Mama-äiti ja muita kielen ilmiöitä

Meillä asuu nykyään mama-äiti. Äidin kieli on suomi mutta mama osaa puhua myös saksaa, sillä äiti-mama puhuu Toivolle suomea mutta melkein kaikille muille saksaa. Se tarjoilee aamuisin puuroa ja juo teetä isosta kupista, joka otetaan aina mukaan, kun istutaan sohvalla lukemassa kirjoja. Joskus mama-äiti hapuilee sanoja molemmilla kielillä, sillä se ei osaa täydellistä saksaa ja unohtelee välillä myös suomeksi. Siksi on ehkä parempi käyttää molempia termejä, jotta viesti varmasti menee perille, tuumaa Toivo.

 

Muksu on vuoden ja kymmenen kuukautta, ja ottaa niin suuria harppauksia kielelliseen maailmaan, että jopa perhepäivähoitaja on ihmeissään. Lapsi makustelee ja kokeilee joka päivä uusia sanoja ja harjoittelee jo osaamiensa lausumista. "Runterfallen", "drauf" ja "Brei" ovat suosikkeja, koska niissä päässe soristamaan jonkinsortin r-kirjainta. Muita tällä hetkellä taajaan kuultavia sanoja ovat myös "betonipumppu", "alas" ja "itse".

 

Eikä ole syytä unohtaa oman tahdon ilmausta "nein", jota toistellaan joskus ihan vain huvin vuoksi ja leikisti osoittamaan, että omat rajat alkavat muodostua. Suomen ei-sana ei ilmeisesti tunnu tarpeeksi jämptiltä vielä.

Useampisanaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi "Papa arbeiten", "mitä Toivo tekee", "papa mukaan", "Toio takas", ja "Milch haben". Minun seurassani poika käyttää enemmän suomea kuin saksaa, mutta saksankielinen ympäristö kuuluu siinä, että saksankielisiä ilmaisuja on tällä hetkellä käytössä enemmän kuin suomea. Joskus kyse on myös helppoudesta: "Bagger" taipuu kielen päällä helpommin kuin suomen "kaivuri".

Vähän aikaa sitten lapsi erotteli ensimmäisen kerran, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Hän ei saa tuttia kuin nukahtamiseen ja suurimman kriisin yllättäessä. Sellaisia ovat olleet viimeaikaiset väsyneen lapsen uhmapuuskat. Säätelemme tutin käyttöä, joten lapsi tuli ensin pyytämään minulta tuttia, "Missä tutit" ja kun kieltäydyin antamasta, kuulin hänen pian sanovan papalle toisessa huoneessa "Schnuller". Myös maitoa kysytään eri kielillä sen mukaan, kenelle pyyntö esitetään. Nämä ovat pieniä asioita, mutta kuitenkin niin siistejä. On mahtavaa päästä seuraamaan, miten pienet aivot  hahmottavat maailmaa ja kieliä.

Yhtenä päivänä lapsi osoitti papan vihreää reppua ja sanoi "kaunis reppu". Minä siitä miettimään, mistä hän tietää sanan kaunis ja sitten, miksi käytti sitä näin. Pian minulle valkeni, että hän käänsi suoraan saksasta suomeen, sillä saksaksihan kaikki on aina schön. Tämäkin huomio oli mama-äidistä erittäin kiinnostava, sillä kielen kehittyminen ei tarkoita vain sanojen ottamista haltuun vaan erilaisten sanontatapojen ja kielen käytänteiden omaksumista. Toinen tästä kielivä asia on lapsen tapa pyytää minulta jotain sanomalla "Kiitos äiti". Saksaksi hän varmaan sanoisi näissä kohdissa "bitte mama", mutta suomessahan ei tällaista kohteliaisuussanaa ole.

Onneksi mama on vihdoin saanut taas rinnalleen äidin ja viime aikoina äiti on itse asiassa yleisempi puhuttelumuoto kuin saksan mama. Tuntuu mahtavalta olla jonkun pienen äiti ja päästä seuraamaan, miten ihminen kasvaa.

Staycation kotinurkilla

 Olo on hassu ja jotenkin irtonainen. Vähän samanlainen kuin silloin, kun jätin parikuisen vauvan papalle ja karkasin tyttöjen kanssa illalliselle. Silloin olisi tehnyt mieli heilutella vapautuneita käsiä ratikassa. Nyt taas huvittaisi mennä parvekkeelle kailottamaan, jotta koko maailma kuulisi: Tuleva yö on ensimmäinen yksin poissa kotoa sitten lapsen syntymän. Poika on reilut 20 kuukautta, joten voitte uskoa, että tätä hetkeä on odotettu. 

Jos korona ei olisi muuttanut maailmaa, olisin nauttinut yksinäisestä yöstä jo vuosi sitten. Minulle oli suunniteltu ja järjestetty luentatilaisuuksien sarja, joka olisi vienyt minut pois kotoa kolmeksi yöksi. Kaikki kuitenkin peruuntui ja siirtyi hamaan tulevaisuuteen eli ei taida koskaan toteutua. Myöhemmin ajateltuna silloin olisi ollut hieman aikaista lähteä ja tavallaan olen ihan tyytyväinen, ettei mies joutunut kokemaan äidinpojan viihdyttämistä.

