Wednesday, 16 October 2019

Rückbildung on vakuutuksen lahja äideille

Kuva: Pixabay
Selkää särkee, hartioita pakottaa, lonkat vinkuvat ja jalkapohjatkin tuntuvat oudoilta. Täytyy sanoa, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa ovat olleet fyysisesti haastavampia kuin koko raskausaika. Ajoittain olen ollut ihan romuna ja lapsuuden balettitunneilta asti rakennettu korsetti on hävinnyt raskauden myötä.

Onneksi sitä on päässyt rakentamaan uudelleen Rückbildung -kurssilla tai kuten minä sanon, äitijumpassa.

Ensimmäinen Rückbildung kokemukseni on ensimmäiseltä Kölnin talvelta. Olin aamulla aikaisin hereillä ja ajattelin reippaana tyttönä käydä jumpassa ennen töihin menoa. Tunnilla vallitsi kummallinen tunnelma. Naiset valittelivat liikkeiden välissä sitä sun tätä ja tunnin loputtua minulta kysyttiin, olivatko minunkin lapseni liikuntakeskuksen lastenhoidossa. Ja minä että ei minulla ole lapsia ja jumppaamaanhan tänne on tultu.

Kotona kämppikseni selvitti, että kyseessä ei ollut selkätunti, kuten minä olin nimestä päätellyt,  vaan palautusjumppa raskauden jälkeen.

En mennyt kurssille uudestaan.
Kuva: Pixabay
Tänä vuonna tuli viimein ajankohtaiseksi hakeutua kurssille ihan oikein perustein. Rückbildung on vakuutuksen maksama lahja tuoreille äideille. Saksassa on huomattu, miten monilla ikääntyvillä naisilla on ongelmia korsetin ja lantionpohjanlihasten kanssa, ja siksi naisia halutaan tukea synnytyksestä toipumisessa. 

Kurssi ja sen onnistuminen ovat hyvin paljon vetäjästä kiinni. Kursseja pitävät kätilöt ja liikunnanohjaajat, ja omani oli kätilöni vetämä. Se pidettiin perhekeskuksessa, ja paikalla oli lastenhoito. On kursseja, joilla liikkeet tehdään vauvan kanssa, ja iltakursseja, jolloin beibit ovat isien kanssa kotona. Lastenhoito ja aamupäiväaika tuntuivat kuitenkin kivalta vaihtoehdolta. Valitettavasti poikani tarvitsee paljon virikkeitä tai ruokaa, joten jouduin joka tunti hyppäämään hänen luonaan, mikä  oli harmillista.

Kahdeksan viikkoa kestänyt kurssi oli kuin kehonhuoltotunti pilates-vaikutteilla. Painopiste oli keskivartaloa vahvistavissa liikkeissä yläselkää ja hartiaseutua unohtamatta mutta monesti töissä oli koko keho. Intensiteetti meni toistomäärien edelle, mutta silti tuli hiki. Useammin kuin kerran sain lihakseni kipeäksi vaikka tahti ei ollut tappava.

Apuvälineinä käytettiin kaikenlaista kepeistä ilmapalloihin - ilmapallon puhaltaminen oli ensimmäiselle kerralla oudon haastavaa. Monet liikkeet ovat sovellettavissa kotioloihin, ja Esther muistuttikin arjen tilanteista, joissa kannattaa hakea apua ja tukea lantionpohjasta asti. 

Ryhmämme oli hauska, tunnit leppoisia mutta tehokkaita ja kaikkia harmitti, että kurssi loppui. Viimeisenä liikkeenä pääsimme jo lankutukseen asti. Vaikka jossain vaiheessa vaikutti siltä, ettei palautuminen lähde liikkeelle ollenkaan, keho tuntuu taas enemmän omalta. Joogailen usein kotona iltaisin, kun lapsi nukkuu, mutta seuraavaksi ajattelin mennä kokeilemaan joogatuntia, jonne voi ottaa vauvan mukaan. Siinä lienee tarpeeksi virikettä tälle virkeälle pikkumiehellekin.

