Sunday, 19 May 2019

Ettekö tiedä, kuka olen - kirjailijuuden alku Saksassa

Esikoiskirjani saksankielisen laitoksen julkaisusta on nyt tasan kaksi kuukautta. Olen näitä pessimisti ei pety -asenteella kulkevia ihmisiä, joten en asettanut suuria odotuksia saksannoksen suhteen. Skandinavia on täällä kovassa huudossa ja kirjan hinta on hyvin edukas, mutta tiesin, ettei kirjakentälle pääseminen silti ole helppoa.

Positiivista on tietysti se, että Saksa on valtava maa ja kirja meni myös Itävallan markkinoille, joten ostovoimaa löytyy enemmän kuin Suomesta. Samaan aikaan kilpailu on kuitenkin kovaa ja näkyvyyden saaminen vielä hankalampaa kuin Suomessa, sillä tarjontaa on paljon. 

En odottanut liikoja senkään takia, että kustantamoni WooW Books on varsin tuore ja pieni kustantamo. Se kuuluu kuitenkin kimppaan muutaman muun kustantamon kanssa ja omaa sitä kautta hyvät suhteet ja kontaktit kirjamaailmaan. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Hiljan vastaanottoa.
Kuva: Jättefint

Suomessa lempiharrastukseni on käydä kirjakaupoissa ja kirjastoissa kurkkimassa, näkyykö siellä tuttuja teoksia, ja nyt voin tehdä samaa myös täällä.

Meidän kodin lähellä on pieni kirjakauppa. Lähdin sinne mainostarkoituksessa pari päivää kirjan ilmestymisen jälkeen. Yllätyksekseni heillä oli jo kirjani hyllyssään! Tarvitsin niitä useamman kappaleen, signeerattavaksi miehen työkavereille. Menin kassalle, esittelin itseni teoksen kirjailijaksi ja pyysin myyjää tilaamaan minulle pari kappaletta lisää. Myyjä kysyi, millä nimellä laitetaan, ja minä siihen, että sillä, mikä tuossa kannessa lukee. Myyjä naurahti, ettei aikaisemmin ole asioinut kirjailijan kanssa, joten tilanne hämmensi häntä yhtä paljon kuin minua.

Sittemmin niin moni naapuri ja ystävä on käynyt hakemassa kappaleensa tuosta kaupasta, että olemme sopineet sinne kirjailijavierailun syksyyn, kun Hiljan seuraava osa ilmestyy saksaksi.

Kuva: Jättefint
Viime viikkojen aikana olen säännöllisesti saanut kuvatodisteita siitä, missä kaupungeissa ja kaupoissa Hiljaa on nähty. Se tuntuu päässeen kaikkien isojen kirjakauppojen valikoimaan, mutta löytyvän myös pienistä kulmakaupoista. Kirjan ensimmäinen painos oli pieni, joten odotan jännityksellä, milloin tulee tieto uuden erän tarpeellisuudesta. Ensin kirja täytyy vain saada yleisön tietoisuuteen.

Paras mainos kulkee ruohonjuuritasolla ja suusta suuhun. Sain torstaina saksankieliselle Facebookin kirjailijasivulle viestin, jossa eräs äiti kertoi tyttärensä ihastuneen kirjaan niin, että aikoo pitää siitä koulussa esitelmän, mitä varten hänen pitäisi tietää syntymävuoteni, mutta sitä ei löydy googlesta. Toisena päivänä kustantamoni taas lähetti minulle ensimmäisiä lehdistöääniä. Hiljasta on ollut vinkkaus Oberhessische Pressessä, arvostelu kirjastoalan julkaisussa ja jo pari merkintää Amazonissa.

Siitä on tietysti apua kirjan markkinoinnissa, että puhun saksaa ja olen asunut täällä jo yli kahdeksan vuotta. Pääsin Leipzigin kirjamessuille, koska tunnen päivätyöni kautta Finland Institutin väkeä, jotka pystyivät järjestämään kirjailijoita messuille. Viime viikonloppuna minulla taas oli kirjailijavierailu skandinaavisia lastentarvikkeita ja sisustustavaraa myyvässä Jättefint-kaupassa, jonka omistaja on tuttuni vuosien takaa. 