Syksyllä taas oli tarkoitus karata ystävän kanssa viettämään yhteistä hotelliviikonloppua johonkin lähipaikakkunnalle. Se oli 40-vuotislahjani hänelle, ja sen tarkoitus oli vapauttaa meidät hetkeksi perheistä. Emme olleet saaneet aikaiseksi sopia viikonloppua, kun korona sulki hotellien ovet lokakuun lopussa, ja kiinnihän ne ovat edelleenkin.

Talven aikana ehdin siis useamman kerran marmattaa lähipiirille siitä, että mies on lapsen syntymän jälkeen viettänyt lukuisia viikkoja yksin, kun me olemme olleet Suomessa tai kun hän on käynyt yksin sukuloimassa maan pohjoisosassa. Kadehdin jopa hautajaismatkaa, koska se olisi tarkoittanut tuntien yksin oloa junassa, joita rakastan, keskeytymättömiä yöunia ja aikuisten seuraa.

 

Kun jälleen kerran valitin ystävälle, että en koskaan pääse pois kotoa tai nukkumaan kauemmas lapsesta kuin naapurihuoneeseen, hän katsoi minua ja tokaisi, että hän on kohta kuukauden kotimaassaan. Meillähän on avaimet ja vastuu kastella kukat, joten ihan hyvin voimme viettää asunnossa muutenkin aikaa. Siihen loppui valitukseni.

Täällä sitä nyt siis istutaan, neljänsadan metrin päässä kodista, miehestä ja pojasta ja juodaan skumppaa. Vähän jännittää, jos sitä ei osaakaan nukkua, kun se vihdoin  on mahdollista. Mielessä on myös monta ajatusta, mitä nyt voisi tehdä, kun kukaan ei odota nukuttamaan tai aamunsarastuksessa kanssaan leikkimään. Toisaalta odotan jo aamua, jolloin aion keittää kupillisen teetä, ottaa sen sänkyyn ja lukea  hetken rauhassa.

 

Aina ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Ehkäpä vain istun tässä hetken, seuraan hämärän lasketumista ystävän parvekkeen ylle ja juon skumppaa. Eikä täällä nyt ihan yksin tarvitse olla: ystävän asunto on täynnä upeita viherkasveja, jotka ovat onneksi hiljaista seuraa mutta varmasti hyviä kuuntelemaan.

 

Heippa nyt, sillä on kiire olemaan!  

Korona-ajan selviytymiskeinot

Maailmanlaajuinen pandemia on jatkunut pian vuoden eikä loppua näy. Tunteiden vuoristoradassa on menty hätääntymisestä ja panikoinnista toiveikkuuden kautta turtumiseen ja turhautumiseen. Saksassa on noudatettu poikkeusoloja marraskuusta asti. Kovassa lockdownissa on oltu joulukuun puolivälistä saakka, mutta vaikka luvut on saatu parantumaan, virus ei ole katomassa minnekään. Kouluja ja päiväkoteja onkin alettu avata, koska ihmisten kestokyky alkaa olla rajoilla.

Olen viime aikoina huomannut, että kulunut vuosi on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiin. Itselleen pystyy pitkään perustelemaan, miten hyvin asiat kaikesta huolimatta ovat, mutta on paljon päiviä, kun tajuaa, etteivät asiat oikeasti ole hyvin eikä tätä kaikkea jaksaisi kestää enää hetkeäkään. Että haluaa nähdä ystäviä, jotka asuvat kaupungin toisella laidalla tai toisissa kaupungeissa tai maissa. Haluaa lähteä ravintolaan ja elokuviin ja sopia kirjailijavierailuja, joissa lapset eivät ole vain liikkuvia kuvia. 

Ei jaksaisi, miettiä saako näin tehdä, ja vaikka saisikin, onko juuri tällä tilanteella seurauksia.

Monet ovat kehittäneet selviytymiskeinoja ja pakon sanelemina löytäneet elämäänsä uusia harrastuksia tai juttuja, joita voi tehdä sallitun rajoissa. Eräs ystävä on laihduttanut liikkumalla 15 kiloa, kun lomamatkojen paikat ovat täyttyneet kotiseutumatkailulla pyörän selässä. Facebook taas vilisee mitä upeampia villapaitoja ja kuviosukkia, joiden tekemiseen on vihdoin löytynyt aikaa. Tavallaan tällaisessa pakkopysähtymisessä on myös omat hyvät puolensa.

 

Minun kotoisat harrastukseni ovat tänä talvena liittyneet nautintoaineisiin. Olen kompensoinut tilannetta muun muassa gluteenittomilla tacosipseillä ja gin toniceilla. Kun illalla  täyden päivän päälle nautin sohvalla vapaahetkestä iltadrinkin parissa ja mies nosteli kulmakarvojaan, totesin, että kuningataräitikin eli yli satavuotiaaksi ja joi giniä joka päivä.

