Sunday, 8 November 2020

Äiti ja sen poika - kuvauksen satoa


Tällä viikolla on taas menty tunteesta ja tilanteesta toiseen. Kolmen viikon terveenä olon ja kahden viikon erinomaisten öiden jälkeen iski nuha, ja sen myötä rikkonaiset yöt ja aikaiset aamut. Meillähän nukuttiinkin jo öitä läpi tai yhden juomisen avustuksella 12 tuntisia maratoneja, että mielelläni nousen taas kello 05. 


Lisäksi tämä meidän heppu on varsin vilkasta ja kekseliästä sorttia. Sehän jo tiedetään, että tuolia siirtämällä pääsee niiden tavaroiden luo, jotka äiti on siirtänyt ylemmäs turvaan. Keittiöveitset, vesilasit ja muu keittiötavara ei ole turvassa muuta kuin seinällä tai lukittujen laatikoiden takana.


Uusin juttu on, että tuolin saa siirrettyä myös valokatkaisinten tai ovenkahvojen ääreen. Papan aamu-unet häiriintyvät, kun ovenkahva rämisee, mutta ehkä huolestuttavampi häirintä kohdistuu asunnon ulko-oveen. Huvittuneena seurasin, kun lapsi alkoi raahata tuolia kohti käytävää, mutta kauaa en kyennyt seuraamaan tilannetta kauempaa, sillä ensin sai kyytiä ovipuhelin, sitten asunnon ovi, jota oli mukava aukoa ja sulkea. Kiukkuhan siitä toki tuli, kun äiti lopulta esti tuolin siirtämisen mielenkiintoisiin paikkoihin, mutta yhteinen lukuhetki sohvalla vei ajatukset muualle.


Lisäksi lapsi on tällä viikolla melkein tukehtunut kierrepastaan, kaatanut päälleen tiskipöydän kulmalle unohtuneen täyden vesilasin ja oksentanut syömiään ohuita hiuslenkkejä. Voi taaperoarki sentään! Mutta eihän tuolle idearikkaalle tyypille voi oikein vihainenkaan olla, sillä minkäs toinen uteliaisuudelleen voi. 

Muistanette varmaan viime vuodelta loppuraskauden kuvaustuokion, jossa taitava Eveline Küver taikoi ihanan metsäisiä kuvia minusta ja pallomahastani. Neljätoista kuukautta myöhemmin eli tämän vuoden syyskuussa palasimme rikospaikalle, ja otimme taapero-äitikuvia. Kuvauksen tunnelma oli hyvin erilainen kuin edelliskerralla ja kameran säädöt joutuivat koville yhden reippaan yksivuotiaan painellessa menemään. Eve räpsi kuitenkin tälläkin kertaa helmiä, joista tässä teille muutama.






Evelinen kotisivut täällä.

P.S. Toivo ei tule esiintymään blogissa naamallaan, joten kaikista parhaimmat otokset jäävät kotialbumiin <3


Sunday, 1 November 2020

TOIVEPOSTAUS: Kustannussopimus ulkomaille


Sähköpostiin kilahtaa viesti kesken työpaikan järjestämän tietokonekoulutuksen. Vilkaisen puhelinta pöydän alla enkä ole uskoa silmiäni. Viestin lähettäjä on saksalainen agentuurini, ja sen otsikko on "Sopimustarjous WooW Booksilta". Meinaan saman tien hypätä paikaltani, mutta maltan odottaa tilaisuuden loppuun ennen kuin paljastan uutisen kollegoille.


Esikoiskirjani Hilja ja vihreän talon kesä (Kustannus-Mäkelä) ilmestyi syksyllä 2017, kustannussopimuksen olin solminut melkein vuotta aikaisemmin. Teos sai alkunsa kirjoittamisen verkkokurssilla, ja se on kirjoitettu osa-aikatyön ohessa nykyisessä asuinmaassani Saksassa. Hilja sai kuvittajakseen ihanan Nadja Sarellin, ja jatkoa seurasi pian, sillä jo kevättalvella 2018 ilmestyi jatko-osa, Seikkailu kutsuu Hilja, minkä jälkeen kirjasarja on kasvanut jo viisiosaiseksi.


Jos kustannussopimuksen saaminen Suomeen tuntui onnenpotkulta, en olisi ikinä uskonut, että sarja voisi lähteä leviämään muihin maihin. Näin kuitenkin kävi.