Lue myös:

Sunday, 13 October 2019

Saksassa kätilö tulee kotiin

Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Vauva täytti tällä viikolla kolme kuukautta ja nyt oli myös kätilömme viimeinen kotikäynti. Olo on haikea. Kätilöni on kulkenut rinnallamme joulukuusta eli raskausviikolta 12 saakka, ja nyt lapsi on kätilöpalveluiden puolesta valmis.

Saksassa ei ole neuvoloita, vaan niiden virkaa hoitavat yksityiset kätilöt ja lapsen synnyttyä yksityiset lastenlääkärikeskukset. Saksan kätilöpula on yleisessä tiedossa, joten kätilö kannattaa etsiä heti, kun raskaustesti näyttää positiivista. Itse soitin raskausviikolla 8. eli marraskuussa lähellä sijaitsevaan kätilökeskukseen, mutta heillä ei ollut enää vapaita henkilöitä heinäkuuksi (!).

Lähetin raskausviikolla 10. hakemuksen Kölnin Hebammennetzwerkiin, josta freelance-kätilöt poimivat asiakkaansa. Sainkin sitä kautta pian yhteydenoton ja sovimme tutustumiskäynnin. Sen tarkoitus oli selvittää, tulemmeko juttuun, ja toisaalta halusin ylipäänsä kuulla, mitä kätilön toimenkuvaan kuuluu.

Ja niin Esther Braun tupsahti elämäämme. Hän tuntui heti sympaattiselta, ja koska tiesin, että kätilöt ovat kiven alla, sanoin heti, että tämä on hyvä. Ja niin olikin.

Kätilöiden tärkein työ sijoittuvat lapsen ensimmäisiin elinviikkoihin, mutta he tekevät myös raskaudenseurantaa. Periaatteessa vain ultraäänet täytyy käydä tekemässä lääkärissä, kaiken muun voi kätilökin tehdä. Minulla on gynekologi, mutta oli silti mukavaa, että Estherkin kävi noin kerran kuussa juttelemassa ja seuraamassa raskauden etenemistä. Se oli hyvä siksikin, että en ulkomaalaisena tunne paikallisia systeemejä ja sain esittää myös tyhmiä kysymyksiä. Lääkärillä kun oli harvoin aikaa vastata kaikkeen mahdolliseen.

Täytyy sanoa, että kätilön kotikäynnit olivat aivan luksusta. Olen kirjoittanut niistä myös täällä. Kätilö seuraa vatsan kasvua ja kohdun pituutta ja taitavimmat voivat käsillään tunnustelemalla kertoa, miten lapsi vastassa on ja mitä hän tekee. Hienoa oli voida maata omassa sängyssä ja kuunnella rauhallisia sydänääniä. Parasta käynneissä olikin juuri kiireettömyys.
Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Kun laskettu aika lähestyi, kävin joka toinen viikko lääkärissä ja joka toinen viikko Esther tarkasti syntyvän tilan. Hän oli myös hyvä henkinen tuki latenssivaiheen päivinä, kun odotin synnytyksen käynnistymistä. Kätilöni tekee työvuoroja myös synnytyssairaalassamme ja haaveeni oli, että hän olisi töissä silloin, kun meidät kirjataan sisään. Näin ei lopulta käynyt, mutta ei se haitannut, sillä kaikki meni nopeasti ja hyvin.

Lähdimme kotiin viisi tuntia synnytyksen jälkeen, koska tiesin, että Etsher tulee heti seuraavana päivänä käymään ja voi hoitaa tutkimukset, jotka yleensä tehdään sairaalassa. Niin sanottu Wochenbettbetreuung kestää 12 viikkoa synnytyksen jälkeen ja tänä aikana kätilön voi käydä 16 kertaa. Lisäkäyntejäkin on mahdollista saada, jos syyt ovat hyvät.