Siellä meinasi käydä köpelösti. Päivää ennen tajuttiin, että tilaisuutta varten ennakkoon hankitut kirjat oli melkein jo myyty, eli niitä piti haalia äkkiä lisää muista kirjakaupoista. 
"Pienistä puroista virta" pitää toivottavasti paikkansa tässäkin asiassa. Vaikka olen syksyn vanhempainvapaalla, en ole voinut kieltäytyä tarjouksista. Syksylle on tiedossa neljä luentatilaisuutta Kölnin ympäristössä, parit messut ja ehkä muutakin. Monet kirjailijat eivät mielellään jalkaudu yleisön pariin, mutta minusta esiintyminen on mahtavaa ja lukijoiden ja erityisesti lasten tapaaminen erittäin motivoivaa. 

Tekstin otsikosta huolimatta en kuitenkaan odota tai toivo sitä päivää, että joku tunnistaisi minut kadulla.

Saksassa pistetään muuten vauhdilla tuulemaan, sillä Hiljan seuraava osa menee kesäkuussa painoon ja ilmestyy Saksassa elokuussa. Ja seuraavina viikkoina tehdään päätöksiä tulevien osien aikataulun suhteen. Elämä on jännittävää ja nautin tästä kaikesta kovin, koska tiedän, että toisenlaisiakin aikoja tulee. Pessimisti ei tosiaan pety.
Sunday, 12 May 2019

Minusta tulee äiti

Tänä äitienpäivänä olen oman äitiyteni kynnyksellä. Tunnen sen hyvin konkreettisesti, sillä lapseni yrittää juuri tällä hetkellä puskea kantapäätään napani läpi, siinä onneksi onnistumatta. Muutaman päivän kasvukipuja on seurannut aktiivinen viikonloppu, jossa lapsi tuntuu kokeilevan ääriään - ja samalla minun.

Luulen, että juuri siinä on äitiyden ydin muutenkin kuin vain fyysisessä mielessä. Minun pitää asettaa lapselleni turvalliset rajat ja raamit, joissa kasvaa, mutta uskon, että tulevina vuosina hän tulee opettamaan minulle paljon myös itsestäni ja venyttämään minua äärilaidasta toiseen. Ehkä jopa näyttämään minulle taitoja ja voimavaroja, joita en tiennyt omaavanikaan.
Vielä en voi tietää, millainen äiti minusta tulee, kuten en sitäkään, kuka mahassani puljaa. Ensialkuun elämme symbioosissa, mutta sitten alamme hioa toistemme rajoja ja toisiimme rajoja. Uskon, että minun kasvuni äidiksi etenee samaa vauhtia lapsen fyysisen kasvun kanssa. Eikä tässä projektissa ole koskaan lopputulosta tai maaliviivaa vaan äidin rooli on elämänmittainen.

Oman tulevan äitiytensä äärellä tulee pohtineeksi myös menneitä sukupolvia ja esiäitejä. Miten heitä valmennettiin tehtävään, johon ei voi valmistautua? Miltä heistä tuntui tulla äidiksi saunan lauteilla ja muissa synnytyspaikoissa? Kokivatko he epävarmuutta tulevan tehtävän edessä? Äitiys on naisen elämän tavallisimpia rooleja ja silti täysin käsittämätön asia. Ainakin minulle vielä.
Olen viime aikoina lukenut Helmi Kekkosen kirjaa Olipa kerran äiti (Siltals). Se on kaunis, raadollinen, rehellinen, kiinnostava ja koskettava kertomus yhden naisen äitiyskokemuksista. Kekkonen päästää lukijan lähelle. Hän avaa oman epävarmuutensa, synnytyskipunsa ja arjessa jaksamisensa rajat mutta näyttää myös ne pienet hetket, jolloin lapsen hymyn mukanaan tuoma onni ylittää kaiken muun.

Lohdullisinta kirjassa on sen korostaminen, että äitiys ei ole mustavalkoista vaan harmaata, ei koskaan selkeää ja yhtä oikeanlaista vaan jatkuvasti muuttuvaa ja jokaiselle äidille erilaista. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla äiti, vaikka äitimyytit ja media sellaisen kuvan antavatkin. Suoritusyhteiskunnassa myös äitiydestä on valitettavasti tullut kilpajuoksu, mutta ei se tarvitsisi olla niin.

Itse toivon eniten juuri armollisuutta ja sitä, etteivät äidit syyllistäisi toisiaan vaan antaisivat jokaisen olla äiti sellaisella tavalla kuin haluaa, ja toimia, niin kuin omalle perheelle parhaiten sopii. Toiset haluavat palata pian töihin ja jättävät lapsen enemmän isän hoitoon, toiset viihtyvät kotona eivätkä kaipaa vauvakuplaan muuta. Mutta myös kaikki siltä väliltä on yhtä oikein.

Äitien ja lapsiperheiden maailma tuntuu edelleen vieraalta enkä tiedä, onko minusta hiekkalaatikon reunalla viihtyväksi mammaksi, jonka elämän lapsi täyttää niin kokonaan, ettei muuta kaipaa. Onneksi niin ei tarvitse olla. Olemalla oma itseni tulen olemaan omalle lapselleni juuri se ainoa oikea ja paras äiti. 

Hyvää äitienpäivää te kaikki ihanat, erilaiset ja tärkeät äidit! 

P.S. Lahjominen on jo alkanut: miehen työkaverit muistivat tulevaa äitiä raskausajan hoitoöljyllä ja tuleva kummitäti toimitti taloon itse kootun äitiyspakkauksen.

Muita raskausjuttuja:
Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes
Sunday, 5 May 2019

Millaista raskaana oleminen oikeasti on?

Kuva: Pixabay
Raskauteen liitetään paljon stereotypioita, kuten sellaisia, että naisesta tulee hormonipöllyissä kotia sisustava tyranni, joka hikoilee koko ajan ja syö kaikkea kummallista. Ja jota ei missään nimessä saa ärsyttää.

Ennen kuin tulin raskaaksi, minullakin oli jo mielikuvia siitä, millaista raskaana oleminen on. Ystävien ja siskojen tarinat ja läheltä seuraaminen ovat valmistaneet tulevaan, mutta silti jokainen raskaus on erilainen ja jokainen kokee raskauden eri tavalla. 

Olen kerännyt tähän asioita, jotka yllättivät tai eivät ole vastanneet odotuksiani, niin hyvässä kuin pahassakin. 

En ole käyttänyt kynsilakkaa koko raskausaikana. Alussa kaikki voimakkaat hajut tekivät pahaa, sitten tuntui, ettei elimistöön tarvitse tuoda kemikaaleja. Muutaman kerran olen miettinyt lakkausta, mutta sille ei löytynyt koskaan aikaa.

Kukaan ei varoittanut, miten hassulta tuntuu, kun lapsi puljaa mahassa. Joskus kovat potkut saattaavat aiheuttaa spontaanin AU!-reaktion, mutta eniten mahan vellonta häiritsee keskittymistä, vaikka tuntuuhan se muksinta ihan hauskaltakin. Raskausviikoilla 24-28 olisin kuvaillut liikkeitä jymähtelyksi tai tömähtelyksi, mutta sen jälkeen on alkanut erottua selvästi, onko mahaan piirtyvä kova ruumiinosa käsi vai jalka, ja lapsen toiminta muistuttaa nykyään enemmän muljahtelua.

Raskauteen liitetään usein mieliteot ja se, että raskaana oleva alkaa himoita kummallisia asioita. Minua ei ole vaivannut kumpikaan, mutta myönnän, että olen raskausaikana syönyt enemmän makeaa kuin ennen. En yleensä syö suklaata, mutta nyt sitäkin on mennyt. Suurimmat ruokahimoni ovat liittyneet appelsiineihin, maustamattomaan kreikkalaiseen jugurttiin ja ruisleipään. 

Olen ollut yllättynyt siitä, miten rennosti Saksassa suhtaudutaan ruoka-aineasioihin. Saksassa ollaan ylivarovaisia niin monessa asiassa, että on yllättävää kuulla, että raskauden aikainen syöminen on Suomessa tarkempaa kuin täällä. Minulta kiellettiin alussa raa´at liha, kala ja kananmuna, pastoröimaton juusto sekä ranskalainen camembert, eikä asiaan ole sen jälkeen palattu.

Olen toki nähnyt Suomessa tarjolla olevan ruoka-aineiden kieltolistan, mutta olen päättänyt syödä ja juoda sitä, mitä tekee mieli (alkoholi toki pois lukien). Suolasta ja sen käytöstäkään ei ole ollut puhetta, mutta ehkä olisi saattanut olla, jos minulla olisi verenpaineongelmia. 

Se, mihin en olisi osannut varautua, on fyysinen väsymys. Ennen täysin mitättömiltä tuntuvat asiat, kuten kengännauhojen solmiminen, tuntuvat raskailta ja saavat hengästymään. Toimeliaan päivän jälkeen osaan jo odottaa, että käyn seuraavana aamuna hyvin hitaalla. Aina olotila ei kuitenkaan ole ennakoitavissa eikä rasitus tunnut samalta joka päivä.

Valitettavasti se on pitänyt paikkaansa, että hikoileminen lisääntyy raskauden viimeisellä kolmanneksella. Syytin yöhikoilusta ensin flunssaa, kunnes tajusin, että nykyinen minä yhdistettynä paksuun talvipeittoon ei ole hyvä yhdistelmä. En ole koskaan ollut kova hikoilemaan ja olen voinut  jopa unohtaa deodorantin kaappiin, joten on kummallista huomata muutos. Saa nähdä, palautuuko tilanne hormonien jälkeen entiselleen.
Kuva: Pixabay
Minulle sanottiin, että kannattaa kirjoittaa listaan kysymyksiä, jotta muistaa kysyä ne lääkärikäynneiltä. No enpä ole kerännyt, mutta kätilö on ollut hyväksi avuksi sille, joka ei tunne paikallisia systeemejä. Lääkäriltä olen kysynyt, saanko lentää äitiysloman alussa vielä Suomeen, ja mies kysyi, tuleeko raskaus sujumaan loppuun asti yhtä helposti kuin tähänkin mennessä. Että ei näitä nyt ole listata tarvinnut.

Minussa ei ole raskausaikana ilmennyt hormonihirviön piirteitä, mutta olen herkempi kuin tavallisesti. En ole koskaan ollut jännityksen ystävä, mutta nyt en kestä nähdä väkivaltaa tai kykene lukemaan nuortenkirjaa, jos siinä on jotain vähänkin hurjaa.  Itkuherkkyys ei kuitenkaan ole lisääntynyt, sillä pillittelijä olen ollut aina.

En osannut ajatella, miten pitkä raskausaika todella on, vaikka se sujuisi helposti ja kivuttomasti. Löysin puhelimesta marraskuisilla syntymäpäivilläni otetun kuvan ja muistin, että olin jo silloinkin raskaana, ja laskin, että alkoholiton aika on nyt kestänyt tasan puoli vuotta. 

En ole kärsinyt närästyksestä, mutta tiedän, miltä se voisi tuntua. Syönkin nykyään mieluummin vähemmän ja hitaasti kuin isoja annoksia, jotka jäävät painamaan ylävatsaan. Muutenkin on hassua, miten ruokahalu vaihtelee raskauden eri vaiheissa. Ensimmäisinä kuukausina söin kahdeksan kertaa päivässä, nyt taas noin neljä eikä nälkä iske sellaisella voimalla kuin talvella.

Voin tässä nyt myös tunnustaa sen, että raskaana oleminen ei mielestäni ole ihanaa ja mahtavaa ja saa minua tuntemaan itseäni jumalattareksi. Olen onnellinen, että onnistuimme, mutta tämä ei ole tila, jossa viihtyisin yhtään sen pidempään, kuin on pakko. Haaveilen jo ensi syksystä, kun voin lähteä vaunulenkille hengästymättä ja kokea kehoni taas omakseni. Raskaana oleminen on jännittävää mutta en kuulu niihin, jotka siitä nauttivat.

Miehen mielestä yllättävintä on ollut se, miten paljon hormonit muuttavat etuvarustusta jo raskausaikana. Hän oli ajatellut, että muutos tulee vasta imetyksen alettua. Eipä hän kyllä ole asiasta valittanut. 

Viimeiset kymmenen viikkoa juoksevat onneksi jo.
Wednesday, 1 May 2019

Raskausviikko 31 kuulumiset

Tänään alkoi jo raskausviikko 31! Mihin aika oikein menee?

Tällä hetkellä ajattelen lähinnä sitä, että äitiysloma alkaa neljän viikon päästä. Siihen asti on paljon tekemistä ja työhommia, mutta odottelen jo innolla kesäkuuta. En tosin silloinkaan heittäydy sohvalle makaamaan vaan aion käyttäväni tarjoutuvan ajan kirjoittamiseen. Sitä kun ei tiedä, miten pitkän tauon vauva siihen puuhaan aiheuttaa.

Täällä voidaan edelleen hyvin, vaikka parin viime viikon aikana olen huomannut, että elämästä on tullut raskaampaa. Kävelyllä pitää pyytää muita hidastamaan tahtia, jotta vatsaa ei ala kiristää ja välillä joudun pitämään taukoa kiivetessäni raput neljänsiin kerroksiin eli kotiin tai yliopiston työhuoneeseen. Varsinkin jos mukana on kauppakasseja, puuskuttaminen on välttämätöntä. Töissä olen antanut itselleni luvan käyttää hissiä. 

Valitettavasti pitkäksi venynyt flunssa on vaikeuttanut liikunnan harrastamista, mutta nyt olen päässyt taas joogaamaan, ja se on ihanaa. Ja selkäkin kiittää.
Nukun edelleen selälläni, koska se tuntuu hyvältä. Minulle on vinkattu, että imetystyyny on hyvä apu nukkumiseen, mutta vielä en ole sellaista tarvinnut. Viime aikoina on ollut sen verran hulinaa, että nukun kuin tukki, kunhan vain sänkyyn pääsen.

Meillä oli eilen taas lääkärintarkastus ja viimeinen "iso" ultraäänitutkimus eli kolmannen kolmanneksen käynti. Perusmittausten lisäksi eilen otettiin puolen tunnin sydännauha. Makasin kyljelläni anturat mahassa, ja laite piirsi viivaa lapsen sydämensykkeen mukaan. Oli hassua kuulla, miten rytmi vaihtui sen mukaan, innostuiko lapsi liikkumaan (mikä kuului särinänä nauhalla mutta toki tuntui myös) vai oliko hän pidempään paikallaan.

Raskausviikolla 31 lapsi alkaa olla jo niin iso, että ultrassakin näkyi lähinnä kehon osia tai massaa, josta on hankala hahmottaa mitään. Miestä nauratti, eikö siellä olekaan ketään, kun mitään ei muka näkynyt, sillä ruutu oli täynnä lapsen keskivartaloa eikä ääriä erottanut kuten ennen. Hän on jo pitkään ollut pää alaspäin, mikä on koko raskauden ajan ollut lempiasento. Lääkäri mittasikin pään koon ja jotain muuta, mitä en ruudulta täysin ymmärtänyt.

Hauska yllätys oli 3D-ultra! Tällä kertaa lapsi makasi niin, että näimme hänen profiilinsa, ja hetkessä lääkäri oli zoomannut lähelle ja ottanut naamasta 3D-kuvan. Ihmeellistä! Nyt minulla on ensimmäinen kasvokuva Toivosta. Isovanhempien mukaan kuva näyttää avaruushirviöltä, mutta minä sanoisin, että sieltä on tulossa isän nenä ja isänäidin huulet. Saa nähdä, millaiseksi mutrunaama siliää.
Lääkäri arvioi, että vatsassani on nyt 1520 grammaa Toivoa. Jo puolitoista kiloa! Toki viime viikot ovat olleet aktiivista kasvunaikaa, mutta painoa on silti enemmän kuin odotin. Tämä tieto yhdistettynä kasvokuvaan tekee hänestä jotenkin konkreettisemman. Jos hän nyt tulisi, hän selviäisi ongelmitta. 

Jatkuvasti vahvistuvista liikkeistä olen päätellyt, että massaa on, mutta että kolmen voipaketin verran! Tunnen myös jo hyvin selvästi, milloin vatsan tömähdyksen aiheutti pieni jalkapohja tai että nyt siellä kuopsutellaan käsillä.

Lopuksi lääkäri näytti meille vielä lapsen kasvukäyriä. Toivo asettuu samanlaisille ideaalikäyrille kuin äitinsäkin, jolle on tämän projektin aikana tullut kymmenen lisäkiloa. Mies kysyi, onko olemassa vielä isojakin riskejä, sillä tähän mennessä olemme lähinnä kuulleet, että homma etenee kuin oppikirjassa. Lääkäri vastasi, riskinsä on aina siinäkin, kun lähtee autolla liikenteeseen. 

Juuri nyt minua ei huolestuta mikään, ei edes synnytys, johon valmentava kurssi on edessä tulevana viikonloppuna.

Muita raskausjuttuja:

Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes
Tuesday, 23 April 2019

Iltapäivä laukkaradalla FC Kölnin kanssa

Ystävä kysyi, onko meillä ohjelmaa toiseksi pääsiäispäiväksi, sillä hän halusi lähteä laukkaradalle. En edes tiennyt, että Kölnissä on paikka kyseiselle hevosurheilulle ja vieläpä aika helposti saavutettavissa meiltä kotoa. Meillä ei sattunut olemaan muita suunnitelmia, joten päätimme lähteä mukaan.

Laukkarata sijaitsee Weidenpeschissa Pohjois-Kölnissä sekä U15 että U 16 tavoitettavissa. Seisomalippu alueelle olisi maksanut 11 euroa mutta toivoin, että pääsisin istumaan, koska iltapäivästä tulisi pitkä, joten ostimme 16 euron liput pääkatsomoon. Istumapaikat olivat vapaasti valittavissa, ja aika pian selvisi, miksi. 