Suomalainen kirjallisuus kulkeutuu maailmalle yleensä kirjoja välittävien agentuurien kautta. Elina Ahlbäck  literary Agency on 11-vuotiaana yksi Suomen vanhimpia agentuureja, ja sen listoilla on muun muassa sellaisia nimiä kuin Elina Hirvonen, Emmi Itäranta, Laura Lindstedt ja Max Seeck. Agentuuri edustaa monen kustantamon kirjoja ja useita lajityyppejä. Suurimmilla kustantamoilla taas on usein omat välityskanavansa. Esimerkiksi Rights and Brands edustaa muiden muassa Otavan kirjailijoita. Suomalainen kirjallisuus kiinnostaa ulkomailla, ja oikeuksien myynti on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti.


Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ulkomaille päästäkseen on ensin päästävä suomalaisen kirjallisuusagentin listoille.


Hiljan reitti Saksaan oli vähän toisenlainen. Olen asunut täällä jo kymmenen vuotta, minä aikana ehtii solmia monenlaisia kontakteja ja suhteita. Kun Hilja oli ilmestynyt Suomessa, mieheni paras ystävä vihjaisi, että hän voisi toimittaa lukumateriaalia entiselle työkaverilleen, joka on sittemmin perustanut oman agentuurin. Pidin ystäväni tarjousta siis kiinnostavana, mutta en uskonut sen tuovan mitään. Suomalainen kustantamoni sanoi, että omistan kirjan oikeudet ja saan alkaa viedä sitä eteenpäin. Näinhän ei monien kustantamojen kohdalla ole vaan hekin haluat siivunsa kirjan viennistä.


Saksassa on niin laaja kirjallinen kenttä, etteivät kirjoittajat lähettele tekstejään summamutikassa kustantamoihin vaan hakeutuvat ensin agentuureihin. Agentuurit tekevät jo tavallaan esikarsinnan niistä teksteistä, jotka päätyvät kustantamokierrokselle. Tästä on kirjailijalle monenlaista etua, koska agentuureilla on suorat suhteet julkaisusta päättäviin tahoihin, he omaavat hyvät neuvottelutaidot ja monesti agentti toimii jo ikään kuin ensimmäisenä kustannustoimittajana ja auttaa tekstin hiomisessa lopulliseen muotoonsa. 


Huomautettakoon tähän väliin, että agentti ja hänen tekemänsä työ ei maksa kirjailijalle mitään, kunnes sopimus on plakkarissa. Sen jälkeen edustussopimukseen merkitty prosentti astuu voimaan, ja agentuuri saa korvauksensa osana kirjailijan ennakkoa ja myyntipalkkioita. Kaikesta kirjan käännöstä koskevasta tulosta menee siis osa agentille. Prosentit liikkuvat käsittääkseni 15-30 prosentin välillä.


Eräs kaksikielinen kollega teki koekäännöksen yhdestä Hiljan luvusta. Lisäksi hän käänsi kirjan  katalogitekstin, ja itse valmistelin mukaan saksankielisen cv:n. Nämä lähtivät katsottavaksi Langenbuch und Weiß -kirjallisuusagentuuriin eikä mennyt kauaakaan kuin sieltä näytettiin vihreää valoa. Uusi agenttini korosti, että suhteilla ei ole tekemistä kirjan hyväksynnän kanssa vaan agentti ihan oikeasti uskoo, että tällä kirjalla tai kirjasarjalla voisi olla Saksassa kysyntää. Solmimme edustussopimuksen marraskuussa 2017, pari kuukautta kirjan julkaisun jälkeen, ja agentuuri alkoi lähestyä kustantamoja, joiden ohjelmaan kirja heidän mielestään sopisi.


Siitä puolen vuoden päästä eli toukokuussa 2018 agenttini ilmoitti minulle WooW Books -kustantamon tekemästä sopimustarjouksessa, ja elin taas pari päivää pää pilvissä. Teimme sopimuksen vain ensimmäisestä kirjasta, joka ilmestyi Saksassa värikuvin maaliskuussa 2019. Sittemmin Saksassa on ilmestynyt yhteensä kolme Tanja Küddelsmannin erinomaista käännöstä, uusimpana hiljattain Hilja und der Weihnachtszauber. Tällä hetkellä jännitämme sarjan kuvittajan Nadja kanssa, saako sarja vielä jatkua täällä, sillä korona ja kevään lockdown ovat kohdelleet Saksan kirjamarkkinoitakin kovalla kädellä.


Olin jo aikaisemmin lähettänyt Elina Ahlbäckiin Hiljaa koskevaa materiaalia, mutta heillä on pitkät jonot ja paljon työtä enkä ollut saanut vastausta, kun päätin lähestyä heitä uudestaan maaliskuussa 2019. Kerroin, että Hiljan ensimmäinen osa on nyt julkaistu Saksassa. Vastaus tuli tällä kertaa hyvin pian, ja jo huhtikuussa tapasimme Helsingissä ja solmimme edustussopimuksen. Suomen agentti teetti englanninkielisen koekäännöksen ensimmäisestä kirjasta ja näytelukuja muista kirjoista, ja myyntityö alkoi syksyllä 2019. 


