Sunday, 19 December 2021

Sanamatkoja muumimaailmaan

 

Meillä ei varhaislapsuudessani luettu muumikirjoja ja 90-luvulla olin jo liian vanha, kun televisiosarja ilmestyi ja muumibuumi teki tuloaan. Toki opiskelija-asuntoni keittiöstä löytyi muumimukeja, mutta luin kirjat vasta yli kolmekymppisenä, kun löysin ne työpaikkani kirjastosta.

 

Ihastuin Tove Janssonin tyyliin ja siihen, etteivät tarinat olleet yksiselitteisiä. Jopa hieman yllätyin siitä, että tarinat tuntuivat aikuisille kirjoitetuilta ja Mymmelit, Muumimammat ja muut hahmot hyivn samaistuttavilta. Hyppäsin kerralla Tove Janssonin fanikuntaan. Vaarallisen juhannuksen kohdalla tosin tajusin, että olen aivan varmasti kuullut sen jo lapsena. Selvisi, että sitä on luettu iltasatukirjana serkkulassa.

Olin innoissani, kun kuulin uudesta Muumi-projektista. Otava on toteuttanut kirjasarjan, joka perustuu Tove Janssonin alkuperäiskuvituksiin ja hahmoihin. Uudet tekstit on kirjoittanut pohjanmaalainen kirjailija Paula Nivukoski, joka tunnetaan historiallisten romaanien kirjoittajana.

 

Onnelliset aakkoset sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä tarinoita tai katkelmia aakkosten kirjamiin pohjautuen ja Lysti ystävä - onnellisia sanamatkoja lisää tekstejä yhteisiin lukuhetkiin muumien ja monipuolisen sanaston parissa.

 

Pienissä tuokiokuvissa seurataan yhden muumilaakson asukkaan elämää tai maalataan pieni tilannekuva tai hetki Muumilaakson elämää. Jokaisella sivulla on lyhyekö teksti ja siihen liittyvä kuva sekä aakkoskirjassa tietysti isosti myös tarinaan liittyvä kirjain. Muumipeikon, Pikku myyn ja muiden tunnettujen hahmojen lisäksi omat tarinansa ovat saaneet myös Nyyti, Piskuinen otus, Mörkö ja tietysti Hattivatitkin seikkailevat myrskyisessä yössä. Tutut teemat ovat hyvin edustettuina: Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan, Nuuskamuikkunen kaipaa kaukaisille maille ja Nipsu kompastuu omaan ahneuteensa.

Tekstejä värittää samanlainen rajanveto kuin alkuperäisiä muumikirjojakin: Lukija ei voi olla varma, ovatko nämä lapsille vai aikuisille suunnattuja. Tämä synnyttää tarinoihin salaperäisen tunnelman. Sinänsä sillä ei kai ole väliä, mutta lukiessa mietin, että kirjojen sanasto tai tekstien tyyli saattavat olla lapsille haastavia ja tilanteen analysointi hankalaa.

 

Toisaalta lapsi ei takerru samanlaisiin asioihin kuin aikuinen vaan sukeltaa tekstin tunnelmaan.  Nämä tekstit vaativat pysähtymistä ja uudelleen lukemista. Tarinoiden monipuolinen sanasto myös rikastuttaa lukijan kieltä ja saattaa johtaa mielenkiintoisiin keskusteluihin. Varsinkin Onnelliset aakkoset -kirjan tekstit toimisivat  erinomaisena pohjana lasten sanataideharjoituksille. 

Minun täytyy kuitenkin todeta, että olisin halunnut pitää näistä kirjoista vielä enemmän. Ehkä odotin, että tekstit olisivat olleet selkeitä tarinoita, joita lukea iltasaduiksi, eivätkä salaperäisiä lyhyitä fiilistelytekstejä. Joistain katkelmista pidinkin hurjasti ja huokailin ihastuksesta, mutta yleisesti olisin kaivannut tekstiin soljuvuutta ja ehkä jopa runomuotoisuutta, joka olisi helpottanut ääneen lukemista. Joskus kielen koukeroisuus tuntui menevät luettavuuden edelle.


Mietin  myös, miten hieno kunnianosoitus Janssonille olisi ollut kutsua useita eri kirjoittajia tekemään omat tulkintansa muumien maailmasta ja näistä vanhoista alkuperäiskuvista. Tällaisenakin Otavan uusi muumisarja on kuitenkin viehättävä ja tavoittaa varmasti niin vanhat kuin uudetkin muumien ystävät. Jos siis olet muumifani, tämä teospari on oiva toive joululahjaksi.

"Hemulin huvipuistossa keinut nousivat / hurjiin korkeuksiin. Homssu puristi / keinulautaa, vauhti kauhistutti. / Hauskuudessa sattui hupsu unohdus! / Huomisen huolet hupenivat tuuleen."

 

***Kirjat saatu kustantamosta, kiitos!

Sunday, 28 November 2021

Tervetuloa satumaisiin yöjuhliin

 

Kumma-kustannus on ilmestynyt lukevan yleisön tietoisuuteen keijupölyllä, satumaisemilla ja tunnetaitokirjoilla. Pienehkön lastenkirjakustantamon kustannusohjelma on sekoitus uusia kotimaisia tekijöitä ja tasokkaita käännöskirjoja niin onnistuneesti, että sen teokset ovat jo useamman kerran nousseet Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listalle ja kustantamon nimi satumaisen lukukokemuksen takuuksi.

Kumma-kustannuksen satulaareista on loihdittu tänä vuonna esiin Jenna Salon kirjoittama ja Larissa Salorannan kuvittama kuvakirja Yllättävät yöjuhlat.


En ollut aluksi varma, mihin tarinaan lähdin. Ensimmäisten sivujen perusteella odotin kirjan käsittelevän pimeää pelkäävän Rasmus-pojan yöllisiä seikkailuja ja pelon voittamista, mutta parin sivun jälkeen yöllisiin juhliin lähtikin Arttu-nalle eikä Rasmukseen juuri palattu. Tarkistin jopa, puuttuiko kirjastani sivu, koska hyppäys oli niin jyrkkä. Mutta kun Arttu-nallen seikkailu pääsee kunnolla vauhtiin, se on menoa.


Eräänä iltana Arttu ei nimittäin saa unta. Hilla-hiiri kehottaa laskemaan lampaita. Lampaat täyttävät Artun mielen ja pian myös ikkulaudan, sillä ne ovat tulleet hakemaan Artun Yöjuhliin, jotka pidetään Linnunradalla. Arttu uskaltautuu mukaan ja pääsee muun muassa laskemaan revontulimäkeä jääkarhujen kanssa ja paahtamaan vaahtokarkkeja nuotiolle. Kun Arttu on vielä maalannut muutaman uuden tähden, hän palaa tähdenlennolla omaan sänkyyn Rasmuksen sängyn alle.

Kaksivuotias kuuntelija  jaksoi kuunnella tarinan alusta loppuun mutta erityisesti häntä kiinnosti kuvitus. Vietimme kauan tutkien kirjan sivuja. Norsu, leijona ja luistelevat lampaat sekä pingviini herättivät suurta riemastusta. Larissa Salorannan avaruudellinen kuvitus sopiikin tarinaan kuin nenä päähän. Suloisen pörröiset lampaat ja linnunradan tähdet loistavat kirkkaina tummaa yötaivasta vasten. Kirjan pääsävyt sininen ja violetti saavat hahmojen värit ja keltaoranssit tähdet hehkumaan satumaisesti. Kuvitustyyli muistuttaa enemmän englanninkielisen maailman lastenkirjoja kuin kotimaisia opuksia.

 

Yllättävät yöjuhlat sopii erinomaisesti iltasatukirjaksi. Kirjan sivuilla on pieniä osallistavia tehtäviä, kuten "Kannusta lammasta" tai "Taputtele vatsaasi hellästi". Tarinan käsitteleminen kannustaa omiin mielikuvitusseikkailuihin. Yhdessä voi miettiä, millaisia fantasiajuhlia haluaa viettää tai millaisiin unimaisemiin tuleva yö voisi viedä. Jenna Salo on työskennellyt pitkään kirjastossa ja lukuhetkien osallistavuus on tarttunut myös esikoisteoksen sivuille.

Loppujen lopuksi voin jälleen kerran todeta, että Kumma-Kustannus tekee sen, minkä lupaa:

"Me uskomme, että yhteinen lukuhetki on parasta, mitä lapselle voi antaa. Lapselle lukemisella on tutkimusten mukaan useita painavia hyötyjä, mutta vaikka unohtaisit kaikki faktat, jäljelle jää tärkein – kurkistus sadun maailmaan. Siellä lapsi saa kokea mielikuvituksen voiman."


**** Kirja saatu kustantamosta. 


Mitä sinun yllättävissä yöjuhlissasi tapahtuisi ja missä ne vietettäisiin?

Saturday, 20 November 2021

Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.


Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.


Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.


Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.


Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.


Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka joka kerta korjana verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.


Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.


Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.
Wednesday, 3 November 2021

Olen rakastunut

 

Nyt se on tapahtunut: olen rakastunut. Tunne alkoi varpaista, nousin polvien kautta lämmittämään vatsaa ja sai lopulta pään pehmenemään. Tilanne on uusi ja outo ja vasta opettelen elämään sen kanssa.


Hän on ihana. Mietin hänen sanojaan, kun hän on poissa. Miten se osaakin jo sanoa niin hienosti ja olla niin hauska. Me nauramme yhdessä paljon. Aina sihen ei ole edes mitään erityistä syytä vaan nauru voi syttyä ruokapöydässä, hippaleikissä tai hassusta äänestä. Kunhan naurattaa ja silmissä läikkyy valo. Mieli on lämmin ja yhdessä on hyvä olla. Ryöstän kaikki hetket helliä ja pusutella, silittää kiharoita ja rutistaa nyt, kun hän vielä mahtuu syliini.

 

On ihanaa saada olla juuri tämän pienen ihmisen äiti.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mistä maagisesta ja kaiken täyttävästä tunteesta äidinrakkaudessa on kyse. Olen kokenut pienuutta ja puutteellisuutta, kun en ole osannut ylistää vauvaani maasta taivaisiin kuten muut äidit. Onhan se kiva, mutta myös vaativa ja uusi ja erilainen kuin mikään elämässä ennen. Ensimmäinen vuosi on toisen tarpeiden täyttämistä, toinen vuosi on perässä juoksemista ja vahtimista, mutta tämä kolmas tuntuu vihdoin omalta.

 

Olen aina sanonut, että en niin välitä vauvoista vaan voisin ottaa saman tien kaksivuotiaan, joka puhuu ja syö ja osaa jo olla kuin ihmiset. Nyt tiedän, miten oikeassa olin. Älkää käsittäkö väärin. Tietysti olen välittänyt lapsestani tätäkin ennen, mutta se on ollut erilaista. Tiesin, että olisi maailman kamalin asia, jos hänelle tapahtuisi jotain, ja vähän pelkäsinkin sitä, mutta en tuntenut mitään näin pakahduttavaa.


Lapsi on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta, ja tämän syksyn aikana äidin tunteet ovat vihdoin kunnolla heränneet. En usko olleeni huono äiti näinä ensimmäisinä vuosina, mutta tuntuu, että vasta nyt olen rakastunut lapseeni. Hän on mahtava. Olen jopa huomannut ikävöiväni häntä ja hänen seuraansa, kun olen poissa, mitä ei ole tapahtunut ennen. Nautin yhteisestä ajasta uudella tavalla, ja haluaisin kertoa kaikille, miten ihana poika minulla on.

Samalla tunnen kaihoisaa surua, sillä tiedän, ettei tämä ole ikuista. Minun puoleltani tietysti, mutta lapseni kasvaa ja kulkee kohti omaa elämäänsä eikä äitimuori tule aina olemaan hänelle niin tärkeä ja rakas kuin nyt. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.


Siksi kerään mieleeni muistoja yhteisistä piiloleikeistä, kun yritämme olla kikattamatta verhon takana, jotta papa ei heti löydä meitä, vaikka tietääkin aina, missä olemme. Pyjamabileistä, joissa tanssitaan sukat ruttuun, yhteisistä lukuhetkistä sohvalla. Siitä kun lapsi kömpii yöllä viereen tai huutaa puistossa ÄITI  ja se olen minä.

Monday, 27 September 2021

Matkakirjeitä maailmalta omaan itseen

                                                                                                                 ****Kirja-arvostelu****


Kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristina Wallinin teos Matkakirjeitä (Atena) on runsaudensarvi, sanojen meri ja ajatusleikki. Se on Euroopan laidalta toiselle ja kotisohvalta lähipuiston penkille kulkeva matka, joka taittuu postintuomien kirjeiden välityksellä runoilijalta toiselle ja lopulta kirjan sivuilta lukijalle asti.

En lämmennyt kirjalle heti, sillä ensimmäinen kirje tuntui sirpaleiselta ja sinne tänne leviävältä, mikä tarkemmin ajateltuna kuvaa hyvin pitkän matkapäivän tunnelmaa. Vastauskirje taas vie Hailuodon merimaisemiin, mutta en päässyt senkään maailmaan heti sisään. Teos jäikin hetkeksi vanumaan yöpöydälle muiden luettavien ja kaksivuotiaan tavaraleikkien sekaan. Sitten annoin uuden mahdollisuuden -ja upposin kirjeiden maailmaan nauttien niiden sisällöstä valtavasti.

Teoksen kymmenen kirjettä on kirjoitettu vuosina 2018-2020 tehdyillä matkoilla ja viimeistelty koronakeväänä. Ironista kyllä kirjoittajat olivat juuri päätyneet tahoillaan vähentämään lentämistä ja palaamaan hitaaseen matkantekoon, kun pandemia sulki kulkureitit muutenkin. Kirjeiden lukija pääsee kuitenkin matkalle muun muassa  Italiaan ja Valencian auringon alle, Tartoon, Viipuriin ja kotoisaan Porvooseen.

Heinon ja Wallinin tekstit ovat moneen suuntaan avautuvia huolellisella ja kauniilla kielellä soviteltuja pienoisesseitä, jotka vaativat keskittymistä ja pysähtymistä ja sitä, että omakin ajatus kulkee, jotta lukija pysyy mukana toinen toistaan hienommissa ajatusketjuissa. Kirje kirjeeltä syvemmälle kiertyvät ajatukset käsittelevät sitä, mitä matkustaminen on, miksi matkustetaan ja mitä matkoilta haetaan mutta myös muistot ja kirjoittaminen ovat toistuvia teemoja.

Molemmat kirjoittavat keskittyvät matkoillaan tarkkaan havainnointiin ja pienten asioiden huomioimiseen. Katve, sivuun jäävä, vanha, hapertunut ja unohdettu kiinnostaa enemmän kuin turistikarttoihin palluroilla merkityt pakolliset käyntikohteet. Kuten Heino yhdessä ensimmäisistä kirjeistään kirjoittaa:

Nykyisistä päiväkirjoistani, mukana kulkevista vihkosista, ovat nähtävyydet ja päivän tapahtumat karisseet pois. Jäljellä ovat pelkät havainnot, niiden yhä pienemmät, yhä lähemmäs hivuttautuvat yksityiskohdat. Entä keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?

Lentomailien ohella kotoa ja päivittäisten reittien varrella voi tehdä ajatusmatkoja eikä matkan tarvitse sisältää suuria siirtymiä. Tapahtumien ja tapahtumisen keskellä oleminen onkin yksi teoksessa toistuvista kysymyksistä, sillä jokainen kirjoittava ihminen pohtii osallistumisen ja sivustaseuraajan roolejaan. Kirjeiden riveille tarttuvat matkojen ohessa  kirjoittajiensa käännöstyöt, runotyöt ja taitelijaelämän arki. Wallin:

Kirjoittaessani liikun paitsi ulkoisen todellisuuden ja mielikuvittelun kehillä myös oman sisäisen maailmani kehillä. Silloin tällöin pääsen ytimeen ja paljauteen - ja niinä hetkinä kirjoittaminen on lepoa ja eheyttävää yhteyttä suhteessa myös siihen, mikä velloo ulkopuolella.

Mutta kuten tiedämme, toisenlaisiakin päiviä on!

Mikä tärkeintä, kirjoittaminen on myös muistamista ja kirjeisiin tarttuvat niin lapsuusmuistot kuin tiedot isovanhempien elämästä. Uusi matka palauttaa muistoja menneistä matkakokemuksista ja rantaviivoista, junan ikkunan takana vilahtaneista asemista ja kanssamatkustajista, joiden kanssa on jaettu pieni hetki yhdessä. Wallinin kirjeessä Tartosta:

Yhdenlaista matkakirjoittamista nämä muistotkin, matkantekoa minuuden melkein jo unohdetuille ja umpeen kasvaneille seuduille.

Teen harvoin kirjoihin merkintöjä, mutta tässä teoksessa on nyt useampi sivu hiirenkorvalla ja olisi tehnyt mieli myös alleviivailla, koska usein jotain on tiivistetty tai sanottu tai muotoiltu niin upeasti. Wallin kirjoittaa kirjeeseen kulkiessaan Lyypekissä ja sen rannoilla Thomas Mannin jalanjäljissä:

Jotakin omien rajojemme ja rajallisuutemme  ylitse ulottuvaa me kai etsimme, kun hakeudumme isojen vesien äärelle. Vaikka meri on taiteissakin moneen kertaan kerrottu ja näytetty, kokemus siitä on vahva, ainutkertainen ja yksilöllinen. Emme saa sitä mahtumaan minkään sanallistamisen tai kuvallistamisen raamiin niin, että se tyhjentyisi ja paljastaisi itsensä kokonaan. Meri on salaisuus, ja siksi me hakeudumme sen rannoille. Siksi poimimme pikkukiven. Siksi pikkukiven. Esimerkiksi siksi.

Tätä kirjaa voisi analysoida ja purkaa loputtomasti, mutta samalla haluan jättää teoksen auki jokaisen uuden lukijan tutkia ja löytää itse. Kuten edellä olevasta varmaan kävi ilmi, pidin teoksesta hurjan paljon ja tulen palaamaan sen katkelmiin vielä monta kertaa.


****Kirja saatu kustantamolta. Kiitos!****

Tuesday, 27 July 2021

Lukeminen nostattaa matkakuumeen

                                                       


Olen siskoni kanssa puhunut jo vuosia siitä, että jomman kumman täyttäessä pyöreitä matkustamme Jane Austenin maisemiin katsomaan peribrittiläistä linnaelämää. Että lukisimme nuoruuden suosikkikirjailijamme teoksia niiden kirjoittamisympäristössä ja kulkisimme samoilla nummilla, joita Mariannet,  Elisabethit ja muut sankarittaret ovat taittaneet. Suosikkikirjailijoiden jalan jäljissä matkustaminen ei ole uusi idea vaan joidenkin kuuluisuuksien kohdalla jopa näkyvää turismia.

 

Pandemian kurittamassa maailmassa on kuitenkin turvallisempaa matkustaa omalta kotisohvalta kuin hakeutua viruslinkoihin. Niinpä tartuin Ville-Juhani Sutisen esseeteokseen Sivupolkuja (Avain 2020, arvostelukappale saatu kustantamolta). Esseissään Sutinen matkustaa tunnettujen kirjailijoiden kotipaikkoihin ja samalla näiden kirjoittamisen maailmoihin. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus matkakirjaa, kirjallisuuskatkelmia, paikkatutkimusta ja teosanalyysiä ja voin kertoa, että se ei täyttänyt tavoitettaan: lukemisen jälkeen minulla oli sekä kova halu matkustaa kirjan paikkoihin että lukea kirjassa mukana olleiden kirjailijoiden teoksia.

 

Voi siis sanoa, että kirja on erittäin onnistunut kokonaisuus.


Yhdentoista esseen keskiössä on hyvin erilaisia ja eri aikakausina eläneitä kirjailijoita, joista osa on itselleni ennestään tuttuja, toisista taas en ole aikaisemmin kuullutkaan. Dostojevski, Tsehov ja Anais Nin ovat maailmankirjallisuuden klassikoita, vaikka en heitä juuri ole lukenut, myönnän. William T. Vollmann ja Venedikt Jerofejev taas eivät olleet ennalta tuttuja kirjailijoita mutta Sutisen ansiokkaan analyysin myötä heidän kirjailijanlaatunsa tulee hyvin esiin.

 

Valituiksi ovat tulleet sellaiset teokset, joissa on keskiössä maantieteellinen paikka, kuten tietty olemassa oleva kaupunki, tai jossa kirjailijan suhde tiettyyn paikkaan tai paikattomuuteen heijastuu tekstin abstraktimmalle tasolle. Enemmän mukana on kuitenkin ensimmäisiä esimerkkejä.

 

Sutinen vierailee  valitsemiensa kirjailijoiden kotipaikoissa ja kulkee heidän jäljillään etsien merkkejä menneistä maailmoista. Hän on lukenut kirjailijoiden teokset tarkkaan ja hakee niistä yhtymäkohtia ympäristöön. Se on helppoa erityisesti sellaisten kirjojen kuin Alfred Döblinin Berlin Aleksanderplatz kohdalla, sillä kirjassa kerrotaan hyvin tarkkaan, millä kaduilla ja missä päin kaupunkia kirjan päähenkilö liikkuu. Tällaisia suunnistuksia voi tehdä myös Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Jerofejevin Moskova-Petruskin pohjalta.

 

Bruno Schulz on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Schulz oli puolalainen, joka asui nykyiseen Länsi-Ukrainaan kuuluvalla alueella ja jonka kirjoittamiseen paikka vaikutti vahvasti, koska 

"Vuonna 1892 syntynyt Schulz eli välitilassa, keskeneräisyyden maailmassa. Se ilmeni sekä paikassa että ajassa, muuttuvassa valtakunnassa ja Euroopan muuttuvissa vuosissa."

Galitsia on jaettu moneen kertaan eri monarkkien ja valtioiden alaisuuteen, mikä Sutisen mukaan näkyy  erilaisina paikan ja ajan kerrostumina Schulzin tuotannossa, jossa paikka on muutakin kuin konkretiaa, ja minusta tuntuu, että on pakko etsiä Suomessa käsiinsä suomennoksen Schulzin pieneksi jääneestä tuotannosta.


Itselleni teoksen mielenkiintoisinta antia oli Virginia Woolfin kotiseutua käsittelevä essee. Hän kirjoitti monet keskeisimmistä teoksistaan Monk´s Housessa, joka hankittiin ensin kesäpaikaksi mutta oli sittemmin vuosikymmenien ajan Woolfin pääasiallinen asuinpaikka. Nykyään museona toimiva talo on säilyttänyt alkuperäisasunsa rehevine puutarhoineen ja ympäröivine maastoineen, joissa Woolf kävi ahkerasti vaeltamassa. 

 

En voi olla miettimättä, miten kukaan edes voisi kirjoittaa huonoa kirjallisuutta tuollaisessa ympäristössä.


Viimeisessä esseessään Sutinen kirjoittaa Kyllikki Villasta ja hänen suhteestaan paikkaan ikuisen matkalla olon kautta. Sutinen kertoo, että monet kirjan esseistä ovat syntyneet matkan päällä eivätkä pelkästään siksi, että hän on känyt kaikissa paikoissa, joista kirjoittaa. Matkakirjallisuus asettaa paikan tutkimuksen täysin uuteen valoon, kuten Sutinenkin toteaa:

"Eräs kirjallisuuden paikkasuhteen kannalta keskeinen tekijä, jota en ole vielä näissä esseissä suoraan tarkstellut, on liike. Monissa edellä käsitellyissä teoksissa ei olla paikassa, vaan kuljetaan paikassa."


Kyllikki Villa jos kuka on hyvä esimerkki jatkuvasta liikkeestä. Hän teki suomennostyönsä ja kirjoitti  teoksensa pääasiassa matkan päällä kulkien rahtilaivoilla ristiin rastiin maailman meriä. Pitkän merimatkan aikainen paikallaan pysyvyys yhdistyy liikkeeseen eli eteenpäin menemiseen ja mahdollistaa jonkin uuden katsomisen ja näkemisen mutta ainakin tarkan itsetutkiskelun, jota Villa lokikirjoissaan harjoittaa.


Tämän teoksen lukeminen johti siihen, että tilasin Sammakon kirjakaupasta kaksi Virginia Woolfin päiväkirjasarjan osaa ja latasin lukulaitteeseen Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Näinhän hyvät esseet toimivat - innostavat tutkimaan, lukemaan ja ajattelemaan lisää.


P.S. Tämän teoksen jälkeen kannattaa jatkaa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaan Suurteoksia-esseekirjaan, jossa kirjailijoiden jäljillä kuljetaan hieman abstraktimmalla tasolla.

Saturday, 15 May 2021

Kamala ikävä kahvilaan

 

Jo yli vuosi elämää maailmanlaajuisen pandemian armoilla on kirkastanut pienten asioiden tärkeyden. Saksassa on eletty lokakuun lopusta asti lockdownin säännöillä. Esimerkiksi kirjakaupat olivat maaliskuussa hetken auki, sen jälkeen taas kiinni eikä ravintolassa tai kahvilassa ole voinut vierailla puoleen vuoteen. Lisäksi Kölnissä vallitseeyölllinen ulkonaliikkumiskielto. Kaupunki on aavemaisen hiljainen klo 21-05, mikä ei tosin ole vaikuttanut omaan elämääni mitenkään.

 

Mihin siis halajan, kun se joskus tulevaisuudessa vihdoin sallitaan? En tarvitse maailmanmatkoja tai aamuyöhön venyviä diskoiltoja, en hingu shoppailemaan tai edes elokuvateatteriin. Sen sijaan minulla on suunnaton ikävä kahvilaan. Ehkä siksi, että se konkretisoi tämän kummallisen vuoden: edes niinkin pieni asia kuin hetki kahvilassa kirjoittamisen ja maitokahvin parissa ei ole ollut mahdollista pitkään, pitkään aikaan.


Tartuinkin Paula Hotin kirjaan "Mustia syntejä. Kahvilaesseitä" (Avain, 2020) siinä toivossa, että sen tarjoamat mielikuvitusmatkat auttaisivat kahvilan kaipuuseen. Ja auttoivathan ne. 

Kevyeen ja lähes jutuselun omaiseen tyyliin kirjoitetut eri mittaiset esseet esittelevät niin eurooppalaisten kahviloiden historiaa ja kahvijuoman kehitystä kuin vertailevat toisiinsa kahvihetkiä Pieksämäen torilta Venetsiaan ja Lontoosta Helsinkiin. Jokaisen luvun alussa on sitaatteja kuuluisilta ihmisiltä ja kirjan lopussa luettelo "Kahvilaan lukemista kahvista ja kahviloista" eli kirjan esseiden taustatekstien listaus.


"Mutta nyt on aika pakata päiväkirjat takaisin kassiin, unohtaa historian suurmiehet, avata ovi ja astua sisään kahvilaan, jonka kerrotaan sijaitsevan samalla paikalla kuin tuo vuonna 1650 avattu -- uusi eurooppalainen instituutio, kahvila."


Hotin esseet ovat yhdistelmä historiallista tietoutta ja tunnelmointia. Hän on itse vieraillut jokaisessa kahvilassa, josta kirjoittaa, ja siten kuvailut ovat hyvin aitoja. Kahvikupin ääreltä hänen ajatuksensa lähtevät virtaamaan kaikkeen siihen, mitä kahviloissa on vuosisatojen ajan tapahtunut: miten moni tieteilijä tai filosofi on esitellyt ajatuksiaan ensimmäistä kertaa kahvilassa tai miten kahvilasta on kehittynyt taiteilijoiden kohtauspaikka. 

Tekstit soljuvat lukijan silmien edestä kuin kahviin kaadettu maito, ja niihin on helppo päästä sisälle, vaikka mukana on myös filosofista pohdintaa.  Kirjassa on vain 133 sivua eli se on kuin pieni välipala nautittavaksi kahvikupposen äärellä. Tästä kuitenkin ehkä pieni miinus: kepeä tyyli saa aikaan sen, että välillä tuntuu siltä, kuin lukisi johdantoa, jonka jälkeen alkaa itse aiheen käsittely, mutta luku loppuukin jo parin sivun jälkeen ja seuraavassa on uusi aihe. Teos on kuitenkin niin mielenkiintoinen yhdistelmä matkakirjaa, päiväkirjaa, sitaatteja, historiaa ja kahvitietoutta, että suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat nojatuolimatkalle.


"Voimme aloittaa istahtamalla aloillemme, pysähtymällä kahvilaan. Voimme aloittaa ottamalla esiin kirjan tai kynän ja paperia tai vain tuijottamalla ulos ikkunasta. Ehdottomasti on pidettävä puhelimet suljettuina taskuissamme, jätettävä tekniset työvälineet kotiin ja muistilistat rypistymään kassin pohjalle."


Olen tavannut käydä lähikahvilassamme aloittamassa uuden kirjoitusprosessin ja sitten viimeistelemässä tekstin. Olen surrut kovin, miten tämän idyllisen kahvilan sulkuaikana käy, mutta todennut, että se porskuttaa niissä raameissa, mitkä ovat mahdolliset. Päivällä kotityöläiset hakevat sieltä lounasta, aamuisin ja iltapäivisin ovelle muodostuu take away - kahvejaan odottavien jono. Myöhäisiltapäivänä saattaa jokunen drinkkilasikin ilmestyä tiskin takaa. Mutta ei se silti ole läheskään sama kuin juomien nauttiminen viihtyisässä kahvilatilassa.

Ehkäpä maailma taas aukeaa ja pääsen aloittamaan seuraavan Hiljan (numeron 7!) kirjoittamien taas tutussa kahvilaympäristössä kevyen puheensorinan soljunnassa ja kahvinkoneen suhinassa. Tai paeta hetkeksi toisiin maailmoihin Paula Hottin lähdeluettelolistan kirjojen avulla.

 

****Arvostelukappale saatu kustantamolta. Kiitos!****