 

Sittemmin pyysin, ettei mies enää osta minulle sipsejä, ja kun kirja valmistui, aloitin alkoholittoman kuukauden.

Rakastamieni viikonloppureissujen tilalle on pitänyt keksiä muuta, sillä tulen hulluksi, jos en aina joskus pääse pois tästä kaupungista. Viime kesänä saimme onneksi usein viettää päivää ystävien puutarhoissa tai parvekkeilla ja aloittelimme jo perheen yhteistä pyöräharrastusta, joka kuitenkin on odottanut kevään lämpenemistä. Toivo tuntuu viihtyvän kyydissä hyvin, ja pidämme molemmat pyöräilystä, joten iltapäiväretkistä on nyt tullut viikonlopun peruskauraa. 

Viime sunnuntaina ajoimme naapurien kanssa viiden kilometrin päähän metsäpuistoon. Me olimme keittäneet kahvit, he tuoneet kakkupaloja, pojat leikkivät syksystä jääneillä lehtikasoilla ja kepeillä ja minä istuin viltillä naama auringossa ja unohdin hetkeksi ajan ja paikan. Muutaman tunnin retki tuntui täydelliseltä lomahetkeltä, enkä muista pitkään aikaan päässeni niin ulos vallitsevasta kuplasta kuin tuolla kevään lämmittämällä ruohikolla.

Tänään pakkasimme jälleen kahvit termokseen ja suuntasimme Reinin rantaa etelään, vaikka sää olikin huomattavasti viime viikonloppua viileämpi. Pyöräväylä seuraili Reinin mutkia emmekä valitettavasti olleet reitillä ainoita. Onneksi huvipyöräilyssä ei ole kiire minnekään.

 

Noin kymmennen kilometrin jälkeen saavuimme Krokodil-laivalle, joka kuljettaa 12 matkustajaa kerrallaan joen yli. Matka maksoi 2,50€ pyörän kanssa ja kesti pari minuuttia, mutta sen verran kuitenkin, että lapsi ehti pelästyä moottorin kolinaa mutta rauhoittua taas. Yksikään silta ei ylitä Reiniä Kölnin ja Bonnin välissä, mutta tämän pikkupurkin lisäksi myös lähempänä Bonnia on  mahdollisuus lauttamatkaan.

 

Reinin toiselta puolelta bongasimme tyhjän puistonpenkin ja levitimme päiväkahvit viltin päälle. Aurinko paistoi, leveän joen vesi kimmelsi ja mutkan takaa putkahti silloin tällöin muutama rahtilautta. Yllättävän moni meloja oli uskaltautunut myös jokeen. Hetki oli aika täydellinen.

Kun Toivo oli saanut hetken aikaa juosta ja kahvikupit olivat tyhjnenneet, jatkoimme joen vastarantaa takaisin Kölniin. Reinin sillä puolella kulkee hyvin asfaltoitu kevyen liikenteen väylä, mutta se oli varsin tukossa kävelijöitä, joten pyöräily tarjoili samalla myös pujottelua. Jouduimme ylittämään Reinin moottoritiesillän kautta. En pidä sillan melusta ja jalankulkijoiden väylän reunassa on vain matala kaide ennen Reiniä, joten pyöräilen siellä aina polvet huterina.

Pyöräilimme lopuksi vielä kotipuiston ohi ja tuntui niin mukavalta, että olimme nähneet jotain muutakin kuin samat tutut puut kuin arkipäivinäkin. Tällainen retki teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin, jos sallinette tällaisen ylevän ilmauksen. Huvittavaa on toki se, että vaati koronan, ennen kuin aloin tutkia lähiseutuja pyörällä ja tajusin, miten lähellä on pääsy metsään, jos vain tietää paikat.

 

Millä keinoilla sinä olet selviytynyt poikkeusoloista?

 

Onnellisuus

Saksassa on päätetty venyttää tiukkoja korona-rajoituksia jälleen kolmella viikolla eteenpäin. Kölnissä on viimeksi voinut käydä ravintolassa, elokuvissa tai kuntosalilla lokakuussa ja koulussa, kirjastossa tai kampaajalla joulukuun alussa. Ympäröivästä pandemiasta huolimatta olen tällä viikolla havahtunut siihen, miten onnellinen olen.

Että onneen ei tarvita paljonkaan. 

Tämä pandemia on ajoittunut elämässäni siinä mielessä hyvään kohtaan, että olin ensimmäisen lockdownin vanhempainvapaalla ja tämän toisen olen tehnyt freelancerinä töitä, jotka tekisin samalla tavalla, vaikka maailma olisi normaali. Meillä on ollut tuuria, sillä lapsi on pienessä perhepäivähoitoryhmässä ja saa mennä joka päivä hoitoon, vaikka päiväkotien toimintaa rajoitetaan.

Yksi onnellisuuden aiheeni onkin juuri työ. Olen tällä viikolla kävellyt kirpeässä pakkasessa auringon aamusäteiden valaisemia katuja työhuoneelle kirjoittamaan ja ihmetellyt, että tosiaan saan tehdä niin. Nyt kirjan ollessa loppusuoralla todella rakastan työtäni ja tuntuu lähes etuoikeutetulta voida sanoa niin. Osa ajastani menee toki myös opetustöissä, sillä pelkällä kirjailijuudella ei elä. Päiväni jakautuvatkin kolmeen: kirjoittamiseen, Toivon viihdyttämiseen ja illan opetustunteihin. Vapaa-ajan ongelmia ei ole.

Toinen syy valoisaan mieleen ovat parantuneet yöunet. Saan nukkua useamman kerran viikossa ilman yöherätystä, ja vaikka se samalla tarkoittaa aikaisia aamuja, elämä tuntuu keveämmältä. Aamuja helpottaa myös lisääntynyt valo, kolmas asia, joka on ilahduttanut minua tällä viikolla. En ole koskaan ollut niitä, jotka sekoavat keväästä, mutta kaatosateen jälkeen jokainen aurinkoinen päivä tuntuu lahjalta. Kirkkaus jatkuu pidempään myös iltapäivällä, ja vireystaso on aivan eri kuin kuukausi sitten. Tykkään!

Ehkä tärkein syy onnellisuuteeni on kuitenkin oma kuplani. Miehen kanssa on menossa sellainen vaihe, jossa toiselle haluaa olla armollinen ja kiltti ja huvittaa pussailla, vaikka poika takertuukin silloin jalkaan ja tahtoo mukaan kimppahaliin. Poika on vekkulissa vaiheessa ja elämä puhumaan opettelevan aktiivisen taaperon kanssa sopii minulle paremmin kuin vauvavuosi. Toivosta tulee joka päivä tärkeämpi ja rakkaampi ja tuntuu, että me kolme olemme löytäneet tapamme olla yhdessä perhe. 

Korona-aika rajoittaa kontakteja, mutta elämään kuuluu myös muutama ystävä, joita tapaan säännöllisesti, sekä perheenjäsenet ja ihmiset, joiden kanssa pidetään yhteyttä virtuaalisesti. Välillä kaipaan aivan tavallisia asioita, kuten kirjastoa, kahvilassa käyntiä tai sitä, ettei jokainen sosiaalinen tilanne vaatisi tarkkaa riskianalyysiä. En kuitenkaan enää jaksa valittaa ja päivitellä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, vaan haluan keskittyä hyvään niiden raamien sisällä, mitkä nyt ovat mahdollisia.

Asioiden arvo kirkastuu, kun ympäriltä riisutaan turha sälä. Meidän kuplassamme on kaikki hyvin, ja sitä tosiaan arvostaa tässä hullussa maailmassa.

P.S. Kuvat päivittäisen työmatkani varrelta.

Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

Vauvan nimeksi tulee eli ristiäiset

Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.

Ristiäiset ovat alkaneet.

Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.

Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!

Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin. 

Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.

Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.

Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.

Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme Toivo.

Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.

Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään. 

Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua. 

Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.

Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.

Lapsettomuus - ei kai se meitä koske

Kuva: Pixabay

- No joko te olette käyneet lääkärissä? ystävä kysyi puhelimessa.
- Ai miksi? minä ihmettelen.
- Jotta saisitte vihdoin apua tuohon lapsettomuuteen, kuului vastaus.

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka meiltä kesti tulla raskaaksi, en koskaan kertaakaan ajatellut, että me olisimme lapsettomia. Minun mielessäni lapsettomuus on termi, jolla kuvataan vuosikausien hoitoputkessa olevia pareja, jotka lopulta onnistuvat keinohedelmöityksellä tai päätyvät adoptioon. Lapsettomuuteen liittyy aina ongelmia.

Mutta että mekin kaksi tervettä ihmistä olisimme lapsettomia, se tuntui oudolta ajatukselta, vaikka  terminä lapsettomuus kuvaakin ihmisiä, joilla ei ole biologisia tai adoptiolapsia.

Raskaaksi tuleminen on yksi maailman mystisimpiä asioita. Kaksi solua kohtaa kudosten pimeydessä ja parhaimmassa tapauksessa siitä saa alkunsa uusi ihminen. Monen asian pitää kuitenkin natsata, jotta ihmisalku alkaa kehittyä. Raskaaksi haluavat miettivät ajoitusta, olosuhteita, stressitilaa, kuun asentoa, vitamiineja ja veriarvoja. On lapsia, joiden ei olisi mitenkään pitänyt saada alkuaan esimerkiksi tuplaehkäisyn tai epäotollisen ajoituksen vuoksi, ja sitten on ihmisiä, joista ei koskaan tule vanhempia, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa.

On myös pareja, joilla lapsen tekeminen kestää vuosia. 

On monta syytä siihen, miksi en vuosien aikana koskaan ajatellut, että me kuuluisimme lapsettomien joukkoon. Tiesin, että raskaaksi tuleminen voi kestää, vaikka kaikki olisikin kunnossa - ja tätä toitottivat minulle myös lääkärit. Kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi, olimme yrittäneet noin 14 kuukautta, sillä pidimme häiden alla pitkän tauon. Alku ei jaksanut pitkälle, mutta vahvisti kuitenkin sen, että teknisesti kaikki toimii. 

Raskauduin uudelleen lähes tasan vuosi ensimmäisen jälkeen, mutta sekin tyssäsi heti alkuunsa, ja voin sanoa, että silloin ketutti aika paljon. Vaikka lääkärini edelleen vakuutti, ettei meissä ole vikaa, teimme silti muutamia kokeita. Niiden avulla löytyi jotain, jota pystyttiin hoitamaan. Todennäköisesti elimistöni ei jaksanut raskautua, koska kilpirauhasarvot olivat korkealla eli vajaatoiminnan kynnyksellä. Poikani sai nimittäin alkunsa heti, kun aloin syödä lääkkeitä.

Voisin tietysti harmitella ja miettiä katkerasti vuosia, jolloin turhaan toivoin tulevani raskaaksi, kun ratkaisu lopulta oli näin helppo. Miksi en mennyt verikokeisiin jo aikaisemmin...? Tämän miettiminen on kuitenkin turhaa, koska kukaan ei voi sanoa, olisinko siltikään raskautunut aikaisemmin. Kun sitten lopulta tulin raskaaksi ja sain poikani, minusta tuntui, että näin sen piti mennä ja että juuri nyt oli monella tapaa oikea aika. Olisinpa tiennyt tämän jo neljä vuotta sitten! Moni katkeruuden hetki olisi jäänyt kokematta, jos joku olisi voinut kertoa, että mekin onnistumme vielä.

Asia on nimittäin niin, ettei minusta olisi tullut kirjailijaa tai ei ainakaan olisi tullut nyt, jos olisin raskautunut heti, kun aloimme yrittää. Viime vuodet ovat olleet aivan mahtavia, sillä elämässäni on  ollut koko ajan menossa niin mielenkiintoisia asioita, ettei tämä lapsiasia ole saanut liikaa tilaa tai ehtinyt vaivata kovin. Elämääni on auennut aivan uusia ja odottamattomia näkymiä, ja se on ollut pelastukseni. 

Vuodet ovat kuitenkin olleet sen verran pitkiä, että ehdin jo luovuttaa koko lapsihaaveesta. Olin nimittäin ajatellut, että jos tärppiä ei tule, emme lähde hoitoihin vaan annamme asian olla. En tosin tiedä, mitä ajattelisin nyt, jos en olisikaan raskautunut eikä tämä tarina olisi saanut näin onnellista loppua. 

Aina toivon, että ihmiset, jotka ehdottomasti haluavat lapsia, niitä tavalla tai toisella saisivat, koska tämä on ehdottomasti yksi elämän suurimmista asioista ellei jopa suurin. Lapsettomuus on ennen kaikkea epäreilua, mutta myös termi, jonka käytössä olisin varovainen. Ehkä antaisin ihmisten itse määritellä tilanteensa ennen leimaamista, koska tämä lapsiasia jos mikä on kovin herkkä alue. 

Että raskauslimoja vaan kaikille niitä toivoville!

Keskenmenoista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä:

Maanantaikappale

Eihän salama kahta kertaa samaa puuta

Kuukauden ikäinen vauva osaa jo vaikka mitä

Meidän vauva on huomenna jo kuukauden ikäinen? Mihin aika menee? Tällä tahdilla se menee ensi viikolla kouluun ja muuttaa kuukauden päästä pois kotoa. Ensimmäisen viikon sumussa olemisen jälkeen elämä ja arki ovat alkaneet sujua. Meillä on joka päivälle jokin pieni suunnitelma, joka voi olla kävely, kaupassa käynti tai muuta asioiden hoitoa mutta parhaimmillaan se on kahviloita, ystäviä ja kyläilijöitä.

Pääasiassa mennään vauvan tahtiin, sillä vasta syksymmällä alkavat viikko-ohjelmat, kuten äidin jumppakurssi raskaudesta palautumiseen.

Kuukauden ikäisellä ei vielä ole rytmiä, ja se tekee tästä muuten leppoisasta elämästä rasittavinta. Koskaan ei voi ennakoida, nukkuuko hän nyt puoli tuntia vai jopa kolme. Rytmi syntyy pariksi päiväksi ja muuttuu taas. Iltapäiväunet ovat syvimmät ja pisimmät ja, niiden aikana olenkin usein liikkeellä, aamupäivät ja illat ovat viime aikoina olleet rauhattomia. Yötkin sujuvat, paitsi silloin, kun päivän tapahtumat aiheuttavat levottomuutta ja niitä pitää sulatella äidin tissillä tai varjopainilla. 

Poika osaa jo piereskellä hienosti ja pukluihin on tämän viikon aikana löytynyt aivan uusi voima ja sisällön määrä. Onneksi varavaatteita löytyy. Hän on muuten kasvanut jo yhden vaatekoon, ja pieneksi jääneet vaatteet on saanut poistaa käytöstä. Hurjaa sekin!

Tällä viikolla on alkanut myös ensimmäinen hymy karehtia. Nukkuessahan hymy syntyy refleksinä, mutta pian se ilmestyy myös tarkoituksellisesti. Mielenkiintoista on myös seurata äänen kehittymistä. Lempeän huokailun oheen kuului eilen kissamaisia naukaisuja ja tyytymätöntä narinaa.

Meidän vauva tykkää musiikista, jota olemme soittaneet kaikenlaista Björkistä klassiseen ja Nick Cavesta jazziin. Hereillä ollessaan poika katselee maailmaa tarkkaavaisena ja touhottaa ja viuhoo joka suuntaan. Hän rakastaa sitteriä ja kiikkumista, mikä on hyvä, koska sen avulla äiti saa kätensä vapaaksi. 

Suloisinta ovat pienet, parin millimetrin mittaiset ripset, jotka ovat kasvaneet koristamaan silmiä. Ja nolointa on huomata, miten pölyiseksi lapsen kädet ja kaula menevät ennen kylpypäivää, kun aina ei muista pyyhkiä kuin pepun.

En tiedä, onko äidin hormoneissa menossa jokin muutoskausi, mutta tässä kuukauden kohdalla äitiä on alkanut väsyttää. Ensimmäistä kertaa on noussut mieleen haave ilman katkoja rauhassa nukutusta yöstä. Onneksi olen aamuihminen, joten aikaiset herätykset eivät ole ongelma, ja päivällä nukumme usein yhdessä.

Iloitsen edelleen joka päivä siitä, että raskausmaha on poissa ja keho normalisoituu, vaikka entisensä se ei vielä pitkään aikaan olekaan. Jotkut sanovat ikävöivänsä raskauspalloaan, mutta minä nautin liikkeen vapaudesta ja keveydestä. Pari päivää sitten mies silitti mahaani ohimennen ja oikein nauratti, kun tajusin, ettei siitä ole kuin hetki, kun siellä vielä oli muutakin siliteltävää kuin pehmeää nahkaa.

Ensimmäisen kuukauden suurin yllätys on ollut se, miten helppoa ja leppoisaa elämä vauvan kanssa on. Vaikka toivonkin, että ilmavaivojen aiheuttamat huutokonsertit eivät muutu jokapäiväisiksi.

Lisää vauvajuttuja:

Hän on täällä

Synnytyskertomus

Vauvan ensimmäiset viikot

Vauvan ensimmäiset viikot

Meidän vauva on jo 17 päivää vanha! Täytyy sanoa, että nämä ensimmäiset viikot ovat olleet paljon rennompia kuin odotin. Mutta mies palaa maanantaina töihin ja sitten se todellinen vauva-arki vasta alkaa.

Ensimmäisestä viikosta en muista juuri mitään, sillä se menee sumussa nukkumattomuuden takia. Siitä en voi syyttää pelkästään lasta: ennen synnytystä valvotut yöt rasittavat ja ylikierrokset ja hormonit pitävät äidin valveilla, vaikka vauva nukkuisikin. Mies sanoo myöhemmin, että olen ensimmäiset päivät poissaoleva ja käyn autopilotilla, mistä syytän unenpuutetta.

Yllätyksekseni en koe suuria tunneaallokoita tai hormonimylläköitä, joista miestä oli etukäteen varoitettu. Maidon nousun aikaan huomaan kyynelehtiväni puhuessani tavallisia asioita - mutta kätilöni sanoo, että mitä enemmän kyyneleitä, sitä paremmin maito juoksee. Yhtenä iltana väsymys saa itkemään, mutta kaikki on liian mukavaa ja rentoa, jotta tuore äitiys saisi liikaa liikuttumaan.

Eräänä ensimmäisistä illoista olen jo nukahtanut, kun mies vielä katsoo elokuvaa sängyssä vauva sylissään. Herään mahakipuun ja ensimmäinen ajatukseni on, että voi ei, synnytys käynnistyy taas. Kysyn puoliunessa mieheltä, joko vauvani syntyi. Hän vastaa nauraen, että kyllä, täällä se pötköttelee - ja minä jatkan tyytyväisenä unia.

Vaikka vauvan tuloon on ollut kuukausia aikaa valmistautua, pää ei silti pysy perässä.

Alkuajat nostavat kunnioitukseni lapsivuodeaikaa kohtaan. Raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen vaativat tosiaan ottamaan rauhallisesti. Samalla ihmettelen, miten nopeasti keho palautuu. Saan kätilöltä ensimmäiset treeniliikkeet kolme päivää synnytyksen jälkeen. Maha tuntuu kutistuvan kuin ilmapallo ja 14 raskauskilosta häviää kahdessa viikossa yhdeksän.