Saimme Hiljan kuvittajan kanssa noin kuukausi sitten iloisia uutisia: Hiljalle on tarjottu virolaista kustannussopimusta! Nyt se on jo solmittukin ja sarjan avausosa tulee ilmestymään Eesti Raamat -kustantamon listoilla kesällä 2021. Hurraa!


Tässä siis pääpiirteittäin Hiljan matka ulkomaille. Mitä tästä opimme? Kannattaa kolkutella ovia ja olla aktiivinen, mutta myös ymmärtää, että nämä ovat pitkiä projekteja, joihin vaikuttaa moni asia. Agentti esitelee kirjan nyt. Kustantamo vie materiaalit kotimaahansa, jossa niitä pyöritellään ja säilötään sitten pöytälaatikkoon. Jossain vaiheessa herää ajatus, että ensi kesän katalogiin tarvittaisiin vielä sellaista ja tällaista, ja eikö siellä viime vuoden messuilla ollutkin puhetta juuri tähän sesonkiin sopivasta kirjasta... Ja sitten langat kuumenevat, ja kirjailija saa kuulla upeita uutisia pitkän odottamisen jälkeen. Agentuurin työ saattaa kestää vuosia, mutta tietysti on bestsellereitä, jotka myydään saman tien 20 maahan ja joiden päälle sataa kultaa.

Kun puhutaan suomalaisen kirjallisuuden viennistä ulkomaille, ei pidä myöskään unohtaa FiLiä eli Kirjallisuuden vientikeskusta. Heidän sivuiltaan löytyy esimerkiksi listat kaikesta käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta, ja he ovat erittäin tärkeä taloudellisen tuen lähde. Avustuksia voi hakea ja saada ainakin koekäännösten tekemiseen, lopulliseen käännöstyöhön tai kustannuskustannuksiin. FiLi avusti Hiljan kolmannen osan käännöstyötä täällä Saksassa, ja olen siitä hyvin kiitollinen.  


Toivottavasti tästä tekstistä oli iloa ja apua niille, jotka haaveilevat kirjan saamisesta Suomen ulkopuolelle eli kustannussopumuksesta ulkomaille.

Sunday, 25 October 2020

Kirja kerrallaan tai vaikka kolme

Lokakuu on kirjamaailmassa yksi vuoden kiireisimmistä kuukausista. Suomessa kuukausi alkaa Turun kirjamessuista ja päättyy Helsingin messukeskukseen. Maailmalla taas järjestetään kirjamessut ainakin Lontoossa ja Frankfurtissa. Jälkimmäiset taitavat olla jopa maailman suurimmat messut, joissa kirjojen oikeuksia kaupataan tehokkaasti maasta toiseen.


Tänä vuonna kaikki on toisin. Yksiäkään edellä mainituista messuista ei pidetty, mutta ainakin Helsingin ja Frankfurtin kirjamessujen tilalla oli jonkin verran ohjelmaa verkossa. Minäkin pääsin täältä Kölnin kotisohvalta seuraamaan kollegoiden haastatteluja ja kirjaesittelyjä, mikä oli oikein mukavaa.


Messut jäivät omalta osaltani siis kokonaan välistä, mutta muuten lokakuu on koronamaailmasta huolimatta tarjonnut kirjailijaelämän karkkipäiviä.


Elokuun lopussa Suomessa ilmestyi Hilja-sarjan viides osa. Jo viides! Nimeä "Hilja ja täydellinen talvipäivä" kantava teos on nostalgiatrippi oman lapsuuden lumiseen talveen, mutta sisältää teemoja, joita kirjaa tuoreena äitinä kirjoittaessani pohdin. Lumisotien, hiihtoretkien ja pilkkikisojen ohessa pohditaan isovanhemmuutta ja sisarusta, sillä Hiljan lähipiiriin on tulossa vauva. Jokainen kirja on oma matkansa, mutta tähän olen erittäin tyytyväinen itsekin. 


Lokakuun alussa saimme Hiljan kuvittajan Nadja Sarellin kanssa hienon sähköpostin: Sarjan ensimmäinen osa on ostettu Viroon ja ilmestyy siellä ensi kesänä. Siitä alkoikin sitten Hiljan lokakuinen juhlakausi.


Kirjanjulkkareita piti nimittäin viettää lokakuun Suomen reissulla Asikkalan kunnankirjastossa, mutta toisin kävi. Tilaisuuden pitämistä soudettiin ja huovattiin sen mukaan, mitä matkustusrajoitukset ja suositukset ohjeistavat, eikä lopulta ei sitten ollutkaan mahdollista pitää virallista tilaisuutta kirjaston tiloissa. Vanhempani olivat kuitenkin sitä mieltä, että jokainen kirja ansaitsee hetkensä ja käärivät hihansa.