Ensimmäisellä viikolla Esther kävi joka päivä, seuraavalla viikolla kolmesti ja sitten kahdesti. Sen jälkeen käynnit harvenivat ja niitä sovittiin tarpeen mukaan. Koska meillä on mennyt kaikki hyvin, kaikkia kertoja ei kai lopulta tarvinnut edes käyttää.
Kuva: Nicole Müller lichtausbeute.de
Minun kätilöni on hoitokokonaisuus. Olen saanut ruokavinkkejä, hän on naksauttanut lukon selästäni ja antanut rautatuotteita kokeiltavaksi. Akupunktiota emme ehtineet kokeilla, kun lapsi tuli ajallaan. Olemme tapaamisten aikana puhuneet muun muassa Unkarin poliittisesta tilanteesta, kirjallisuudesta, kielistä ja lasten kasvatuksesta, kantoliinoista ja viineistä.

Parasta Estherin käynneissä on ollut niihin liittynyt intiimiys ja luottamuksellisuus. Raskausaikana oli ihana jakaa tuntemuksia ja synnytyksen jälkeen se vasta tarpeen olikin. Ensimmäisinä päivinä me tuoreet vanhemmat istuimme pölähtäneinä sängyssä, kun Esther liittyi seuraamme. Käyntien jälkeen oli aina hieman varmempi olo. Kätilö ei käykään vain lapsen takia vaan myös vanhempien hyvinvoinnista  huolehditaan. 

Jos joskus tulen uudestaan raskaaksi, en tarvitse kätilöä synnytystä edeltävään aikaan, koska lääkärikäyntejäkin on ihan tarpeeksi ja nythän tunnen jo systeemit. Mutta toivon, että saisin jatkaa äitinä oloa saman kätilön hoivissa, missä se on nyt saanut alkaa.

Esitin Estherille pari kysymystä tätä tekstiä varten:

1. Miksi Saksassa on kätilöpula?
Kätilön ammatti ei ole kovin houkutteleva ja siinä toimiakseen täytyy olla sydämen asialla. Työmäärä ei ole houkutteleva eikä kätilöiden koulutuskaan ole minusta kovin onnistunut. Tämä on käsityöammatti, joten teoreettisen opiskelun voisi jättää vähemmälle.

Yksi viime aikojen ongelma ovat myös kallistuneet vakuutusmaksut. Jos kätilö haluaa tehdä kotisynnytyksiä, vakuutus maksaa 9000-10 000 euroa ja vain harvat voivat sen hankkia.

Estherin arvion mukaan joka kolmas nainen löytää kätilön Kölnin alueella eli tilanne on todella paha. Monien sairaaloiden yhteydessä onkin päivystäviä kätilöpisteitä, joissa voi käydä, jos omaa "kotikätilöä" ei ole löytynyt.

2. Mikä on parasta työssäsi?
Parasta on nähdä, miten perhe syntyy. On mielenkiintoista seurata, kun vanhemmat löytävät omat roolinsa. Tietysti synnytys on myös hieno asia, sillä saan olla todistajana luonnon suurimmassa näytelmässä.

3. Entä raskainta?
Naisten odotukset ja niiden täyttäminen. Monilla kätilöillä on lisäkoulutuksia ja he voivat tarjota lisäpalveluksia, kuten akupunktiota tms. Kätilöiden peruspalveluihin ne eivät kuulu, mutta kaikilla ei ole realistiset odotukset kätilön suhteen.

4. Vinkki syysflunssan välttämiseen.
Keitä mantelimaitoa joko tuoreen (n. 5 cm pätkä) tai jauhetun (puoli teelusikallista) kurkuman kanssa. Siivilöi ja nauti.

Esther Braunin kotisivu on täällä.

Kiitos Esther <3 
Wednesday, 9 October 2019

Tänään on hyvä päivä


Ulkona on harmaata ja sadetta tässä odotellaan, mutta ruskan värit alkavat vihdoin vallata myös Kölnin. Lokakuun on tuonut tänne syksyn. Ilmat ovat viilenneet ja on taas syy polttaa kynttilöitä, kun illat pimenevät aina vain aikaisemmin.

