Asioita, jotka unohtaa Suomen keväästä

 

Olen asunut Saksassa vuodesta 2010. Se tarkoittaa jo useaa lumetonta tai erittäin vähälumista talvea, joina en ole joutunut kärvistelemään pakkasessa. Ääni, jota olen vuosien varrella kaivannut kovastikin, on pakkaslumen narina kenkien alla. Tai se tunne, kun pakkatuuli viirtää kipeästi nenää tai ripsiin ilmestyy pakkaslenkillä jääkiteitä.

 

Mitä taas en edelleenkään kaipaa, on Suomen pitkä kevät. En ole talvistakaan ikävöinyt pakkasen sähköistämiä hiuksia tai kuivaa ulko- ja sisäilmaa, jonka takia limakalvot ja iho kuivuvat. Mutta ulkomaanvuodet ovat painaneet unohduksiin, millaista on, kun talvi irrottaa otteensa hitaasti ja lumet jättävät maiseman pikku hiljaa.

 

Olen käynyt monena keväänä Suomessa, mutta sellaisena aikana, kun lumien viimeiset rippeet ovat juuri sulamassa tai jo sulaneet. Siksi sain viime viikon reissulla huomata, mitä kaikkea olen todellakin unohtanut - enkä kaipaa yhtään:

 

1. Hiekoitushiekka

Pääkaupunkiseudulla kadut olivat maaliskuun alussa jo pääosin sulat ja kevyet kävellä. Olin kuitenkin vallan unohtanut, miten inhottavaa menneen talven hiekoitushiekka on. Kenkiä sai olla jatkuvasti tyhjentämässä epämiellyttävistä kivistä. Matkalaukun vetäminen oli epätasaisella asfaltilla oli aikalailla mahdotonta.

Kuulin jostain, että hiekoitushiekkana käytetään nykyään isompia kiviä kuin ennen. Hiekassa on myös se ärsyttävyys, että kuivuessaan kadut pölyävät. En todellakaan ole kaivannut katunäkymää, jota peittää parin metrin korkeudelle keltainen pilvi. En kärsi allergiasta, mutta pöly ei tee kenellekään hyvää. Onneksi hiekka kerätään jossain vaiheessa talteen ja kadut pestään, kun jääreunat ovat sulaneet.

 

2. Loskaiset mutta jäiset kadut

Hiekoituksesta huolimatta monet kevättalviset kadut ovat sekä märkiä että liukkaita. Auringon sulattamat lammikot jäätyvät öisin ja aamulla joutuu taas varomaan. Sain viime viikolla huomata, etten ole enää tottunut kulkemaan liukkaalla. Kävelin varovasti Lahden pääkirjaston vieressä kulkevaa katua, kun teinipoika kiiti tennarit jalassa ohitseni. Tuli aika tätimäinen olo.

 

Myös muutamissa alamäissä jouduin kiertämään joko autotien tai lumipenkan kautta. Uskon, että jos asuisin Suomessa, minulla olisi erityiset lihakset näitä kadunkohtia varten tai sitten osaisin valita kulkureittini sen mukaan, missä kadut ovat jo auki. 

3. Maaseudun hiekkatiet

Jos kaupungeissa ärsyttivät jäiset tai soraiset kadut, maaseudulla pääsi nauttimaan kurasta. Oli ihanaa päästä lenkkeilemään auringon sulattamille hiekkateille, joiden viereen levisivät vielä hennosti lumiset pellot. Mutta hiekkatien sijaan tulisi varmaan puhua kuravellistä. Vesi seisoi lätäköiden läikittämillä teillä, joilla kumisaappaat olisivat olleet ehdottomasti paras varuste. Toisaalta niillä ei olisi tehnyt mitään oikoreitillä, joka vei lumisen ja jäisen metsäpolun läpi.

 

Mietinkin, pitääkö erilaisia teitä ja säitä varten olla omat jalkineensa. Omistavatko suomalaiset lukuisia talvikenkiä?

 

Tästä listasta olisi helppo todeta, että ongelmansa kullakin, mutta katujen kunto on tärkeää ihmiselle, joka taittaa monet matkat kävellen ja käy mielellään myös kävelylenkeillä. Toisaalta kulkureittien arvioiminen vahvisti itselleni jälleen sen, miksi en ole koskaan pitänyt keväästä. Suomessa asuessani en koskaan ollut kevätihminen enkä ymmärtänyt ihmisiä, jotka sekosivat keväästä ja keväällä. Minusta valo puski liian kirkkaana päälle, energiat olivat talven jäljiltä vähissä ja kadunvarret hyvin kauan ruskeat ja rumat.

