Monday, 27 September 2021

Matkakirjeitä maailmalta omaan itseen

                                                                                                                 ****Kirja-arvostelu****


Kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristina Wallinin teos Matkakirjeitä (Atena) on runsaudensarvi, sanojen meri ja ajatusleikki. Se on Euroopan laidalta toiselle ja kotisohvalta lähipuiston penkille kulkeva matka, joka taittuu postintuomien kirjeiden välityksellä runoilijalta toiselle ja lopulta kirjan sivuilta lukijalle asti.

En lämmennyt kirjalle heti, sillä ensimmäinen kirje tuntui sirpaleiselta ja sinne tänne leviävältä, mikä tarkemmin ajateltuna kuvaa hyvin pitkän matkapäivän tunnelmaa. Vastauskirje taas vie Hailuodon merimaisemiin, mutta en päässyt senkään maailmaan heti sisään. Teos jäikin hetkeksi vanumaan yöpöydälle muiden luettavien ja kaksivuotiaan tavaraleikkien sekaan. Sitten annoin uuden mahdollisuuden -ja upposin kirjeiden maailmaan nauttien niiden sisällöstä valtavasti.

Teoksen kymmenen kirjettä on kirjoitettu vuosina 2018-2020 tehdyillä matkoilla ja viimeistelty koronakeväänä. Ironista kyllä kirjoittajat olivat juuri päätyneet tahoillaan vähentämään lentämistä ja palaamaan hitaaseen matkantekoon, kun pandemia sulki kulkureitit muutenkin. Kirjeiden lukija pääsee kuitenkin matkalle muun muassa  Italiaan ja Valencian auringon alle, Tartoon, Viipuriin ja kotoisaan Porvooseen.

Heinon ja Wallinin tekstit ovat moneen suuntaan avautuvia huolellisella ja kauniilla kielellä soviteltuja pienoisesseitä, jotka vaativat keskittymistä ja pysähtymistä ja sitä, että omakin ajatus kulkee, jotta lukija pysyy mukana toinen toistaan hienommissa ajatusketjuissa. Kirje kirjeeltä syvemmälle kiertyvät ajatukset käsittelevät sitä, mitä matkustaminen on, miksi matkustetaan ja mitä matkoilta haetaan mutta myös muistot ja kirjoittaminen ovat toistuvia teemoja.

Molemmat kirjoittavat keskittyvät matkoillaan tarkkaan havainnointiin ja pienten asioiden huomioimiseen. Katve, sivuun jäävä, vanha, hapertunut ja unohdettu kiinnostaa enemmän kuin turistikarttoihin palluroilla merkityt pakolliset käyntikohteet. Kuten Heino yhdessä ensimmäisistä kirjeistään kirjoittaa:

Nykyisistä päiväkirjoistani, mukana kulkevista vihkosista, ovat nähtävyydet ja päivän tapahtumat karisseet pois. Jäljellä ovat pelkät havainnot, niiden yhä pienemmät, yhä lähemmäs hivuttautuvat yksityiskohdat. Entä keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?

Lentomailien ohella kotoa ja päivittäisten reittien varrella voi tehdä ajatusmatkoja eikä matkan tarvitse sisältää suuria siirtymiä. Tapahtumien ja tapahtumisen keskellä oleminen onkin yksi teoksessa toistuvista kysymyksistä, sillä jokainen kirjoittava ihminen pohtii osallistumisen ja sivustaseuraajan roolejaan. Kirjeiden riveille tarttuvat matkojen ohessa  kirjoittajiensa käännöstyöt, runotyöt ja taitelijaelämän arki. Wallin:

Kirjoittaessani liikun paitsi ulkoisen todellisuuden ja mielikuvittelun kehillä myös oman sisäisen maailmani kehillä. Silloin tällöin pääsen ytimeen ja paljauteen - ja niinä hetkinä kirjoittaminen on lepoa ja eheyttävää yhteyttä suhteessa myös siihen, mikä velloo ulkopuolella.

Mutta kuten tiedämme, toisenlaisiakin päiviä on!

Mikä tärkeintä, kirjoittaminen on myös muistamista ja kirjeisiin tarttuvat niin lapsuusmuistot kuin tiedot isovanhempien elämästä. Uusi matka palauttaa muistoja menneistä matkakokemuksista ja rantaviivoista, junan ikkunan takana vilahtaneista asemista ja kanssamatkustajista, joiden kanssa on jaettu pieni hetki yhdessä. Wallinin kirjeessä Tartosta:

Yhdenlaista matkakirjoittamista nämä muistotkin, matkantekoa minuuden melkein jo unohdetuille ja umpeen kasvaneille seuduille.

Teen harvoin kirjoihin merkintöjä, mutta tässä teoksessa on nyt useampi sivu hiirenkorvalla ja olisi tehnyt mieli myös alleviivailla, koska usein jotain on tiivistetty tai sanottu tai muotoiltu niin upeasti. Wallin kirjoittaa kirjeeseen kulkiessaan Lyypekissä ja sen rannoilla Thomas Mannin jalanjäljissä:

Jotakin omien rajojemme ja rajallisuutemme  ylitse ulottuvaa me kai etsimme, kun hakeudumme isojen vesien äärelle. Vaikka meri on taiteissakin moneen kertaan kerrottu ja näytetty, kokemus siitä on vahva, ainutkertainen ja yksilöllinen. Emme saa sitä mahtumaan minkään sanallistamisen tai kuvallistamisen raamiin niin, että se tyhjentyisi ja paljastaisi itsensä kokonaan. Meri on salaisuus, ja siksi me hakeudumme sen rannoille. Siksi poimimme pikkukiven. Siksi pikkukiven. Esimerkiksi siksi.

Tätä kirjaa voisi analysoida ja purkaa loputtomasti, mutta samalla haluan jättää teoksen auki jokaisen uuden lukijan tutkia ja löytää itse. Kuten edellä olevasta varmaan kävi ilmi, pidin teoksesta hurjan paljon ja tulen palaamaan sen katkelmiin vielä monta kertaa.


****Kirja saatu kustantamolta. Kiitos!****

Tuesday, 27 July 2021

Lukeminen nostattaa matkakuumeen

                                                       


Olen siskoni kanssa puhunut jo vuosia siitä, että jomman kumman täyttäessä pyöreitä matkustamme Jane Austenin maisemiin katsomaan peribrittiläistä linnaelämää. Että lukisimme nuoruuden suosikkikirjailijamme teoksia niiden kirjoittamisympäristössä ja kulkisimme samoilla nummilla, joita Mariannet,  Elisabethit ja muut sankarittaret ovat taittaneet. Suosikkikirjailijoiden jalan jäljissä matkustaminen ei ole uusi idea vaan joidenkin kuuluisuuksien kohdalla jopa näkyvää turismia.

 

Pandemian kurittamassa maailmassa on kuitenkin turvallisempaa matkustaa omalta kotisohvalta kuin hakeutua viruslinkoihin. Niinpä tartuin Ville-Juhani Sutisen esseeteokseen Sivupolkuja (Avain 2020, arvostelukappale saatu kustantamolta). Esseissään Sutinen matkustaa tunnettujen kirjailijoiden kotipaikkoihin ja samalla näiden kirjoittamisen maailmoihin. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus matkakirjaa, kirjallisuuskatkelmia, paikkatutkimusta ja teosanalyysiä ja voin kertoa, että se ei täyttänyt tavoitettaan: lukemisen jälkeen minulla oli sekä kova halu matkustaa kirjan paikkoihin että lukea kirjassa mukana olleiden kirjailijoiden teoksia.

 

Voi siis sanoa, että kirja on erittäin onnistunut kokonaisuus.


Yhdentoista esseen keskiössä on hyvin erilaisia ja eri aikakausina eläneitä kirjailijoita, joista osa on itselleni ennestään tuttuja, toisista taas en ole aikaisemmin kuullutkaan. Dostojevski, Tsehov ja Anais Nin ovat maailmankirjallisuuden klassikoita, vaikka en heitä juuri ole lukenut, myönnän. William T. Vollmann ja Venedikt Jerofejev taas eivät olleet ennalta tuttuja kirjailijoita mutta Sutisen ansiokkaan analyysin myötä heidän kirjailijanlaatunsa tulee hyvin esiin.

 

Valituiksi ovat tulleet sellaiset teokset, joissa on keskiössä maantieteellinen paikka, kuten tietty olemassa oleva kaupunki, tai jossa kirjailijan suhde tiettyyn paikkaan tai paikattomuuteen heijastuu tekstin abstraktimmalle tasolle. Enemmän mukana on kuitenkin ensimmäisiä esimerkkejä.

 

Sutinen vierailee  valitsemiensa kirjailijoiden kotipaikoissa ja kulkee heidän jäljillään etsien merkkejä menneistä maailmoista. Hän on lukenut kirjailijoiden teokset tarkkaan ja hakee niistä yhtymäkohtia ympäristöön. Se on helppoa erityisesti sellaisten kirjojen kuin Alfred Döblinin Berlin Aleksanderplatz kohdalla, sillä kirjassa kerrotaan hyvin tarkkaan, millä kaduilla ja missä päin kaupunkia kirjan päähenkilö liikkuu. Tällaisia suunnistuksia voi tehdä myös Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja Jerofejevin Moskova-Petruskin pohjalta.

 

Bruno Schulz on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Schulz oli puolalainen, joka asui nykyiseen Länsi-Ukrainaan kuuluvalla alueella ja jonka kirjoittamiseen paikka vaikutti vahvasti, koska 

"Vuonna 1892 syntynyt Schulz eli välitilassa, keskeneräisyyden maailmassa. Se ilmeni sekä paikassa että ajassa, muuttuvassa valtakunnassa ja Euroopan muuttuvissa vuosissa."

Galitsia on jaettu moneen kertaan eri monarkkien ja valtioiden alaisuuteen, mikä Sutisen mukaan näkyy  erilaisina paikan ja ajan kerrostumina Schulzin tuotannossa, jossa paikka on muutakin kuin konkretiaa, ja minusta tuntuu, että on pakko etsiä Suomessa käsiinsä suomennoksen Schulzin pieneksi jääneestä tuotannosta.


Itselleni teoksen mielenkiintoisinta antia oli Virginia Woolfin kotiseutua käsittelevä essee. Hän kirjoitti monet keskeisimmistä teoksistaan Monk´s Housessa, joka hankittiin ensin kesäpaikaksi mutta oli sittemmin vuosikymmenien ajan Woolfin pääasiallinen asuinpaikka. Nykyään museona toimiva talo on säilyttänyt alkuperäisasunsa rehevine puutarhoineen ja ympäröivine maastoineen, joissa Woolf kävi ahkerasti vaeltamassa. 

 

En voi olla miettimättä, miten kukaan edes voisi kirjoittaa huonoa kirjallisuutta tuollaisessa ympäristössä.


Viimeisessä esseessään Sutinen kirjoittaa Kyllikki Villasta ja hänen suhteestaan paikkaan ikuisen matkalla olon kautta. Sutinen kertoo, että monet kirjan esseistä ovat syntyneet matkan päällä eivätkä pelkästään siksi, että hän on känyt kaikissa paikoissa, joista kirjoittaa. Matkakirjallisuus asettaa paikan tutkimuksen täysin uuteen valoon, kuten Sutinenkin toteaa:

"Eräs kirjallisuuden paikkasuhteen kannalta keskeinen tekijä, jota en ole vielä näissä esseissä suoraan tarkstellut, on liike. Monissa edellä käsitellyissä teoksissa ei olla paikassa, vaan kuljetaan paikassa."


Kyllikki Villa jos kuka on hyvä esimerkki jatkuvasta liikkeestä. Hän teki suomennostyönsä ja kirjoitti  teoksensa pääasiassa matkan päällä kulkien rahtilaivoilla ristiin rastiin maailman meriä. Pitkän merimatkan aikainen paikallaan pysyvyys yhdistyy liikkeeseen eli eteenpäin menemiseen ja mahdollistaa jonkin uuden katsomisen ja näkemisen mutta ainakin tarkan itsetutkiskelun, jota Villa lokikirjoissaan harjoittaa.


Tämän teoksen lukeminen johti siihen, että tilasin Sammakon kirjakaupasta kaksi Virginia Woolfin päiväkirjasarjan osaa ja latasin lukulaitteeseen Kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirjan. Näinhän hyvät esseet toimivat - innostavat tutkimaan, lukemaan ja ajattelemaan lisää.


P.S. Tämän teoksen jälkeen kannattaa jatkaa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamaan Suurteoksia-esseekirjaan, jossa kirjailijoiden jäljillä kuljetaan hieman abstraktimmalla tasolla.

Saturday, 15 May 2021

Kamala ikävä kahvilaan

 

Jo yli vuosi elämää maailmanlaajuisen pandemian armoilla on kirkastanut pienten asioiden tärkeyden. Saksassa on eletty lokakuun lopusta asti lockdownin säännöillä. Esimerkiksi kirjakaupat olivat maaliskuussa hetken auki, sen jälkeen taas kiinni eikä ravintolassa tai kahvilassa ole voinut vierailla puoleen vuoteen. Lisäksi Kölnissä vallitseeyölllinen ulkonaliikkumiskielto. Kaupunki on aavemaisen hiljainen klo 21-05, mikä ei tosin ole vaikuttanut omaan elämääni mitenkään.

 

Mihin siis halajan, kun se joskus tulevaisuudessa vihdoin sallitaan? En tarvitse maailmanmatkoja tai aamuyöhön venyviä diskoiltoja, en hingu shoppailemaan tai edes elokuvateatteriin. Sen sijaan minulla on suunnaton ikävä kahvilaan. Ehkä siksi, että se konkretisoi tämän kummallisen vuoden: edes niinkin pieni asia kuin hetki kahvilassa kirjoittamisen ja maitokahvin parissa ei ole ollut mahdollista pitkään, pitkään aikaan.


Tartuinkin Paula Hotin kirjaan "Mustia syntejä. Kahvilaesseitä" (Avain, 2020) siinä toivossa, että sen tarjoamat mielikuvitusmatkat auttaisivat kahvilan kaipuuseen. Ja auttoivathan ne. 

Kevyeen ja lähes jutuselun omaiseen tyyliin kirjoitetut eri mittaiset esseet esittelevät niin eurooppalaisten kahviloiden historiaa ja kahvijuoman kehitystä kuin vertailevat toisiinsa kahvihetkiä Pieksämäen torilta Venetsiaan ja Lontoosta Helsinkiin. Jokaisen luvun alussa on sitaatteja kuuluisilta ihmisiltä ja kirjan lopussa luettelo "Kahvilaan lukemista kahvista ja kahviloista" eli kirjan esseiden taustatekstien listaus.


"Mutta nyt on aika pakata päiväkirjat takaisin kassiin, unohtaa historian suurmiehet, avata ovi ja astua sisään kahvilaan, jonka kerrotaan sijaitsevan samalla paikalla kuin tuo vuonna 1650 avattu -- uusi eurooppalainen instituutio, kahvila."


Hotin esseet ovat yhdistelmä historiallista tietoutta ja tunnelmointia. Hän on itse vieraillut jokaisessa kahvilassa, josta kirjoittaa, ja siten kuvailut ovat hyvin aitoja. Kahvikupin ääreltä hänen ajatuksensa lähtevät virtaamaan kaikkeen siihen, mitä kahviloissa on vuosisatojen ajan tapahtunut: miten moni tieteilijä tai filosofi on esitellyt ajatuksiaan ensimmäistä kertaa kahvilassa tai miten kahvilasta on kehittynyt taiteilijoiden kohtauspaikka. 

Tekstit soljuvat lukijan silmien edestä kuin kahviin kaadettu maito, ja niihin on helppo päästä sisälle, vaikka mukana on myös filosofista pohdintaa.  Kirjassa on vain 133 sivua eli se on kuin pieni välipala nautittavaksi kahvikupposen äärellä. Tästä kuitenkin ehkä pieni miinus: kepeä tyyli saa aikaan sen, että välillä tuntuu siltä, kuin lukisi johdantoa, jonka jälkeen alkaa itse aiheen käsittely, mutta luku loppuukin jo parin sivun jälkeen ja seuraavassa on uusi aihe. Teos on kuitenkin niin mielenkiintoinen yhdistelmä matkakirjaa, päiväkirjaa, sitaatteja, historiaa ja kahvitietoutta, että suosittelen sitä kaikille, jotka kaipaavat nojatuolimatkalle.


"Voimme aloittaa istahtamalla aloillemme, pysähtymällä kahvilaan. Voimme aloittaa ottamalla esiin kirjan tai kynän ja paperia tai vain tuijottamalla ulos ikkunasta. Ehdottomasti on pidettävä puhelimet suljettuina taskuissamme, jätettävä tekniset työvälineet kotiin ja muistilistat rypistymään kassin pohjalle."


Olen tavannut käydä lähikahvilassamme aloittamassa uuden kirjoitusprosessin ja sitten viimeistelemässä tekstin. Olen surrut kovin, miten tämän idyllisen kahvilan sulkuaikana käy, mutta todennut, että se porskuttaa niissä raameissa, mitkä ovat mahdolliset. Päivällä kotityöläiset hakevat sieltä lounasta, aamuisin ja iltapäivisin ovelle muodostuu take away - kahvejaan odottavien jono. Myöhäisiltapäivänä saattaa jokunen drinkkilasikin ilmestyä tiskin takaa. Mutta ei se silti ole läheskään sama kuin juomien nauttiminen viihtyisässä kahvilatilassa.

Ehkäpä maailma taas aukeaa ja pääsen aloittamaan seuraavan Hiljan (numeron 7!) kirjoittamien taas tutussa kahvilaympäristössä kevyen puheensorinan soljunnassa ja kahvinkoneen suhinassa. Tai paeta hetkeksi toisiin maailmoihin Paula Hottin lähdeluettelolistan kirjojen avulla.

 

****Arvostelukappale saatu kustantamolta. Kiitos!****

Tuesday, 11 May 2021

Mama-äiti ja muita kielen ilmiöitä

Meillä asuu nykyään mama-äiti. Äidin kieli on suomi mutta mama osaa puhua myös saksaa, sillä äiti-mama puhuu Toivolle suomea mutta melkein kaikille muille saksaa. Se tarjoilee aamuisin puuroa ja juo teetä isosta kupista, joka otetaan aina mukaan, kun istutaan sohvalla lukemassa kirjoja. Joskus mama-äiti hapuilee sanoja molemmilla kielillä, sillä se ei osaa täydellistä saksaa ja unohtelee välillä myös suomeksi. Siksi on ehkä parempi käyttää molempia termejä, jotta viesti varmasti menee perille, tuumaa Toivo.

 

Muksu on vuoden ja kymmenen kuukautta, ja ottaa niin suuria harppauksia kielelliseen maailmaan, että jopa perhepäivähoitaja on ihmeissään. Lapsi makustelee ja kokeilee joka päivä uusia sanoja ja harjoittelee jo osaamiensa lausumista. "Runterfallen", "drauf" ja "Brei" ovat suosikkeja, koska niissä päässe soristamaan jonkinsortin r-kirjainta. Muita tällä hetkellä taajaan kuultavia sanoja ovat myös "betonipumppu", "alas" ja "itse".

 

Eikä ole syytä unohtaa oman tahdon ilmausta "nein", jota toistellaan joskus ihan vain huvin vuoksi ja leikisti osoittamaan, että omat rajat alkavat muodostua. Suomen ei-sana ei ilmeisesti tunnu tarpeeksi jämptiltä vielä.


Useampisanaisia ilmaisuja ovat esimerkiksi "Papa arbeiten", "mitä Toivo tekee", "papa mukaan", "Toio takas", ja "Milch haben". Minun seurassani poika käyttää enemmän suomea kuin saksaa, mutta saksankielinen ympäristö kuuluu siinä, että saksankielisiä ilmaisuja on tällä hetkellä käytössä enemmän kuin suomea. Joskus kyse on myös helppoudesta: "Bagger" taipuu kielen päällä helpommin kuin suomen "kaivuri".

Vähän aikaa sitten lapsi erotteli ensimmäisen kerran, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Hän ei saa tuttia kuin nukahtamiseen ja suurimman kriisin yllättäessä. Sellaisia ovat olleet viimeaikaiset väsyneen lapsen uhmapuuskat. Säätelemme tutin käyttöä, joten lapsi tuli ensin pyytämään minulta tuttia, "Missä tutit" ja kun kieltäydyin antamasta, kuulin hänen pian sanovan papalle toisessa huoneessa "Schnuller". Myös maitoa kysytään eri kielillä sen mukaan, kenelle pyyntö esitetään. Nämä ovat pieniä asioita, mutta kuitenkin niin siistejä. On mahtavaa päästä seuraamaan, miten pienet aivot  hahmottavat maailmaa ja kieliä.


Yhtenä päivänä lapsi osoitti papan vihreää reppua ja sanoi "kaunis reppu". Minä siitä miettimään, mistä hän tietää sanan kaunis ja sitten, miksi käytti sitä näin. Pian minulle valkeni, että hän käänsi suoraan saksasta suomeen, sillä saksaksihan kaikki on aina schön. Tämäkin huomio oli mama-äidistä erittäin kiinnostava, sillä kielen kehittyminen ei tarkoita vain sanojen ottamista haltuun vaan erilaisten sanontatapojen ja kielen käytänteiden omaksumista. Toinen tästä kielivä asia on lapsen tapa pyytää minulta jotain sanomalla "Kiitos äiti". Saksaksi hän varmaan sanoisi näissä kohdissa "bitte mama", mutta suomessahan ei tällaista kohteliaisuussanaa ole.


Onneksi mama on vihdoin saanut taas rinnalleen äidin ja viime aikoina äiti on itse asiassa yleisempi puhuttelumuoto kuin saksan mama. Tuntuu mahtavalta olla jonkun pienen äiti ja päästä seuraamaan, miten ihminen kasvaa.


Saturday, 17 April 2021

Staycation kotinurkilla

 Olo on hassu ja jotenkin irtonainen. Vähän samanlainen kuin silloin, kun jätin parikuisen vauvan papalle ja karkasin tyttöjen kanssa illalliselle. Silloin olisi tehnyt mieli heilutella vapautuneita käsiä ratikassa. Nyt taas huvittaisi mennä parvekkeelle kailottamaan, jotta koko maailma kuulisi: Tuleva yö on ensimmäinen yksin poissa kotoa sitten lapsen syntymän. Poika on reilut 20 kuukautta, joten voitte uskoa, että tätä hetkeä on odotettu. 


Jos korona ei olisi muuttanut maailmaa, olisin nauttinut yksinäisestä yöstä jo vuosi sitten. Minulle oli suunniteltu ja järjestetty luentatilaisuuksien sarja, joka olisi vienyt minut pois kotoa kolmeksi yöksi. Kaikki kuitenkin peruuntui ja siirtyi hamaan tulevaisuuteen eli ei taida koskaan toteutua. Myöhemmin ajateltuna silloin olisi ollut hieman aikaista lähteä ja tavallaan olen ihan tyytyväinen, ettei mies joutunut kokemaan äidinpojan viihdyttämistä.


Syksyllä taas oli tarkoitus karata ystävän kanssa viettämään yhteistä hotelliviikonloppua johonkin lähipaikakkunnalle. Se oli 40-vuotislahjani hänelle, ja sen tarkoitus oli vapauttaa meidät hetkeksi perheistä. Emme olleet saaneet aikaiseksi sopia viikonloppua, kun korona sulki hotellien ovet lokakuun lopussa, ja kiinnihän ne ovat edelleenkin.


Talven aikana ehdin siis useamman kerran marmattaa lähipiirille siitä, että mies on lapsen syntymän jälkeen viettänyt lukuisia viikkoja yksin, kun me olemme olleet Suomessa tai kun hän on käynyt yksin sukuloimassa maan pohjoisosassa. Kadehdin jopa hautajaismatkaa, koska se olisi tarkoittanut tuntien yksin oloa junassa, joita rakastan, keskeytymättömiä yöunia ja aikuisten seuraa.

 

Kun jälleen kerran valitin ystävälle, että en koskaan pääse pois kotoa tai nukkumaan kauemmas lapsesta kuin naapurihuoneeseen, hän katsoi minua ja tokaisi, että hän on kohta kuukauden kotimaassaan. Meillähän on avaimet ja vastuu kastella kukat, joten ihan hyvin voimme viettää asunnossa muutenkin aikaa. Siihen loppui valitukseni.

Täällä sitä nyt siis istutaan, neljänsadan metrin päässä kodista, miehestä ja pojasta ja juodaan skumppaa. Vähän jännittää, jos sitä ei osaakaan nukkua, kun se vihdoin  on mahdollista. Mielessä on myös monta ajatusta, mitä nyt voisi tehdä, kun kukaan ei odota nukuttamaan tai aamunsarastuksessa kanssaan leikkimään. Toisaalta odotan jo aamua, jolloin aion keittää kupillisen teetä, ottaa sen sänkyyn ja lukea  hetken rauhassa.

 

Aina ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään. Ehkäpä vain istun tässä hetken, seuraan hämärän lasketumista ystävän parvekkeen ylle ja juon skumppaa. Eikä täällä nyt ihan yksin tarvitse olla: ystävän asunto on täynnä upeita viherkasveja, jotka ovat onneksi hiljaista seuraa mutta varmasti hyviä kuuntelemaan.

 

Heippa nyt, sillä on kiire olemaan!  

Wednesday, 10 March 2021

Mitä Kummaa - Suomen myydyimmät lastenkirjat 2020

 Tilastoja, listoja ja numeroita... Tarkkaan seurattu kirjakauppa-ala julkaisee tammikuun lopussa kovasti odotetun listauksen: Suomen myydyimmät teokset lajeittain. Jokaiseen listaan mahtuu 20 nimikettä, ja moni niistä seisoo paikallaan odotetusti. Listan kertymistä on nimittäin voinut seurata Kirjakauppaliiton kuukausilistausten ja kirjastojen varatuimmat -tiedotusten mukana, ja kyllähän mediakin näyttää, minkä teoksen ympärillä kuhisee.

 

Itseäni kiinnostaa tietysti kovin, miltä lastenkirjallisuuden puolella näyttää, mutta lista saa usein hieman surulliseksi. Ensinnäkin sitä hallitsevat vuodesta toiseen samat suuret kaupalliset nimikkeet ja uusien tekijöiden ja pienempien kustantamoiden on aina vain vaikeampaa päästä top-kymppiin.

 

Toinen listauksessa hätkähdyttävä asia ovat myyntimäärät. Vain KOLME vuonna 2020 julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuuden alaan kuuluvaa teosta ylitti 10 000 myydyn nimekkeen rajan, ja 20 parhaan joukkoon pääsyyn riitti 4500 myytyä nidettä. Mielestäni se on vähän. 

Toki täytyy muistaa, että viime vuosi oli korona-aikaa, joka liimasi ihmiset koteihinsa ja vähensi kirjakaupoissa kiertelyä. Täällä Saksassa kirjakaupat olivat keväällä pari kuukautta kiinni ja nyt talvellakin melkein kolme. Viime vuonna ei pidetty kirjamessuja, joista moni nappaisi mukaan spontaaneja kirjaostoksia ja jotka näkyvät kustantamoilla mukavana myyntipiikkinä.

 

Myytyjen niteiden määrässä näkyy varmasti myös lukuaikapalveluiden suosio. Moni lukee tai kuuntelee kirjan kuukausimaksullisessa portaalissa eikä hanki kirjoja kotiin. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, koska onhan hienoa, että palvelut tuovat kirjat yleisön saataville. Näin kirjailijan näkökulmasta voin kuitenkin sanoa, että nämä portaalit romahduttavat kirjailijan tulot. Kirjailija saa ostetusta niteestä pari euroa mutta portaalin kautta maksettu korvaus saattaa typistyä muutamaan senttiin per kuuneltu teos. 

 

Mutta palataanpa siihen vuoden 2020 myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen listaukseen. Sen nähdessäni sain tällä kertaa yllättyä iloisesti. Mitä kummaa! Listan jaetulla 10. sijalla keikkuu nimittäin uuden ja tuoreen kustantamon nimike. Eikä siinä vielä kaikki. Listan sijoilta 13. ja 17. löytyy kaksi muutakin Kumma-kustannuksen teosta. Kaikki listat löydettävissä täältä.


Kumma-kustannus on lasten- ja nuortenkirjojen kustantamo, jossa uskotaan satuihin ja tarinoihin. Se toimii Jyväskylässä yhdessä sisarkustantamoidensa PS-kustannuksen ja Tuuma-kustannuksen kanssa. Sen viime vuoden myydyimpien listalle kohonneet teokset ovat kaikki tunnekasvatukseen keskittyneitä kuvakirjoja - aihepiiri, joka on varmasti mietityttänyt koronavuonna ja saanut ihmiset googlaamaan apua.


Olen jo aikaisemmin kirjoittanut postauksen tunnekasvatukseen liittyen, jossa vinkasin kahdesta Kumman teoksesta, joten seuraavassa keskityn kirjaan, joka jakoi sijan myydyimpien kirjojen listalla yhdessä Mauri Kunnaksen kanssa. Riikka Riihosen ja Kaisla Suokkaan kirjoittamassa ja Mira Piitulaisen kuvittamassa kuvakirjassa Aada ja kiukkuleijona opetellaan kesyttämään kiukku. 

Seitsemänvuotias Aada on tosi vihainen, sillä pikkuveli Aapo on rikkonut hänen lempilelunsa. Lastenhuoneeseen iskee pyörremyrsky ja paikalle saapuva äitikin saa melkein lelusta. Aada pakenee eteisen kaappiin, mutta onneksi äidillä on aikaa jutella. Äiti kertoo kiukkuleijonasta, joka kasvaa ja pienenee sen mukaan, miltä Aadasta tuntuu, ja joka saa heittelemään leluja ja tekemään tyhmyyksiä. Siksi kiukkuleijonan kesyttäminen on tärkeää.


Äiti ja Aada ryhtyvät miettimään keinoja kiukkuleijonan varalle. Ensin Aada piirtää leijonan kuvan, ja sitten Aada ja äiti miettivät, mistä tunnistaa, että leijona on pääsemässä karkuun. Lopulta Aada oppii hallitsemaan leijonansa ja voi opettaa taitonsa myös pikkuveli-Aapolle.


Raikkaasti kuvitettu teos on lapsentajuinen ja antaa selkeät välineet kiukun käsittelyyn. Lukija voi tehdä kiukkuleijonan kesyttämiseen tähtääviä tehtäviä itsekin, ja raikkaasti kuvitetun teoksen loppuosassa on vielä useamman sivun kokonaisuus aikuiselle kiukun merkityksestä ja kiukunsiedosta. Kokonaisuus on selkeä ja eheä ja sen parissa voi työstää kiukkua hyvin eri-ikäisten lasten kanssa. Voisin kuvitella kirjan tarjoavan mukavaa puuhaa ja pohdittavaa niin päiväkotiryhmään kuin koteihinkin enkä ihmettele suosiotaan.

Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, Riikka Riihosen ja Minna Koskisen kirjoittama ja Mira Piitulaisen Kuinka kiukku kesytetään (PS-kustannus) tarjoaa lisätietoa lasten aggressiokasvatuksesta. Selkeästi koottu teos tietoa aggressiosta, lapsen kehitysvaiheista, ongelmallisen käytöksen tunnistamisesta sekä aikuisen roolista kiukun kesyttäjänä. Luin tästä erittäin kiinnostuneena 1-2-vuotiaan lapsen tunnesäätelyyn liittyvän osion ja tulen varmasti vilkaisemaan muita lukuja tarkemmin, kunhan lapsi kasvaa. 


Kumma-kustannuksen uusin katalogi on täynnä toinen toistaan taianomaisempia ja herkullisemman näköisiä satuja ja kirjoja, joten suosittelen vilkaisemaan, jos kaipaat uutta luettavaa.


**** Kirjat saatu arvostelukappaleina.

Saturday, 6 March 2021

Korona-ajan selviytymiskeinot

Maailmanlaajuinen pandemia on jatkunut pian vuoden eikä loppua näy. Tunteiden vuoristoradassa on menty hätääntymisestä ja panikoinnista toiveikkuuden kautta turtumiseen ja turhautumiseen. Saksassa on noudatettu poikkeusoloja marraskuusta asti. Kovassa lockdownissa on oltu joulukuun puolivälistä saakka, mutta vaikka luvut on saatu parantumaan, virus ei ole katomassa minnekään. Kouluja ja päiväkoteja onkin alettu avata, koska ihmisten kestokyky alkaa olla rajoilla.


Olen viime aikoina huomannut, että kulunut vuosi on vaikuttanut henkiseen hyvinvointiin. Itselleen pystyy pitkään perustelemaan, miten hyvin asiat kaikesta huolimatta ovat, mutta on paljon päiviä, kun tajuaa, etteivät asiat oikeasti ole hyvin eikä tätä kaikkea jaksaisi kestää enää hetkeäkään. Että haluaa nähdä ystäviä, jotka asuvat kaupungin toisella laidalla tai toisissa kaupungeissa tai maissa. Haluaa lähteä ravintolaan ja elokuviin ja sopia kirjailijavierailuja, joissa lapset eivät ole vain liikkuvia kuvia. 


Ei jaksaisi, miettiä saako näin tehdä, ja vaikka saisikin, onko juuri tällä tilanteella seurauksia.

Monet ovat kehittäneet selviytymiskeinoja ja pakon sanelemina löytäneet elämäänsä uusia harrastuksia tai juttuja, joita voi tehdä sallitun rajoissa. Eräs ystävä on laihduttanut liikkumalla 15 kiloa, kun lomamatkojen paikat ovat täyttyneet kotiseutumatkailulla pyörän selässä. Facebook taas vilisee mitä upeampia villapaitoja ja kuviosukkia, joiden tekemiseen on vihdoin löytynyt aikaa. Tavallaan tällaisessa pakkopysähtymisessä on myös omat hyvät puolensa.

 

Minun kotoisat harrastukseni ovat tänä talvena liittyneet nautintoaineisiin. Olen kompensoinut tilannetta muun muassa gluteenittomilla tacosipseillä ja gin toniceilla. Kun illalla  täyden päivän päälle nautin sohvalla vapaahetkestä iltadrinkin parissa ja mies nosteli kulmakarvojaan, totesin, että kuningataräitikin eli yli satavuotiaaksi ja joi giniä joka päivä.

 

Sittemmin pyysin, ettei mies enää osta minulle sipsejä, ja kun kirja valmistui, aloitin alkoholittoman kuukauden.


Rakastamieni viikonloppureissujen tilalle on pitänyt keksiä muuta, sillä tulen hulluksi, jos en aina joskus pääse pois tästä kaupungista. Viime kesänä saimme onneksi usein viettää päivää ystävien puutarhoissa tai parvekkeilla ja aloittelimme jo perheen yhteistä pyöräharrastusta, joka kuitenkin on odottanut kevään lämpenemistä. Toivo tuntuu viihtyvän kyydissä hyvin, ja pidämme molemmat pyöräilystä, joten iltapäiväretkistä on nyt tullut viikonlopun peruskauraa. 


Viime sunnuntaina ajoimme naapurien kanssa viiden kilometrin päähän metsäpuistoon. Me olimme keittäneet kahvit, he tuoneet kakkupaloja, pojat leikkivät syksystä jääneillä lehtikasoilla ja kepeillä ja minä istuin viltillä naama auringossa ja unohdin hetkeksi ajan ja paikan. Muutaman tunnin retki tuntui täydelliseltä lomahetkeltä, enkä muista pitkään aikaan päässeni niin ulos vallitsevasta kuplasta kuin tuolla kevään lämmittämällä ruohikolla.


Tänään pakkasimme jälleen kahvit termokseen ja suuntasimme Reinin rantaa etelään, vaikka sää olikin huomattavasti viime viikonloppua viileämpi. Pyöräväylä seuraili Reinin mutkia emmekä valitettavasti olleet reitillä ainoita. Onneksi huvipyöräilyssä ei ole kiire minnekään.

 

Noin kymmennen kilometrin jälkeen saavuimme Krokodil-laivalle, joka kuljettaa 12 matkustajaa kerrallaan joen yli. Matka maksoi 2,50€ pyörän kanssa ja kesti pari minuuttia, mutta sen verran kuitenkin, että lapsi ehti pelästyä moottorin kolinaa mutta rauhoittua taas. Yksikään silta ei ylitä Reiniä Kölnin ja Bonnin välissä, mutta tämän pikkupurkin lisäksi myös lähempänä Bonnia on  mahdollisuus lauttamatkaan.

 

Reinin toiselta puolelta bongasimme tyhjän puistonpenkin ja levitimme päiväkahvit viltin päälle. Aurinko paistoi, leveän joen vesi kimmelsi ja mutkan takaa putkahti silloin tällöin muutama rahtilautta. Yllättävän moni meloja oli uskaltautunut myös jokeen. Hetki oli aika täydellinen.


Kun Toivo oli saanut hetken aikaa juosta ja kahvikupit olivat tyhjnenneet, jatkoimme joen vastarantaa takaisin Kölniin. Reinin sillä puolella kulkee hyvin asfaltoitu kevyen liikenteen väylä, mutta se oli varsin tukossa kävelijöitä, joten pyöräily tarjoili samalla myös pujottelua. Jouduimme ylittämään Reinin moottoritiesillän kautta. En pidä sillan melusta ja jalankulkijoiden väylän reunassa on vain matala kaide ennen Reiniä, joten pyöräilen siellä aina polvet huterina.


Pyöräilimme lopuksi vielä kotipuiston ohi ja tuntui niin mukavalta, että olimme nähneet jotain muutakin kuin samat tutut puut kuin arkipäivinäkin. Tällainen retki teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin, jos sallinette tällaisen ylevän ilmauksen. Huvittavaa on toki se, että vaati koronan, ennen kuin aloin tutkia lähiseutuja pyörällä ja tajusin, miten lähellä on pääsy metsään, jos vain tietää paikat.

 

Millä keinoilla sinä olet selviytynyt poikkeusoloista?