Halusin tässä vain kertoa, että tänään on hyvä päivä. 

Pojalla on ollut viime aikoina intensiivinen vaihe, mikä tuntuu iltaisin, kun sekä minun että hänen tekee mieli huutaa, mutta erityisesti öisin, kun äiti ei voi olla liian lähellä ja on tarkastettava usein, että ruokaakin olisi tarjolla. Niinä öinä, kun lapsi on nukkunut, minä olen valvonut, koska nälkä. Imetys  on edennyt siihen vaiheeseen, että koko ajan saisi syödä, minkä meinaan unohtaa. Ja nälkä iskee öisin.
Mutta eilen illalla Toivo oli leppoisalla tuulella ja pelasi papan kanssa pleikkaa, jotta äiti sai joogata ja tehdä iltatoimet rauhassa, ja nukahti sitten heti, kun äitikin tuli sänkyyn. Sammutin minäkin valot  aikaisin - ja tiedättekö mitä? Nukuin aivan valtavan paljon. Toki jossain vaiheessa myös imetin, mutta en enää muista, milloin.

Ja tänä aamuna poika on esitellyt kaikki uudet taitonsa: tavaroihin tarttumisen ja naurun.

Ilmeisesti on aina niin, että hankalien päivien jälkeen meitä odottaa iloinen lapsi uusine taitoineen.

Erityisen hyvän tästä päivästä tekee kuitenkin se, että onnistuin ensimmäistä kertaa olemaan äitijumpassa tunnin loppuun asti. Toivo ei ole hyvä makoilemaan ja odottamaan äitiä eivätkä lastenhoitajat voi viihdyttää vain häntä, kun muutkin vauvat tarvitsevat huomiota. Mutta tänään kävin kesken kurssin vain kerran imettämässä ja ehdin takaisin juuri, kun lankutus alkoi. Kun kurssin jälkeen menin lastenhoitoon, poika näytti siltä, että olisi viihtynyt pidempäänkin. 
Tämä kaikki sai minut niin hyvälle tuulelle, että ostin kotimatkalla tällaisen ihanan kukan, jonka nimeä en ikinä muista. Nyt päivä jatkuu lounaalla ja yhteisillä päikkäreillä, ja jos hyvin käy, saan ehkä kirjoittaakin. Seuraava Hilja valmistuu hitaasti mutta varmasti ja antaa kivaa pohdittavaa näihin vauvantuoksuisiin päiviin. Vaikka en saisikaan tänään kirjoittaa, taidan kuitenkin iloita pojan nauru- ja jumppaharjoituksista ja yleisestä hyvästä olosta. 

Miten sun päivä on mennyt?
Thursday, 3 October 2019

Ulkomailla turvaverkko on rakennettava itse

En ole koko aamuna ehtinyt juoda kuin puolet aamukahvista, peti on petaamatta ja hiuksetkin vielä laittamatta, sillä poikanen ei pärjää hetkeäkään yksin sitterissä, vaan valitus alkaa heti, kun käteni irtoavat. Katson kellosta, että tunnin päästä tulee apua, ja huokaisen.

Meillä ei miehen kanssa ole kummallakaan sukulaisia Kölnissä. Minun perheeni asuu Suomessa ja miehen Pohjois-Saksassa, joten meillä ei ole täällä niitä tyyppejä, jotka innokkaasti ja luonnostaan ilmoittautuisivat auttamaan vauvan kanssa. Asuimme opiskeluaikana siskoni kanssa samassa kaupungissa ja minä olin lastenvahtina jos nyt ei viikoittain niin ainakin aika usein. Se oli antoisaa ja oli mukava tietää voivansa olla avuksi. 

Ulkosuomalaispiireissä olen seurannut sitä, miten kukakin on tämän ongelman ratkaissut. Vaikka vauva olisi helppo, elämä vauva- tai lapsiperheessä on intensiivistä ja joskus olisi kiva saada olla hetki kädet vapaina. Koska luonnollista turvaverkkoa ei ole, asiat on järjestettävä itse, päätin.