Lokakuisena lauantaina lapsuudenkotini pihalle rakennettiin styroksista lumilinna, pöytä verhoiltiin pressulla ongintapaikaksi ja etupihan nurmikolle ilmestyi esterata. Katsomo saatiin potkukelkoista ja pulkista, ja talvipäivän tunnelma oli täydellinen. Aurinkoinen syyspäivä näytti parastaan, ja ilokseni paikalle saapui vanhempieni kutsumana monia tuttuja ja naapureita sekä pitkä liuta kylän lapsia. Ulkotilaisuus oli monelle mieluisampi kuin sisätilaisuus olisi ollut, ja turvavälit oli helppo pitää.



Kirjan lukemisen ja tehtävärastien jälkeen pihalla nautittiin vielä kuumaa mehua ja pullaa, kuten Hiljassakin usein - eikä kirjailija olisi voinut olla onnellisempi. Korona on perunut niin monta tilaisuutta tältä vuodelta, että oli upeaa saada tavata lukijoita ja signeerata muutama kirja.


Jos joku olisi vuonna 2015 sanonut minulle, että viiden vuoden vuoden päästä elän vapaan kirjailijan elämää, jossa on sellaisia pöhinäviikkoja kuin tämä kulunut, olisin nauranut makeasti. Suomen reissulla tehtiin nimittäin myös haastattelu paikallislehteen, ja se ilmestyi tällä viikolla (juttu luettavissa täällä). Tapasin toimittajan turvavälin kanssa ulkona pihakeinussa, jossa onneksi oli katto eikä sateen ripsintä haitannut.


Samana päivänä lehtijutun ilmestymisen kanssa kolkutti posteljooni ovelle. Sain laatikollisen ennakkokappaleita kuvakirjasta, joka ilmestyy Saksassa tammikuussa. Tästä kuulette joskus vielä lisää, mutta sanottaanko, että tämä on itselleni tähänastisen urani tärkein teos ja sen julkaisua on odotettu jo vuosia. Vaikka kukaan ei ostaisi kirjaa, minulle itselleni merkitsee hurjan paljon, että se on olemassa.


Eikä se nyt mitään riitä, että yksi kirja putkahtaa painokoneesta ulos, vaan viikon lopuksi sain vielä juhlistaa toistakin kirjaa. Kolmas Hilja-sarjan saksannos, Hilja und der Weihnachtszauber, ilmestyi perjantaina. Olin saanut ennakkokappaleeni jo kuukausi sitten, mutta perjantaina kirja ilmestyi kirjakauppoihin ja ennakkotilaajille ja sitä sai juhlia kuvien, postausten ja skumppalasillisen kera. Pääsin myös heti esittelemään kirjaa pienelle yleisölle.

Kölnissä sijaitsee ihana pieni skandinaavinen lastenvaate- ja sisustuskauppa Jättefint, joka juhlii tällä viikolla kymmenettä syntymäpäiväänsä. Minä pääsin tuoreen kirjan kanssa osallistumaan juhlintaan, sillä  kävin eilen lukemassa kirjaa kaupan sivuhuoneessa. Yleisömäärä oli toki rajattu ja maskit päällä mentiin, mutta oli upea tavata muutama innokas lapsilukija ja kertoa suomalaisista jouluperinteistä, joita kirja on pullollaan.



Tänään vietän välipäivää ja siirryn muiden mukana kesäajasta talveen, mutta huomenna aamulla odottaa arki eli uusi kirjoituspäivä eli tyhjä tekstitiedosto. Lyhyitä ja harvinaisia ovat kirjailijan hetket parrasvaloissa, ja suurin osa työstä tapahtuu yksin omien ajatusten kanssa kirjoituspöydän ääressä. Tuskallisia hetkiä on vielä tiedossa, ennen kuin seuraava Hilja-kirja näkee pävänvalon.


Taidan levittää uudet julkaisut näkyvälle paikalle ihailtavaksi. Ne motivoivat ja kannustavat tulevaisuuden tekstien äärellä, vaikka eniten iloa lastenkirjailijalle tuovatkin kirkassilmäiset lapsilukijat, jotka höröttävät Hiljan peppuenkelille tai pyytävät ujoina omistuskirjoitusta.

Monday, 28 September 2020

Parisuhde vauvavuoden jäljiltä


Toivo täytti hiljattain 14 kuukautta ja samana päivänä pääsin miehen kanssa ensimmäisille iltatreffeille sitten lapsen syntymän. Tammikuussa olimme molemmat vanhempainvapaalla ja kävimme pari kertaa lounastreffeillä, kun varamummo tuli lapsenvahdiksi, mutta sen jälkeen ei ole käyty treffeillä.

