Viime viikot ovat olleet tähänastisen yliopistourani ehdottomasti kiireisimmät ja stressaavimmat. Toisaalta ei liene oikeutta valittaa, jos tärkein työtehtävä käsittää Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjojen läpilukemisen ja tekstien analysoimisen. Viihdyttäväähän se tietysti oli, nauramaankin pisti, mutta nämä kaksi daamia ovat olleet viime vuosina niin tuottelijaita, että tuotannon kahlaamiseen menee tovi jos toinenkin.
Ensimmäinen muistoni Nopoloiden lastenkirjoista on 2000-luvun alusta, kun lähdin innokkaana kirjallisuudenopiskelijana ystäväni kanssa elokuviin. Suunnitelmana oli katsoa erästä menneiden aikojen kirjailijaa ja hänen elämäänsä käsitellyt raina, mutta toisin kävi. Humanisteina emme olleet osanneet lukea aikatauluja oikein, joten kyseinen elokuva ei pyörinytkään vielä niin alkuillasta. Koska olimme kuitenkin paikalle vaivautuneet, päätimme mennä katsomaan jotain muuta. Leffaksi valikoitui Nopoloiden Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan pohjalta tehty elokuva. Enpä olisi uskonut, miten mainio se oli! Elokuvan lopussa me kaksi humanistia kyynelehdimme vielä koskettavaa loppukohtausta, kun ympärillämme istuneet lapsiperheet olivat jo kiirehtineet vessaan.
Seuraavan kerran kohtasin Nopolat siskoni perheen autossa. Siskoni pitää huolen, ettei ulkomailla asuva lapseton täti pääse vieraantumaan realiteeteista ja järjestää kaikenlaista mukavaa pikkuohjelmaa. Sillä kertaa olimme viettäneet lapsiperheellisen päivän Tampereen Ideaparkissa muutamien muiden joululomasta nauttineiden perheiden kanssa. En tiedä, kuka oli kotimatkalla väsynein, täti vai lapset tai ehkä kuskina toiminut perheenisä, mutta matkaa päätettiin jouduttaa kuuntelukirjalla Risto Räppääjä ja kuuluisa Camilla.
Kuuntelun aikana ilmeni seuraavanlaisia ongelmia. Ensinnäkin minä ja siskoni nauroimme monessa kohdin niin paljon ja kovaa, että takapenkilta kuului jatkuvasti komento "Olkaa hiljaa!". Kun lopulta naurultamme rauhoituimme, kysyi kuopus keskipenkiltä, mille te oikein nauroitte. Kukaan ei ehtinyt kuitenkaan vastata, kun seuraava naurunremakka täytti auton.
Tilanteeseen tiivistyi se, mikä on tyypillistä Nopoloiden lastenkirjoille. Ne on kirjoitettu lapsiyleisölle aikuista kuitenkaan unohtamatta. Monet tilanteet, henkilöhahmot ja heidän reaktionsa sekä tarinoiden kielelliset tasot ovat sellaisia, että vain aikuinen voi ne ymmärtää. Voisin puhua tästä aiheesta pidempäänkin, olenhan nykyään Heinähattujen ja Risto Räppääjien erikois(spagaatti)tutkija.
Kesäkuun alussa tapahtui sitten niin onnellisesti, että tapasin Sinikka ja Tiina Nopolan ja pääsin keskustelemaan heidän kanssaan kirjoista, elämästä, spagaateista ja ehkä vähän saksalaisista miehistäkin. Erään ison pankin kulttuurisäätiö järjestää joka vuosi kolmiviikkoisen lastenkirjallisuustapahtuman, jolloin ulkomaisia kirjailijavieraita viedään tavallisiin kouluihin ja lastenkirjastoihin. Tänä vuonna kohdemaana oli Suomi ja siksi myös Nopolat saapuivat tänne Reinin rannalle.
Kuva Katharina Müller. |
Tavattuani nämä mainiot naiset en yhtään ihmettele, että heidän kirjoittamansa kirjat ovat menestyksiä ja löytävät lukijoita eri kielistä ja kultuuripiireistä ympäri maailman. Välihuomautuksena tosin todettakoon, ettei Heinähattuja tai Räppääjiä ole vieläkään julkaistu saksaksi.
Iättömät leidit ovat säilyttäneet lapsenmielisen uteliaisuutensa ja heillä on tapana katsoa maailmaa vähän vinosti. Molemmista syntyy hyvää huumoria, mistä voi aiheutua jopa pieniä ongelmia, kun keskustelee livenä Nopoloiden kanssa. Kuuntelija epäilee kuulemaansa, etsii kaikesta ironiaa ja yrittää analysoida, mitä sanotaan tosissaan ja mitä ei. Että noinko se isosisko Sinikka aina vaan sitä pikkusiskoaan Tiinaa mollaa eikä toinen ole moksiskaan. Voi voi sentään.
Ironiaa tai ei, tämä tutkija löysi lopulta itsestään yhtäläisyyksiä Heinähatun ja Vilttitossun äitiin Hanna Kattilakoskeen ja hänen öisiin spagaatteihinsa. Se kelvatkoon tulokseksi tästä tutkimusurakasta.
Spagaatti. |