Tuesday, 7 July 2020

Vauvavuoden loppuraportti

Viime vuoden heinäkuun alkupäivinä raskausmaha oli saavuttanut äärimittansa ja laskeutunut odotuksen viimeiseen vaiheeseen. Jatkoin sinnikkäästi päivittäisiä kävelylenkkejä ja lilluin kylpyammeessa kuunnellen klassista musiikkia ja valellen vatsaa lämpimällä vedellä. Heinäkuun toisena viikonloppuna ei tehnyt enää mieli nähdä muita ihmisiä kuin siippaa, ja tasan vuosi sitten eilen valitin miehelle, että nyt alkaa olla aika raskasta ja saisi riittää tämä tila, sillä en jaksaisi enää yhtään, ja vatsaankin koskee.

Siitä hetkestä meni kolme vuorokautta ja minusta tuli äiti, kun poika syntyi täsmälleen laskettuna päivänään. 

Mietin synnytystä edelleen kauhun ja kunnioituksen sekaisin tuntein, vaikka olen jo pitkään tiedostanut sen, miten helpolla pääsin. Koko tarina on luettavissa täällä mutta tiivistetysti se meni niin, että ehdin viettää sairaalassa ja synnytyssalissa vain kaksi tuntia ennen viimeistä ponnistusta, ja viisi tuntia synnytyksen jälkeen kävelin nyytti kainalossani sairaalan pihalla odottaneeseen taksiin ja ajoin lämpimän kesäyön läpi kotiin. Pidän pikaista kotiinlähtöä edelleen parhaana päätöksenä ikinä ja tekisin niin uudelleenkin.

Mutta mitä sanoisin silloiselle minälle nyt, kun kaikesta on kulunut lähes vuosi?

Sanoisin,

että päivät, jotka olettaa raskaiksi, ovat usein helppoja ja toisin päin, mutta aina tulee ilta ja valkenee uusi päivä.

että elämä vauvan kanssa ei useinkaan ole helppoa ja kivaa, mutta on erilaisia vaiheita eikä se aina huuda niin paljon kuin ensimmäisinä viikkoina.

että ensimmäinen vuosi on useita ketjutettuja vaiheita, joista toiset ovat raskaampia kuin toiset, ja edessä odottaa aina uusi ja tuntematon tilanne.

että vaikka ensimmäisten kuukausien aikana sitä kovasti epäilet, vauvasi on itse asiassa aika helppo ja tulee hyvin toimeen erilaisten tilanteiden ja paikkojen kanssa.

että vauva muuttaa entistä elämää lopulta vain vähän, sillä kaikki on sovittavissa ja soviteltavissa, mutta se, että joku on sinusta koko ajan riippuvainen, vaatii totuttelua.

että ensimmäiset kolme kuukautta ovat raskaimmat mutta sitten helpottaa siihen asti, kunnes vauvasta tulee taapero, joka vaappuu ympäriinsä ja laittaa kaikki paikat uuteen uskoon.

ettei lapsi tahallaan vaan koska on pieni ja avuton ja vasta alussa tässä suuressa maailmassa.

että liian vähillä yöunilla eläminen on juuri niin raskasta kuin olit etukäteen kuvitellutkin, mutta imetyksen loputtua saat myös nukkua öitä yksin rauhassa, kun mies ottaa vahtivuoron, ja niillä öillä jaksaa taas muutaman vähän huonommankin.

että synnytyksestä ja raskaudesta palautuminen vaatii yllättävän paljon aikaa, mutta vuoden jälkeen keho alkaa vihdoin tuntua omalta ja entiseltä. Ole siis armollinen itsellesi.
Näillä kuvilla paljastin raskauden puolitoista vuotta sitten.
että järjestä kodin nurkat jo paljon ennen kuin lapsi keksii alkaa ryömiä kukkaruukulta toiselle. Pääset  vahtimisessa helpommalla ja erityisesti vähemmällä siivoamisella.

että mies ei ole vihollinen vaan samassa veneessä. Vaikka teitä on siellä kaksi väsynyttä ja uuvahtanutta ensikertalaista, jompikumpi keksii pelastusrenkaan aina ajoissa.

että nauti ajasta, kun lapsi ei vielä liiku omin voimin ja jaloin, sillä sen jälkeen rauha on ohi. Niin kauan kuin lapsi viihtyy babysitterissä, elämä on vielä helppoa.

että totu kaaokseen, jatkuvaan järjestelemiseen ja tavaroiden etsimiseen.

että kaikki tunteet ovat sallittuja ja kuuluvat asiaan. 

että muista arvostaa miestä ja nähdä se, miten paljon hän tekee ja osallistuu. Älä ota itsestäänselvyytenä.

että vaikka muut ylistäisivät vauvavuoden ihanuutta, on ihan ok iloita siitä, että se on ohi.

että muista kirjata asioita silloin tällöin ylös, sillä vauva muuttuu ja kehittyy kovaa vauhtia ja oppii joka päivä uutta etkä pian enää muista, mitä se osasi ja touhusi pari viikkoa sitten.

että vauvavuosi ei muuta sinua ihmisenä vaan olet sama kuin ennen, mutta hermosi saattavat olla hieman venyneet. Mutta vain hieman.

että tarkista pesukone aina ennen kuin laitat sen päälle, jotta pyykin seassa ei pyöri suuvesipulloja tai palasaippuoita, vaikka ne toki raikastavat kestovaipat kivasti. 

että kaikki loppuu aikanaan, niin myös vauvavuosi.

että varaudu siihen, ettei edellispäivän body mahdu seuraavana päivänä päälle vaan lapsi on uniensa aikana venynyt mittojensa yli.

että älä huoli, vaikka epäilet äidillisiä tunteitasi ja niiden vahvuutta. Olet lapsellesi paras äiti juuri sellaisena kuin olet.

että vauvavuodesta selvitään, ja sen loputtua sinulla on kotona edelleen tai jälleen ihanalta tuntuva mies ja hauska vekkuli pikkupoika, jonka rakkaudenosoitukset ovat välillä rajuja mutta ah niin ylenpalttisia.

että vauvavuosi on vasta alku.
Sunday, 21 June 2020

Parvekelaatikot vihertävät kun taapero nukkuu

Tällä hetkellä on sellaista, että vaikka olisikin hetki aikaa ajatella, ei meinaa jaksaa. Lähinnä ihmettelen, miten joulukuussa ehdin ja viitsin näperrellä päivittäin blogin joulukalenterin parissa, sillä juuri nyt se tuntuisi täysin utopistiselta. Mies on ollut kohta kaksi viikkoa takaisin töissä, ja minä olen saanut huomata, miten erilaista on viettää päivää lapsen kanssa nyt kuin talvella. Silloin vauva nukkui päivisin enemmän ja vaati vähemmän.

Meillä asuu tätä nykyä reippaasti kävelevä taapero, joka vaatii hereillä ollessaan jos ei koko huomiokykyäni, niin aika suuren osan siitä kuitenkin. Päivät ovat pitkiä, koska niihin mahtuu enää yhdet päiväunet ja kaikki muu aika on saatava kulumaan muuten. Meistä on tullut leikkipuistojen vakikävijöitä ja muutenkin pidän meidän aktiivisina, sillä ulkona ja seurassa vietetyt tunnit kuluvat nopeammin kuin lelujen pyörittely olohuoneessa kahdestaan. Lapsi myös nukkuu paremmin, kun päivään on kuulunut ihmisiä ja tarpeeksi tekemistä.

Toivo käyttää päiväuniinsa tunnista kahteen tuntiin, ja tuo aika on erittäin tarpeellinen keidas ja lepotauko intensiivisten päivien keskelle. Harvoin kuitenkaan ehdin loikoilemaan, sillä aina on jotain järjestettävää, kuivumaan laitettavaa, siivottavaa, lounassalaattia pilkottavaksi, sähköposteja vastattavaksi ja asioita tehtäväksi.
Eräs ystävä kyseli hiljattain, yritänkö päiväunien aikaan kirjoittaa ja tunnustin, että en saa mitään aikaan enkä siis edes yritä. Hän totesi, että se on oikein, koska töitä ehtii tehdä myöhemminkin. Nyt lapsen päiväunet kannattaa käyttää energian tankkaamiseen vaikka sarjoja katselemalla. Miten hyvä neuvo! Olen kokonaan unohtanut, että meillä on Netflix, koska en koskaan ehdi katsoa mitään.

Tähän täytyy tulla muutos. Tästä eteenpäin yritän antaa itselleni päivisin pienen lepohetken sohvalla uusien parvekelaatikoiden katveessa ja tuijotella jotain kevyttä ja kepeää sillä aikaa, kun lapsi vetää sikeitä. Sillä siinä missä minun elämäni on arjen pyöritystä ja paremmista yöunista haaveilua, parvekelaatikot ovat olleet ahkeria.