Rakastuminen tapahtuu tässä järjestyksessä: ensin rakastun uuteen hahmoon, joka pyörii sänkyni ympärillä, eli lapseni isään, joka solahtaa rooliinsa heti ja ongelmitta. Sitten vasta heräävät tunteet pientä tulokasta kohtaan.

Imettäminen on luontevinta ja luonnollisinta, mitä olen koskaan tehnyt, kunhan oikeat asennot löytyvät. Kaikki korostivat, että nopea kotiutuminen sairaalasta saattaa helpottaa alkua, koska kotona on tutussa ympäristössä ja siten rennompaa. Tämä pitää paikkaansa, sillä en kunnolla edes huomaa, milloin  maito nousee, ja imetys sujuu heti ja on kivutonta. Niin kuin synnytyksen kohdalla ihailen myös imettäessä sitä, miten keho vain tietää, mitä sen pitää tehdä.

Joka päivä tunnemme toisiamme enemmän ja omaksumme uudet roolit vähän paremmin. Jokainen päivä pieni pää nojautuu olkapäätäni vasten hieman luottavaisemmin. Parasta on huomata, miten vauva alkaa hakea kontaktia ja tunnistaa meidät ja äänemme. Huvittavinta on nähdä, miten paljon huomiota pieni vauva saa. Hyvä, että pääsemme ovesta ulos, kun jo ensimmäinen vastaantulija on onnittelemassa ja ihmettelemässä pientä ihmistä. Puhumattakaan lahjamäärästä, jota tulee postin ja kyläilijöiden mukana. Harmi, että vauva ei vielä itse tajua, miten paljon ja monessa hän herättää tunteita. 

Minulla ei ole vertailukohtaa, mutta sanoisin, että tulokas on rento mutta myös aktiivinen ja jäntevä tyyppi. Hän osaa ilmaista tarpeensa, mutta huutomaratoneja on ensimmäisten kahden viikon aikana vain kaksi ja yöt alkavat sujua yllättävän nopeasti. Päivittäin kylässä käyvä kätilöni korostaa, että rento äiti tarkoittaa rentoa lasta ja toisinpäin. Tämä näyttää pitävän paikkaansa.

Saa nähdä sitten, miten rennosti tuleva viikko sujuu, kun minulla ei ole täällä enää kahvinkeittäjää ja vaipanvaihtajaa - mies nimittäin vaihtoi vaipat ensimmäiset yhdeksän päivän aikana ja vasta sitten minäkin aloin opetella.

Sinua voi kiinnostaa myös:

Hän on täällä

Synnytykertomus

Hän on täällä

Olen ollut äiti kohta neljä päivää. Maailmani mullisti keskiviikkona saapunut pikkumies. Pää ei pysy kaikissa käänteissä mukana, vaikka valmistautumisaikaa onkin ollut: viime yönä kysyin puoliunessa mieheltä, joko minä sain sen lapsen. Ja sainhan minä.

Hän on samalla niin valmis ja kesken, niin kaunis ja kuin avaruusolio toiselta planeetalta. Ja me kaksi aikuista kokeilemme päällemme uusia rooleja äitinä ja papana, juuri tämän tyypin vanhempina. Ja koemme avuttomuutta ja onnea.

Ensimmäisenä yönä mies kuunteli huolissaan lapsen hengitystä, toisena yönä minä aloin paniikissa tarkistaa, onko se elossa, kun nukkui niin hiljaa. Odotan edelleen, että joku hakee hänet kohta pois sillä en meinaa uskoa, että hän on meidän ja tullut jäädäkseen. 

Sitäkään en vielä ymmärrä, että raskausmaha on poissa. En uskalla nukkuessa kääntyä kaikkiin suuntiin ja törmäilyn jälkeen ajattelen, että voi ei ja sitten ainiin. Eihän siellä enää olekaan ketään.  Maha on kutistunut neljännekseen ja niin oudon kevyt.nMiehenkään ei halatessaan tarvitse kumartua yli vaan hän voi tulla suoraan kohti.

Nämä päivät kuluvat ihmetellen uutta perheenjäsentä ja tilannetta. Meidän tehtävämme on auttaa häntä heräämään hieman enemmän tähän maailmaan. Tähän mennessä voin sanoa, että hän ei ole aamuihminen, kuten ei isänsäkään, hän osaa kiljua jo hienosti ja hänellä on samat piirteet, jotka katsovat minun vauvakuvistani. 

Ja tietysti sen, että hän on ihmeellinen. 

Synnytyksestä tullee myöhemmin oma postauksensa. Nyt keskitymme olennaiseen: tähän hetkeen <3

Sinua voi kiinnostaa myös:

Meille tulee vauva

Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes

Raskausviikko 17

Raskausviikko 19

Sydänsuhinaa

Raskausviikko 21: rakenneultra

Raskausviikko 24

Raskausviikko 25: Sokerirasitustesti

Ihanan helppo keskiraskaus

Meidän oma rakas pääsiäismuna

Raskausviikko 31

Millaista raskaana oleminen oikeasti on

Minusta tulee äiti

Äitiyslomalla aion...