 

Saksassa vuodenaikojen vaihtelu on helpompaa. Kevät vain alkaa yhtenä päivänä eikä pitkää murroskautta ole. Helmikuussa huomaa puiston nurmella ensimmäiset krookukset ja lumikellot, ja maaliskuussa luonto vihertää jo. Silti minusta tuli kevätihminen Kölnissäkin vasta sitten, kun pääsin osalliseksi siirtolapuutarhan hoidosta. Nyt oikein odotan, milloin pääsee aloittamaan kevättyöt, kuten kompostien tyhjentämisen ja kasvimaan hoitamisen. Kunnon luminen pakkastalvi olisi kyllä ihana, mutta mikään ei voita Keski-Euroopan aikaista kevättä.

 

Nämä kengät piti puhdistaa kurasta, ennen kuin kehtasin lähteä lentokentälle eli kotimatkalle.

 

Miten niin suomalaiset eivät puhu

 

 

Usein sanotaan, etteivät suomalaiset juuri puhu. Eivät ainakaan tuntemattomien kanssa ja tutuillekin vain, jos on pakko. Olen ollut Suomessa viime perjantaista eli nyt kuudetta päivää, ja olen joutunut joka päivä keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Apua!

Aloitetaan junamatkoista. Siitä ensimmäisestä en ole ylpeä, sillä pyysin toiselta matkustajalta lentokenttäjunassa anteeksi saksaksi. Pääkopalla kestää tovi laskeutua maasta toiseen, vaikka jalat olisivat jo perillä. Lauantaina matkustin Lahdesta junalla Kokkolaan. Lähetän suuret kiitokset yliystävälliselle konduktöörille sekä vr:lle joustavuudesta. Lahdesta myöhässä tulleen Pendolinon ja Helsingistä matkaan lähteneen IC-junan risteyspaikaksi järjestettiin spontaanisti Kerava. Molemmat junat tekivät siellä ylimärääisen pysähdyksen, jotta matkustajat saatiin lennosta junasta toiseen.

Jo siinä oli aihetta kerrakseen puhuttavaksi matkustajien kesken. Lisäksi oli vessajono. Ravintolavaunun läheisyydellä ja lauantaipäivällä oli osuutta asiaan, mutta oli myös ihmisiä, jotka halusivat vain jutella. Olen ilmeisesti helposti lähestyttävä, sillä kuulin, että kuopiolainen on menossa Helsinkiin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja pitää lentämisestä enemmän kuin junista. Samassa välikössä ihmeteltiin myös rinkkani kokoa, jonka alla olen kuin koppakuoriainen. Asemalaiturilla taas eräs rouva jutteli, että on ensimmäistä kertaa Keravalla.

 

Ajattelin, että täällä Pohjanmaalla saisi olla hiljaa ja rauhassa, mutta sekään ei ole onnistunut. Kaupan kassat ovat iloisia, joka paikassa kuulee kiitos ja ystävälliset hyvästelyt, elokuvateatterissa ihmetellään yhdessä katsojien paljoutta tai puutetta. Ihmiset ovat jopa jääneet pitämään minulle ovea auki. Kummallista kohteliaisuutta.

 

Eilen kävin kirjastossa etsimässä erästä tiettyä runokirjaa. Pyysin virkailijalta apua, koska en tunne taloa hyvin. Hän johdatti minut oikean hyllyn ääreen ja näytti samalla, että paitapuserosta puuttuu nappi, joka oli vielä aamulla ollut siinä. Minä tutkin runohyllyä, kun virkailija jatkoi, että nappi on varmaan pudonnut aamulla, kun hän pyyhki lumia auton katolta, joka on korkeammalla kuin tämä lainaustiski. Toivoin, että hänen nappinsa tulee löytymään yhtä helposti kuin etsimäni runokirja.

 

Vietin monta vuotta sitten kuukauden Sysmässä. Samassa residenssissä asunut espanjalainen kirjailija ehti sinä aikana tutustua moniin kyläläisiin. Hänestä tuntui, että ihmisillä olisi kova tarve jakaa ja puhua, kunhan vain löytäisivät seuraa. Kun tulppa on saatu auki, sieltä vyöryy yli kaikki.

Siltä minustakin on viime päivinä tuntunut. Kun lähestyy ihmisiä avoimesti ja kohteliaasti, saa nopeasti vastakaikua. Mietin, päädynkö näihin tilanteisiin, koska katson ihmisiä silmiin ja saatan lausahtaa kanssakulkijalle jonkin tilanteeseen sopivan sanan. En näytä siltä, että pelkään, jos minulle puhutaan. Olen asunut ulkomailla jo niin kauan, että koodini ei enää ole perisuomalainen.

 

Oletukseni siitä, että suomalaiset eivät puhu tai ota toisiaan huomioon, on tälläkin reissulla todistettu vääräksi.

Uskon, että asiassa on varmasti kyse myös pääkaupunkiseutu vastaan muu Suomi -asettelusta. Tuttava valittaa ajoittain vantaalaisesta mentaliteetista, joka on lähinnä hiljaa omiin varpaisiin tuijottamista. Sellaiseen en ole täällä kehä kolmosen ulkopuolella koskaan törmännyt.

Ulkosuomalaiset kirjailijat 34: Kaisa Korpela

 

 

1. Kuka olet ja mitä teet?

 

Olen Kaisa Korpela ja juuri nyt juon tummapaahtoista kahvia. Olen koulutukseltani filosofian maisteri ja pääaineenani matematiikka. Loppuvuodesta 2024 julkaistiin esikoiskirjani Uunipelti-identiteetti – Piilaakson oppivuodet (Momentum kirjat).

 

Piilaakson yritys- ja start-up-maailmasta on kirjoitettu paljon kirjoja. Halusin puolestani kirjoittaa teoksen, joka kuvaa ulkosuomalaisen silmin laakson arkea myös varjopuolineen. Lisäksi halusin oikaista muutamia yleisiä harhakäsityksiä, joita ulkomailla, Yhdysvalloissa tai Piilaaksossa asumiseen liittyy. Juonta kirjassa kuljettaa omakohtainen ulkosuomalaisen kasvutarinani.

2. Miten päädyit asumaan ulkomaille?

 

Vuonna 2014 silloinen avopuolisoni ja nykyinen mieheni sai työtarjouksen Piilaaksosta. Tapauksemme on perinteinen: lähdimme vuodeksi kokeilemaan, viihtyisimmekö ulkomailla ja  täysin toisella puolella maapalloa kuin Suomi. Nyt tuo vuosi on venähtänyt yli kymmenen vuoden mittaiseksi. 

Emme ole talvi-ihmisiä, joten Kaliforniassa meitä viehättää noin yhdeksän kuukauden mittainen kesä. Myös osavaltiomme upea ja monimuotoinen luonto ja Tyynenmeren läheisyys saavat edelleen hymyn huulille.

 

3. Kerro nykyisestä asuinmaastasi.

 

Asuinmaani on Yhdysvallat, mutta Kalifornian Piilaakso on monella tapaa omanlaisensa kupla. Siihen eivät päde monet yleiset mielikuvat USA:sta. Jo se, että Piilaakson väestöstä peräti 40 % on muualta muuttaneita, tekee tästä mielenkiintoisen eri kulttuurien sulattamon, mikä näkyy vahvasti arjessa. Täällä ei koristella taloja ja niiden pihoja ainoastaan halloween- ja joulukoristeisiin, vaan toisinaan omakotitaloja somistetaan hindujen Diwalia tai kuukalenterin mukaista uutta vuotta (Lunar New Year) varten.

 

Diwali on valon juhla ja sen aikaan lokakuussa pihat täytetään lyhdyillä ja värivaloilla. Tammikuussa Lunar New Yearin aikaan puolestaan talojen kuistit saattavat saada puna-kultaisia somisteita. Pidän tätä kulttuurien kirjoa paitsi äärimmäisen mielenkiintoisena myös rikkautena. Eri puolilta maailmaa muuttaneet toivat mausteensa myös ensimmäiseen työpaikkaani Piilaaksossa, mistä kerron kirjassani.

4. Miten sinusta tuli kirjailija?

 

Ajatus kypsyi pikku hiljaa. Kun muutimme Yhdysvaltoihin, ryhdyin pitämään ulkosuomalaisen elämästäni kertovaa Ribs & Coke -blogia. Sain vuosien mittaan sen lukijoilta ehdotuksia, jopa hartaita toiveita, että kirjoittaisin joskus kirjan. He pitivät sekä tyylistäni kirjoittaa että aiheista, joista kirjoitin. Niinpä keväällä 2021 ryhdyin kirjoittamaan ensimmäistä käsikirjoitustani. Silloin en tiennyt, valmistuuko se koskaan kirjaksi asti, mutta vuodenvaihteessa 2023-2024 sain kustantamosta yhteydenoton. 

Minulla on ollut onni harrastaa  kirjoittamista ja etsiä omaa kirjoittajaidentiteettiäni useita vuosia blogini avulla. Se valmensi pidempään ja sinnikkyyttä vaativaan kirjankirjoitusurakkaan, vaikka blogikirjoitukset toki eroavat romaanitekstistä.

