Luukku 6: Sankt Nikolaus

Oli ensimmäinen syksyni Saksassa yhdeksän vuotta sitten. Aamupalalla mietin, että ensin töihin ja sitten illalla Suomalaiselle merimieskirkolle konsulaatin (silloin Hampurissakin oli vielä sellainen) itsenäisyyspäiväjuhliin. Menin laittamaan kenkiä jalkaani ja hämmennyin.

Kengästäni sojotti suklaapatukka.

Ainoa keksimäni selitys oli, että se on pudonnut kämppikseltäni ostosreissulla. Väärin. Myöhemmin selvisi, että suklaa oli tarkoituksella kengässä, koska oli Saint Nikolaus eli pyhän Nikolauksen päivä. Kaikki lapset asettavat nimittäin illalla kengän tai lautasen ovensuuhun, ja aamulla siihen on ilmestynyt suklaata. Tattadaa!

Pyhä Nikolaus on yksi katolisen kirkon rakastetuimpia pyhimyksiä, ja Nikolauksen päivä on samanlainen valonpilkahdus talveen kuin kotimainen Lucia. Päivää on vietetty jo keskiajalla. Sen viettoon kuului lahjojen antaminen lapsille ja köyhille. Ilmeisesti amerikkalainen Santa Claus on Nikolauksen perintöä, huhutaan. Katolisessa Saksassahan ei sinänsä tunneta joulupukkia, koska ensin on Nikolauksen päivä ja sitten Jeesus-lapsi tuo jouluaamuna lahjat.

Mielenkiintoista muuten sekin, että kun Suomessa kirjoitetaan lahjatoiveet joulupukille, Saksassa ne voi lähettää Nikolaukselle, jolla on tietysti oma postitoimisto.

Joulunalusaikaan tai vuodenkiertoon muutenkin saa aika monta kivaa juhlaa, jos muistaa oman maansa perinteet ja omii rinnalle uuden asuimaan tavat. Nyt voinkin viettää joulukuun kuudetta katsellen itsenäisyyspäivän vastaanottoa suklaata mussuttaen. Edellyttäen, että olen muistanut laittaa kenkäni ovensuuhun.

*Tekstin Nikolausta koskevat tiedot on poimittu Stuttgarten Nachrichten -lehden artikkelista.

Lue myös:

Luukku 1: Tervetuloa blogin joulukalenteriin

Luukku 2: Rakkauden joulukalenteri

Luukku 3: Suomalainen joulubasaari

Luukku 4: Joulu-aiheiset lastenkirjat

Luukku 5: Milloin saa ottaa joulukoristeet esiin

Luukku 2: Rakkauden joulukalenteri

Tämän blogijoulukalenterin lisäksi olen kasannut yhden ihan konkreettisenkin joulukalenterin.

Meillä on miehen kanssa tapana tehdä yhteinen joulukalenteri. Se on samalla joululahja eli aattona ei ole odotettavissa enää erillistä lahjaa. Tämän vuoden kalenteri on jo viides, ja se jäi melkein tekemättä. Marraskuun alun vauvaväsymyskiukuissani tuuskahdin (silloin) ärsyttäneelle miehelle, että en jaksa mitään kalentereita. Kun olin saanut nukuttua ja mieskin oli muuttunut taas kivaksi, peruin sanani.

Minä saan avata paperipussin tai pikkupaketin parillisena ja mies parittomana päivänä. Päivien jako on ollut alusta asti selvä: näin mies saa enemmän aikaa valmistautua. Perinteisesti miehen puoli kalenterista on valmis kuu alussa, mutta minun puolelleni saattaa tupsahtaa jotain yön aikana. Tänä vuonna tosin näyttää hyvältä jo heti alkuun, vaikka molemmilta puuttuvat viimeiset luukut. Poikkeuksellisesti en siis ole saanut kaikkea valmiiksi ajoissa. Syytän vauvaa. 

Monen vuoden kokemuksella kalenteriin on muodostunut tiettyjä vakiokuvioita, jotka päätin tänä vuonna purkaa, kun mies huomautti, että edellisetkään muistikirjat eivät ole vielä käytössä. Miehen paketeissa on mennävuosina ollut sukkia, alkoholijuomia, Star wars -juttuja, suklaata, keksejä ja lahjakortteja. Minä taas olen saanut meikkejä, muistilappuja, koruja, joulukoristeita, karkkia ja kirjoituspöydälle sopivia juttuja. Myös yhteistä tekemistä on lahjoitettu, kuten ravintolaillallisia ja viininmaisteluita.

Joskus paperipussissa on vain paikka, josta paketin löytää. Tällöin tontun pitää muistaa yön aikana toimittaa se oikeaan paikkaan. On nimittäin käynyt niinkin, ettei paketti ole ollut siellä, mistä sitä on etsitty. Kaikki lahjat ovat kuitenkin lopulta aina löytyneet.

Innolla odotan, mitä kaikkea kalenteri tuo tänä vuonna mukanaan. 

Pohjoissaksalaiset miehet muistuttavat nimittäin suomalaisia siinä, että sanoja ei käytetä turhaan, mutta lahjoa he osaavat.

Toivo ei saa vielä omaa kalenteria, mutta en usko, että hän on siitä kovin pahoillaan. Näin hiljattain erään tuttavan postauksen aineettomasta joulukalenterista. Joka luukussa on yhteistä tekemistä ja lopuksi näistä puuhahetkistä otetut kuvat kootaan kirjaksi. Ihana idea! Myös palapelikalenteria aion myös kokeilla sitten, kun poika on isompi. 

Millainen kalenteri sinulla on?

Lue myös:

Luukku 1: Tervetuloa blogin joulukalenteriin

Luukku 1: Tervetuloa blogin joulukalenteriin

Hyvää huomenta ja tervetuloa joulukuu! Sinua on odotettu.

Olen monena vuonna ihastellut ja seurannut ahkerien bloggaajien ja vloggaajien joulukalentereita. Tänä vuonna päätin itsekin ladata blogiini kunnolla joulunodotusta ja kasata tulevina viikkoina 24 postausta (lähinnä) jouluisista aiheista. Minähän olen vain vauvan kanssa kotona, joten aikaa on, hehe. Pidätän vapauden poiketa sivupoluille, mutta yritys on, että sisältö liittyisi jollain tavalla jouluun. Tiedossa on myös ainakin yksi arvonta.

Inspiraation olisi tietysti voinut saada hieman aikaisemmin kuin edellisiltana muutamaa tuntia ennen kuun vaihtumista juuri, kun vauva olisi pitänyt saada nukkumaan. Tällöin valmistelutöitä olisi voinut tehdä etukäteen, kuten monet sisällöntuottajat lienee tekevätkin. Joululehtien jututhan kuvataan jo kesällä, ja tiedän ainakin yhden joulukirja, jonka kuvitus on tehty heinäkuussa kesämökillä.

Tulevat viikot näyttävät, miten muidun käy, että meneekö yöhommiksi tai vauvaherätyskellon mukaan aamupuhteeksi vai tuleeko kalenteriin tyhjiä luukkuja.

Pitemmittä puheitta tästä se lähtee: Joulukalenteri!

Vauvan nimeksi tulee eli ristiäiset

Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.

Ristiäiset ovat alkaneet.

Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.

Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!

Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin. 

Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.

Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.

Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.

Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme Toivo.

Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.

Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään. 

Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua. 

Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.

Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.

Babyshower eli vauvakutsut

Suomessa minulta oli kysytty, mitä luulen, onko minulla Kölnissä babyshowereita eli vauvakutsuja. Ja minä siihen, että ei todellakaan. Kuka minulle nyt sellaiset järjestäisi. Miten väärässä olinkaan.

Muutama viikko sitten mies kysyi, onko minulla suunnitelmia eräälle tietylle tiistaille, sillä ystäväpariskunta voisi tulla silloin piipahtamaan ja tuomaan vauvalle pieneksi jääneitä vaatteita ja sen sellaista. Ajattelin, että kiva juttu, koska samalla voin kysyä heiltä muutamia asioita esimerkiksi päiväkotipaikan hakemisesta.

Tiistai koitti helteisenä ja hikisenä. Ensin ajattelin, etten suotta pukeudu ystävien takia ihmeemmin, mutta laitoin kuitenkin mekon päälle. Ja onneksi laitoin. Oven takana ei nimittäin ollutkaan ystäväpariskunta vaan ryhmä suomalaisia naisia ruokien, koristeiden ja lahjojen kanssa. 

Yllätys oli täydellinen, ja minulta meni hetki sen tajuamiseen, mitä tapahtuu.

Minut istutettiin olohuoneeseen, ja kun sain tulla keittiöön, siellä odottivat hienot koristelut, notkuva ruokapöytä ja jättimäinen vaippakakku.

Vaippakakku on perinne vauvakutsuilla ainakin täällä Saksassa. Se on kääritty kasaan vaipoista ja niiden väliin ja päälle on aseteltu kaikkea tarpeellista, kuten tutteja, ihoöljyä, pieniä leluja ja ruokalappu. Täytyy sanoa, että kakku on niin hieno, etten tiedä, kehtaako sitä purkaa ollenkaan. Toisaalta vaipoille tulee kohta käyttöä, joten tämä kakku on ensisijaisesti käytännöllinen.

Paikalla oli kuitenkin myös ihan oikea kakku. Joimme alkoholitonta skumppaa ja söimme salaatteja ja kasvispiirakkaa ja jälkiruuaksi vielä erinomaista raparperikakkua.

Babyshowereilla ei ole virallista ohjelmaa, vaan tavoite on juhlia tulevaa äitiä ja tsempata häntä tulevaan koitokseen. Muutama järjestäjä oli joutunut perumaan tulonsa, mutta paikalla olleet äidit jakoivat avoimesti omia kokemuksiaan, ja synnytyksistä ja kakasta puhuttiin varsin pitkään. Mies lähti suosiolla urheilemaan, mutta ei hän muutenkaan olisi paljoa ymmärtänyt, koska puhuimme suomea.

Ilta oli ihana, ja siitä jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa, sillä olen edelleen ihan fiiliksissä enkä ota koristeita alas ikinä. Kävin niin kierroksilla tästä yllätyksestä, että rauhoittuminen ja nukahtaminen kestivät pitkälle yöhön.

Vauvan saapuminen alkaa konkretisoitua jo niin monella tavalla. Olin hämmentynyt kuultuani, että järjestelyjä oli tehty pitkään ja mies oli salaa kurkkinut kalenteristani vapaita päiviä ja viestinyt niitä eteenpäin.

Ehkä synnyttäminen ja tuleva hirvittävät nyt vähän vähemmän, kun maha on täytetty kakulla ja pää monenlaisilla tositarinoilla. Pidän seuraavina aikoina mielessä vieraskirjaan kirjoitetun kannustuksen: "Happy pushing!"

Kiitos Seija, Anna-Maari, Milja, Tiina, Sari, Ulla sekä Hanna peitetarinasta!

Tahdon! Kesähäät Berliinissä

Millaiset hääjuhlat ovat odotettavissa, kun kutsussa ilmoitetaan kultaisella tekstillä, että jokainen nainen saa olla morsian mutta hääleikkien järjestäjää rangaistaan ystävyyden katkaisemisella vähintään kahdeksi vuodeksi? Lisäksi kutsussa toivottiin lyhyitä ja hauskoja puheita ja siteerattiin Janet Jacksonia.

Kahden rakkaan ihmisen oma päivä kulki kevään vitsikkäästi nimellä #homohochzeit, homohäät.

Saksassa samaa sukupuolta olevat parit saavat avioitua virallisesti maistraatissa, kuten kaikkien muidenkin parien täytyy tehdä. Maistraatin lisäksi voi järjestää virallisen kirkkoseremonian, ja ymmärtääkseni pastorit saavat itse päättää, suostuvatko he suorittamaan sen vai eivät. Mutta kirkon vihkimisellä ei ole täällä samanlaista painoarvoa kuin Suomessa, sillä virallisen avioliiton voi solmia vain maistraatissa.

Tämän viikonlopun pari piipahti viime perjantaina pienimuotoisesti maistraatissa, mutta halusi myös lauantaisten juhlien yhteyteen seremonia. Yhdessä läheisten kanssa oli mietitty, millainen olisi hyvä hääpuhuja tai seremoniamestari, ja koska yhdellä ystävällä oli niin hyviä ajatuksia asiasta, pyydettiin häntä valmistelemaan seremonia.

En tiedä, oliko kyseessä sattuma vai vahinko, mutta parin hääpäivä sijoittui samaan viikonloppuun kuin Kölnin Christoffer Street Day eli yksi Saksan suurimmista pride-viikonlopuista.