Iltapäivä oli varsinainen spektaakkeli. Aina puolen tunnin välein radalla starttasi uusi juoksukilpailu, ja väliajat oli täytetty erilaisella ohjelmalla. Tapahtuman järjestäjänä toimi FC Kölnin säätiö, joten FC Kölnin jalkapallojoukkue oli mukana: laukkakilpailuiden välissä oli nimmareiden jakoa, rangaistupotkukilpailu ja chearleadingien esiintyminen. Jossain vaiheessa aikataulu tosin alkoi venyä, koska hevoset eivät järjestäytyneet niin nopeasti lähtöpaikoilleen kuin olisi toivottu. 

Täytyy sanoa, että päivän päätähdet eli hevoset olivat kyllä komea näky kiitäessään nurmikkoisella radalla. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä stressaantuneemmilta eläimet tosin alkoivat tuntua saapuessaan areenalle ja kesti aina kauemmin saada ne rauhoittumaan lähtötelineisiin. Toisaalta osa juoksusta oli amatöörikilpailuja, joihin osallistuneilla hevosilla ei ehkä ollut niin paljon kokemusta kilpailutilanteesta.
En oikein tiedä, mitä odotin, mutta ehkä en niin kaoottista iltapäivää, millaiseksi se muodostui. Istumakatsomoja oli vain kaksi ja lisäksi oli nurmikenttä, jonne innokkaimmat asettuivat piknikviltteineen. Kenttä täyttyi seisojista aina hetki ennen uutta starttia. Heti juoksun jälkeen ihmiset hävisivät muualle tapahtuma-alueelle, joka sisälsi ravintoloita, ruoka- ja juomakojuja ja vedonlyöntitiskejä.

Katsomorakennuksen sisällä oli lisäksi suuri halli, ja vaikutti siltä, että ammattimaisimmat vedonlyöjät seurasivat siellä kilpailujen etenemistä. Osa katsojista taas tuntui viihtyvän pelkästään ravintola-alueella laukkaradan sijaan. Kalleimmat paikkaliput ohjasivat kattoterassille.

Tapahtuman luonne oli lähinnä vellomista sinne ja tänne, vaikka me ensikertalaisina pidimmekin paikkojamme katsomossa. Tosin joka välissä joku lähti vedonlyöntikojulle, vessaan tai hakemaan juomista, joten rauhallisesta seurustelusta ei oikein voinut puhua.
Sen verran täytyy valittaa, että juomakojuja oli aivan liian vähän, ja kahvikin pääsi loppumaan kesken. Minulta kesti niin kauan jonottaa saadakseni pullonantit takaisin, että luovutin ne lopulta viereiselle jonottajalle. Ilmeisesti ei ollut varauduttu siihen, että ilma lämpenee helteiseksi ja paikalla on ennätykselliset 17 200 katsojaa.

En ymmärrä vedonlyönnistä mitään, kuten ei muukaan seurue, mutta täytyy sanoa, että aloittelijoilla on tuuria. Seurueemme kuudesta jäsenestä viisi osallistui pienellä summalla vedonlyöntiin, ja neljä sai ainakin yhdestä juoksusta omansa takaisin. En tiedä, millaisilla summilla päivän aikana pelattiin, mutta uskoisin, että jotkut lähtivät kotiin taskut täynnä.
Lähtisinkö uudestaan? Nyt ainakin tiedän, millaiseen härdelliin joudun ja varautuisin paremmilla eväillä, jotta kaikkea ei tarvitsisi jonottaa. Ehkä valmistautuisin myös etukäteen ottamalla parempaa selvää hevosista ja kilpailumuodoista sekä palkinnoista ja erilaisista vedonlyöntimahdollisuuksista. Toisaalta tällaisenaankin päivä oli mielenkiintoinen elämys.

Lisätietoa laukkaradasta: https://www.koeln-galopp.de

P.S. Pahoittelut kuvanlaadusta; kamera jäi ottamatta mukaan.
Sunday, 21 April 2019

Meidän oma rakas pääsiäismuna

Meille tupsahti kuulkaa palmusunnuntaina tällainen muna! Hän ei ole kovin symmetrinen eikä edes paikallaan pysyvää sorttia, mutta raskausviikolla 28 ei kai sellaista voi olettaakaan. Pitkään pystyin pitämään keskivartalon katseilta suojassa mutta nyt se ei enää onnistu. Minusta on alkanut tulla se perässä ähkivä ja puolelta toiselle keinuva perässävedettävä, joka pyytää muita kävelemään hiljempaa. Hassua ja outoa.

Odotamme jo jännityksellä sitä, milloin tämä munamme päättää kuoriutua ja erityisesti sitä, kuka sieltä tulee. Hän on liikkuvainen, mutta pitää myös pitkistä ja rauhallisista unijaksoista. Olenkin ajatellut, että hänestä tulee varmaan samanlainen nukkuja kuin minä ja mies, jotka molemmat tarvitsemme paljon unta.


Olen myös toivonut, että hänestä tulisi yhtä rauhallinen kuin miehestä, mutta appiukko kertoi juuri, ettei mies lapsena ollut rauhallinen lainkaan vaan todellinen kamikaze, jonka perässä piti kiirettä.  Vaikka kolme aikuista olisi ollut vieressä, hänen onnistui pudota tuolilta. Viliskantti olin itsekin, joten onnea meille vaan.

Joudumme kuitenkin hautomaan vielä melkein kolme kuukautta, ennen kuin tämä muna paljastaa salaisuutensa. Siihen asti voimme vain arvailla, miltä hän näyttää ja millainen hänestä voisi tulla. 

Tällä viikolla kävimme tutustumassa synnytyssairaalaamme, jonne avataan pian uusia synnytyssaleja. Jos hyvin käy, pääsen synnyttämään ammeeseen panoraamaikkunasta Kölnin tuomiokirkkoa ihaillen. Voi tosin olla, ettei siinä hommassa juuri ehdi maisemia ihailla.



Synnyttäminen tuntuu edelleen mukavan kaukaiselta ajatukselta, jota välttelen, vaikka kasvava maha konkretisoikin joka päivä enemmän ja enemmän sen, että sieltä oikeasti on puskemassa joku tähän maailmaan. Tai minunhan se työ kai on tehtävä.
Nämä kuvat otettiin raskausviikolla 28, ja neljä päivää myöhemmin eli raskausviikon 29 alussa tajusin, että napani on hävinnyt kokonaan ja mahani puskenut taas asteen ulommas. Muutaman päivän vatsassa ollut kiristävä tunne oli kasvua itseään. Ja nyt olen alkanut selvemmin tuntea mistä liikkeet johtuvat: eilen pieni jalkapohja tökkäsi minua kylkeen,

Hirvityksen ja kunnioituksen sekaisin tuntein odotan sitä, minkä kokoista palloa kesällä vielä kannankaan. Jo nyt se on selvästi alkanut haitata ja hidastaa normaalia elämää, vaikka edelleenkään en voi valittaa juuri mistään. Paitsi allergiakauden alusta, joka ei vielä koskaan ole ollut näin paha.
Meidän oma rakas pääsiäismuna toivottaa kaikille hyvää pääsiäistä! 

Lue myös:
Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes

Friday, 19 April 2019

Ulkosuomalaiset kirjailijat 22: Pirjo Toivanen

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Toivasen Pirjo. Yhdeksän vuotta sitten irrottauduin viennin edistämistyöstä ja ryhdyin kirjoittamaan. 

Vaihdan maisemaa Italian ja Suomen välillä, mutta vietämme mieheni kanssa suurimman osan ajasta Stresassa, Pohjois-Italiassa, Maggiore-järven rannalla. Kerran kuussa käväisemme Helsingissä, jossa asuvat aikuiset lapsemme ja paljon ystäviä, ja Porissa, jossa 88-vuotias äitini, veljeni perheineen ja koko liuta sukulaisia asuu. 

Kirjoitan matkoistamme Italiassa ja maailmalla myös blogiin osoitteessa kulkurijajoutsen.blog

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Haaveilimme molemmat mieheni kanssa työstä ulkomailla. Hänen ensimmäinen parin vuoden työkomennuksensa vei meidät 80-luvulla Lontooseen. Pääsin tekemään siellä markkinatutkimusta Mobiralle, josta myöhemmin kasvoi Nokia Mobile Phones.   

Vuoden 1995 alussa muutimme uudelleen Englantiin. Silloin me olimme nelihenkinen perhe. Pääsin töihin Suomen vientikeskukseen Lontooseen ja sieltä parin vuoden kuluttua Hollantiin ja takaisin Lontooseen 2000-luvun alussa. Vuonna 2008 muutimme kahdestaan Italiaan, Stresaan, nykyiseen kotiimme. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Piemonten maakunta Italian luoteiskulmassa oli vielä 1800-luvun puolivälissä Savoyn kuningaskunnan ydinmaita. Stresa oli keskiajalla yksi eurooppalaisen ylimystön lomakohteista, täällä oli jopa kasino. Me ihastuimme paikkakuntaan parikymmentä vuotta sitten, kun päädyimme etsimään loma-asuntoa Italiasta. Kymmenisen vuotta olemme asuneet entisessä lomakodissamme. Nautimme joka hetkestä erityisesti keväällä, kun luonto puhkeaa kukkaan. 
Näkymä järvelle Stresan terassilla.
Työstimme viime syksynä mieheni kanssa kirjan, Proseccoa per favore! Sen kuvat ovat mieheni ja tekstit minun. Kerromme, millaisiin kommervenkkeihin olemme täällä välillä ajautuneet ja kuinka olemme niistä selviytyneet.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Kirjat ovat aina kiehtoneet minua, erityisesti romaanit, joita lukemalla voi tunnelmoida. Nuorena kirjoittelin satuja, esseitä ja päiväkirjaa ja aikuisena vielä pitkiä kirjeitä, mutta IT-ala ja palkkatyö imaisivat mukaansa. Kirjoitin asiaa, yritys- ja markkina-analyyseja, muistioita ja toimintakertomuksia ja –suunnitelmia, mutta takaraivolla pysyi koko ajan ajatus palata kirjoittamaan tarinoita. 

Kun ilmoittauduin syksyllä 2010 Palmenian yhdeksän kuukautta kestäneelle verkkokurssille  Kertomukset kirjaksi, kuvittelin, että sen aikana saan esikoisromaanini painokuntoon. Kurssin aikana tajusin olevani kaukana vaadittavasta tasosta. Pyrin ja pääsin Mari Mörön verkkokurssille kirjoittamaan novelleja. Ahkerasti väsäsin niitä yhden kuukaudessa kolmen vuoden ajan.  

Verkkokurssilta löytyi joukko ystäviä. Jo kuutena syksynä olemme kehittäneet kirjoitelmiamme Stresassa samalla porukalla viikonlopun verran. Pari vuotta sitten päätimme perustaa kustannusosuuskunnan, https://stresa.fi.

Meillä kaikilla oli runsaasti valmista tekstiä, novelleja ja pitempiä tekstejä. Olin ehtinyt lähettää esikoisromaanini käsikirjoituksen muutamalle kustantamolle ja saanut kiitoksen ja selityksen, miksi tekstini ei sovi heidän julkaisukseen. 

Osuuskuntamme perustamispäätöksen jälkeen jouduin muokkaamaan tekstiä vielä yhdeksän kuukautta ennen kuin Pyhä paha perhe oli painovalmis.  

5. Mitä kirjoitat?

Parhaillaan kirjoitan jatkoa esikoisromaanilleni.  Kehittelen kirjoittamiani novelleja, joista joitakin on julkaistu antologioissa. Ajatuksissa on toteuttaa lisää matkakirjoja. Seuraavana on tulossa tarinaa Floridasta, jossa olemme viettäneet useita talvikuukausia viidentoista vuoden aikana. Ajatukset historiallisesta romaanista pyörivät myös suunnitelmissa.

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Suurin ongelma suomenkielisessä tekstissäni ovat olleet englannin kielestä mukaan hiipineet ilmaisut ja suorat lainaukset, joiden luulin olevan kaikkien käyttämää nykykieltä. 
Ensimmäisessä romaanissani päähenkilö matkustaa Lontooseen ja Barcelonaan, kaupunkeihin, joissa olen viihtynyt. Nyt tekeillä olevassa romaanissani tapahtumapaikkana on Stresa, kotikapunkini Italiassa. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjoittaminen on työtä, joka ei edisty, ellei siihen ryhdy ja välillä pakottaudu. Aamusta on aloitettava. En kirjoita myöhään yöhön. 

Idea syntyy vähin erin. Juoni on hatarasti mielessä, kun aloitan, ja kehittyy luku luvulta.  Henkilöhahmojen persoonallisuudet syvenevät, ja minun on palattava monta kertaa alkuun muuttamaan henkilöiden tekemisiä ja sanomisia, koska sekä henkilökuva että juonen kehittely niin vaativat.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Mieheni kanssa puhumme suomea koko ajan. Minulla on paljon suomenkielisiä ystäviä myös Italiassa. Olen viime aikoina lukenut pääosin suomenkielistä kirjallisuutta ja seuraan Suomen uutisia netissä, lehdistä ja televisiokanavilta. Matkustan Suomeen säännöllisesti suunnilleen kerran kuussa. 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Ostan Suomesta kirjoja, koska pystyn harvoin lainaamaan niitä, sillä neljän viikon laina-aika ei minulle riitä. Kirjahyllyni turpoavat. En ole ihastunut sähkökirjoihin, vaikka olen lukenut niitä muutamia.