 

5. Mitä kirjoitat?

 

Tällä hetkellä kirjoitan lähinnä postauksia blogiini. Se on nyt esikoisteoksen julkaisun jälkeen mainio tapa pitää kirjoitusvirettä yllä. Muutoin virittelen ajatusta ja ideoita mahdollisesta uudesta kirjasta, jota osa esikoisteokseni lukeneista on kovasti toivonut. Pari tuoretta tekstipätkää on mennyt jo pöytälaatikkoon hautumaan. Ehkä ne jonakin päivänä tulevat julki.

 

6. Näkyykö ulkomailla asuminen teksteissäsi?

 

Kyllä. Blogini havainnoi ulkosuomalaisen elämää ja Piilaakso on esikoisteokseni tapahtumien päänäyttämö. Esitän kirjassani havaintoja ja pohdintoja, jotka kumpuavat ulkomailla asuttujen vuosien aikana kertyneistä opeista.

 

7. Onko sinulla kirjoittamiseen liittyviä rutiineja eli miten kirjasi syntyvät?

 

Kolme ja puoli vuotta kestäneen kirjaprojektini aikana opin hyvin nopeasti, että aamun ensimmäiset tunnit ovat minulle niitä parhaita, luovia tunteja kirjoittaa uutta tekstiä. Siispä heti aamukahvin jälkeen näppäimistö laulamaan. Jos kirjoitussuoni lakkasi sykkimästä, oli paras singahtaa ulos kävelylle. Koneen ääressä toimettomana istuminen ei tuota mitään. Aika moni palanen on loksahtanut paikoilleen lähikortteleita tepastellessa ja kauniita pihoja ihastellessa. Toisinaan puuttuva palanen löytyi aamuyön tunteina valvoessa tai idea säpsäytti hereille keskellä yötä. 

 

Kun into oli kiivaimmillaan, pystyin kirjoittamaan jopa kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä. Toki teksti vaati sen jälkeen editointia moneen kertaan. Yleensä käytin uuden tekstin työstämiseen vain arkiaamupäivät. Editointia onnistuin tekemään myös iltapäivisin. Kun kirjan julkaisuajankohta ja painoon meno lähestyivät, työtunteja alkoi kertyä kellon ympäri. Onneksi se vaihe ei kestänyt pitkään.

8. Miten pidät yllä suomen kieltä vieraskielisessä ympäristössä?

 

Kotonamme puhutaan suomea ja mielestäni puheeseemme ei ole tarttunut finglishiä. Laaksossa on myös iloksemme suomalaisia ystäviä, joiden kanssa puhumme totta kai suomea. Lisäksi seuraan aktiivisesti suomenkielisiä uutisia ja luen suomalaista kirjallisuutta.

 

BONUS: Kaipaatko Suomesta jotain ja mitä?

 

Kyllä kaipaan. Ensin on mainittava tietenkin klassikot: läheiset, sauna, Suomen kesä ja valoisat kesäyöt, ruisleipä, karjalanpiirakat, metsämarjat, sienet, suklaa ja salmiakki. Ruokakaupoista kaipaan myös valmiita helppoja pinaatti- ja maksaruokia, maustettuja ruokakermoja sekä valmiiksi pilkottua broilerinlihaa.

 

Aistimaailmani kaipaa kovasti suomalaisia tuoksuja, sillä liitän tuoksuihin paljon muistoja. Kaipaan esimerkiksi mäntymetsän, saunavastan, vastaleikatun nurmikon ja vesisateen jälkeistä tuoksua. Näistä kaksi viimeisintä ovat meillä Pohjois-Kaliforniassa kuivuuden vuoksi todella harvinaisia, ja lisäksi täällä tuoksuu sateen jälkeen aivan erilaiselta kuin Suomessa. 

 

ULKOSUOMALAISET KIRJAILIJA - sarja

Sarjan osat: 

1. Hilkka Liitsola, Praha

2. Anu Patrakka, Portugali

3. Jussi Wahlgren, Kreeta

4. Max Manner, Luxemburg

5. Nina Rousu, Intia

6. Sanna Isto, Berliini

7. Emmi Itäranta, Englanti

8. Satu Rämö, Islanti

9. Kaarina Griffiths, Englanti

10. Vera Vala, Italia

11. Helena Väisänen, Sveitsi

12. Enni Vanhatapio, Lontoo

13. Maria Carole, Ranska

14. Eppu Nuotio, Berliini

15. Milja Kaunisto, Ranska

16. Christina Sandu, Englanti

17. Satu Erra, Berliini

18. Ville Hytönen, Viro

19. Selma Kaasinen, Australia

20. Jarkko Stenius, Thaimaa

21. Markus Ahonen, Irlanti
22. Pirjo Toivanen, Italia

23. Anneli Vehkoo, Pariisi

24. Marko Pyhtilä, Praha

25. Wilma-Emilia Kuosa, Nizza

26. Eveliina Talvitie, Tallinna

27. Merita Mattila, Ghana

28. Heli Galliano, Italia

29. Lucilla Linn

30. Kira Poutanen, Pariisi

31. Mika Keränen, Tartto 

32. Emilia Suviala, Lontoo  

33. Johanna Pentikäinen, USA

 

 

Kesämökin lumo

 

 

 

Syke laskee jo mökkitietä ajaessa. Hiekkatie kapenee, kurvaa jyrkän alamäen jälkeen suon ohi vasemmalle ja kaartaan vielä yhden mäkikumpareen yli. Tien päässä odottaa tuttu mökki. Olen joskus ihmetellyt, miten ihmiset jaksavat lomailla samassa paikassa vuosi toisensa jälkeen, mutta olen alkanut ymmärtää. Kun tietää, mitä on vastassa ja miten homma toimii, lomatunnelmaan pääsee nopeammin.

 

Vietimme kesäloman samalla mökillä Suomessa, jolla olemme vierailleet jo neljä kertaa. Ytimme talvella miettiä muita vaihtoehtoja mutta lopulta emme keksineet mitään parempaa. Nukumme mökillä aina hyvin, metsästä ja rannasta löytyy kaikille mukavaa puuhaa, pidämme enemmän omasta rauhasta puiden keskellä kuin ihmisparvien täyttämistä turistirannoista. Hyttysistä emme pidä, mutta nekin siedämme. 

 

Parin päivän mökkeilyn jälkeen tuijottelin mökin kuistilta vesisateeseen ja mietin, miksi halusimmekaan tulla tänne. Edellisvuosina säät ovat aina suosineet, mutta tällä lomalla satoi melkein joka päivä ja viileääkin oli niin, että ostimme loman aikana jokaiselle uudet kollegehousut. Mutta johonkinhan kesämökin lumo perustuu. Mieleeni tuli tällaisia asioita:

1. Mökillä kaikki vie enemmän aikaa.

 

Puuhat, joiden tulee arjessa toimia nopeasti ja helposti, vaativat kikkailua mutta ovat mökillä mukavia toimia, joilla täyttää lomapäivä. Tiskaamisen voi aloittaa lämmittämällä saunan, jotta kiukaan padassa kuumenee myös tiskivesi. Mustikkapiirakkaa varten täytyy ensin mennä hakemaan mustikat metsästä, kalakeiton voi aloittaa onkimalla. Aamupalaksi on vadelmia, jos on käynyt poimimassa ne edellispäivänä.

 

Mökin juomavesi haetaan metsälähteestä puolen kilometrin päästä, käyttövesi pumpataan järvestä, vessatarpeet hoidetaan puuseessä tai kuusen alla. Bioroskat menevät kompostiin, paperi käytetään saunan sytykkeeksi. Elämä tuntuu ekologiselta ja luontoa kuormittamattomalta.

2. Oman naamansa voi unohtaa, kun ainoa peili on järven pinta.

 

Mökillä on pieniä peilejä ja hämärässä valossa niissä näyttää aina hyvältä. Joskus tulee vilkaistua naamaa pikaisesti tarkemmin tai kammattua hiukset, mutta meikattua ehkä vain, jos mennään ihmisten ilmoille, vaikka ei sitäkään varten aina jaksa. 

 

Kun vihreää seinää tuijottaa tarpeeksi kauan, alkaa itsekin muistuttaa puuta.

3. Mökillä ei tehdä selvää eroa ulko- ja sisätilan välillä.

 

Suurin osa elämästä tapahtuu pihapiirissä tai terassilla, lapsi saattaa viettää koko päivän ulkina. Jos ollaan sisällä, ovi on usein koko ajan auki. Tänä vuonna jouduimme tosin sateen takia vetäytymään tupaan useammin. Silloin takassa rätisi tuli ja pöydälle levitettiin Afrikan tähti, mutta sadepäivinäkin tuli vietettyä aikaa ulkona, sillä kuurot pyyhkivät nopeasti ohi,

 

Lapsi tosin leikki ulkona sateesta välittämättä. Sain hänestä aina myös seuraa mustikkametsään. Välillä sukelsimme takapihalta metsään tutkimaan, millaisia hämähäkinseittejä puissa on tai etsimään hauskan mallisia keppejä. On ihanaa seurata, miten kaupunkilapsi tottuu kulkemaan metsässä.

 

 

4. Mökkipuuhat ovat erilaisia kuin kotiarki.

 

Päivän to do -lista saattaa koostua majan rakentamisesta kalliolle, mustikkapiirakan teosta ja saunomisesta. Tärkeitä puuhia ovat myös lukeminen, lautapelien pelaaminen, uiminen, ruokien suunnitteleminen ja ruuan laittaminen. Kaikki alkaa aamu-uinnista, ja toistuu omalla rytmillään. Se tehdään, mitä jaksetaan tai mikä huvittaa, muuten ei ole pakko mitään muuta kuin muistaa syödä.

5. Retket

 

Tänä vuonna teimme säiden takia retkiä lähimaastoon. Erityisesti suosittelen käymään Urajärven kartanomuseolla sekä Lahden historiallisessa museossa. Urajärven kartanon sisälle pääsee tasatunnein järjestetyillä kierroksia, ja se kannattaa! En lakannut hämmästelemästä toisasataa vuotta vanhoja täydellisiä juomalasisarjoja sekä juhlaposliineja. Samaan aikaan, kun kyläläiset omistivat lähinnä vaatekertansa ja puulusikkansa, kartanolla katettiin kristallit pöytään ja seurattiin aikaa kultakoristeisestä pöytäkellosta.

 

Lahden historiallinen museo on juuri käynyt läpi mittavan remontin. Alakerran näyttely avaa Lahden historiaa, missä oli itsellenikin paljon uutta. Näyttelyssä oli kuunneltavaa ja katseltavaa sekä sen verran interaktiivisuutta, että viisivuotiaskin viihtyi. Keskikerroksen vaihtuva näyttely keskittyi Karjalan Kannakseen, mutta lapsi vaati ehdottomasti päästä yläkerran asehuoneeseen, joka oli lopulta nopeasti katsottu.

Asikkalan Vääksy taas on hyvä päiväkohde niin pienille kuin isoillekin. Liikennepuistossa pääsee ajamaan polkuautoja, ja samalla vanhemmat voivat vuorotellen piipahtaa Danielsson-Kalmarin huvilan kesänäyttelyssä, tänä vuonna siellä oli Meeri Koutaniemeä.

 

Kanavan varressa voi syödä jäätelöt ja juoda kahvit samalla, kun ihmettelee sulkujen toimintaa ja laivaliikennettä. Leikkipuisto on monen tuntemani lapsen suosikki ja sen vieressä Päijännetalossa voi tutustua kalastusmuseoon, ihailla taidenäyttelyitä ja ostaa Kanavan Panimon mallastuotteita.

 

 

Ehkä parasta mökkilomassa on kuitenkin se, ettei siellä ole pakko tehdä mitään. Laitoin sähköpostin viikoksi kiinni ja keskityin mustikoihin, hyttysten lätsyttelyyn ja kirjaston kirjoihin, tiskasin Järvi-radion tahtiin ja saunoin. Kuuntelin tuulen kahinaa lepissä ja huminaa hongissa, istuin terassilla ja ihailin järvimaisemaa, joka oli joka hetki eri.

Nämä asiat yllättivät Suomessa asuvan

 

 

Vaikka käyn Suomessa useita kertoja vuodessa, eivät vierailut ole arkea vaan lomaa tai piipahduksia toisten nurkissa. Nyt olemme viettäneet perheenä kolmatta viikkoa lahtelaisina omassa vuokra-asunnossa.
 
Tänä aikana ulkosuomalainen on tehnyt seuraavia havaintoja:

 

1. Ruoka on tosi kallista. Ihan sama, mihin kaupassa tarttuu, se maksaa viisi euroa; halvimmat nylon-sukkahousut, juusto, gluteeniton pullapakkaus, paketillinen harjallisia hammastikkuja... Halvin leivinjauhe maksaa Saksass 0,75€ ja Suomessa 0.99€, tämä ero taitaa vallita yleisimminkin.

 

2. Syömisen helppous. Olen gluteeniton kasvissyöjä, ja se on Saksassa ajoittain aika haastava yhdistelmä. Suomessa perusmarketeista löytyy gluteenittomia tuotteita, joista Saksassa voi vain haaveilla. Myös ravintolassa on helppoa, kunhan muistaa, että merkintä on maissa eri päin: Saksassa listaan merkitty G tarkoittaa annosta, jossa on gluteenia. Suomessa G taas merkitsee gluteenitonta. 

 

Toisaalta marketissa tuntuu lähes mahdottomalta löytää tavallista rasvaista maitotuotetta, koska kaikissa lukee kyljessä laktoositon tai vähälaktoosinen tai rasvaton. Etsin yksi päivä tavallista rahkaa, mutta purkeissa tuntui olevan kaikkea muuta tai ainakin jotain "kevyttä".

 

3. Alkoholia ei saa ostaa klo 21 jälkeen. Tietysti tiesin tämän, mutta asiat unohtuvat. Piipahdimme miehen kanssa eräänä iltana myöhään kaupassa. Hän valikoi huolella muutaman mielenkiintoisen oluen. Kassalla myyjä totesi, että hänhän ei siis voi myydä niitä meille ja siirsi ne pois hihnalta. Olin hetken erittäin hämmentynyt, kunnes tajusin, että kello oli 21.30. Meidän takanamme tuli nuorisoa, jolle ei myöskään myyty, joten emme onneksi olleet ainoa turistit tai yrittäjät.

 

4. Vaikka puhelimessa lukee, että ulkona on +11 astetta, auringonpaisteessa tuntuu lämpimältä. Kölnissä tuossa lämpötilassa kuljetaan talvitamineissa, Suomessa lapsi valittaa koko ajan, että on liian kuuma. Tämä koskee tosin myös asunnon sisälämpötilaa, joka on suomalaisissa kodeissa ja asunnoissa Saksan vastaavaa korkeampi. 

 

5. Ilman kuivuus ulkona ja sisällä. Minulta ovat kuivuneet silmät ja kädet, mies ja lapsi ovat aloittaneet jokailtaisen koko kehon rasvauksen. Katupöly ja alkava siitepölykausi sekä sateettomuus vaivaatat ulkoilmaa mutta myös asunnon sisäilma on kuivaa. Länsi-Saksassa sataa usein ja paljon eivätkä asunnot ole tiiviitä, joten kuivuus on ongelma vain kesähelteillä. Kölnin sateisiin tottuneena pakkasin Suomeen kivan sadetakin mukaan mutta se taitaa jäädä käyttämättömäksi.

6. Asuinalueemme siisteys, rauhallisuus ja hiljaisuus, vaikka sen maine on kaikkea muuta. Emme varsinaisesti ole lomalla, mutta ystäväni kuvasi oleskeluamme osuvasti ikuiseksi sunnuntaiksi, ja siltä pikkukaupungin arki tosiaan tuntuu suurkaupungin keskustassa kulkevan arjen jälkeen. Kaupungin vilkkain ostoskatu on lauantaisin niin rauhallinen, että Kölnin tungokseen tottunut on ihmeissään.

7. Lahden mäet. Vaikka olen viettänyt nuoruudessa paljon aikaa Lahdessa ja asunut siellä aikuisiälläkin, en ole koskaan ennen pyöräillyt täällä. Niinpä en ollut aivan selvillä siitä, että Lahti tosiaan on mäkien ympäröimä. Ihan sama, minne keskustasta lähtee, vastassa on aina mäki. Reinin jokilaaksossa asuville tämä on lähes eksoottista ja päivittäiset pyörämatkat erinomaista treeniä.

8. Suojateitä ei kunnioiteta. Meitä varoitettiin tästä etukäteen, joten suhtaudun tien ylittämiseen varovaisuudella. Lapsi olisi potkulautaillut ainakin kerran auton alle, jos en olisi huutanut häntä pysähtymään. Jäimme puistelemaan käsiämme kahden kaistan väliselle suojakkeelle, kun autonkuljettaja vain kaasutti suojatien yli. Lapsi olisi jäänyt alle tai tilanne olisi mennyt täpärälle, jos hän olisi luottanut suojatiehen ja jatkanut saman tien koko tien yli.

9. Ihmiset ovat avoimempia ja ystävällisempiä kuin olin odottanut. Tämä tosin saattaa johtua vuodenajasta; kevään valossa ja kesän odotuksen hehkussa kaikki on mukavampaa. Jos hölisen lapsen kanssa punaisissa liikennevaloissa tai kassajonossa, ohikulkijat ovat useamman kerran liittyneet juttuun. Kaikki moikkaavat rapussa ja kerrostalon pihassa, ja lapsi on saanut mukavaa huomiota osakseen, vaikka Suomesta usein puhutaan hieman lapsivihamielisenä maana.

Elämä lahtelaisena

 

Muutin Lahdesta Saksaan lokakuussa 2010. Viiden kuukauden seikkailu on vähän venähtänyt, joten on tullut tarve päästä pidemmäksi jaksoksi Suomeen. Viimeksi vietin kuukauden Suomessa vuonna 2018, jolloin työskentelin residenssissä. Viikko sitten aloitin kuukauden Lahti-jakson huonomaineisessa lähiössä eli tämän toukokuun olen taas lahtelainen. 

 

Kaikki lähti siitä, että me saimme viime keväänä kutsun lähikoululla järjestettävään tilaisuuteen. Koska lapsen koulun alkuun olisi enää kaksi vuotta aikaa, meitä haluttiin opastaa, miten auttaa häntä tässä suuressa muutoksessa. Lapsi oli silloin siis kolmevuotias.

 

Ajatus koulusta ja sen myötä muuttuvasta vuosikierrosta jysähti tajuntaani, ja ajattelin, että meidän pitää tehdä jotain erityistä nyt, kun vielä olemme aikataulujen suhteen vapaita. Saksassa ei niin vain olla pois koulusta loma-aikojen ulkopuolella.

 

Monet päiväkotikaverit ovat suunnanneet Aasiaan tai Välimerelle, mutta me järjestäisimme arkemme kuukaudeksi Lahteen. 

Korona-ajan jälkeen etätöiden tekeminen on Saksassa vihdoin yleistynyt, joten miehen oli mahdollista ottaa työnsä läppärillä mukaan. Minä taas otin eri tahoihin ajoissa yhteyttä ja sain sovittua kirjastovierailuja ja palavereja, joten vuorottelemme työpäivien ja lapsenhoitopäivien kanssa. Yhdellä viikolla lapsi pääsee mummolaan, jotta me vanhemmat ehdimme treffeillekin. Tavallaan Suomessa oleminen on minulle aina työaikaa. Kun sukellan äidinkieleen, alkavat aivot hyrrätä sanoja ja ideoita. Ahmiessani kirjastosta uutuuskirjoja olen taas ajantasalla siitä, mitä täällä julkaistaan.

Ennakkoon hieman haastetta aiheutti pakkaaminen, koska Suomessa lojui tulopäivänä lunta, mutta toukokuun alun säästä oli tulossa lämmin ja aurinkoinen. Oli pakko pakata useammat kengät ja takit mukaan, mutta yritin koko ajan muistuttaa itseäni, että Suomen kaupoista ja kirppareilta löytyy kamaa ja kavereilta saa kaikkea lainaan.

Ensimmäisen viikon jälkeen olemme kaikki tyytyväisiä. Aibnb:stä vuokrattu kahden makuuhuoneen asunto sopii tarpeisiimme erinomaisesti. Tällä asuinalueella oli nuoruudessani erittäin huono maine, mutta nykyään se vaikuttaa vehreältä nukkumalähiöltä, josta on lyhyt vaikkakin mäkinen matka keskustaan. Ennakkoluulojen ei pidä antaa häiritä, sillä talo on hiljainen ja olen tavannut pihassa vain mukavia ihmisiä.

Meillä onkin täällä kaikenlaista, mitä kotona ei: parveke, uima-allas pohjakerroksessa, suuri leikkipuisto takapihalla, valtava mäki poljettavaksi ylös ja alas sekä vihreät maisemat ikkunoiden takana. Meillä on käytössä lainapyörät ja lastenistuin, joten olen sanonut olevani kuntokuurilla tai korkeanpaikanleirillä; ihan sama lähdemmekö vai palaammeko, edessä on aina kilometrin mäki. Köln tuntuu tämän jälkeen hurjan tasaiselta ja lattealta.

 

Lapsi sanoisi varmaan parhaiksi asioiksi takapihan leikkipuiston, lähellä sijaitsevan Launeen perhepuiston ja Citymarketin ostoskärryt, joissa pääsee ajamaan ralliautoa. Lisäksi hän on rakentanut vaatehuoneeseen itselleen lukunurkan, jonne pääsee rauhoittumaan ja piiloon.

Ennen lähtöä minulta kysyttiin, mitä odotan tältä kuukaudelta eniten. Vastasin, että sitä tunnetta kuin asuisin täällä.  Se on toteutunut paremmin kuin odotin. Kun vanhempani heittivät meidät siskoni vappujuhlista takaisin kämpille, ajattelin, että tällaistakin voisi olla. Kiireetön ajanvietto sukulaisten ja ystävien kanssa on ihanaa. Kun voidaan nähdä kerran viikossa, ei kaikkea tarvitse muistaa päivittää heti.

 

Ja kun torstaina pyöräilin Lahden kaupunginteatterin näytöksen jälkeen hiljaisia teitä valoisan kesäillan läpi kotiin, olin ihan fiiliksissä. Jaksoin jopa polkea mäen ylös, kun lapsi ei ollut kyydissä. Tänä viikonloppuna on edessä sauna ja leikkitreffejä, ja minä hyrisen tyytyväisyyttä.

En tiedä, olisinko valmis muuttamaan takaisin, mutta toukokuinen Lahti on ollut meille aika hyvä.