Toki olemme istuneet viime kuukausina melkein kaikki illat yhdessä kotona, kun maailmantilanne ei ole kannustanut lähtemään ovesta ulos, että sikäli yhteistä aikaa on ollut paljonkin. Toista tulee kuitenkin harvoin huomioitua kotona (tarpeeksi), kotinurkissa puheenaiheet pyörivät usein arjessa ja lapsen nukahdettua kaipaa omaan rauhaan läppärin tai kirjan taakse.

Lock downin aikana keksimme keinon painolastin keventämiseen, kun kodin tunnelma alkoi muuttua turhan painostavaksi. Istuimme kerran viikossa sohvalle gin tonicien kanssa ja pakottauduimme puhumaan ja setvimään asioita, jotka hankasivat. Yleensä yksi lasi riitti ilmatilan puhdistamiseen, mutta se tuli toistaa säännöllisesti. 

Vaikka tämä konsepti osoittautui toimivaksi, treffit ulkomaailmassa olivat enemmän kuin paikallaan.  Ympäristönvaihdos virkistää ja antaa uusia virikkeitä. Ja onhan se myös kiva nähdä toinen päällään muutakin kuin kotiverkkarit.

Eräs ilta ystävä parkkeerasi siis itsensä meille, ja me lähdimme ravintolaan. Toivo nukahtaa nykyään noin klo 19, joten mies laittoi hänet unille ja hipsimme ravintolaan. Olin lupaillut lapsenvahdille leppoisaa iltaa, ja sen hän saikin, sillä lastenhuoneesta ei ollut kuulunut inahdustakaan sen reilun parituntisen aikana, jonka olimme poissa. 

Missä kunnossa parisuhteemme siis on vauvavuoden (ja koronan) jäljiltä? Millaisia iskuja on otettu vai onko vuodesta selvitty pienin vammoin?

Treffeillä oli ihana todeta, että meillä menee tällä hetkellä erittäin hyvin ja molemmat ovat tässä avioliitossa mielellään. Toki ilmassa on väsymystä ja minun muuttunut työtilanteeni kuormittaa myös miestä, mutta perusfiilis on tyytyväisyys. Toivo on vekkulissa vaiheessa ja kotona vallitsee nykyään useiimmiten leppoisa tunnelma. Poika ei kitise turhia eikä juuri huuda, ja hampaitakin hän tekee kuumeen eikä kiukuttelun kanssa. Vauvasta on tullut taapero, joka kantaa oman reppunsa hoitoon, ja se on ihanaa. 

Nostimmekin maljan vauvavuodesta selviytymisen kunniaksi. 


Vuosi ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai ainakaan kaikkia piikkejä ei ole onnistuttu väistämään, sillä uusiin rooleihin ja tilanteisiin kasvaminen vaatii työtä emmekä kumpikaan ole parhaimmillamme väsyneinä. Vauva keikauttaa elämän uudeksi, vaikka nyt reilun vuoden jälkeen on kiva huomata, miten tuttu olemisen tapa palaa ja että monet asiat ovat jälleen mahdollisia. 

Talven aikana kävi ilmi, että Toivo ei ole kovin hyvä nukkuja. Juuri huonot yöt herättivät eniten keskustelua ja pelkoja jo raskausaikana. Meillä on miehen kanssa erilainen yörytmi, joten yöt jaetaan, jotta kumpikin saa yhden pidemmän unipätkän. Joskus meillä on edelleen absurdeja kinoja yön tunteja koskien, sillä toinen sai sentään nukkua rauhassa aamuneljään asti!

Joskus tuntuu että riitelemme lapsen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kun kotona sinkoilee kaksi väsynyttä stressipalloa, Toivolla on huono yö ja sitä seuraava kiukkupäivä ja omat tarpeet on laitettava taas takaa-alalle, voi päivään kuulua riita banaaneista. Molemmilla on vuorotellen sellainen olo, että tekee enemmän kuin toinen ja toisella on enemmän vapaa-aikaa. Kummalla on raskaampaa -keskustelu ei ole kovin hedelmällinen, mutta onneksi tulee uusia päiviä ja viikkoja, jotka ovat taas parempia.

Täytyy sanoa, että meidän perheen pelastukseksi ja kinojen laimentajaksi on osoittautunut pojan päivähoito. Molempien on nyt mahdollista tehdä töitä ja toisaalta kotitöiden jakaminen ja sopiminen on paremmin balanssissa uuden selkeän rytmin myötä. Minä olen kuitenkin meistä se, joka jää lapsen kanssa kotiin sairauksien iskiessä, sillä kirjoituspäivän voi vetää yli helpommin kuin miehen palaverit.

Vauvavuosi oli erilainen ja ikimuistoinen hetki elämää, ja tulen varmasti nostalgisoimaan sitä joskus myöhemmin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on ohi. En olisi halunnut jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt taloudessa on kaksi tasapuolista aikuista, ja se heijastuu myös parisuhteeseen. Olemme onnellisia, mitä sitä kiertelemään, mutta kaikki joustavuutta, avoimuutta ja lempeyttä tarvitaan ihan joka päivään.

Minä olen kuitenkin minä ja sinä olet edelleen sinä, vaikka nyt myös uusissa rooleissa vanhempina. 

Haaveilen tällä hetkellä pienistä. Odotan aikaa, jolloin poika alkaa nukkua yöt läpi ja me miehen kanssa palaamme nukkumaan yhtä aikaa parisänkyyn. Yhteiset yöt eivät toki ole onnellisuuden mitta, vaan tärkeintä on löytää tasapaino ja oma tapa olla tyytyväinen yhdessä. Parisuhde on prosessi, jossa ei (toivottavasti) ole päätepistettä vaan erilaisia vaiheita. Ja nyt olemme tässä.
Thursday, 24 September 2020

Terveisiä arjesta

Elossa ollaan eli tässä pieni elonmerkki täältä Viherjuuria-blogin komentokeskuksesta! Tällä viikolla elämä on seilaamista keikkuvilla aalloilla, mutta tähän asti kurssi lähes pitänyt. Uusi arki Toivon hoitopäivineen ja minun silpputöineni on alkanut rullata ja imaissut mukaansa. Olen saanut nauttia rauhallisista kirjoituspäivistä ja leikkipuistokin on alkanut kiinnostaa, kun se ei ole päivän ainoa sisältö. Tämä viikko on kuitenkin näyttänyt, mitä pikkulapsiarki kahden työssäkäyvän aikuisen kanssa tarkoittaa. 


Kielikoulun syyslukukauden kurssit eli opetustyöni pyörähti käyntiin tällä viikolla ja lisäksi ohjelmassa oli muutama ylimääräinen keikka. Miehen työpäivät taas ovat aina pitkiä ja intensiivisiä, joten en hyppinyt riemusta, kun Toivon perhepäivähoitaja ilmoitti sunnuntaina, että on flunssassa eikä saa ottaa lapsia ennen kuin koronatestin tulos on tullut - ja toki itse parantunut.


Hän lupasi ilmoitella tilanteesta päivittäin ja maanantaina vielä ajattelin, että torstain ja perjantain hoitopäivät saattaisivat onnistua ja ehtisin tällä viikolla kirjoittaakin. Viime viikollahan yksi päivä meni Toivon nuhan takia kotoiluksi ja moni muu hetki keskittymisen etsiskelemiseksi pyykkivuoren alta. Tästä viikosta piti tulla parempi.


Maanantaina minulla ei ollut tuntitöitä, joten pidimme leppoisan kotipäivän hoidimme kaupunkiasioita ja kävimme eläintarhassa. Sellaiseen oli varaa, koska ajattelin yhteisen kotipäivän olevan harvinaista herkkua Tiistai taas oli miehen kanssa läpystä vaihtoon -päivä. Minä tein töitä aamupäivän ja myöhään iltaan, mies iltapäivällä. Onneksi tällaiset päivät ovat hyvin poikkeuksellisia *koputtaa puuta* ja miehen töissä ollaan ymmärtäväisiä. 


Eilisen päivän taas pelasti meidän ihana suomalainen varamummomme, joka tuli hoitamaan poikaa kolmeksi tunniksi, jotta pääsin tilanteen tasalle opetushommissa ja sain tsekattua kirjoitustöiden tilanteen. Ehdin jo alkaa unelmoida loppuviikosta kirjoittamisen ja vähemmän säntäilyn parissa, kun lopullinen niitti saapui. Hoitotädin testi on odotusten mukaan negatiivinen, mutta koko viikko menee sairaslomalla. 



Ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja koittaa tehdä se, minkä Toivon kanssa pystyy. Viesteihin ja sähköposteihin voi vastata sillä aikaa, kun hän seuraa kadun elämää tai rakentaa tornia, mutta mitään keskittymistä vaativaa ei toki voi aloittaa. Tänään ajattelin lähteä kaupungille hoitamaan pari juttua, joita ei muuten arjessa ehdi tai muista. Freelancerin on helppo jäädä kotiin, mutta se tarkoittaa vain sitä, että hommat seisovat.


Meillä oli muuten eilen 4. hääpäivä. Mies muisti sen heti aamulla, minä en. Sain illalla kukkia, jotka mies tosin sai itse asetella maljakkoon, koska minun piti lähteä iltatöihin. Myöhään illalla joimme pikaiset drinkit juhlan kunniaksi, mutta sitten oli kiire nukkumaan. Viime yökin oli levoton, koska Toivo kipuilee hampaita, sillä senkin pitää tapahtua juuri nyt.


Toisaalta nautin siitä, että elämässä on sykettä ja toimintaa kelluskelevan ja pumpulisen vauvavuoden jälkeen. Onneksi joka päivä ei ole kuin tuo tiistai, mutta on kivaa, että kalenterissa on merkintöjä ja elämässä puuhaa. Kirjoitusmotivaatio lisääntyy, kun aika on kortilla, ja olen varmaan tosi tehokas sitten, kun vihdoin ehdin tekstin pariin. Työaikaa ei ole hukattavaksi, taitaa olla tämänhetkisen elämäntilanteen motto.


P.S. Kuvat ovat hieman suttuisia, mutta ei ollut aikaa ottaa kunnon kuvia, sillä lapsi on juuri heräilemässä päikkäreiltä.

Tuesday, 8 September 2020

YK:n lukutaitopäivä ja ARVONTA

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää, HURRAA sille! 💫


Vaikka ainakin minulle joka päivä on lukupäivä, tänään muistutetaan erityisesti lukutaidon tärkeydestä. Lukeminen ei ole vain leppoisa harrastus vaan avain koulutukseen ja parempaan tulevaisuuteen. YK:n mukaan maailmassa on tänäkin päivänä miljoonia lukutaidottomia aikuisia. Erityisen surullista on se, että suurin osa tuosta joukosta on naisia. Lisää tilastoja lukutaidosta täällä


Lukukeskus julkaisi hiljattain yhteenvedon suomalaisten lukemista käsittelevistä tutkimuksista. Suomihan on perinteisesti ollut ahkeraa lukukansaa, mikä on näkynyt kirjastolainoissa mutta myös PISA-tutkimuksissa. Valitettavasti tilanne on muuttunut, sillä jopa 60 % suomalaisista kokee lukevansa liian vähän. Ja 58 % sanoo, että suurin este lapselle lukemiselle on se, ettei arjessa ole aikaa.


Onneksi pienikin lukuhetki ennen nukkumaan menoa tuottaa hedelmää, joten sille toivoisi löytyvän aikaa. Sain viime vuonna olla mukana aivan ihanassa projektissa, jonka kautta tuotettiin kirjakassi lahjoitettavaksi kaikille vuosina 2019-2021 Suomessa syntyville vauvoille. Lukulahja lapselle -kampanjan tarkoitus on innostaa perheet lukemisen pariin, ja sain kirjoittaa iltasadun neuvoloista jaettavaan kirjaan.


Viime vuosina on jaksettu olla huolissaan nuorten heikkenevästä lukutaidosta (ja syystä!), mutta jos vanhempikaan ei kotona tartu kirjaan vaan kirjautuu Twitteriin, ei nuoren voi olettaa tekevän toisin, kuten kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen muistuttaa tuoreessa haastattelussa.


Esimerkin voima on tässäkin suuri, sillä ilman lukevia aikuisia, ei ole lukevia lapsia.


Vähentynyt lukuharrastus ja huonontunut lukutaito vaikuttavat siihen, että jossain vaiheessa luetun ymmärtämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia. Lukukeskuksen raportti muistuttaakin, että yhteiskunta vaatii yhä monipuolisempaa lukutaitoa.  Jos ei ole tottunut lukemaan ja hankkinut sitä kautta monipuolista sanastoa, voi äidinkielinen byrokratia tuottaa myöhemmin vaikeuksia. Puhumattakaan valemedioista ja niiden vaatimasta kriittiisestä lukutaidosta.


Positiivinen juttu on kuitenkin se, että lukemisen ja lukutaidon puolesta kamppaillaan monella rintamalla. Tänään vietetiin Read hour -lukutuntia, jonka kuitenkin unohdin, koska syvennyin kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Minulla on tässä siis myös oma lehmä ojassa: jos ei ole lukijoita, meitä kirjailijoitakaan ei kohta enää tarvita. 


Koska haluan kannustaa perheitä yhteisiin lukuhetkiin, haluan ARPOA blogini kautta yhden uunituoreen Hilja -kirjan. Hilja ja täydellinen talvipäivä -kirjassa (Kustannus-Mäkelä) keskitytään talven iloihin Martti-serkun kyläillessä, pohditaan sisaruksen saamista ja mummoutta ja uppoudutaan leikin maailmaan.


Kerro siis, mitä kirjaa luet juuri tänään tai mikä kirja odottaa tarttumista ja voit voittaa signeeratun uutuuskirjan.

Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Arvonta suoritetaan perjantaina 11.9.

P.S. Itse aion nyt ahmia loppuun Rachel Cuskin Kunnian.

Monday, 7 September 2020

Eifelin luonnonpuisto tarjoaa pakopaikan Kölnistä

Blogini lukijat ovat varmasti huomanneet kasvavan kaipuuni vihreään luontoon ja pois kaupungin ytimestä. Voisi sanoa, että tämän kesän kolme parasta viikkoa olen kuluttanut Husumissa Pohjanmeren rannalla, suomalaisella maaseudulla ja Eifelin luonnonpuistossa Kölnin kupeessa.


Olen kotoisin maalta mutta en koskaan ole haikaillut takaisin asumaan maalle. Olen ollut tyytyväinen kaupungeissa, joissa on kulttuuritarjontaa, kahviloita ja lyhyet helpot välimatkat, jotka voi kulkea kävellen tai pyörällä, sillä en aja autoa. Entisessä elämässä ei kaivata vihreyttä, koska elämä oli työn, harrastusten ja ravintolatreffien täyttämää. Ensin lapsi muutti elämän rytmin ja sitten jäin freelanceriksi, joten nykyään en valitse illallisravintolaa vaan mietin, mihin leikkipuistoon menisin lapsen kanssa iltapäivällä ja voi kun olisikin oma piha. Rauhallinen ympäristö olisi omiaan myös kirjoittamisen taustalle. Ikä taitaa alkaa painaa, sillä olen huomannut, että mitä enemmän ympärillä on vihreää, sitä paremmin voin.


Koska miehellä on tältä vuodelta paljon lomia käyttämättä, päätimme pitää syyskuun alussa yhteisen lomaviikon. Loman ainoa tavoite oli, että ikkunoista näkyy vihreä maisema eikä ihmisiä ja lapsi pääsee helposti ulos leikkimään. Meillä kävi tuuri, sillä löysimme edullisen loma-asunnon, jonka pihapiirissä seisoi liukumäki ja keinut ja polkutraktori. Asunto oli remontoitu vanhan ristikkotalon navettapäätyyn ja sitä ympäröi vihreä niitty, jolla eläimet ovat ennen laiduntaneet.


Vaikka noin tunnin matkan päässä Kölnistä ja keskellä Eifelin aluetta sijaitseva Konzenin kylä on lähellä palveluita ja sen läpi kulkee vilkas autotie, meillä oli siellä oma pikku keidas. Majapaikkamme sijaitsi vain parin sadan metrin päässä Belgiasta, ja kävelinkin monta kertaa rajan yli metsään. Ensin piti ylittää Vennbahn -pyörätie, joka on yksi Euroopan pisimmistä pyöräreiteistä ja rakennettu entisen junaradan paikalle. Sen takana odotti Hohes Venn eli belgialainen, myöskin Eifeliin laskettava luonnonpuisto retkeilyreitteineen. 


Raikasta ilmaa, metsää ja vaellusreittiä on muuten koko Kölnin lounaispuolella sijaitseva Eifelin alue pullollaan. Sen verran oli huonoa tuuria matkassa, että mies flunssaili ensimmäiset lomapäivät, minkä jälkeen Toivo kuumeili pari päivää, ja lisäksi monena päivänä satoi. Emme siis tehneet niin monia retkiä Eifelin alueella kuin olisin halunnut, mutta samalla viikko oli juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Loma sisälsi luonnonrauhaa, yhdessäoloa, Tour de Francen katsomista ja herkuttelua muun muassa suoraan pensaasta poimituilla karhunvadelmilla. Kun pojat sairastivat, minä sain tehdä omia retkiäni metsään. Aika täydellinen lomakonsepti, sanoisin.


Erityisesti kolmannella metsäretkellä tajusin yhtäkkiä, miten helppoa hengittäminen oli. Allergiat ovat alkaneet vaivata minua vuosi vuodelta enemmän ja Kölnin ilmanalassa on sellainen keitos, etten edes halua tietää. Mutta yhtäkkiä seisoin kosteassa ja hyvältä tuoksuvassa havumetsässä, jonka raikas ilma tuntui kirkastavan koko kehon. 


Viikon jälkeen palasimme kuusikaistaista autobahnaa vuokra-autolla kotiin ja vaihdoimme päälle shortsit, sillä Eifelin syksyisen viileyden jälkeen Kölnissä odottikin vielä kesä. Eiköhän arki tästä lähde taas rullaamaan omalla painollaan, mutta verkkokalvoille jäi elämään vihreys. Ja tieto siitä, että näille seuduille tullaan varmasti uudelleen.