Pari viikkoa sitten kylvetyt siemenet ovat itäneet jo niin, että nousevat olohuoneen ikkunoista näkyville. Vihreät lehdet kurkottelevat terhakasti kohti valoa, ja jokailtaisesta kastelusta on tullut mukava iltarutiini. Useamman kerran päivässä kurkistelen ikkunoille, tutkin lehtien muotoja ja mietin, miten korkeiksi ne kasvavat. Jännä nähdä, saavatko alut seurakseen myös kukkia ja niiden myötä pölyttäjiä. 
Lähinnä harmittaa, että emme aikaisemmin ole kokeilleet kasvatella tuoretta elämää olohuoneen ikkunoiden alla. Näistä hennon vihreistä lehdistä on jo nyt ollut paljon iloa tässä kesän kuumentamassa ja kuivattamassa kivikaupugissa. Jos et pääse luontoon, luo vihreys ympärillesi itse, voisi olla tämän kevään motto. Minun ei siis tarvitse olla kateellinen ihmisille, joilla on oma pieni piha tai puutarha, sillä meilläkin vihertää nyt mukavasti.
Friday, 12 June 2020

Ulkosuomalaiset kirjailijat 29: Lucilla Lin

1. Kuka olet ja mitä teet?

Olen Lucilla Lin, spefikirjailija, taidehistorian MPhil, museon myyjätär ja suomalais-singaporelaisen perheen äiti (ja karanteeniajan yleisviihdyttäjä) Lontoossa. Olen erikoistunut 1700-luvun historiaan ja taiteisiin ja olen kotonani niin  menneillä vuosisadoilla kuin kaukana tulevaisuudessakin.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Muutin Englantiin 2007 opiskelemaan. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista! Olen nuoresta asti halunnut asua ulkomailla, koska tunnen oloni aina ulkopuoliseksi Suomessa. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Iso-Britannia on historianystävän paratiisi. Lontoossa samassa korttelissa saattaa olla roomalainen mosaiikkilattia, goottilainen kirkko ja moderni pilvenpiirtäjä. Täältä löytyy arkkitehtuurin ihmeitä, kauniita puutarhoja sekä joki, jonka rannalle on ajautunut posliininkappaleita eri vuosisadoilta. 

Lontoo on houkuttelevan historiansa ja kulttuuritarjontansa takia turistien suosikkipaikka. Turistimäärä on niin suuri, että ruuhka-aikoina suosituimmissa kortteleissa ei edes mahdu kävelemään! Olen aina haaveillut Lontoosta ilman turisteja, ja nythän se on koronan takia toteutunut, mutta en minäkään saa mennä metrolla keskustaan kuvaamaan autioituneita katuja. 
Lontoo on hyvin kansainvälinen kaupunki, mutta asuinalueellani entisessä satamakorttelissa on myös paljon brittejä, jotka ovat asuneet alueella sukupolvien ajan. Briteille tyypillistä on kaikenlainen vapaaehtoistoiminta ja hyväntekeväisyys, joten tutustuin paikallisiin, kun aloin viemään lapsiani lähistön leikkiryhmiin. Olen ollut vaikuttunut brittien tavasta tarjota apuaan vaikeina aikoina. He järjestävät ostosapua vanhuksille ja kehittävät nopeasti uusia keinoja auttaa yhteisöä ja samalla  liikeideoita itselleen. Paikallinen hyväntekeväisyysyhdistys, jonka tapahtumissa olen käynyt lasteni kanssa, jopa soitti minulle tarkistaakseen, että olimme kunnossa karanteenin alkaessa. Joka torstai kokoonnumme pihoille ja parvekkeille taputtamaan hoitohenkilökunnalle ja heilutamme naapureille. 

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kirjoittanut lapsesta saakka, mutta tarinat alkoivat onnistua vasta, kun löysin spefin genrenä ja sain parikymppisenä oman tietokoneen. Siihen saakka väkersin ruutuvihkojen parissa. Vuonna 2009 olin mukana URS-liikkeessä (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio), joka halusi tarjota perinteistä juonivetoista spefiä taiteellisemman ja kokeellisemman kirjallisuuden vastapainoksi. 

Osallistuin URS:n antologioihin ja lehtiin ja myöhemmin novellejani on ilmestynyt muissa antologioissa ja julkaisuissa. Julkaisin vuonna 2013 pienoisromaanin/novellikokoelman Kuolema on ikuista unta (Kuoriaiskirjat), esikoisromaanini, eko-utopia-dystopian/avaruusseikkailu Vihreä Maailma näki päivänvalon 2016 (Kuoriaiskirjat), ja tänä vuonna minulta on ilmestynyt novellikokoelma Musta Linna ja muita eriskummallisia tarinoita (Nysalor). 
Antologioita
5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan spefiä laidasta laitaan: historiallista kauhua, dystopiaa, kyberpunkia, fantasiaa ja nyt viime aikoina avaruusoopperaa. Vuonna 2006 keksin oman mytologian, joka sopii niin historiallisiin kauhutarinoihin kuin avaruustarinoihinkin. Kirjoittajana minulle on tärkeintä vetävä juoni, tunnelma, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja mielikuvitukselliset maailmat. Kirjallisia esikuviani ovat Tolkien, H.P. Lovecraft ja kotoinen Zachris Topeliuksemme. 
6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Spefikirjoittajana tarinani sijoittuvat aina kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen ja toisaalta myös täysin kuviteltuihin maailmoihin. Minulta ei onnistu realismi enkä pystyisi kirjoittamaan kunnolla sen enempää nyky-Suomesta kuin nyky-Lontoostakaan. En aina ymmärrä suomalaista kulttuuria enkä sijoita tarinoitani ikinä nyky-Suomeen, joten minua on joissain arvioissa epäilty ulkomaalaiseksi. 

Lontoossa asuminen auttaa siihen, että kun olen kirjoittanut tulevaisuuden Lontoosta, olen voinut kuvata, millaisiksi nykyiset kaupunginosat kehittyvät tulevaisuudessa. Luultavasti kirjoittaisin samalla lailla niin Suomessa, Lontoossa kuin missä tahansa muuallakin. 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Ensin saan jonkin idean ja alan sitten suunnitella tarinaa eteenpäin ranskalaisin viivoin. Valmis tarina on yleensä lähes heti päässäni, mutta sen saaminen paperille kestää lastenhoitosyistä useita vuosia. Kirjoitan hurjalla vimmalla iltaisin lasten nukkuessa. Saatan kirjoittaa tarinaa, missä järjestyksessä haluan ja joskus kirjoitan viimeisen luvun ensin. Inspiraatiota saan taiteista, historiasta, unista, musiikista ja ajankohtaisista tapahtumista. Piirtelen myös tarinaan liittyviä luonnoksia hahmottaakseni sen maailmaa paremmin. Kahteen ensimmäiseen kirjaani tein myös itse kansikuvan.  
8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Kirjoitan suomeksi päivittäin ja puhun lapsilleni suomea. Asun sattumalta Lontoon suomalaisen Merimieskirkon naapurissa, ja olen ollut aktiivinen kirkon tapahtumissa, joissa tapaan myös muita suomenkielisiä. Minulle englanti on muodostunut akateemiseksi kieleksi (en tiedä osaisinko kirjoittaa suomeksi puutarha-arkkitehtuurista 1700-luvulla) ja suomi fiktiokieleksi.  

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

En kaipaa niinkään Suomea vaan Tamperetta, Suomen parasta kaupunkia! Kaipaan sitä, että kaikki on kävelymatkan päässä. Lisäksi Tampereen kahvilakulttuuri on, uskomatonta kyllä, Lontoota parempi! Suomessa asuvan perheen lisäksi kaipaan myös kirjoittajapiirejäni ja kirjallisuustapahtumia. Tapaan kirjoittajaystäviäni kerran vuodessa ja silloin yritän sosialisoida ja verkostoitua koko vuoden edestä.

Lucilla Linin sivu Goodreadsissa.

Wednesday, 10 June 2020

Haikeutta ilmassa

Poika täyttää tänään 11 kuukautta, ja papan yhteensä neljän kuukauden vanhempainvapaat ovat nyt ohi. Liekö elämässä koskaan enää tällaista aikaa? Kevät on ollut elämässämme poikkeuksellinen ja mieleenpainuva ilman koronaakin. Minä olen kirjoittanut, Toivo ja papa ovat höntsäilleet ja yhdessä on levitetty ja siivottu leluja lattioilta ja ihmetelty pojan ensimmäisiä askelia ja sormiruokailutapoja.

Taaperokärryn käyttö jäi meillä hyvin lyhytaikaiseksi, sillä pojalla on into päästä omin jaloin eteenpäin. Tällä viikolla kotiin onkin ilmestynyt uusi ongelma: Toivo osaa kiivetä sänkynsä laidan yli meidän sänkyymme ja hivuttautua sieltä lattialle. Papa löi häntä yksi päivä vahingossa ovella päähän, kun ei ollut varautunut siihen, että toinen tulee päiväunien jälkeen vastaan jo makuuhuoneen ovella.

Papa jättikin minulle hoidettavaksi lapsen, joka kävelee sujuvasti, pelleilee ja nauraa kovasti ja höpöttää omaa kieltään. Viime päivinä on tuntunut siltä, että joka päivä on kotiin tullessa vastassa uusi lapsi, sillä niin iso kasvupyrähdys on menossa. Sanoissa ei ole vielä selkoa, mutta hän osaa osoittaa asioita, jos niistä puhutaan (lamppu, ikkuna, papa). Vaatteissakin on lähes hypätty yhden koon yli ja olen joutunut äkkiä haalimaan uusia.

Tänään mieltäni kiertävä haikeus liittyy myös tavaroihin ja vaatteisiin. Ystäväpariskunta kävi sunnuntaina hakemassa Ikea-kassillisen Toivon ensimmäisiä eli nyt jo aikaa sitten pieniksi jääneitä vaatteita, joille saapuu syksyllä käyttäjä. Ihmetellen tutkimme minikokoisia housuja, jotka olivat ensimmäisinä päivinä ainoat sopivat, ja pieniä bodeja, jotka olivat aluksi aivan liian suuria. Jo nyt on vaikea muistaa aikoja, jolloin hänet puettiin valkoisiin kietaisubodeihin ja minisukkiin, ja silti niistä on vain tovi.
Joskus katson siloposkista lastani ja mietin, että hänestäkin tulee joskus iso karvainen mies, kuten papa. Miltä tuntuu katsoa häntä silloin ja samalla muistaa hänet sellaisena kuin nyt, nelihampaisena, yksi kihara takaraivolta hapsottaen. Silti olen iloinen jokaisesta edistysaskeleesta, joka tekee hänestä vähemmän vauvan ja enemmän pikkulapsen enkä malttaisi odottaa, milloin pääsemme juttelemaan kunnolla. Siitä tulee mahtavaa.

Viime yöt ovat olleet rikkonaisia, sillä poika irrotetaan nyt yöpullosta. Kun se on tehty ja yöt saatu toimimaan paremmin, hänellä on edessään muutto omaan huoneeseen ja uuteen sänkyyn, josta ei niin vain kiivetäkään alas. Ongelmat eivät todennäköisesti kuitenkaan lopu siihen, sillä eiköhän hän pian keksi uusia temppuja ja tempauksia. Nyt ymmärrän, kun eräs tuttava totesi viime vuonna, että aina kun kuvittelee asunnon olevan lapsiturvallinen, lapsi alkaa yltää ja ulottua ja oppia uusia taitoja. 

Näitä hakeuden hetkiä on tiedossa tulevaisuudessakin, sillä ne tuntuvat kuuluvan vanhemmuuteen. Ennen seuraavaa herkistymistä on edessä kesä kotiäitinä, minkä jälkeen saatamme pojan lähikadulla asuvan hoitotädin hoiviin. Mutta se on onneksi vasta parin kuukauden päästä se.
Monday, 8 June 2020

Lisää vihreyttä olohuoneeseen

Mistä tietää, että asunnossamme asuu juuri kävelemään oppinut ja kiipeilystä kiinnostunut taapero?
Kaikki kasvit alkavat olla vähintään metrin korkeudella lattiasta. Opimme nimittäin kantapään kautta, että vaikka lapsi ei tänään ylttäisi johonkin ruukkuun, huomenna voi olla eri asia. Muutamasta kasvista on jouduttu luopumaan, koska niille ei löytynyt enää turvallista paikkaa, joten oli aika hankkia muutama käytännöllisempi ja pienempi asunnon vihertäjä.

Pidän viherkasveista, koska ne tuovat mukanaan tunnelmaa ja hyvää energiaa. Meillä on se onni, että vastapäisen talon seinää peittää villiviini ja ikkunamaisema on kesäisin erittäin vihreä, mutta kaipaan kasveja myös sisälle. Valitettavasti en ole mikään viherpeukalo ja hyvistä yrityksistä ja erilaisista muistisäännöistä huolimatta unohdan kastella kasvit, kunnes ne lerpattavat. Suomalaisella takoo mielessä, että kastelu kerran viikossa riittää, mutta kuulin juuri, että ystäväni viherkasvit kukoistavat, koska hän kastelee ne pari kertaa viikossa.

Minun täytynee keksiä lisää muistisääntöjä.
Lauantaina sain miehen apuun, ja hetkessä moni kasvi oli saanut uudet mullat ja ruukut. Mies myös taiteili uuden viherkasvin roikkumaan sohvan päälle, ja voi että miten kivalta se näyttääkään! Poikakin saa kasvaa aika monta vuotta, ennen kuin tulee ylettymään ja ulottumaan siihen asti.
Saimme valmiiksi myös toisen pitkäaikaisen projektin. Olohuoneen erkkerin ikkunoiden ulkopuolella on leveät ikkunalaudat ja rautakehikko, joten ikkunoihin saisi laitettua kaukalot kukkia varten. Talvella jonkin mainoslehdykän mukana tuli siemenpussillinen niittykukkia ja hyönteiskatouutisointia seuratessani päätin, että tänä vuonna teemme jotain kaupunkiympäristön viherämiseksi. 
Saa sitten nähdä, mitä laatikoihin kasvaa vai kasvaako mitään, mutta tästä tulee elämäni ensimmäinen pieni kaupunkipuutarhaprojekti. Jos kasvu onnistuu hyvin, tästä tehdään tapa. Ensi vuonna poikakin on jo isompi ja voi päästä mukaan puutarhatöihin. Tällä kertaa hänen osansa oli istua köytettynä syöttötuolissa, nakertaa maissinaksuja ja seurata kiinnostuneena, kun keittiön pöytä täyttyi ruukuista ja mullasta. 

Tästä eteenpäin meillä seurataan kasvun iloa sekä sisällä että ulkona.
Thursday, 4 June 2020

Ulkosuomalaiset kirjailijat 28: Heli Galliano

Otava: Arto Wiikari
1. Kuka olet ja mitä teet? 

Olen Heli Galliano, 50-vuotias kirjailija, ja asun Italiassa. Muutin tänne heti sen jälkeen, kun valmistuin yliopistosta, jossa opiskelin sosiaaliantropologiaa. Olen toiminut teknisenä kääntäjänä aina siitä lähtien, kun muutin Italiaan - eli vuodesta 1996. Aiemmin työskentelin alaisena käännöstoimistossa, mutta työpaikan supistettua toimintaansa jäin työttömäksi ja ryhdyin freelanceriksi. Pari vuotta ennen sitä olin aloittanut myös kirjailijana.

Perheeseeni kuuluu aviomieheni Rodrigo ja kaksi lasta: 22-vuotias tyttäreni Janita ja 20-vuotias poikani Julian. Janita meni naimisiin jo 18-vuotiaana, ja hänellä on 1-vuotias poika Jago, joten olen myös mummo. Koska tyttäreni on tehnyt tänä vuonna osa-aikaista työtä ja opiskelee samalla myös psykologiaa, toimin usein lapsenvahtina. Poikani Julian sen sijaan opiskelee Helsingin yliopistossa matematiikkaa. Minulla on myös Pegaso-niminen sekarotuinen paimenkoira.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

Mieheni on italialainen, tarkemmin sanottuna napolilainen. Vuonna 1996 vielä seurustelimme ja maltoimme tuskin odottaa, että pääsemme asumaan yhteen. Mieheni oli aikaisemmin, ennen Suomen liittymistä EU:hun, yrittänyt saada Suomesta oleskelulupaa, mutta hänelle ei myönnetty sitä. Tuossa vaiheessa hän oli sitten jo löytänyt opiskelujensa ohella työpaikan Modenasta ja tänne minäkin päädyin.
Nyt se tuntuu kohtalolta. En tiennyt tuossa vaiheessa tietenkään, että Modena oli 1500-luvulla Italian protestanttisin kaupunki. Asuimme useissa asunnoissa ensin Modenassa ja sitten maaseudulla sen ulkopuolella ja tietämättäni seurasin kirjoissani kuvailemani Castelvetron perheen jalanjälkiä. Nykyään asumme omakotitalossa, joka sijaitsee vanhan kartanon mailla. Kartano kuului protestanttisille Castelvetroille ja toimi välillä piilopaikkana inkvisitiolta. 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

Italia on jakautunut maakuntiin, jotka ovat hyvin erilaisia, varsinkin Pohjois- ja Etelä-Italian välillä on suuria eroja. Siksi ihmisten mielikuva maasta saattaa poiketa hyvin paljon totuudesta. Välittömät, auttavaiset ja hyvin puheliaat tulevat yleensä etelämmästä. Esim. täällä Modenan alueella ihmisten käytös on etäisempää eikä ulkopuolisia päästetä kovin helposti lähelle. Jos autosta puhkeaa kumi, on turha odottaa apua ennen kuin paikalle osuu joku eteläitalialainen. 😊 Ei tietenkään saa yleistää ja Pohjois-Italiassakin alueiden välillä on suuria eroavaisuuksia. Yleisesti ottaen ihmiset puhuvat vaivatta tuntemattomien kanssa ja täysin vierasta vastaantulijaa tervehditään. Italiassa ihmisiä on vähän joka lähtöön, mikä on hyvä asia.

Asioiden hoito on joskus vaikeaa, sillä virkailijoiden asiantuntemus on hyvin vaihtelevaa. Et koskaan tiedä, voitko luottaa saamaasi tietoon. Se tekee elämästä välillä uuvuttavaa. Epärehellisiä ihmisiä ja rikollisuutta on enemmän kuin Suomessa, ja myös meidän talossamme ikkunoiden edessä on kalterit.

Italiassa terveydenhoito sen sijaan toimii todella hyvin, sillä jokaisella on omalääkäri, lapsilla oma lastenlääkäri ja tarvittaessa päivystävä lääkäri tulee kotikäynnillekin. Sairaalat ovat maksuttomia ja lääkkeistä saatava paikallinen KELA-vähennys on huomattava. 

Täällä myös aistii aivan eri tavalla historian läsnäolon - käytännössä voisin löytää antiikin roomalaisten aikaisia esineitä omasta puutarhastani, sillä kotitiemmekin on tehty roomalaisten tien päälle. Vanhoja 1500-ja 1600-luvulla rakennettuja taloja on kaikkialla. 
Aivan oma erityinen ihastelun kohteeni ovat hedelmät ja vihannekset, jotka ovat aina tuoreita ja kotimaisia.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

Olen kokenut itseni kirjailijaksi lapsesta lähtien. Ehkä se johtuu siitä, että minulle luettiin aina paljon. Aloinkin kirjoittaa tarinoita ja runoja heti, kun opin kirjoittamaan. Lukion jälkeen kävin Räisälän kansanopiston kirjoittajalinjan ja aloitin yliopistossa yleisen kirjallisuustieteen opinnoilla. Pidin sitä kuitenkin liian teoreettisena ja päädyin vaihtamaan pääainetta. Vaihdon taustalla oli ajatus ryhtyä ennemmin tai myöhemmin kirjailijaksi, mihin uskoin sosiaaliantrologian ihmisläheisenä tieteenalana antavan hyvät eväät. 

Aivan oikeaksi kirjailijaksi ryhdyin kuitenkin ”sattuman” kautta eli ensimmäisen romaanini aihe tipahti taivaasta. Talomme sähkölinjan päälle sattui kaatumaan puu, joka sijaitsi läheisen kartanon tontilla. Otimme yhteyttä kartanon omistajaan, yli 90-vuotiaaseen mieheen, joka päätti tulla paikan päälle tutustumaan tilanteeseen. Täällä hän sitten kertoi minulle luterilaisen Ludovico Castelvetron rakennuttaman kartanon tarinan. Tulin uteliaaksi ja lähdin etsimään enemmän tietoja. Tutustuin Castelvetrojen ”kerettiläiseen” ja inkvisition vainoamaan perheeseen ja aloin keksiä tarinaa päässäni.

Pian sen jälkeen sain kuulla siskoltani Otavan historiallisen romaanin kirjoituskilpailusta, jonka sääntöjen mukaan romaanin tuli liittyä jollain tavoin Suomen historiaan. Muutin alkuperäistä suunnitelmaani, tutustuin Ruotsissakin asuneeseen Giacomo Castelvetroon ja kehittelin juonen hänen ympärilleen, vaikka varsinainen päähenkilö on hänen veljentyttärensä. Virallisesti kirjailijan urani lähti liikkeelle siitä, kun tulin kilpailussa kolmanneksi ja allekirjoitin ensimmäisen romaanini  Kyyhkyn ja suden (Otava 2018), kustannussopimuksen. Sen jatko-osa, Lintutyttö, ilmestyi jo seuraavana vuonna. 
5. Mitä kirjoitat?

Kirjoitan historiallisia romaaneja, jotka sijoittuvat sekä Italiaan että Suomeen - seuraava kirjani myös Englantiin. Mukana on runsaasti oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia. Romaaneissa tapahtuu paljon ja juonikuvioita on useita. Jokaisessa kirjassa on oma mysteerinsä, johon liittyy vakoilukuvioita, salaperäisiä kirjoja, merkittäviä henkilöitä tms., ja tältä osin ne lähestyvät historiallista trilleriä.

Käsittelen historiallisia henkilöitä, joita monet eivät tunne, mutta jotka olivat aikaansa edellä ja toimivat usein hovissa ja joskus myös yhteistyössä tunnettujen historian henkilöiden kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä Giacomo Castelvetro. Seuraavassa kirjassani esittelen miehen, jonka ”ansioluettelo” on todella vaikuttava. Hänkään ei ole monelle tuttu, mutta hän varmasti ansaitsisi paljon enemmän huomiota.

Kirjoissani on myös enteitä, aaveita ja yliluonnollisia kokemuksia sekä romantiikkaa, joka kehittyy aina päähenkilön tilanteen mukaan. 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

Kirjoitan paljon Italiasta eli se näkyy tekstissä hyvin suoraan. Minun on helppo hankkia tietoja, jotka eivät ehkä olisi muualla asuvan ulottuvilla. Ensimmäisen kirjani juoni myös kertoo ulkomailla asumisesta, sillä päähenkilö päätyy Italiasta Suomeen. Italian renessanssiaika oli hyvin hedelmällistä, ja olen saanut tilaisuuden löytää kirjoihini henkilöitä, joihin tuskin olisin muuten tutustunut.

Uskoisin, että ulkomailla asuminen antaa erilaisia näkökulmia myös Suomen osalta. Olen lisäksi saanut vaikutteita italialaisista historiallisista trillereistä, joista kaikkia ei ole käännetty suomeksi. Yleensäkin uskoisin kirjojeni olevan hieman erilaisia kaikkine tapahtumineen ja juonenkäänteineen juuri siksi, että asun ulkomailla.

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

Kirjat syntyvät päässäni jo paljon ennen kuin ne pääsevät paperille. Kehittelen tarinoita esim. käyttäessäni koiraa ulkona tai kuntoillessani. Tapa on minulle oikeastaan ainoa mahdollinen, sillä minulla on aina ollut enemmän aikaa ajatella kuin kirjoittaa. En kirjoita paperille synopsista, vaan se on päässäni. 
Ennen kuin aloitan uutta romaania, teen pohjustavaa taustatutkimusta. Se koskee paikkaa, josta olen päättänyt kirjoittaa, mutta etsin samalla myös henkilöitä ja ideoita juonikuvioihin. Mietin, kuka historiallinen henkilö olisi riittävän kiinnostava romaaniini ja keihin muihin, ehkä jo minulle tuttuihin henkilöihin, hänellä oli kytköksiä. Romaanin kirjoitusprosessin aikana kirjoitan ja tutkin, tutkin ja kirjoitan. Syvennän kaiken aikaa jo löytämiäni tietoja, tilaan kirjoja netistä, luen artikkeleita, käyn arkistossa ja vierailen kuvailemissani paikoissa.

Rutiineja minulla on paljon. Jos jossain vaiheessa jumiudun eikä tarina etene, talvella sytytän kynttilät kylpyhuoneeseen, otan mukaani viinilasillisen, laitan Mozartin Requiemin soimaan ja menen kuumaan kylpyyn. Se toimii aina! Vaihtoehtoisesti saatan lähteä koiran kanssa kävelylle läheisen kartanon luokse. Joskus lainaan tyttäreni tai mieheni ajattelua. Kun kyse on yliluonnollisista tai romanttisista asioista, tyttärelläni on aina mahtavia vinkkejä. Jos joku trillerikuvio ei vain osu kohdalleen, apu löytyy mieheltäni. Pojaltani saatan saada uskomattomia vinkkejä historian osalta, sillä hän perehtyy hyvin syvällisesti aivan kaikkeen. 

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

Olen tehnyt käännöstöitä italiasta ja englannista suomeksi kaiken aikaa täällä asuessani. Voisi sanoa, että siksi kieli on kunnossa, mutta se ei pidä täysin paikkaansa. Valitettavasti tekniset käännökset köyhdyttävät kieltä, sillä niissä suositaan hyvin yksinkertaisia lauseita ja toistoa. Olen joutunut tekemään paljon töitä poistaakseni näitä maneereja. Kotiini tulee suomalainen aikakauslehti ja luen oikeastaan vain suomenkielisiä kirjoja - kiitos äitini saan paljon kirjoja lahjaksi. Poikkeuksena tästä ovat italialaisten kirjailijoiden teokset, jotka luen mieluummin alkuperäisellä kielellä.

Aiemmin puhuin vain suomea lasteni kanssa, ja he ovatkin kaksikielisiä. Nykyään yhteinen kielemme on muuttunut italiaksi, mutta uutena haasteena onkin lapsenlapseni, jolle minut on määrätty puhumaan vain suomea. Olen totta kai yhteydessä myös perheeseeni ja ystäviini Suomessa facebookin ja Skypen kautta, ja isäni soittaa aika usein ihan perinteisiä puheluita.

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

Kaipaan Suomesta valtavasti asioita, mutta ennen kaikkea puhdasta ilmaa ja luontoa, suomalaisia metsiä ja järviä, hiljaisuutta. Asun täälläkin maalla luonnon keskellä, mutta Italian maaseutu ei ole samanlainen kuin Suomessa. Taajamat ovat lähellä ja teitä kulkee ristiin rastiin. Asumme vielä hyvin saastuneella alueella ja saastesumut tavoittavat vaivatta myös maaseudun. Tällä hetkellä koronaviruksen aiheuttama karanteeniaika on toki laskenut saasteluvut alas. 

Kaipaan myös sitä, että voisin käyttää omaa kieltäni varsinkin asioita hoitaessani, ja kaipaan suomalaisia rehellisiä, luotettavia ja aidosti lämpimiä ihmisiä. Ikävöin myös piimää, ruisleipää, karjalanpiirakoita, mustikkapöperöä ja viiliä talkkunoiden kanssa.