Meillä onkin nyt täällä Kölnissä ihana varamummo sekä naapuriapua. 
Olen asunut Kölnissä jo yli kahdeksan vuotta ja tunnen kaupungin suomalaispiirit hyvin. Olin jo ennen raskautumista miettinyt, miten mukavaa olisi, jos löytäisimme täältä suomalaisen varamummon. Eläkeikäisillä voisi olla aikaa tulla silloin tällöin avuksi ja olisi kivaa, jos lapsi kuulisi suomea muiltakin kuin minulta.

Tiedättekö mitä? Nyt meillä on varamummo <3 Uskalsin jo raskausaikana kysyä asemaan erästä suomalaista tuttavaa, jonka lapsenlapset asuvat kaukana, ja suureksi onnekseni hän sanoi kyllä.

Meillä on nyt sovittuna viikoittaiset aamupäivätreffit. Varamummo tulee kanniskelemaan ja viihdyttämään lasta, jotta minä pääsen hoitamaan asioita tai tekemään juttuja, joihin tarvitsee kaksi kättä. Eilen ehdin puolessatoista tunnissa käydä postissa ja kaupassa, viikata pyykit kaappiin ja uudet kuivumaan sekä pedata pedin ja laittaa hiukset kiinni, samalla kun vauva sai nukkua lämpimässä sylissä.  Hän ei tällä hetkellä viihdy yksin kovin hyvin eivätkä esimerkiksi vaunut toimi ollenkaan.

Toinen arkea piristävä asia ovat ihanat naapurit. Alakerrassamme asuu Toivoa kahdeksan viikkoa vanhempi poika vanhempineen. Heilläkään ei ole sukulaisia lähellä, joten meillä on paljon yhteistä. Olemme ottaneet tavaksi tehdä joskus arki-iltoina vuorotellen toisillemme ruokaa ja toisinaan me äidit syömme yhdessä lounasta vauvojen pyöriessä lattialla. Kunhan pojat vähän kasvavat, aiomme antaa toisillemme parisuhdeaikaa ja ottaa vuorotellen lapset hoitoon. Vastavuoroisuus on toiminut hyvin.

Ainakin näin aluksi olemme olleet onnekkaita eikä minulle ole tullut sellaista oloa, että viettäisin päiväni yksin tai että en koskaan saisi omaa hetkeä tai apua. Vielä en ole ehtinyt kadehtia niitä, joiden isovanhemmat tai sisarukset asuvat samassa kaupungissa. Olen asunut Kölnissä yli kahdeksan vuotta, ja olen varma, että ystäväpiiristä löytyy myös lastenvahteja, kunhan vain pyydämme.

Sillä vaikka Toivo kuinka ihana onkin, on mahtavaa saada joskus hetki itselleen. Seuraavan huudon jaksaa paremmin, kun väliin on tullut vähän happea. Ja onneksi alussa mainitsemiani huutoaamuja ei  ole kovin usein.
Tulevaisuudessa tulemme miettimään myös maksullisen lastenvahdin hankkimista, sillä lastenvahtiin sijoitetut eurot eivät varmasti mene hukkaan, jos ne auttavat arjen jaksamisessa. Olen myös päättänyt, että palkkaamme siivoojan sitten, kun palaan töihin. Kaikki keinot elämän helpottamiseksi ovat tervetulleita eikä minua hävetä hankkia niitä.

Millainen turvaverkko sinun perheelläsi on?
Monday, 30 September 2019

Vauvan nimeksi tulee eli ristiäiset

Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.

Ristiäiset ovat alkaneet.

Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.

Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!
Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin. 

Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.

Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.
Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.

Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme Toivo.

Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.


Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään. 

Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua. 

Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.

Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.
Tuesday, 24 September 2019

Kolme vuotta rakkautta ja haarukan jälkiä

Mies saapui eilen töistä kourassaan ihana leikkokukkakimppu. Itse asiassa olin vähän odottanut ja salaa toivonutkin sitä, sillä meillä oli eilen kolmevuotishääpäivä. Kolme vuotta sitten seisoimme Lahden maistraatin huoneessa kuuntelemassa minuutin litanian ja sanomassa tahdon. Tilanteen epäromanttisuus nauraattaa edelleen, ja olisin tietysti voinut ostaa kukkia itsekin, mutta mies ei olisi ilahtunut niistä niin kuin minä.

Sillä sen vuodet ovat opettaneet, että minut saa onnelliseksi kukkakimpulla, miehen antamalla omaa aikaa ja lasin viskiä.

Ilokseni voin todeta, että tämä kolmas aviovuosi on ollut hyvä. Kulunut vuosi on ollut erilainen kuin ylipäänsä mikään aikaisemmin elämässä, sillä olin raskaana. Toki sekin vaikutti parisuhteeseen, mutta lähinnä liimana ja rakkauden vahvistumisena. Viime vuosi on ollut sisälläni kasvavan elämän ihmettelyä ja uusiin rooleihin valmistautumista. Erityinen. Raskauden alkua sai odottaa kauan, mutta kun se tapahtui, oli aika juuri oikea.
Toinen avioliittovuosi oli sen sijaan hankala. Kirjojen julkaisun myötä elämääni putkahti uusia asioita ja ihmisiä ja aloin opetella uutta roolia ja ammattia. Siinä voi kumppanin olla vaikeaa pysyä mukana, koska ei itsekään tiedä, mitä tapahtuu mutta se, mikä tapahtuu, tapahtuu nopealla tahdilla.

Myös kaksi keskenmenoa ja vauvahanke kuormitti molempia, vaikkakin hieman eri tavalla. Suhteemme kaikkien aikojen pahimmasta riidasta on jälki keittiön pöydästä: siitä meni kerran haarukka läpi, kun nainen ei osannut valita parempia sanoja vaan sanoi juuri ne loukkaavimmat.

Ehkä olemme tässä vuosien varrella vihdoin oppineet omat ja toisen rajat sekä niiden kunnioittamisen ja pahimmilta ylilyönneiltä voidaan nykyään välttyä. Tie on kuitenkin vielä alussa, ja kymmenen vuoden päästä tunnemme toisemme vieläkin paremmin. Ei tämä kolmaskaan aviovuosi täysin harmoninen ole ollut, mutta eihän elämä koskaan. Asiat olisivat tylsiä, jos ne olisivat liian helppoja. Vaikka me olemme pääasiassa tyytyväinen pari, aina tuleekin vastaan uusia tilanteita ja tarpeita, jolloin oman olemisensa ja käytöksensä saa pohtia uudelleen.

Mies ei edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään anteeksi, mutta tuoreet kukat toimivat aina.
Olin alkujaan ajatellut, miten kivaa olisi mennä hääpäivän kunniaksi syömään, mutta koska pikkumies on iltaisin hieman arvaamaton emmekä ole vielä kokeilleet lastenvahtia, päädyimme olemaan kotona. Itse asiassa päivä oli niin ohjelmoitu, että vauva nukkui alkuillasta sikeästi. Niinpä mies teki ruokaa ja minä joogasin hartiakipua pois. Juhla-ateriaan kuului lasi skumppaa ja sitten katsoimme kiipeilydokumentin vauvan hengaillessa sylissä ja babysitterissä.

Arkisesta juhlinnasta huolimatta tämä oli ehkä paras hääpäivä ikinä, sillä tämä oli ensimmäinen hääpäivä, kun meitä on kolme - ja onni on rauhallista ja syvää.

Ja tänään tasan kolme vuotta sitten juhlittiin häitä. Kuvia juhlista esimerkiksi täällä ja täällä
Thursday, 12 September 2019

Minä en ole täydellinen äiti

Postilaatikossa odotti eilen mukava yllätys. Isosta kirjekuoresta putkahti töppöset, pari villamyssyä ja villasukat. Kesäsäiden viilettyä syksyksi tajusin nimittäin, ettei vauvallani ole yksiäkään villasukkia eikä juuri muitakaan villavarusteita. Minä en nimittäin ole sellainen äiti, joka kutoo. 

Jäin miettimään, millainen äiti minä olen. Ja millainen ylipäänsä on täydellinen äiti.

Pullantuoksuinen äiti on käsite, josta minulle tulee mieleen herttainen, hieman pyylevä ja kotona viihtyvä äitihahmo, jolla on lehmän hermot, lempeä katse ja joka pyöräyttää lämpimäiset kaiken muun kodinhoidon ohessa. Hän on sellainen täydellinen hahmo - ja myytti, sillä täydellistä äitiä ei liene olemassakaan.

Voin heti alkuun kertoa, että meillä pullat leipoo mies, sillä minä en ole koskaan ollut keittiöihminen.

Kirjoitin jo 7-vuotiaana päiväkirjaan ohjeistuksen tulevaa poikaystävää varten. Teksti alkaa sanoilla "Kun olen iso ja otan poikaystävän...", ja sen jälkeen seuraa listaus tärkeistä asioista. Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule kodinhengetärtä, sillä yhtenä kohtana on, että "Jos ei osaa laittaa ruokaa, niin opettelee." Kun mietin kaikkia menneitä poikaystäviä ja nykyistä aviomiestä, he ovat kaikki osanneet kokata ja viihtyneet keittiössä.

Tiesin myös jo pojan raskausaikana, että minusta ei tule täydellistä äitiä, joka omistautuu pelkästään lapselleen, vaan minulla pitää olla elämässä muutakin. Pyysin pojalta jo silloin anteeksi, ettei hän tule olemaan elämäni keskipiste vaikka rakas ja tärkeä onkin.
Lapsi on nyt kaksi kuukautta, ja minusta on ihanaa, että kirjailijajutut ja kirjoittaminen pyörivät kaiken aikaa tämän vauvailun taustalla. Kun minulla on hetki aikaa, vastailen sähköposteihin, kirjoitan blogia tai tartun keskeneräiseen käsikirjoitukseen. On myös ihanaa suunnitella syksyn kirjailijavierailuja. Nämä hetket ovat kullanarvoisia ja elintärkeitä, sillä en ole pelkästään äiti vaan minulla on muitakin rooleja.

En tiedä, miten tärkeitä muut roolit ovat saksalaisille naisille, sillä mammakerhoissa olen kohdannut ihmisiä, jotka lähes yllättyvät, kun heiltä kysyy ammattia tai roolia vauvavuoden ulkopuolella. Mutta tästä täytyy ehkä kirjoittaa erikseen.

Kun olen saanut hetkeksi upota omaan maailmaani, koen olevani parempi ihminen ja äiti pojalleni. Mieskin huomaa kotiin tullessaan, olenko saanut päivän aikana kirjoittaa vai en.
En halua tai aio kokea syyllisyyttä siitä, etten tule olemaan niin omistautuva äiti kuin jotkut toiset, sillä äitejä on monenlaisia eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti. Joka sellaista väittää, valehtelee. Mutta varmaa on se, että jokainen äiti on omalle lapselleen juuri se ainoa oikea. Ja vauvojen katseista päätellen aivan täydellinen. Kukin taaplaa tyylillään, sopisi tähän kohtaan hyvin.

Minunkin poikani tulee varmasti tottumaan siihen, että äiti leijailee välillä omissa ajatuksissaan ja juoksee sitten äkkiä tekemään muistiinpanoja. Minä en ole se äiti, joka kutoo lapselleni maailman kauneimpia villatakkeja, mutta onneksi on muita ihmisiä, jotka sen tekevät. Tämän villavaateasian ratkaisin kertomalla facebookissa, mitä tarvitaan, ja nyt meillä on villasukkia ja - myssyjä (KIITOS!).

Sen sijaan minä olen äiti, joka kirjoittaa lapselleen iltasadut.


Sinua voi kiinnostaa myös: