Jouluvalmisteluja kolmevuotiaan kanssa

 

 

Meillä leivottiin eilen pipareita! Olin kutsunut kaksi lapsen parasta päiväkotikaveria äiteineen piparitalkoisiin ja odotin iltapäivää jännityksellä. Olinko mennyt lupailemaan liikoja? En ole keittiön hengetär enkä vielä kovin tottunut pienten lasten parissa kikkailija, mutta ajattelin, että olisi hauskaa tehdä jotain yhdessä.

 

Ennen lasta olin kova puuhastelija. En ehkä leiponut useammin kuin nykyään, mutta kaikenlaista askartelua, bullet journalia, korttien tekemistä ja blogin somistamista oli aina menossa. Sitten sille ei enää löytynyt aikaa tai se jäi (pikkulapsi)arjen alle.  Mutta nyt lapsi on kolme ja puoli, ja se alkaa olla jo aika kiva ikä. Olemme viime aikoina käyneet yhdessä läpi vanhoja varastojani. Olemme löytäneet sormivärit ja eläinleimoja, koristepapereita ja rei´ittimiä, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut.

Tämä joulu on ensimmäinen, jota todella voi laittaa ja odottaa yhdessä lapsen kanssa. Hänen ilonsa tekee kaikesta vielä hauskempaa. Olemme tehneet pikkuasisstentin kanssa joulukortteja ja laittaneet adventtikranssin, hän askasteli parhaalle ystävälleen syntymäpäiväkortin ja yhdessä tehtiin sormiväreillä lumisadetta. Askartelu ei tosin kiinnosta kauaa, joten hän puuhailee sitten vieressäni omiaan, kun minä teen valmiiksi.

 

Miten siinä leipomisessa sitten kävi? Minua jännitti etukäteen sekin, että kokeilin uutta reseptiä. Olen jo muutaman vuoden ollut gluteeniton ja tein joku vuosi sitten tattaripipareita, mutta nyt etsin tällaisen perusohjeen. Taikina ainakin tuoksui hyvältä uinuessaan jääkaapissa yön yli.

Hermoiluni oli turhaa. Vieraat toivat mukanaan piparimuotteja, koristeluaineita ja iloisen mielen. Minä olin järjestänyt keittiönpöydän leivontakuntoon. Äideille tarjoiltiin glühweinia, lapsille omenamehua ja taustalla soi tietysti suomalainen jouluradio. Näytin alkuun mallia, miten taikinalevy kaulitaan, ja onneksi massa osoittautui vähemmän tahmeaksi kuin olin odottanut.

 

 

Lapset jaksoivat paljon paremmin kuin olin arvellut. Pelleille levisi tonttuja, poroja, sydämiä ja kuusia, ja taputan itseäni olalle siitä, etteivät piparit edes palaneet uunissa, vaikka kyllähän paistaja sai tarkkana olla. Taikina oli juuri sopivan kokoinen, olisikohan peltejä tullut viisi. Pidempään ei kolmivuotiaiden keskittyminen olisi venynyt.

Leikkituokion jälkeen päästiin koristelun pariin. Poikia kiinnosti erityisesti suklaarakeiden syöminen ja kekseistä tulikin aika omaperäisiä, kun päälle roiskittiin sekalaista settiä. Tässä vaiheessa alkoi äitienkin keskittyminen hajoilla, syytän Glühweinia.

 

 

Vieraat lähtivät koteihinsa tyytyväisinä ja tuoreet piparit paperipussissa rapisten. Tänään sain lähettää taikinan reseptin  perään. Todennäköisesti meidänkin pitää tehdä vielä ainakin toinen satsi ennen joulua, sillä veimme pipareita tänään kyläpaikkaan ja purkki hupeni hetkessä.

Leipomisillasta jäi niin hyvä ja jouluinen mieli, että tästä voisi tehdä vaikka perinteen. Ehkäpä laitamme saman jengin kanssa pipareita vielä monena vuonna.

Tähän tekstin lopuksi voisin vielä lainata lastekirjasarjani päähenkilöä Hiljaa:

   "Mutta joulussa on taika, ja se syntyy

ihmisistä, yhteisistä jutuista, joulukuusesta - ja sydämessä."

(Hilja ja operaatio joulun taika, 2019)

Eroon tutista

Lapsen kolmivuotispäivä lähestyi kesällä kovaa vauhtia. Kolmea vuotta pidetään usein rajapyykkinä, johon mennessä pitäisi päästä eroon kaikista taaperojutuista, kuten tuteista ja vaipoista  (niistä kirjoitan joskus myöhemmin). Saksassa lasten on myös kolmevuotiaasta eteenpäin osallistuttava varhaiskasvatuksen piiriin eli mentävä päiväkotiin, eli ikään liittyy usein siirtymä.

Olimme käyneet miehen kanssa tutista useita keskusteluja, jotka menivät yleensä näin:

Pitäisi päästä eroon tutista. Joo, mutta siitä on tullut tämän ensimmäisen läpisairastellun päiväkotivuoden aikana tosi tärkeä. Totta, katotaan.

 

Myöhemmin.

Pitäisi luopua tutista (hän tai minä). Joo, mutta päiväunet ovat juuri jäämäisillään pois. Ehkä se on liikaa samaan aikaan. Mä en ainakaan jaksa sitä kitinää sitten.

 

Aikaa kuluu.

Pitäisi luopua tutista (minä tai hän). Aivan, sitä hammaslääkärikin vaati viime viikolla.

Pitäisi heittää tutti roskiin (hän tai minä). Joo, mutta poika menee kohta ensimmäistä kertaa kaverilleen yökylään. Lapsi nukahtaa tutin kanssa. Ei ehkä voi tehdä sitä kaverin äidille.

 

Me: Pitäisi luopua tutista. Toivo: Niin, mutta minä tarvin sitä.

Sitten tapahtui Suomi ja kesäloma. Miten moni ulkosuomalainen lapsi onkaan ottanut merkittäviä kehitysharppauksia juuri Suomen reissujen aikana: on opittu istumaan, kävelemään, puhumaan, tekemään kuperkeikkoja ja käymään saunassa. On opittu kuivaksi ja heitetty tutti pujojen täyttämään lepikkoon.

Meillä oli alkujaan sellainen ajatus, että jätetään tutti kotiin Kölniin ja hypätään suoraan kylmään päähän. Juttu alkoi hirvittää, varsinkin kun miehen koronan takia minä jouduinkin lähtemään yksin  ja ensimmäiset päivät vietimme lapselle vieraassa yöpaikassa. En halunnut tehdä siitä kenellekään liian hankalaa tai epämukavaa. Okei, pakataan tutti sittenkin mukaan.

 

Lentokoneessa tajusin, että se viimeinen vielä tallessa ja käytössä ollut muovinpalanen unohtui eteisen hyllylle. Lapsi tajusin sen siinä vaiheessa, kun lentokoneessa menivät korvat lukkoon. Niinpä ensimmäinen ostos Suomessa oli hakea Prismasta tutti. Tämähän lähti taas hyvin, ajattelin, mutta nautin lapsen  rauhallisista katkottomista tutillisista yöunista.

Sen verran suunnitelmat kuitenkin pitivät, että tutin käyttöä rajoitettiin ja lapsi sai tuttinsa vain yöunille ja päiväunille. Onneksi se  meni nopeasti perille, eikä lomalla tullut  montaa kiistaa, vaikka toki tuttia piti aina välillä kysyä tai pyytää eli rajaa kokeilla.

Puhuimme koko kolmiviikkoisen reissun ajan siitä, että tutti jää Suomeen eikä sitä oteta mukaan ja lapsi sai miettiä ja päättää, mitä haluaisi lahjaksi. Itse sain aikoini tutista luopumisen kunniaksi Duplo-helikopterin, jolla omakin lapseni on leikkinyt isovanhempiensa luona. Ja kävi, kuten suunniteltua: Uudet tutit "unohtuivat" Suomeen eli piiloutuivat kotimatkalla äidin rinkan sivutaskuun.

Yllättävää kyllä, tuttiin liittyviä huutoja tuli tasan yksi.

 

Aikainen aamulentomme laskeutui etuajassa, minkä jälkeen odotimme tunnin matkatavaroita ja toisen tunnin junaa ja sitten bussiliikennekin takkuili. Lapsi karjui koko vartin bussimatkan tuttia ja että meidän pitää heti lähteä takaisin Suomeen hakemaan sitä. Aikansa riehuttuaan hän nukahti ja nukkui kahden tunnin päiväunet. Illalla hän kysyi kerran tuttia mutta hyväksyi saamansa kieltävän vastauksen.

Sen jälkeen tuttiin ei juuri ole palattu, mitä nyt kerran taisi ajatuksissaan pyytää sitä, mutta korjasi ajatuksensa heti. Syy tähän voi olla hänen saamansa tuttilahja: lasten porakone ja työkalusetti. Meillä pärisee nyt päivittäin ja yhdet patterit on jo käytetty. Hieman hirvittää, ajatteleeko hän tutin oikeasti odottavan siellä Suomessa, kunhan lokakuussa taas pääsee mummolaan. Tämä tuli esiin yhdessä keskustelussa ja yritin vakuutella, että kyllä se on loppu nyt.

Sitä toivoo vanhempana olevansa järkevä ja johdonmukainen ja sitten lukee tätä ja ajattelee, että menihän se niin kuin omasta mielestä. Seuraavaksi vuorossa ovat vaipat. Valitettavasti kuivaksi opetteluun Suomen reissu oli liian lyhyt ja vaikka mökillä kaikki meni hienosti, kotona on otettu takapakkia. Mutta joskus myöhemmin...

Kuvat: Pixabay

Muistojen muumimukit

 

Kävin hiljattain kellarissa etsimässä tiettyä pientä laatikkoa. Pakkasin muumimukit nimittäin pois käytöstä viitisen vuotta sitten. Ostin tilalle saksansuomalaiselta tuttavalta uudet Marimekon kupit, jotka hän oli hankkinut korvaamaan keittiön muumimukit, mutta lapset olivatkin halunneet vielä pitäytyä niissä. Nyt minäkin siis ajattelin, että lapsen voisi olla kiva alkaa käyttää näitä värikkäitä kuppeja. 

 

Muutama viime vuosina saatu muki on ollut käyttökuppien joukossa, kuten nekin emalikupit, jotka hankin korona-aikaan. Kölnissä oli tiukemmat säännöt kuin monessa paikassa Suomessa ja ystäviä tavattiin pitkään lähinnä puistoissa ja leikkipaikoilla. Kahvia juotiin niin usein ulkona, että hankin sitä varten muutaman rikkoutumattoman mukin, jotta ei aina tarvinnut pakata muovia mukaan. 

Laatikko oli ajatunut tavaroiden seassa varsin pitkälle kellarin hämärään (meillä on inhottava ja sotkuinen lämmin varastotila kellarissa, josta sammuvat valotkin  kesken, jos siellä koluaa liian kauan). Kannoin ruskean pahvilaatikon yläkertaan ja aloin availla kuppeja paperikääröistä. Mieleen läikähti lämpö kuin olisi tavannut vanhan kaivatun ystävän.

 

Mutta mitä ihmettä. Vaikka käänsin koko laatikon ympäri, en löytänyt yhtä tiettyä keltaista pikkumyymukia. Olin  aivan varma, että minulla on tai on ollut sellainen. Onkohan se mennyt joskus rikki? Eihän kukaan kai mene hämärään kellarivarastoon penkomaan tasan yhtä laatikkoa ja ota sieltä mukaansa vain yhtä tiettyä mukia?

Nyt mukit ovat keittiössä ja on tietysti käynyt niin, että minä käytän niitä mutta lapsi ei.

Mukit ovat saaneet mieleni nostalgiseksi: käytön myötä ajatuksiin on alkanut palautua hetkiä, joihin muumimukit ovat kuuluneet. Minulla ei ole niitä kovin montaa, sillä en koskaan ole varsinaisesti harrastanut kyseisten esineiden keräilyä enkä aivan täysin ymmärrä kyseisen esineen ympärillä pyörivää keräilyhössötystä. Tällä hetkellä tosin yritän kuumeisesti metsästää erästä tiettyä kuppia, jonka ystävän yksivuotias meni rikkomaan. En kuitenkaan ole valmis maksamaan siitä ihan mitä tahansa, vaikka kyseessä miten olisi ollut lempimuki.

 

Minulla muumimukeissa on ensi sijaisesti kyse hetkistä ja tunteista. Kun käsi kappaa kiinni tutun malliseen kahvaan, mieleen palautuu nauha muistoja. 

 

Olen viime viikkoina pohtinut edesmenneitä Suomen kotejani. Kun aloin opiskella vuonna 2001, ei muumimukeja ollut juuri kenelläkään, mutta joitain vuosia myöhemmin niitä löytyi lähes jokaisen opiskelijakämpän keittiöstä. Tunnistan hyvin sen mukin, josta hörpin kahvia ja teetä Turussa gradua kirjoittaessani (Nipsu) tai saman vuoden lopussa ensimmäiseen työpaikkaan tuntisuunnitemia tehdessä (Mymmeli).

 

Entä sitten ne lukuisat muumimukit, jotka lepäsivät Fazerin suklaan vieressä ja välissämme pöydällä, kun joimme kahvia ja suklaata kummitytön äidin kanssa, ennen tytön syntymää ja lukuisia kertoja sen jälkeen. Ja se muki, jonka ostin Kölnin suomalaisilta joulumarkkinoilta vuonna 2013, kun tajusin, että minun on muutettava homeasunnosta pois mahdollisimmian pian. Harmaan kupin nimi on Muutto. 

 

Mymmelin äiti taas oli pitkään kirjoituskuppina, kunnes joutui kellariin.

Olen ostanut tai vienyt muumimukeja lahjoiksi ystäville ja tuttaville täällä Saksassa, jossa ne ovat kyllä sekä suomensaksalaisten että saksalaisten Suomi-fanien parissa hyvin tunnettuja. Vieraat kodit tuntuvat aina  kodikkailta, jos tutut hahmot pilkistävät hyllyltä. Tähän voi ehkä lisätä, että markkinointikoneisto on onnistunut tekemään jotain erinomaisesti.

 

Keskustelemme usein ulkosuomalaistuttujen kanssa siitä, mitä haluaa laittaa esiin kotona täällä ja mitä laittaisi Suomessa. Ettei kotimaassa ehkä pitäisi jatkuvasti Aalto-vaasia pöydällä tai vuoraisi asuntoaan Marimekolla, mutta ulkomailla se on ihan sallittua. Olen käynyt myös saksalaisissa kodeissa, joissa on enemmän Iittalaa, Marimekkoa ja Muumeja kuin pienessä turistikaupassa, minun makuuni ehkä hieman liikaa. Jossain tulee siis raja vastaan.

 

Ulkosuomalaisena tunnistan tietyt kliseet, mutta samalla niihin liittyy jotain niin kotoisaa ja turvallista, että niistä haluaa pitää kiinni.

Tämän aamun kahvinaama.

Tänä kesänä ostin kokoelmaan uuden tulokkaan, kesän 2022 mukin Kalassa. Se muistuttakoon Suomen mökkilomasta, jota odotettiin kovin mutta joka meni koronasta toipumiseen. Pidän muuten eniten niistä muumimukeista, joissa on paljon täytettyä pintaa eikä vain kahta erillistä kuvaa. Voi olla, että uusin saikin palaamaan niihin vanhoihin tuttuihin.

Ja se keltainen muki. Mieleni taisi tehdä temput: Ei minulla liene koskaan ollut sellaista. Muistan sen jonkun toisen kotoa, toisista kahvihetkistä. Ehkä keltainen Pikkumyy majailee ystävän asunnossa Suomessa ja odottaa minua kylään. Ehkä sinun luonasi?

 

P.S. Mietin juuri, että toivottavasti google ei kuljeta tänne ketään, joka etsii tietoa muumimukimenetelmistä. No, niistä ei nyt ollut puhe.

Haluan siirtolapuutarhan

 

Lapsi juoksee parhaan päiväkotikaverinsa kanssa nakuina ympäri nurmikkoa. He kiipeävät kilpaa trampoliinille ja  ampuvat toisiaan pienillä vesipyssyillä. Kikatus kaikuu pienen pihan yllä. Minä keinutan lapsen ystävän äidin kanssa vanhassa pihakeinussa paljasvarpain vauhtia ja ajattelen, että jos voin tarjota lapselleni tällaisia kesäiltoja, hänellä tulee olemaan hyvä lapsuus.

Olen asunut viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta kerrostalokodeissa eikä minulla koskaan ollut mahdollisuutta käyttää puutarhaa. Jopa mies tuumasi keväällä asiaa sivutessamme, ettei osaisi kuvitella minua nyppimässä rikkaruohoja ja istuttamassa perunaa. Lähes loukkaannuin, sillä olen maalta kotoisin ja viettänyt elämästäni päiviä niin kasvimaalla kuin marjapuskissakin. Ja nyt vuosien  kertyessä  ja kerryttyä ympäristön rauhallisuus ja vihreys ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Nuorena ei mitään muuta halunnut kuin pois maalta sinne, missä tapahtuu. Nyt alkaa tuntua siltä, että suunta on takaisin.

Sitä onnellisempi siis olin, kun tänä kesänä syliini tupsahti  mahdollisuus käyttää tuttavan siirtolapuutarhaa. Törmäsimme sattumalta kadulla ja kuulumisia vaihtaessa sivusin kesieni toistuvaa teemaa eli pihattomuutta. Pidän kaupunkiasumisesta ja -asunnostamme talvella mutta kesällä olo muuttuu levottomaksi, koska meillä ei ole edes parveketta. Tuttava totesi, että he ovat lähdössä pian useamman viikon lomamatkalle ja tarvitsevat jonkun, joka käy vähän katsomassa, että puutarhalla on kaikki hyvin. Että mennäänkö seuraavana päivänä katsomaan.

Näin tehtiin, ja samassa minulle jo lykättiin käteen avaimet porttiin, mökkiin ja pihavajaan.

En uskonut onneani. Edessä oli lähes neljän viikon siirtolapuutarhakokeilu. Näitä plänttejähän on erilaisia, mutta tässä paikassa ei odoteta millintarkkaa nurmikkoa vaan tykätään luonnonmukaisuudesta, ja sehän meille sopi.

 

Pari päivää myöhemmin pyöräilin puutarhalle lapsen kanssa hoitopäivän jälkeen. Hän hyppi trampoliinilla, kun minä keräsin pensasrivistä litran vadelmia ja jonkin verran punaherukoita. Päivä oli kuuma ja kotimatkalla lapsi nukahti pyörän päälle. Tuli mieleen omat lapsuuskesät, kun pitkäksi venähtäneen saunaillan jälkeen ajettiin autolla kotiin ja torkahdin matkalla ikkunalasia vasten.

 

Ukkonen esti juhannusaaton viettämisen omalla pihalla, mutta kävimme toisena juhannuspäivänä ajamassa nurmikon ja puhaltamassa lapselle hankitun pienen altaan. Piipahdimme siirtolapuutarhassa keräämässä marjoja ja hakemassa kesäkurpitsoja, kastelemassa tomaattiviljelmää sadevedellä, leikkaamassa nurmikkoa mutta mehiläisille omansa jättäen. Ja tietysti vain hengailemassa. Eräänä iltana pakkasimme iltaruuan pyörälaukkuihin ja lähdimme ulos syömään, yhtenä sunnuntaitan nukuin lapsen kanssa päiväunet mökin sohvalla.

 

En ole ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa, mutta puutarhassa käynti lisäsi pyöräkilometrejä huomattavasti. Omalla pihalla puuhastelu oli parasta vastapainoa kirjoituspöydän ääressä vietetyille tunneille. Onnistuimme jopa viettämään lapsen kolmivuotissynttärit puutarhassa. Viihdykkeeksi riittivät trampoliini ja puhallettava jalkapallomaali. Kaasuliesi keitti aikuisvieraille kahvia, mies oli leiponut tarjolle korvapuusteja, minä ripustanut tutut paperikoristeet mökin terassin ylle.

Olen miettinyt paljon omavaraisuutta, siis sitä, ettei kaupunkiasujana ole mahdollisuuksia kasvattaa ja viljellä mitään. Voitte siis arvata ilon, kun keräilimme puutarhasta satoa: tomaatteja, herneitä, yrttejä, kesäkurpitsaa ja marjoja. Entä sitä pakahduttavaa innostusta, kun pääsin keittämään elämäni ensimmäistä kertaa hilloa!

Mies ei edelleenkään ymmärrä, mikä minua siinä niin riemastutti, koska se on vain hilloa, mutta minä olin pakahtua ylpeydestä, sillä löysin itsestäni pienen säilöjän. Ensimmäisellä kerralla homma oli niin spontaani, että osa karhunvadelmahillosta piti säilöä keräykseen menossa olleisiin vanhoihin lasipurkkeihin (kaikista en edes saanut vanhaa etikettiä irti), mutta niiden loputtua ostin kaupasta uusia. Keittiön kaappiin ilmestyi yhteensä 17 huolellisesti tekstattua hillopurkkia, joista osan olen tosin jo luovuttanut eteenpäin, koska iloaan haluaa jakaa.

Viime ajat ovat olleet tyynimpiä ja tyytyväisimpiä kesäviikkoja, joita olen Kölnissä viettänyt. Toki  puutarha toi myös velvollisuuksia: ruoho on hyvä leikata kerran viikossa ja kuumat päivät vaativat kasvien kastelua. Saimme miehen kanssa aikaan yhden riidankin. Päätin antaa lapselle niin paljon puutarha-aikaa kuin mahdollista. Se johti siihen, että kotitöitä jäi rästiin, mikä taas on ärsyttänyt sitä talouden aikuista, joka viettää pidemmät työpäivät toimistossa eikä päässyt aivan niin usein kesäparatiisiin.

Pari päivää ennen kuin luovutin avaimet takaisin puutarhan omistajalle, lapsi kysyi, voisimmeko asua täällä. Viimeistään se sai aikaan ajatusmyrskyn. Luulen, että jos jatkamme asumista näissä neliöissä, on siirtolapuutarha juuri sitä, mitä tarvitsisimme. Mutta puutarhat ovat suosittuja ja Köln väkirikas, muuttoakaan emme ole lähitulevaisuudelle suunnitelleet. Ensi kesästä ja sen mahdollisuuksista ei voi tietää, mutta tämä siirtolapuutarhassa vietetty kuukausi tulee säilymään muistoissa pitkään.

Sanamatkoja muumimaailmaan

 

Meillä ei varhaislapsuudessani luettu muumikirjoja ja 90-luvulla olin jo liian vanha, kun televisiosarja ilmestyi ja muumibuumi teki tuloaan. Toki opiskelija-asuntoni keittiöstä löytyi muumimukeja, mutta luin kirjat vasta yli kolmekymppisenä, kun löysin ne työpaikkani kirjastosta.

 

Ihastuin Tove Janssonin tyyliin ja siihen, etteivät tarinat olleet yksiselitteisiä. Jopa hieman yllätyin siitä, että tarinat tuntuivat aikuisille kirjoitetuilta ja Mymmelit, Muumimammat ja muut hahmot hyivn samaistuttavilta. Hyppäsin kerralla Tove Janssonin fanikuntaan. Vaarallisen juhannuksen kohdalla tosin tajusin, että olen aivan varmasti kuullut sen jo lapsena. Selvisi, että sitä on luettu iltasatukirjana serkkulassa.

Olin innoissani, kun kuulin uudesta Muumi-projektista. Otava on toteuttanut kirjasarjan, joka perustuu Tove Janssonin alkuperäiskuvituksiin ja hahmoihin. Uudet tekstit on kirjoittanut pohjanmaalainen kirjailija Paula Nivukoski, joka tunnetaan historiallisten romaanien kirjoittajana.

 

Onnelliset aakkoset sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä tarinoita tai katkelmia aakkosten kirjamiin pohjautuen ja Lysti ystävä - onnellisia sanamatkoja lisää tekstejä yhteisiin lukuhetkiin muumien ja monipuolisen sanaston parissa.

 

Pienissä tuokiokuvissa seurataan yhden muumilaakson asukkaan elämää tai maalataan pieni tilannekuva tai hetki Muumilaakson elämää. Jokaisella sivulla on lyhyekö teksti ja siihen liittyvä kuva sekä aakkoskirjassa tietysti isosti myös tarinaan liittyvä kirjain. Muumipeikon, Pikku myyn ja muiden tunnettujen hahmojen lisäksi omat tarinansa ovat saaneet myös Nyyti, Piskuinen otus, Mörkö ja tietysti Hattivatitkin seikkailevat myrskyisessä yössä. Tutut teemat ovat hyvin edustettuina: Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan, Nuuskamuikkunen kaipaa kaukaisille maille ja Nipsu kompastuu omaan ahneuteensa.

Tekstejä värittää samanlainen rajanveto kuin alkuperäisiä muumikirjojakin: Lukija ei voi olla varma, ovatko nämä lapsille vai aikuisille suunnattuja. Tämä synnyttää tarinoihin salaperäisen tunnelman. Sinänsä sillä ei kai ole väliä, mutta lukiessa mietin, että kirjojen sanasto tai tekstien tyyli saattavat olla lapsille haastavia ja tilanteen analysointi hankalaa.

 

Toisaalta lapsi ei takerru samanlaisiin asioihin kuin aikuinen vaan sukeltaa tekstin tunnelmaan.  Nämä tekstit vaativat pysähtymistä ja uudelleen lukemista. Tarinoiden monipuolinen sanasto myös rikastuttaa lukijan kieltä ja saattaa johtaa mielenkiintoisiin keskusteluihin. Varsinkin Onnelliset aakkoset -kirjan tekstit toimisivat  erinomaisena pohjana lasten sanataideharjoituksille. 

Minun täytyy kuitenkin todeta, että olisin halunnut pitää näistä kirjoista vielä enemmän. Ehkä odotin, että tekstit olisivat olleet selkeitä tarinoita, joita lukea iltasaduiksi, eivätkä salaperäisiä lyhyitä fiilistelytekstejä. Joistain katkelmista pidinkin hurjasti ja huokailin ihastuksesta, mutta yleisesti olisin kaivannut tekstiin soljuvuutta ja ehkä jopa runomuotoisuutta, joka olisi helpottanut ääneen lukemista. Joskus kielen koukeroisuus tuntui menevät luettavuuden edelle.

Mietin  myös, miten hieno kunnianosoitus Janssonille olisi ollut kutsua useita eri kirjoittajia tekemään omat tulkintansa muumien maailmasta ja näistä vanhoista alkuperäiskuvista. Tällaisenakin Otavan uusi muumisarja on kuitenkin viehättävä ja tavoittaa varmasti niin vanhat kuin uudetkin muumien ystävät. Jos siis olet muumifani, tämä teospari on oiva toive joululahjaksi.

"Hemulin huvipuistossa keinut nousivat / hurjiin korkeuksiin. Homssu puristi / keinulautaa, vauhti kauhistutti. / Hauskuudessa sattui hupsu unohdus! / Huomisen huolet hupenivat tuuleen."

 

***Kirjat saatu kustantamosta, kiitos!

Tervetuloa satumaisiin yöjuhliin

 

Kumma-kustannus on ilmestynyt lukevan yleisön tietoisuuteen keijupölyllä, satumaisemilla ja tunnetaitokirjoilla. Pienehkön lastenkirjakustantamon kustannusohjelma on sekoitus uusia kotimaisia tekijöitä ja tasokkaita käännöskirjoja niin onnistuneesti, että sen teokset ovat jo useamman kerran nousseet Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listalle ja kustantamon nimi satumaisen lukukokemuksen takuuksi.

Kumma-kustannuksen satulaareista on loihdittu tänä vuonna esiin Jenna Salon kirjoittama ja Larissa Salorannan kuvittama kuvakirja Yllättävät yöjuhlat.

En ollut aluksi varma, mihin tarinaan lähdin. Ensimmäisten sivujen perusteella odotin kirjan käsittelevän pimeää pelkäävän Rasmus-pojan yöllisiä seikkailuja ja pelon voittamista, mutta parin sivun jälkeen yöllisiin juhliin lähtikin Arttu-nalle eikä Rasmukseen juuri palattu. Tarkistin jopa, puuttuiko kirjastani sivu, koska hyppäys oli niin jyrkkä. Mutta kun Arttu-nallen seikkailu pääsee kunnolla vauhtiin, se on menoa.

Eräänä iltana Arttu ei nimittäin saa unta. Hilla-hiiri kehottaa laskemaan lampaita. Lampaat täyttävät Artun mielen ja pian myös ikkulaudan, sillä ne ovat tulleet hakemaan Artun Yöjuhliin, jotka pidetään Linnunradalla. Arttu uskaltautuu mukaan ja pääsee muun muassa laskemaan revontulimäkeä jääkarhujen kanssa ja paahtamaan vaahtokarkkeja nuotiolle. Kun Arttu on vielä maalannut muutaman uuden tähden, hän palaa tähdenlennolla omaan sänkyyn Rasmuksen sängyn alle.

Kaksivuotias kuuntelija  jaksoi kuunnella tarinan alusta loppuun mutta erityisesti häntä kiinnosti kuvitus. Vietimme kauan tutkien kirjan sivuja. Norsu, leijona ja luistelevat lampaat sekä pingviini herättivät suurta riemastusta. Larissa Salorannan avaruudellinen kuvitus sopiikin tarinaan kuin nenä päähän. Suloisen pörröiset lampaat ja linnunradan tähdet loistavat kirkkaina tummaa yötaivasta vasten. Kirjan pääsävyt sininen ja violetti saavat hahmojen värit ja keltaoranssit tähdet hehkumaan satumaisesti. Kuvitustyyli muistuttaa enemmän englanninkielisen maailman lastenkirjoja kuin kotimaisia opuksia.

 

Yllättävät yöjuhlat sopii erinomaisesti iltasatukirjaksi. Kirjan sivuilla on pieniä osallistavia tehtäviä, kuten "Kannusta lammasta" tai "Taputtele vatsaasi hellästi". Tarinan käsitteleminen kannustaa omiin mielikuvitusseikkailuihin. Yhdessä voi miettiä, millaisia fantasiajuhlia haluaa viettää tai millaisiin unimaisemiin tuleva yö voisi viedä. Jenna Salo on työskennellyt pitkään kirjastossa ja lukuhetkien osallistavuus on tarttunut myös esikoisteoksen sivuille.

Loppujen lopuksi voin jälleen kerran todeta, että Kumma-Kustannus tekee sen, minkä lupaa:

"Me uskomme, että yhteinen lukuhetki on parasta, mitä lapselle voi antaa. Lapselle lukemisella on tutkimusten mukaan useita painavia hyötyjä, mutta vaikka unohtaisit kaikki faktat, jäljelle jää tärkein – kurkistus sadun maailmaan. Siellä lapsi saa kokea mielikuvituksen voiman."

**** Kirja saatu kustantamosta. 

Mitä sinun yllättävissä yöjuhlissasi tapahtuisi ja missä ne vietettäisiin?

Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.

Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.

Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.

Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.

Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.

Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka olen joka kerta korjannut verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.

Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.

Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.