Raskausviikko 36 - loppusuora alkaa

Raskausajan ihonhoito

Odottavan aika on pitkä

Babyshower!

Minusta tulee äiti

Tänä äitienpäivänä olen oman äitiyteni kynnyksellä. Tunnen sen hyvin konkreettisesti, sillä lapseni yrittää juuri tällä hetkellä puskea kantapäätään napani läpi, siinä onneksi onnistumatta. Muutaman päivän kasvukipuja on seurannut aktiivinen viikonloppu, jossa lapsi tuntuu kokeilevan ääriään - ja samalla minun.

Luulen, että juuri siinä on äitiyden ydin muutenkin kuin vain fyysisessä mielessä. Minun pitää asettaa lapselleni turvalliset rajat ja raamit, joissa kasvaa, mutta uskon, että tulevina vuosina hän tulee opettamaan minulle paljon myös itsestäni ja venyttämään minua äärilaidasta toiseen. Ehkä jopa näyttämään minulle taitoja ja voimavaroja, joita en tiennyt omaavanikaan.

Vielä en voi tietää, millainen äiti minusta tulee, kuten en sitäkään, kuka mahassani puljaa. Ensialkuun elämme symbioosissa, mutta sitten alamme hioa toistemme rajoja ja toisiimme rajoja. Uskon, että minun kasvuni äidiksi etenee samaa vauhtia lapsen fyysisen kasvun kanssa. Eikä tässä projektissa ole koskaan lopputulosta tai maaliviivaa vaan äidin rooli on elämänmittainen.

Oman tulevan äitiytensä äärellä tulee pohtineeksi myös menneitä sukupolvia ja esiäitejä. Miten heitä valmennettiin tehtävään, johon ei voi valmistautua? Miltä heistä tuntui tulla äidiksi saunan lauteilla ja muissa synnytyspaikoissa? Kokivatko he epävarmuutta tulevan tehtävän edessä? Äitiys on naisen elämän tavallisimpia rooleja ja silti täysin käsittämätön asia. Ainakin minulle vielä.

Olen viime aikoina lukenut Helmi Kekkosen kirjaa Olipa kerran äiti (Siltals). Se on kaunis, raadollinen, rehellinen, kiinnostava ja koskettava kertomus yhden naisen äitiyskokemuksista. Kekkonen päästää lukijan lähelle. Hän avaa oman epävarmuutensa, synnytyskipunsa ja arjessa jaksamisensa rajat mutta näyttää myös ne pienet hetket, jolloin lapsen hymyn mukanaan tuoma onni ylittää kaiken muun.

Lohdullisinta kirjassa on sen korostaminen, että äitiys ei ole mustavalkoista vaan harmaata, ei koskaan selkeää ja yhtä oikeanlaista vaan jatkuvasti muuttuvaa ja jokaiselle äidille erilaista. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla äiti, vaikka äitimyytit ja media sellaisen kuvan antavatkin. Suoritusyhteiskunnassa myös äitiydestä on valitettavasti tullut kilpajuoksu, mutta ei se tarvitsisi olla niin.

Itse toivon eniten juuri armollisuutta ja sitä, etteivät äidit syyllistäisi toisiaan vaan antaisivat jokaisen olla äiti sellaisella tavalla kuin haluaa, ja toimia, niin kuin omalle perheelle parhaiten sopii. Toiset haluavat palata pian töihin ja jättävät lapsen enemmän isän hoitoon, toiset viihtyvät kotona eivätkä kaipaa vauvakuplaan muuta. Mutta myös kaikki siltä väliltä on yhtä oikein.

Äitien ja lapsiperheiden maailma tuntuu edelleen vieraalta enkä tiedä, onko minusta hiekkalaatikon reunalla viihtyväksi mammaksi, jonka elämän lapsi täyttää niin kokonaan, ettei muuta kaipaa. Onneksi niin ei tarvitse olla. Olemalla oma itseni tulen olemaan omalle lapselleni juuri se ainoa oikea ja paras äiti. 

Hyvää äitienpäivää te kaikki ihanat, erilaiset ja tärkeät äidit! 

P.S. Lahjominen on jo alkanut: miehen työkaverit muistivat tulevaa äitiä raskausajan hoitoöljyllä ja tuleva kummitäti toimitti taloon itse kootun äitiyspakkauksen.

Muita raskausjuttuja:

Meille tulee vauva

Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes

Raskausviikko 17

Raskausviikko 19

Sydänsuhinaa

Raskausviikko 21: rakenneultra

Raskausviikko 24

Raskausviikko 25: Sokerirasitustesti

Ihanan helppo keskiraskaus

Meidän oma rakas pääsiäismuna

Raskausviikko 31

Millaista raskaana oleminen oikeasti on