Voin kertoa, että kesäillassa toteutettu pienimuotoinen seremonia oli kokonaisuutena yksi koskettavimmista ja kauneimmista, joissa olen ollut. Virallista tai ei, lähimmät ystävät ja perhe saattelivat parin yhteisen tien alkuun. 

Seremoniamestari antoi tilaisuudelle hienot raamit, bestman piti hauskan ja koskettavan puheen, toisen sulhasen sukulaisten musisointi oli kaunista eivätkä kappalevalinnat olisi voineet olla osuvammat.

Kaikesta teki koskettavan ehkä juuri se, että kyseessä oli ystävien lämmöllä rakentama tilaisuus eikä yksi vihkiminen muiden joukossa. Rakkautta oli ilmassa paljon ja sitä riittää toivottavasti vielä pitkään.

Juhlapaikkana toiminut entinen rautatieasema tarjosi hulppeat puitteet reilun sadan hengen hääjuhlille. Ilta jatkui auringonlaskuun ulkona, kunnes hulppea juhlasali kutsui illallisen ääreen. Hääleikit pysyivät poissa, mutta kaikki illan aikana kuullut puheet olivat erinomaisesti valmisteltuja, hauskoja ja koskettavia. 

Itseäni mietitytti etukäteen kovasti, miten juhlaan pitäisi pukeutua. Mies ehdotti omaa hääpukuani, kun sitä kerran jopa ehdotettiin kutsussa. Harkitsin hetken, mutta hankin sitten kuitenkin uuden mekon. Lopulta melkein harmitti, etten uskaltautunut häämekkooni, sillä juhliin ilmestyi ainakin kolme entistä morsianta. 

Kuten odottaa saattaa, tanssit ja juhlat jatkuivat pitkälle yöhön. Soittolistalla oli paljon Britney Spearsia, Janet Jacksonia ja Whitney Houstonia, ja tanssilattia koko ajan tupaten täysi. Täytyy sanoa, että näissä häissä jäin lähes kateellisena tuijottamaan tanssilattialla esiteltyjä muuveja.

Häät ovat ihania juhlia ja kuuluvat kesään, joten onneksi läheisten häitä on tiedossa tulevaisuuteenkin. Ja voisihan sitä itsekin järjestää joskus juhlat, vaikka 10 tai 20 vuoden naimisissa olon kunniaksi. Olen kuullut, että jotkut ovat niin tehneet. En tosin lupaa, että mahtuisin silloin enää hääpukuuni, kuten eräs menneen viikonlopun vieras joutui hääparille pahoittelemaan.

Rakkautta ja kesää kaikille <3

Ulkosuomalaisten kirjallinen salonki

Missäs sitä kirjailija parhaiten viihtyisi kuin kotikentällään? Olen asunut Kölnissä seitsemän vuotta ja täytyy sanoa, että alan olla kuuluisampi täällä kuin entisissä kotimaisemissa Lahden seudulla. Jos maineesta ja kunniasta ylipäänsä voi puhua. Maaliskuinen vierailu Lahden Suomalaisessa kirjakaupassa ei juuri kerännyt kuulijoita, mutta eilinen kirjallinen salonki keräsi Kölnin Suomalaiselle seurakunnalle parisenkymmentä kuuntelijaa. 

Ulkosuomalaisyhteisöt ovat ulkosuomalaiselle paras tuki, turva, kannustus ja koti.

Syksyllä vietimme seurakunnalla esikoiskirjani julkkareita, ja koska tilaisuus oli niin mukava ja onnistunut, päätimme järjestää juhlan myös sarjan seuraavan kirjan, helmikuussa ilmestyneen Seikkailu kutsuu Hilja - lastenromaanin kunniaksi. Kirjallisen salongin ohjelma koostui keskustelusta, kirjan lukemisesta ja musiikista.

Kirjailijan oli helppoa olla framilla, sillä haastattelija oli valmistellut illan hyvin. Puhuimme kirjan teemoista ja kohdeyleisöstä, kuvituksesta ja siitä, miltä kirjailijan uran alku on tuntunut ja mitä jatkossa seuraa. Juttelimme myös kirjan vastaanotosta, ja yleisökin sai esittää kysymyksiä. Jouduinpa vastaamaan siihenkin, onko Kölnin karnevaalikulttuuri vaikuttanut kirjaan. Vastasin, että voipi olla.

Seurakunnan tilasta sukeutui oikea kulttuurisalonki, sillä keskustelun lomassa kuultiin laulua ja pianomusiikkia. Koska paikalla oli aikuisyleisö, musiikkikappaleiksi valikoitui Jenni Vartiaista ja Apulantaa. Täytyy sanoa, vaikka itse sen sanonkin, että illan kulttuurinen anti oli hieno.

Eilinen ilta nousee samaan sarjaan onnistuneiden kouluvierailujen kanssa. Lopputulemani onkin, että Hilja-kirjat sopivat lapsille ja erinomaisesti myös näiden isovanhemmille sekä ulkosuomalaisille. Kuulin nimittäin tällä viikolla tarinan siitä, miten Seikkailu kutsuu Hiljan lukeminen iltasatuna oli jouduttu keskeyttämään nauruhepulin takia. Eräs 6-vuotias oli nauranut niin paljon, että oli itse toivonut kirjan vaihtoa, jotta yöunille rauhoittumisesta tulisi jotain.

Näillä saatesanoilla luin eilen samaisen katkelman aikuisyleisölle. Voi sitä naurun ja hörötyksen määrää! Eipä meinannut lukijallakaan tulla lukemisesta mitään, kun oli lähes pakko yhtyä yleisön reaktioihin. 

Moni tuntuu pystyvän samaistumaan joko tarinan lasten tai mummojen maailmaan ja tällaiset hetket suljen muistojen rasiaan ja kaivan huonona päivänä esiin.

Lyhyitä ja ohimeneviä onnenhetkiä ovat kirjailijan kohtaamiset lukijoiden kanssa. Tänään istun kukkakimpun ääressä ja jatkan seuraavan käsikirjoituksen parissa. Minulta kysyttiin eilen, nousevatko paineet, kun kirjasarja on saanut hyvän alun. Vastasin että kyllä ja ei, sillä minusta tuntuu, että olen näiden ensimmäisten kirjojen aikana oppinut kirjoittamisesta ja kehittynyt, joten lopputulema on, että jokainen kirja on omasta mielestäni edellistä parempi. Ainakin näin toivon, ja senhän aika näyttää. 

Kiitos Suomalaiselle seurakunnalle tilasta ja skumpasta, Tuulialle haastattelusta, Sarille musiikista ja aviomiehelle ja Ullalle kuvista.

All by myself

Oman elämänsä Bridget Jonesina hän ottaa tulevan vuoden vastaan upouusissa villasukissa kotona - yksin. Illalla aion avata pullon skumppaa, jos kurkkukipu ei estä juomista, ja lyödä itseni kanssa vetoa siitä, pysynkö hereillä vuoden vaihtumiseen asti. Todennäköisesti pysyn, koska Kölnin keskustassa tulee olemaan sellainen pauke ja meno, ettei nukkuminen varmasti tule kysymykseen.

Kyseessä ei ole mitään sen dramaattisempaa kuin flunssa. Jossain vaiheessa joulukuun kiireitä mietin, miten mukavaa olisi sairastaa, jotta saisi hyvän syyn rauhoittua ja pysyä sängyssä koko päivän.  En nimittäin ole hyvä laiskottelemaan. Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä toiveet saattavat joskus toteutua.

Ehkä elimistö tietää, mitä se tarvitsee, ja tällä kertaa se oli pakkolepoa. Tunnollinen opettaja sairastaa lomalla, niinhän se on. Pieni kuumeilu on huolehtinut siitä, etten ala riehua, ja kurkkukipu on pitänyt puhehalut kurissa. Mies lienee nauttinut kodin rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta pian otan takaisin ne kaikki tuhannet sanat, jotka ovat viime päiviltä puhumatta, hah.

Olen nyt kulkenut pari päivää makuuhuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen välistä janaa pitkin. Kävin viimeksi asunnon ulkopuolella torstaina. Aktiviteettien sijaan olen kuunnellut äänikirjoja, joista Onnelin ja Annelin loppu pitää kerrata, koska nukahdin kesken kaiken, lukenut ja katsonut muutaman elokuvan. Onneksi tälle viikolle ei ollut suuria suunnitelmia, joten mitään ei ole varsinaisesti tarvinnut peruuttaa enkä ole jäänyt mistään paitsi, lukuunottamatta tietysti tämän illan eli uuden vuoden aaton ohjelmaa.

Tänä iltana mies lähtee ystävien kanssa kyläilemään naapurikaupunkiin, jossa ohjelmaan kuuluu hyvää ruokaa, juomaa ja ysäribileet jossain paikallisessa kulmabaarissa. Hän tosin tarjoutui jäämään kotiin, mutta sanoin höpsis, sillä toisella meistä on oikeus pitää hauskaa. Minä taas klikkaan seuraavan jakson The Marvelous Mrs. Maiselia pyörimään - lähes viiden vuoden yhdessäolon jälkeen selvisi juuri, että miehellä on Amazon Prime tili aka ilmaisen streemauksen mahdollisuus, jes - ja tarjoilen itselleni lisää teetä. 

Tällaisina hetkinä on lohdullista tietää, että vuosi vaihtuu, vaikka en pysyisi hereillä sitä todistamassa, ja uusia uuden vuoden aattoja tulee varmasti eteen vielä tämänkin jälkeen. Ei ole mikään maailmanloppu tämä, ei enää tässä iässä, ja tuleepa tämä uuden vuoden aatto jäämään mieleen vähän erilaisena. Suomessa hyvä ystävä viettää iltaa aika samanlaisella flunssakonseptilla kuin minä, joten voimme soitella, jos tilanne äityy pahaksi. Tai ehkä emme voikaan, koska minulla ei ole ääntä.  Onneksi sitä ei kirjoittaessa tarvita.

Kiitän kaikkia blogini lukijoita, eli juuri sinua, siitä, että kuljit mukanani tänä vuonna. Uudet seikkailut odottavat vuonna 2018!

Kippis, hyvää uutta vuotta ja iloista iltaa, missä ja miten sen vietätkin!

p.s. Piparisukat ovat yllätyslahja Oh wie nordisch-blogin Eevalta villasukkien suurkuluttajalle. Kiitos!

Homma meni ihan pipariksi

Tadaa, saanko esitellä: Elämäni toiset kokonaan itse tehdyt piparit. Ylpeä olen.

Meillä ei juuri leivonnaisia kulu, koska en tiedä, milloin niitä ehtisi syödä, mutta tunnelman ja tuoksun takia täytyy joulukuussa saada aikaan yhdet piparit. Piparit on lopulta paljon nopeampi ja helpompi tehdä kuin etukäteen ajattelee, ja niistä on iloa pitkäksi aikaa. Ellei sitten satu kuulumaan niihin, jotka syövät niitä pellillisen iltapalaksi. 

Tein elämäni ensimmäiset omat piparit viime vuonna. Tänä vuonna jatkoin samalla reseptillä ja tällä kertaa väristäkin tuli jo oikea, sillä löysin sitä oikeaa siirappia. Minulla on vain yksi hyvä piparimuotti, se perinteinen. Olisin toinenkin, mutta epäilen kovasti, tulisiko ballerinasta ballerinan näköisiä enää sen jälkeen, kun olen siirtänyt ne leivinalustalta pellille ja sitten uuni on hoitanut hommansa. Lopputuloksella ei todennäköisesti olisi enää selvää yhteyttä alkuperäiseen muottiin enkä jaksaisi selittää syöjille, että tämä on ballerina, vaikka sen pää on muhkura ja toinen jalka poikki.

Tänä vuonna piparien paisto sujui paljon paremmin kuin viime vuonna, sillä meille hankittiin tammikuussa uusi uuni. Viimevuotinen piparien paisto oli se viimeinen pisara, sillä kyllästyin epätasaiseen paistojälkeen. Saksassa keittiöt pitää usein rakentaa itse, mutta me ostimme edellisten asukkaiden keittiön, ja heidän uuninsa oli joku vanha halpismalli, jonka paistotulos oli aina huono. Mutta nyt kelpaa paistella vaikka mitä!

Sunnuntainen piparisessio oli oikein mukava. Tärkeä osa piparien tekoa ja paistoa on Arja Korisevan  vuodelta 1991 peräisin oleva joululevy, joka ehti pyöriä kaksi kertaa ennen kuin tuli valmista.  Ensimmäisten pellillisten kohdalla etsin vielä tuntumaa, mutta viimeisten ulkonäkö ja koostumus alkoi vaikuttaa oikein hyviltä. Todennäköisesti teen taikinasta liian ohuen ja siitä hienoiset epämuodostumat ja rapea rakenne. Ensi vuodeksi on siis vielä kehittymisen varaa.

Maku oli onneksi kohdallaan. Mies sanoi, että hyviä ovat, ja sehän se on kaikkein tärkeintä.

Pakkasin pipareista joulupussit meidän molempien työpaikoille ja loput pääsevät ensi viikolla mukaan joulunviettoon, jos niitä silloin vielä on jäljellä.

Monetko piparit sinä olet jo tänä vuonna paistanut?
Iloista joulunodotusta kaikille!

Vuoden paras (syntymä)päivä

Tarjoilut ovat valmiina. Kattauskin on. Lasit on kaivettu esille. Viimeiset murut on siivottu lattialta, ja ensimmäisen skumpan voisi ehkä jo avata valmiiksi. Vieraat on kutsuttu kylään kello 15, ja kaikki tulee siihen mennessä valmiiksi. Vieraat tekevät juhlan, joten odotus alkaa.

Ensimmäinen vieras soittaa ovikelloa klo 15.22 ja puolessa tunnissa tupa on täynnä. Saksalainen on mieluummin vähän myöhässä kuin ensimmäisenä paikalla. 

Viime vuosi meni häähulinoissa, joten jätin syntymäpäivät kokonaan juhlimatta, mutta tänä vuonna tuntui taas kivalta tehdä jotakin. Saksassa on tavallista kutsua vieraat ravintolaan tai baariin eli kodin ulkopuolelle, mutta meillä on niin kiva koti, että miksi ei juhlisi täällä. Kekkerit laitettiin lopulta aika nopeasti kasaan, koska viikkoa aikaisemmin en edes tiennyt, olenko juhlapäivänä kotona. Yllättävän moni vieras kuitenkin vastasi myöntävästi kutsuun, jossa luvattiin aikuisten oikeesti juhlintaa sunnuntai-iltapäivänä kahvin, kakun ja skumpan voimin.

Niinhän se on, että vaikka asunnossa on kuinka monta huonetta, paras meno on aina keittiössä. Tässä asunnossa on tosin parasta juuri keittiö, johon mahtuu iso ruokapöytä, ja jossa voi näemmä hengailla yli kymmenen ihmistä erinäisinä ryppäinä ympäri huonetta. Keittiön viehätystä lisää valkoinen puulattia, jota yksi vieras ei lakannut ihastelemasta. Tilaisuuden pienimmät vieraat valloittivat sentään olohuoneen, vaikka emännällä olikin aika heikko lelu- ja muu viihdytystarjonta.

Tarjoilut onnistuivat! Olin pyytänyt miestä tekemään cookieseja ja hän leipoikin kahta sorttia: suklaa-suola-cookieseja ja inkivääri-sitruuna-kookos-keksejä. Itse väänsin paprika-oliivi-sarvia ja tein mustikkapiirakan, ja saksalainen ystäväni teki syntymäpäivälahjaksi perinteisen saksalaisen juustokakun. Se oli niin tuhtia, että sitä jäi yli niin pakastettavaksi kuin töihinkin vietäväksi.

Oikeastaan järjestin juhlat vain siksi, että lahjoja on kiva saada. Ja niitähän tuli, vaikka kutsussa olin sanonut, että eivät ne ole mitenkään välttämättömiä. Sain lahjakortteja ja kukkia, korvikset sekä vihreät pippuri- ja suolamyllyt keittiön vihreään keitaaseen. Kyllä ystävät minut hyvin tuntevat.

Sunnuntai-iltapäivä oli oikein kiva aika juhlia. Myöhään ei voinut mennä, sillä kaikilla oli vastassa työaamu. Viisi skumppapulloa ja 12 olutta myöhemmin juhlat oli juhlittu ja vieraat lähtivät kotiin. Ehkä ensi vuonna taas, mutta sitä ennen on muiden vuoro.

Lue myös:

Milloin ihminen on aikuinen?

Hyvää syntymäpäivää minulle