiassani kertojana toimivat tittelinsä ja arvonsa menettänyt kreivitär sekä pyöveli Ranskan vallankumouksen aikana. Uusimmassa romaanissani 1900-luvun Pariisista kertoo naisvankilan vartija.


Minua kiinnostaa ihmisen mikrohistoria, ja nimenomaan niiden historia, joista historiankirjoissa ei kosolti urotekoja kerrota: rikollisten, outolintujen, taiteilijoiden, kadunmiesten, vähemmistöjen. Miltä on tuntunut, tuoksunut, maistunut olla ihminen historian eri aikakausina? Miltä tuntuu olla ulkopuolinen suurten myllerrysten sattuessa kohdalle? Mikä on historian opetus omalle ajallemme, ja kykeneekö ihminen ottamaan siitä milloinkaan oppinsa? Mikä ihmisessä saa janoamaan valtaa ja tallaamaan toisen päälle?

Haluan tietää historiallisten kriisien lähtökohdat, ymmärtää niitä, ja kaikkein eniten ymmärtää ihmistä. Historian tuntemus auttaa minua ymmärtämään paremmin nykyihmistä. Toivoakseni lukija saa kirjoistani liikahdusta tajuntaansa, ymmärrystä ja ehkä myös uteliaisuuden tutkia aihetta lisää.



6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Näkyy kaikilla tavoin. Kirjoitan muistiin kaikki perinnereseptit, joita vastaani tulee Euroopan eri kolkissa. Käytän niitä häikäilemättömästi kirjoissani, niin kuin myös perinnemusiikkia, suullisen perinteen tarinoita ja legendoja, vanhojen rakennusten  piirrustuksia ja madonsyömiä, ocin tai latinan kielisiä tekstejä. Näkökulmani historiaan on kuitenkin lähes aina ulkopuolisen, sillä vaikka olen syvästi juurtunut kotikylääni Villecomtaliin, olen kuitenkin korostukseni ja ulkonäköni vuoksi aina ulkopuolinen. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjoitan iltapäivisin. Rutiinini on joka työpäivä sama. Nousen puoli kahdeksalta ja laitan lapset kouluun. Lähden tunnin lenkille läheisen metsän vuoripolulle. Sitten vastaan meileihin, luen taustatutkimusta ja valmistan lapsille lounaan. Työstän samalla iltapäivän kirjoitusaihioita mielessäni. Lounastettuani palaan työpöydän ääreen ja alan suoltaa tietokoneelle työstettyjä ideoita. Teen töitä noin iltakuuteen. Luen taustatutkimusta ennen nukkumaanmenoa. Niin ideat hautuvat yön yli. Minulla on jonkin verran hankaluuksia päästää irti kirjoitustyöstä myös vapaa-ajalla, joten kun pidän lomaa, tietokone jää kotiin.
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Kirjoittamisen lisäksi: luen, luen ja luen. Luen suomenkielisiä tietokirjoja, romaaneita ja sanomalehtiä. Minulla on suomalainen aviomies, jonka kanssa vaihdamme ajatuksia suomeksi. Lasten on yhä vaikeampaa puhua suomea, sillä heidän ystävänsä ja lähipiirinsä puhuu ranskaa. Minä kuitenkin pidän tiukasti kiinni iltasadun lukemisesta, suomenkielisistä kirjoista ja vuosittaisista Suomi-matkoista, jotta lapseni pysyisivät kiinni juurissaan. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Kaipaan saunaa ja pulahdusta hiljaiseen järveen. Hiljaisuus ja hyvä johtovesi, maistuvat juurekset ja Kotijuusto, suolakurkut ja näkkileipä, luistelu järven jäällä, lapsuuteni Pispala. Kyllä minä niitä kaipaan. Onneksi matkustan kuitenkin Suomeen neljästi vuodessa ja tankkaan tunnelmia. Rakastan juuriani ja olen niistä ylpeä, vaikka Ranska sopiikin minulle paremmin asuinmaana.

Jos sinulla on mielessä ajatuksia, joita ei tullut esiin kysymyksissä, voit kertoa niistä tähän.

Hyvää Ranskassa: oma pikkukyläni! Villecomtal on yhteisöllinen, kuin yksi suuri olohuone, jossa jokainen tekee yhteisön hyväksi voitavansa. Ajassamme, jossa luottamus valtaapitäviin horjuu ja ihminen tuntee itsensä voimattomaksi, yhteisössä toimimisesta saa voimaa, tunteen että on hyödyksi.

Kuvat: Milja Kaunisto


Saturday, 8 September 2018

Kokkolan Neristan ja historian läheisyys

Kokkola on minulle tällä hetkellä se Suomen kesäkaupunki. Tätähän sanotaan melkein kaikista Suomen paikkakunnista, jotka vilkastuvat kesäisin ja tarjoavat kesäaikaan monenlaista tapahtumaa ja viihdykettä. Mutta jostain syystä Kokkolasta on tullut minun mielenmaisemani.

Vaarini on kotoisin tuosta merenrantakaupungista, joka on aivan ihana, vaikka sinne päästäkseen saakin istua monta tuntia bussissa. Olen miettinyt, voiko ihmiseen jäädä jälki paikoista: voiko Kokkola tuntua kotoisalta, koska isoisovanhempani ovat tallanneet sen katuja? Isotätini asuintalon paikalla on nykyään Veroviraston parkkipaikka, mutta yksi isovanhempieni historiaan liittyvä elokuvateatterirakennus on edelleen pystyssä.
Tänä kesänä lähdimme siskoni kanssa opastetulle kiertokävelylle kuuntelemaan entisaikojen elämästä. Kierroksia järjestetään kesäkeskiviikkoisin ja reitti vaihtelee, joten opastukselle voi osallistua useammankin kerran. Lisätietoja Kokkolan matkailun sivuilta.

Kierros alkoi Mannerheiminaukiolta keltaisen raatihuoneen kupeesta. Nykyään siellä tosin harjoittelee Keski-Pohjanamaan kamariorkesteri ja politiikkaan tehdään muualla. Itse asiassa en ollut aikaisemmin tajunnut, että juuri siinä kohtaa kaupunki jakautuu kahtia. Toiselle puolelle avautuu  Neristan vanhoine puutaloineen ja toiselle jää Oppistan eli kaupungin nykyinen ostoskeskusta kivitaloineen.  Sieltä lähdimme kulkemaan kohti kauppatoria, jolla järjestetään keskiviikkoisin iltatori. 
Kierroksen mielenkiintoisinta antia oli Suntin tarina. Kuivan kesän jälkeen kaupungin halkaiseva puro lipui vaivaisena liruna kohti merta. Mutta joskus on ollut toisin, sillä nykyisen kauppatorin päällä on vielä joitain vuosisatoja sitten sijainnut merenlahti ja keskustan kulmalla satama. Suntin varrella on edelleen myös ihania punaisia venevajoja.

Kokkola onkin nimenomaan vaurastunut ja kansainvälistynyt satamansa ja meriliikenteen takia. Alkujaan vanha kaupunki eli Neristan oli juuri merenkulkijoiden ja muiden alempiluokkaisten kotiseutua. Tallella on vielä muutamia merimiesten asutukseen tarkoitettuja yksihuoneisia puutaloja. Nykyään Neristanin vanhoista ja suojelluista taloista saa pulittaa sievoisen summan, jos alueelle halajaa.
Noin reilun mittainen opastettu kierros tuntui varsin lyhyeltä, sillä mielenkiintoista kerrottavaa oli niin paljon. Tarinat liikkuivat vanhojen palovakuutusten kautta Sauli Niinistön vierailuun ja uusista taideteoksista Snellmaniin, joka vietti lapsuutensa Kokkolassa.

Lukeva poika -niminen muistomerkki kunnioittaa kaupungin omaa poikaa, joka kuulemma pakkasi kirjat veneeseen ja souti nykyisen Kauppatorin yli kokkokivelle eli rauhalliseen paikkaan lukemaan. Sen verran taidevandalismia on tapahtunut, että taideteokseen kuuluvasta teräksisestä omenapuusta on vuosien saatossa hävinnyt omenoita.

Kokkolan Neristan on vireä alue, jolla järjestetään avoimet pihat -tapahtumia ja joulutempauksia ja jonne kannattaa ehdottomasti poiketa, jos joskus se joskus sattuu reitin varrelle. 

Tähän loppuun vielä yksi kahvilavinkki!
Vohvelikahvila kuuluu jokakesäisiin perinteisiin, vaikka en makeansyöjä olekaan. Taidekorttelissa sijaitsevan kahvilan rauhallinen sisäpiha kutsuu viihtymään, ja kahvilan valikoimissa on sekä suolaisia että makeita vohveleita. Paikka ei ole hinnalla pilattu, ja vohveleita saa myös puolitettuna.
 Tämänvuotinen valintani oli sellainen mättö, että en jaksanut syödä sitä loppuun asti, mutta onneksi lapset auttoivat tätiä.
Vohvelikahvila löytyy osoitteesta Pitkänsillankatu 26 ja on auki toukokuun viimeisestä viikosta venetsialaisiin asti.

Lue myös: