Saturday, 23 March 2019

Menestyskirjailija ei kun ensikertalainen Leipzigin kirjamessuilla

Ihmismassoja, nimmarijonoja, skumppatarjoilua ja cosplay-hahmoja... Leipzigin kirjamessut tarjoavat tätä kaikkea ja vielä paljon muutakin. Saksassa järjestetään vuosittain kahdet isot kirjamessut. Siinä missä Frankfurtin kirjamessut ovat ammattimessut, joilla myydään kansainvälisiä käännössopimuksia, Leipzigissa keskitytään kirjallisuuden lukijoihin. Leipzigin kirjamessuja pidetään nimenomaan yleisömessuina.

Minulla oli suuri onni päästä mukaan messuille Hiljan Saksan painoksen julkaisuviikolla. Kirjan virallinen julkaisupäivä oli perjantai 22.3. mutta esittelimme Hiljan kääntäjän Tanja Küddelsmannin kanssa teosta messuilla jo edellispäivänä eli torstaina. Tästä mahdollisuudesta suuri kiitos Finnland Institutille!
Leipzigin messukeskus koostuu viidestä hallista, joita yhdistää lasinen keskusrakennus. Hallista toiseen kuljetaan kapeita putkia pitkin, jotka kuulemma ovat viikonloppuna tukossa. Torstaina, messujen avajaispäivänä messujen sisäänkäynnille oli kymmenien metrien jono, joka kuitenkin liikkui sutjakasti. Lasiputkessa oli tungosta, mutta halleissa mukavan väljää, sillä tilaa tosiaan on.

Suurin ero Suomen kirjamessuihin oli se, että messukeskuksesta puuttuivat suuret ja meluisat lavat. Pieniä luentatilaisuuksia oli siellä täällä ja selkeästi toisistaan erotettuja ja rajattuja esiintymistiloja joka hallissa, mutta äänikulissi pysyi koko päivän rauhallisena. Ei siis tarvinnut kuulla samaan aikaan melua monelta lavalta ja yrittää itse puhua siihen päälle, vaan kaikelle oli oma tilansa.

Itse asiassa sellaisia massalavoja kuin Suomen kirjamessuilla ei koko messuilla edes ollut. Myös ruokapaikkoja ja vessoja oli hallien reunamilla tarpeeksi ainakin torstain yleisölle.
Messujen koosta kertonee se, että minua oli etukäteen opastettu ensimmäiseen tapaamiseeni niin, että sisäänkäynniltä pisteelle on noin kymmenen minuutin kävelymatka. Sinänsä hallit on järjestetty selkeästi ja etsimänsä löytää, jos tietää ständin numeron. Päiväni alkoi neuvottelulla toisen saksalaisen kustantamoni kanssa ja jatkui hengailulla Nordische Forumilla eli pohjoismaisia kirjailijoita edustavalla pisteellä.

Norjalaiset kirjailijat olivat siellä tänä vuonna erityisen isosti esillä, sillä Nordja on syksyllä Frankfurtin kirjamessujen päävieras.
Siellä sattui myös tähänastisen kirjailijanurani oudoin tilanne. Yhtäkkiä minulle työnnettiin käteen postikortin kokoinen lappu ja kysyttiin, olenko tämä henkilö. Kortissa oli netistä poimittu kuvani sekä Saksan Hiljan kansi ja niiden vieressä valkoinen tila, johon mies pyysi nimikirjoitustani. Näin hänen kädessään vastaavia kortteja myös muista kirjailijoista. Oliko kyseessä tosifani vai friikki, sitä en osaa sanoa.

Minua alkoi jännittää puoli tuntia ennen ensimmäistä esiintymistä. Olen kokenut esiintyjä, mutta esiintyminen saksalaisilla kirjamessuilla saksaksi on toki jotain aivan uutta. Onneksi kääntäjäni Tanja oli mukana. Hän oli miettinyt haastattelukysymykset etukäteen ja luki kirjan katkelmia saksaksi. Eniten minua taisi jännittää se, ettei ketään tulisi paikalle.
Kustantamoni WooW Booksin ständi.
Tämä pelko osoittautui turhaksi.

Noin parillekymmenelle hengelle varatut tuolit täyttyivät nopeasti ja istujien takana seisoskeli lisää kuuntelijoita. Kun pääsimme alkuun, en enää muistanut jännittää tai edes ajatella sitä, mitä kieltä tässä puhutaan. Yleisö oli sympaattinen, tilaisuus meni hyvin ja pääsin signeeraamaan ensimmäiset saksalaiset Hiljat.

Iltapäivällä kiertelin messuja ja ihmettelin paikalle saapunutta cosplay-porukkaa. Yksi messuhalli on varattu pelkästään mangalle, ja perinteenä on, että kirjamessuille pukeudutaan. Tietenkään en tuntenut näkemiäni hahmoja, mutta ihastelin asukokonaisuuksia ja huolellisesti tehtyjä asusteita. On villiä, kun eläkeläisten ja koululaisryhmien seassa kulkee sotureita, keishoja ja muita otuksia.


Valitettavasti keskittymiseni ei riittänyt ständien tarkempaan tutkimiseen, vaan lähinnä olemiseni oli vellomista. Mutta panin merkille yhden erittäin pitkän ja teinitytöistä koostuvan nimmarijonon, yhden punaviinitarjoilun ja kaksi skumppatilaisuutta. No, ensi vuonna sitten.
Meillä oli lounastauon jälkeen toinen esiintyminen, eri hallissa ja isommalla lavalla. Itse asiassa lavan koko vähän yllätti, mutta onneksi ei tälläkään kertaa tarvinnut puhua tyhjille tuoleille. Parasta oli, kun etualalle istahti lapsirivi. Kirjan esittely oli tälläkin kertaa hauskaa. Tanjan lukemista kuunnellessani tuumasin, että onpa tämä hauska kirja ja saksannoskin erittäin onnistunut. 

Tilaisuuden tuli taas kivaa palautetta, saimme muutaman pienen fanin ja pääsin signeeraamaan kirjojakin. Täytyy sanoa, että saksalaiset nimet tulevat aiheuttamaan vielä paljon ongelmia.

Messut sulkeutuivat klo 18, ja lähellä sulkemisaikaa alkoi olla jo todella väljää. Naulakolle ei ollut jonoja ja takaisin kaupungille ajaneeseen ratikkaankin mahtui. Päivä oli kuitenkin ollut sen verran pitkä ja askeleista täysi, että huomasin ensimmäistä kertaa konkreettisesti, miltä kasvavan mahan paino tuntuu. 
Toinen esiintymislavani.
Olin ajatellut käydä perjantaina uudelleen messuilla, mutta hotellissa iski sellainen lorvikatarri, etten päässyt aamupäivällä kuin kaupunkikävelylle. Lounaan jälkeen istuimme nimittäin Tanjan kanssa taas ratikassa, tällä kertaa suuntana kaupungin länsipuoli. Meillä oli vielä lukutilaisuus entisessä tapettitehtaassa, nykyisessä kulttuuri/taidetalossa. 

Ilma oli todella hieno ja kyseessä oli perjantai-iltapäivä, joten pelkäsin todella, ettei ketään tule. Mutta arvatkaa mitä? Paikalla oli lopulta reilun kymmenen hengen yleisö ja siitä yli puolet oli poikia. Juuri näiden hetkien takia kirjoitan: pojat härväsivät aikansa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että kaikki istuvat aloillaan ja tuijottavat Tanjaa, joka lukee Hiljan kesäseikkailuista erittäin elävästi. Minä istuin vieressä ja tein mielessäni tuuletuksia.

Saa sitten nähdä, millaiseksi Hiljan tie täällä Saksassa muodostuu, mutta ainakin näiden tilaisuuksien jälkeen tuli sellainen olo, että ihmiset pitivät kuulemastaan ja ihastuivat Nadjan mahtavaan kuvitukseen, joka erottuu täällä Saksassa positiivisesti edukseen. Sarjan seuraava osa julkaistaan jo syksyllä ja kolmosen aikataulusta neuvotellaan pian.

Leipzigin kirjamessutkin tekivät niin positiivisen vaikutuksen, että lähtisin sinne mielelläni uudelleen. Tuntui, että näillä messuilla pääsevät uudet ja vielä tuntemattomat kirjailijat ääneen ja yleisö tulee sillä mielellä, että nyt tutkitaan ja etsitään avoimesti uutta. Sekä kokeneet että debytantit saavat saman verran mainostilaa eivätkä massalavat hallinneet, kun tällaiselle tuntemattomalle suomalaisellekin kirjailijalle riitti kiinnostuneita kuulijoita jopa messujen aloituspäivänä.
Friday, 22 March 2019

Kuusi vuotta ja kymmenen kiloa myöhemmin

Meillä tuli miehen kanssa viikko sitten täyteen kuusi vuotta ensimmäisistä treffeistä. Koskaan ei ole tullut kysyttyä sitä kuuluisa "Alaksä oleen mun kaa" -kysymystä, joten pidämme tuota päivää vuosipäivänä. Nythän olemme jo naimisissa, joten yhdessäolo on jo muutenkin virallista. Olen kirjoittanut suhteemme alusta muun muassa täällä.

Kuusi vuotta on tavallaan pitkä aika ja samalla tuntuu, että tässähän on vasta alkuun päästy. Emme ole vielä ehtineet kyllästyä toisiimme tai yhteiseen aikaan, sillä siitä pitää elämä huolen. Kun eteen tupsahtaa säännöllisesti jotain uutta tai yllättävää, pitää parisuhdetta ja sen tilaakin arvioida uudestaan. Vaikka ruokapöydässä on haarukan jäljet muistuttamassa eräästä riidasta, ei ole koskaan tullut mieleen kyseenalaistaa meitä tai tätä juttua.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet meitä.

Tavatessamme mies oli graduaan viimeistelevä opiskelija, minä täysipäiväinen yliopistolehtori, joka ei ollut koskaan miettinyt, että kirjoittaisi vielä joskus kirjan tai pari. Asuin kämppiksen kanssa ja mietin, pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen. Vietin vapaa-aikani jumpissa, minulla oli saunakeskuksen kuukausikortti ja vilkas sosiaalinen elämä.

Nykyään mietin, millä ajalla sellaista korttia edes ehtisi käyttää saatikka tavata ystäviä, sillä aika itsessään on mennyt kortille. Sanon tähän vain, että sitä se tekee, kun alkaa tosissaan työstää tekstejä ja toimia kirjailijana.

Kuusi vuotta sitten mies ei vielä tiennyt, millaiselle uralle hän opiskelujen jälkeen päätyy, ja nyt hänellä on tärkeä asema pomonsa oikeana kätenä, työmatkoja ja tiiminjohtamista. Minusta taas on tullut osa-aikainen lehtori, joka uppoutuu arkisin elämään Hiljan ja hänen naapureidensa kanssa.

Voisi sanoa, että arkemme ja maailmamme ovat hyvin erilaiset, mikä toisaalta tarkoittaa, että puhuttavaa riittää, vaikka ymmärrystäkin kaivataan puolin ja toisin. Se, että toiselle aukeaa yhtäkkiä täysin uusi ura ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka tarkoittavat myös matkoja ja uusia ihmisiä, ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Syksyllä meidät yhteen liittänyt vauvaliima taisi tulla aika hyvään kohtaan.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei kumpikaan meistä ole enää siinä elopainossa kuin tavatessamme. Miehellä oli tuolloin takanaan mm. sairaalajakso, joka oli vienyt ruokahalun, ja minä käytin aikani kirjoituspöydän ääressä istumisen sijaan liikkumiseen. Tunnustetaan, suurin osa tämänhetkisistä kiloistani johtuu raskaudesta, joten tilanne ei ole aivan niin paha kuin miltä kuulostaa. Miestäkin vain nauratti, kun totesin, että tämä suhde on aiheuttanut minulle lähes kymmenen kiloa.

Kävimme treffeillä juhlimassa vuosipäivää eräässä Kölnin lempiravintoloistani. Sonder ei ole pettänyt kasvissyöjää vielä koskaan, sillä listalta löytyy useampi herkullinen tai jopa erikoinen vaihtoehto.
Sonder ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka pääruuaksi syömäni uunikasvikset eivät olleet kovin jännittävät. Niitä kompensoi alkuruokana ollut halloum maapähkinöiden ja granaattiomenan kanssa sekä jälkiruuaksi syöty matscha-juustokakku. Myös juomalista on innostava, sillä tarjolla on kotitekoisia limonadeja, jotka ovat enemmänkin raikkaita kocktaileja, sekä muutamakin alkoholiton gin.

Ruuasta ei nyt ole kuvia, koska ruuan kuvaaminen on haastavaa ja ruoka näyttää harvoin hyvältä kuvissa.
Tästäkö nyt sitten alkaa se seitsemäs vuosi, jonka pitäisi olla vaikea? Luulen, että meille se tuli jo etukäteen, sillä viides talvi oli raskas eikä viime vuosikaan ollut aivan yksinkertainen, mikä johtui lähinnä suhteen ulkopuolisista asioista. Mutta olisihan  sekin tylsää, jos elämä ja parisuhde olisivat vain tasaista lompsotusta päivästä toiseen. Siitäkin voisi tulla ongelmia.

Kuvat ovat ravintola Sonderista, jonka kotisivun löydät täältä.
Tuesday, 19 March 2019

Magnolia tarkoittaa kevättä

Jippii, kevät on täällä! Kölnissäkin on viime öinä menty vielä lähes pakkasen puolelle eikä päivälämpötilakaan ole kivunnut yli +10 asteen, mutta luonto on päättänyt, että nyt on kevät. Ja minäkin juuri eilen.

Työmatkani varrella on magnoliapuu, jonka kukkiminen aloittaa minun ajanlaskussani virallisen kevään. Viime viikolla satoi ja myrskysi, ja ehdin jo pelätä, miten puun käy, mutta eilen se tervehti minua tutun vaaleanpunaisena ja hattaraisena, kuten aina tähän aikaan vuodesta.
Tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista, joiden takia en kaipaa Suomen pitkää kevättä ja sitä aikaa, kun lumet sulavat ja luonto hiljalleen herää. Saksassa käy niin, että yhtenä päivänä huomaa, että aurinko paistaa pitkälle iltaan ja maisemaan on putkahtanut vaaleanpunaista.

Eihän kukaan voi käpertyä kevätmasennukseen, jos silmäkulmassa vilahtaa unelmienpunaista höttöä.

Maailma tarvitsee enemmän vaaleanpunaisia magnoliapuita ollakseen parempi paikka. Ja keväitä. Mutta varoituksen sana: näitä kuvia katsellessaan saattaa joutua tarttuvan keväthepulin valtaan. Loppuviikolle on luvassa jo reiluja lämpötiloja, ja se on hyvä, sillä minä olen jo valmis siirtämään talven sivuun ja siirtymään eteenpäin.

Tosin en odota innolla varsinaista kesää, jolloin Kölnistä tulee kuuma kuin kattila eikä ilma kierrä. Mutta seuraavat kuukaudet ovat vielä lempeitä.
Mistä sinun kevääsi alkaa?
Sunday, 17 March 2019

Raskausviikko 24

Raskausviikolla 24. kuudes raskauskuukausi alkaa olla loppusuoralla. Minun piti hiljattain googlesta tarkistaa tuo kuukausi, sillä lasken itsekseni viikkoja, mutta ulkopuoliset kysyvät vatsan huomattuaan lähinnä, millä kuulla olen. Nyt siis jo viimeistä viikkoa kuudennella kuulla!

Lapsen liikkeet tai ainakin niiden tunteminen ovat lisääntyneet viime aikoina hurjasti. Päivissä on eroa, ja olen jo huomannut, että toisina päivinä nukutaan ja kasvetaan, toisina taas myllätään ympäri vatsaa useamman kerran päivässä. "Toivo" tuntuu viihtyvän enemmän vatsan oikealla puolella, ja se taitaa olla hänen lempipuolensa nukkua.
En ole koskaan kuulunut niihin, joiden on pakko päästä koskemaan ja hipeltämään toisten raskausvatsoja, joten en ole koskaan ajatellut, miten lapsi siellä oikeasti on ja miltä se tuntuu. Viime kesänä tunsin ystävän vatsan läpi lapsen jalkapohjan, mikä lähes säikäytti, vaikka tietysti tiesin, että kummun sisällä on ihminen jalkoineen. En vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä niin selvästi.

Nykyään lempipuuhaani on vatsan painelu. Kätilöni näytti minulle viime käynnillään, miten lapsen paikan ja asennon voi tuntea, kun vatsaa painelee pehmeästi molemmilla kämmenellä. Yleensä nukkumaan mennessä tunnustelenkin, missä lapsi on, vaikka tuntee sen usein jo muutenkin, sillä hän ei ole enää ihan pieni ja huomaamaton. Siihen en kuitenkaan pysty, että voisin sanoa, missä asennossa lapsen raajat ovat, vaikka kätilöni sen aina käydessään minulle kertookin.

En tiedä, tottuuko siihen koskaan, että sisällä jumpsahtelee ja tömpsähtelee joku toinen oman tahtonsa mukaisesti. Nautin kuitenkin aina tuntiessani liikkeitä, sillä se varmistaa, että kaikki on kunnossa. Liian hiljainen päivä saa aina epäilykset nousemaan. 
Mies ei ole vieläkään tuntenut vauvan liikkeitä selvästi, koska kyse on ajoituksesta. Tuntuu siltä, että lapsi rauhoittuu heti tai pysähtyy kuuntelemaan, kun pyydän isäänsä kokeilemaan. Tai sitten kovin jumppatunti on sinä aikana, kun mies on töissä tai ei vielä tulossa nukkumaan.

Pari päivää sitten koin myös ensimmäisen vatsahikan, mikä on lukemani mukaan tavallista näihin aikoihin, koska lapsi treenaa hengittämistä lapsivedellä. Ensimmäisiä tömpsähdyksiä luulin potkuiksi, mutta kun ne jatkuivat tasaiseen tahtiin samassa kohdassa, totesin, että tämä on nyt sitä, ensimmäinen selkeästi tuntemani hikka. 

Voin kertoa, että olipa hassun tuntuista!
Olen jo jonkun viikon ajatellut, että voisin taas maistaa kahvia, jonka juominen loppui raskausviikon 7. pahoinvointiin. Tänään join ensimmäisen kahvini neljään kuukauteen, ja tiedättekö mitä? Se ei maistunut yhtään pahalta. Toki mies valmisti minulle vähän laihemman maitokahvin, mutta silti yllätyin. Tuskin alan juoda kahvia päivittäin, mutta oli miellyttävää huomata, että se ylipäänsä maistui.




Viime aikoina vallinneesta hyvästä olosta kertonee sekin, että viime viikolla ystävän lasissa ollut punaviini tuoksui yhtäkkiä ihan hyvälle. Tähän asti kahvi, tupakka ja alkoholi ovat olleet kaikista puistattavimpia tuoksuja, mutta eivät näköjään enää.


On myös jännittävää huomata, miten mahan kasvu etenee omassa tahdissaan mutta harppauksin. Viime aikoina vatsa on tuntunut vielä pieneltä, eivätkä kaikki ole sitä huomanneet. Tällä viikolla pari päivää alavatsalla tuntui selkeää venymistä ja kiristystä, ja nyt se on taas kasvanut. Jopa niin, että tänään saan korjata pyjamahousujen sivusauman, joka on jotenkin ratkennut. Tiedä sitten, mitä lapsi on yöllä touhunnut.






Lisää raskausjuttuja:
Friday, 15 March 2019

Lapsen sukupuoli on...

Kyllä, me halusimme tietää lapsen sukupuolen jo raskauden aikana. Tästä niin abstraktista vatsahahmosta tulisi siten enemmän oma persoonansa ja jotain konkreettisempaa kuin vain ajatus vauvasta. Nimi pitää Saksassa antaa sairaalassa heti syntymän jälkeen, joten sukupuolen tietäminen auttaisi senkin päättämisessä.

Lääkäri saattaa usein nähdä tai tunnistaa sukupuolen jo NP-ultrassa tai se voi vilahtaa muissa tutkimuksissa. Periaatteessa sen kertominen liian aikaisin on Saksassa kuitenkin laissa kielletty, sillä vanhemmat saattaisivat ryhtyä radikaaleihin tekoihin. Ymmärtääkseni lapsen sukupuolen saa kertoa vasta rakenneultrassa, vaikka olen tutuilta kuullut, että lääkärit ovat saattaneet vihjaista asiasta aikaisemminkin. Meidän lääkärimme ei kuitenkaan ole vilkaissut sinne päinkään ennen virallista ajankohtaa.

Olin koko alkuraskauden ajan varma, että meille on tulossa poika. En tiedä, mistä olo johtui. Se oli vain sellainen sisäinen tunne. Niinpä annoimme tälle kaverille työnimeksi Toivo, koska muutakaan emme voineet tehdä kuin odottaa ja toivoa, että tämä raskaus vihdoinkin onnistuisi.
Viikon 17 aikaan oloni muuttui, kun vatsa alkoi kasvaa. Kadotin tuntuman ja totesin, että oikeasti siellä voi olla kumpi tahansa. Vanhan uskomuksen mukaan vatsan muoto voisi kertoa siitä, onko siellä tyttö vai poika. Jos maha on pystyssä, tulee tyttö, jos alhaalla, tulee poika. Yritin pallon muodostumisen jälkeen arvailla, kumpaan se viittaisi. Yksi ystävä ihmetteli, miten ylhäällä mahani on, mutta minusta se on edelleen niin pieni, ettei siitä voi sanoa mitään.

Yhtenä päivänä kuuntelin kätilön kanssa sydänääniä, ja hän tuumasi, että hänestä tuntuu, että odotamme tyttöä. Olen kuullut, että tyttöjen sydänäänet ovat nopeammat kuin poikien, joten mietin, voisiko hänen tuntumansa olla oikeassa. Myös tuleva kummitäti oli tytön kannalla, koska lähes kaikki hänen kummilapsensa ovat tyttöjä.

Sitten koitti se kauan odotettu päivä, nimittäin rakenneultra. Lääkäri varmisti vielä ennen ultraamisen aloitusta, haluammeko tietää lapsen sukupuolen. Ja mehän halusimme. Kaksi sekuntia myöhemmin ruudulle lävähtivät lapsen genitaalit. Tyyppi ei paljastanut kasvojaan, mutta jalkovälin näimme erittäin selvästi. Niin selvästi, että lääkäriäkin nauratti, että tämä on kuulkaa aivan yksiselitteinen homma.

Meille tulee poika.
Ensireaktioni oli tuuletus. Ja sitten nauratti. Minun sisälläni kehittyy tulevaisuuden miehen pippeli, hihi.

Vaikka olinkin edeltäneet viikot epäillyt asiaa, olisin silti yllättynyt, jos lapsen sukupuoleksi olisi selvinnyt tyttö. Meidän sukumme on tyttövoittoinen, joten olen aina ajatellut, että jos lapsia tulee, toivottavasti poikia. Pikkupojat ovat niin energisiä ja suloisia, ja fyysisenä tyyppinä olen aina lähtenyt helposti mukaan poikien juttuihin. Tytön odottaminen olisi vaatinut asian ajattelemista kokonaan uudelleen.

Ainoa uutiseen hieman pettynyt oli miehen veli, joka oli toivonut tyttöä, mutta hänelläkin oli ollut tuntuma, että tämä on poika. Kätilö tunnusti myöhemmin, että 80 % hänen hoitamistaan raskauksista ja synnytyksistä on poikia, joten olisi sen kai voinut arvata.

Tieto sukupuolesta ei kuitenkaan tarkoita, että nyt kotimme täyttyy sinisestä. Olen allerginen sukupuolittuneille väreille. Tähän mennessä saadut ja käytettynä hankitut vaatteet ovat molemmille sopivia, mutta ehkä alitajuisesti olen poiminut ystävien tarjouksista siniset ja vihreät vaatteet, mutta punaistakin saa tulla.

Toivo siis jatkaa kasvuaan Toivona, mutta se, minkä niminen hänestä lopulta tulee, selviää heinäkuussa <3

Lisää raskausjuttuja:

Tuesday, 12 March 2019

Berliini kannattaa vaikka kotimatka olisi myrskyisä

Ennen kävin Berliinissä usein, mutta viime viikonloppu oli ensimmäinen reissuni sinne pariin vuoteen. Viikonlopun päätavoite oli Hilja-vierailu paikallisessa Suomi-koulussa, mutta ehdin onneksi muutakin. 

Berliinissä asuu paljon ystäviä ja sukulaisia, joten vierailut keskittyvät enemmän ihmisten tapaamiseen kuin turismiin. Olen käynyt kaupungissa jo niin monta kertaa, että nykyään lähinnä pyrin välttelemään turistikeskuksia ja kaupallisia alueita. 

Tämä onnistuu yllättävän helposti, semminkin kun viihdyn usein parhaiten Prenzlauer Bergissä, joka on nykyään perheiden asuinaluetta eikä nuorten hipsterien kansainvaelluksen kohde. Berliini on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta, ja näiden vuosien aikana olen nähnyt muutoksen. 
Prenzlauer Bergissä ei nimittäin ole jäljellä enää yhtään klubia vaan ne on korvattu kalliilla ja kauniilla perheasunnoilla. Kymmenen vuotta sitten Neuköllniä ei suositeltu kenellekään, ja nyt se on kaupungin hipsterein paikka, jonka vuokrat nousevat kohisten. Enää legendat kertovat siitä Berliinistä, jossa sai syödä ja asua halvemmalla kuin missään muualla Saksassa.

Berliini on jättimäinen ja hengästyttävä viidakko, jonka kadut jatkuvat iäisyyksiin ja jossa kaikkialle on pitkä matka. Aikataulunsa saa suunnitella hyvin, sillä joka paikkaan kestää junailla puolesta tunnista tuntiin. Vietinkin suurimman osan viikonlopusta Prenzlauer Bergin katuja tallaillen.

Tai no, ei se täysin pidä paikkansa. Yhtenä iltana tapasin ystäviä Wittenbergplatzilla eli KaDeWen lähellä, Suomi-koulu kokoontui Kreuzbergissä ja perjantaina kävin Bauhaus-näyttelyssä Willy-Brand-Housissa. Perjantai olisikin poikkeuksellisesti pyhäpäivä, sillä kaupunki päätti julistaa naistenpäivän vapaapäiväksi, jotta Berliinissäkin olisi arkivapaita, kuten täällä katolisessa Saksassa.
Viikonloppu oli monipuolinen ja intensiivinen, ja istahdin hyvillä mielin sunnuntaina junaan ja lähdin kotimatkalle. Vähänpä minä tuolloin tiesin. 

Pääsin Kölniin lopulta kuuden tunnin myöhästymisen kera mutta sain olla kiitollinen, että ylipäänsä pääsin. NRW:ssä riehui sunnuntaina Eberhard-myrsky, joka kaatoi puita, repi kattoja ja katkoi sähköjä. Meidän junamme jämähti Bielefeldiin, koska junaliikenne koko NRW:ssä keskeytettiin.

Istuimme asemalla lopulta kolme tuntia. Aika meni yllättävän nopeasti, sillä minulla oli lukemista, junassa oli netti ja välillä saattoi käydä jaloittelemassa ulkona tai ostamassa syömistä. Ihmiset pysyivät yllättävän rauhallisina. Osa päätti keskeyttää matkan ja palata paikallisjunilla takaisin,  lähimmäs matkustaneet  hyppäsivät takseihin, mutta suurin osa istui ja odotti ja naureskeli tilanteelle, koska muutakaan ei voinut.
Kahden tunnin odotuksen jälkeen kerrottiin, että emme todennäköisesti liiku vielä kahteen tuntiin. Siitä tunnin päästä tuli kuitenkin ilmoitus, että juna jatkaa vielä seuraavalle asemalle Hammiin, josta on vaihtomahdollisuus Kölniin ja Düsseldorfiin. Seurasi kollektiivinen hurraa-huuto.

Hammissa sadat ihmiset rynnivät laiturille ja kohti seuraavaa junaa, joka ei kuitenkaan ollut oikea. Yksi konduktööri yritti rauhoitella hiljalleen levottomaksi käyviä matkustajia. Oikea juna tuli ja minulla kävi tuuri, sillä sain istumapaikan viihdyttävän rouvaseurueen keskeltä. Monen kohtalo oli seisoa käytävillä.

Minun olisi pitänyt olla Kölnissä klo 18.09. Poikkeusjuna starttasi Hammista klo 20.40 kohti Ruhrin aluetta ja sen kautta Kölniin. Wupperthalissa oli nimittäin kaatunut puita raiteille ja sähkökatko, joten sieltä ei päässyt läpi, ja tämä oli ainoa mahdollisuus.

Pian saavuimme Dortmundiin, jossa juna taas seisoi, seisoi ja seisoi. Jossain vaiheessa ilmoitettiin, että edessä oleva rata on vielä käyttökiellossa ja sitten että se on auki, mutta me vain seisoimme. Lopulta junan kuljettaja ilmoitti, että rata ei olekaan vielä auki, mutta saamme mennä poikkeusreittiä, mikä tarkoittaa, että emme pysähdy Bochumissa. Sinne menevät lähetettiin takseihin.
Puolentoista tunnin seisomisen jälkeen matka jatkui taas. Onneksi illan viimeinen konnari oli huumorintajuinen ja viihdytti yleisöä kuulutuksilla. Huumoria tarvittiinkin, sillä juna oli siinä vaiheessa jo 420 minuuttia myöhässä.

Loput asemat ohitettiin liukkaasti, sillä olimme lähes ainoita junia, jotka liikkuivat. Kaikkien asemien kyltit huusivat, että ei junaliikennettä tänään. Pääsin Kölniin klo 00.15 eli juna saapui lopulta 365 minuuttia myöhässä. Olin kuitenkin iloinen, sillä kuulin myöhemmin, että jotkut olivat joutuneet yöpymään asemille ajetuissa junissa, koska matkaa ei voitu jatkaa. Taisimme olla ainoita tai viimeisiä, jotka ylipäänsä pääsivät Berliinistä läpi.

Tämän jälkeen en enää koskaan valita, jos juna on vain vaivaisen tunnin myöhässä. 

P.S. Kuvat tällä kertaa vain kännykkäräpsyjä, sillä Berliinissä ei ollut aikaa ja energiaa kuvaamiselle.

Lisää Berliiniä:

Friday, 8 March 2019

Pelot ja epäilykset raskauden aikana

Vasta kun itse näkee kaksi viivaa raskaustestissä, tajuaa, millaisia riskejä tähän projektiin liittyy. Meidän ensimmäiset alkumme eivät lähteneet kasvamaan, mutta tämä kolmas on edennyt jo viikolle 23. Raskaus on tuntunut alusta asti erilaiselta verrattuna edellisiin, ja lääkäri on ensimmäisestä käynnistä alkaen vakuuttanut, että kaikki menee hyvin. Silti mieli tekee tepposiaan eikä ihminen osaa olla pelkäämättä. 

Olen lohduttautunut sillä, että lopulta en itse voi vaikuttaa mitenkään siihen, mitä tapahtuu. Onneksi syyt ongelmiin ja apukeinot löytyivät, ja tämän raskauden raskausviikot ovat hujahtaneet ohi nopeasti. Jokaisen päivän ja viikon jälkeen olemme lähempänä valmista ihmistä.

Erityisesti ensimmäistä lastaan odottava on hyppäämässä seikkailuun, johon on hankala valmistautua etukäteen. Tässä lista pelkoja ja epäilyksiä, joita minulla on raskauteen ja lapsen tuloon liittyen. Samaistutko?

Keskenmeno 

Kaksi varhaista keskenmenoa kokeneena aloin uskoa tähän raskauteen vasta viikolla 11. Kun kaikki oli kymmenen täyden raskausviikon jälkeen kunnossa, en ole juuri enää pelännyt, vaikka toki sitä voi huokaista kunnolla vasta, kun viikot ovat täynnä ja lapsi on vihdoin maailmassa. Yritän pitää kaikenlaiset kauhutarinat poissa mielestä ja keskittyä ajattelemaan, että kaikki menee hyvin.

Toki lasken raskausviikkoja sitä silmällä pitäen, että jos se nyt syntyisi, mikä olisi eloonjäämisprosentti, mutta kätilö ja lääkäri ovat jo niin monta kertaa vahvistaneet kaiken olevan kunnossa, ettei tätä kannattaisi ajatella tai pelätä.

Vammainen lapsi 

Prosentuaalisesti jonkun täytyy saada vammainen lapsi eikä sellaisia ole lähipiirissä, joten olen aina ajatellut, että meille sitten varmaan. Monesti kuulee sanottavan, että on ihan sama, tuleeko tyttö vai poika, kunhan lapsi on terve. Tätä minäkin toivon, mutta ei hän olisi yhtään vähemmän rakastettu, vaikka ei fyysisesti täydellinen olisikaan.

Monet ultrat ovat jo vahvistaneet, että tämäkin pelko vaikuttaa turhalta. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Allergioista ja muista vaivoista ei toki vielä tiedä, mutta ainakin perusrakenteet ovat kunnossa ja lapsi kasvaa hyvin ja oikein.
Synnytys

Olen toistaiseksi yrittänyt olla ajattelematta synnytystä. Totesin nimittäin jo joskus nuorena, että kai niitä lapsia voisi tehdä, mutta en halua synnyttää. Minulla on korkea kipukynnys, mutta synnytyskipu on silti jotain aivan muuta. Todennäköistä kuitenkin on, että siitäkin selviytyy ja nykyinen lääketiedekin tarjoaa monenlaista apua. Synnytys ei silti ole tuntunut asialta, jonka haluaisin kokea.

Mitä konkreettisemmaksi raskaus on kasvaneen mahan ja vauvan liikkeiden myötä muuttunut, sitä positiivisemmin olen kuitenkin alkanut ajatella synnytystä. Kätilön mukaan se on maailman upein kokemus, jonka jälkeen ei voi kuin arvostaa omaa kehoaan ja ihailla sen voimaa.

Uskon, että ihmisen psykologia hoitaa homman: jossain vaiheessa alan todennäköisesti jopa oikein toivoa, että vauva tulee ulos, ja uskon, että kehoni tietää silloin, miten toimia. Yritän suhtautua tulevaan positiivisena uutena kokemuksena. Saa sitten nähdä. 

Vähentyneet yöunet 

En ole parhaimmillani väsyneenä ja mieskin on hyvin herkkäuninen. Tämä onkin ollut yksi jaettuja pelkoja: miten meille käy, kun yöunet väkisinkin vähenevät. Raskaana oleville nimittäin toitotetaan, että nuku nyt, kun vielä voit. Toisaalta lähipiiriä tarkkailemalla olen todennut, että rikkinäiset yöt ovat kausittaisia ja on olemassa lapsia, jotka nukkuvat hyvin.

Tulevien vanhempien epäilyksiä ei varsinaisesti helpota se, että valtakunnan lehdistöä myöten puhutaan siitä, miten yöunet vähenevät vanhemmaksi tulon myötä. Esimerkiksi Hesarissa oli hiljattain artikkeli asiaan liittyen. Toisaalta tunnen onnellisia vanhempia, jotka nauttivat elämästään, vaikka yöt ovat levottomia. Turnauskestävyys taitaa olla myös omien korvien välistä kiinni. 

Sairastelu ja sairauskierteet

Olemme muutamaa kausiflunssaa lukuunottamatta perusterveitä, mutta niin ovat olleet monet muutkin ennen lasten saantia. Varsinkin päivähoidon aloittamiseen tuntuu liittyvän aivan mahdoton tautikierre. En odota innolla koko perhettä kohtaavaa noro-virusta tai muuta ihanaa bakteeria, mutta ehkä niistä syntyy juuri niitä tarinoita, joita muistellaan huvittuneina sitten myöhemmin. Että muistatko, miten kamalaa silloin ja tällöin oli. Huumori taitaa olla paras ase kaikkiin vaivoihin.
Oma epävarmuus

Muilla se näyttää sujuvan niin helposti ja luontevasti, mutta ensimmäisen kohdalla hirvittää. Osaanko, riitänkö? Tämän tunteen jakavat varmasti kaikki tulevat ja tuoreet vanhemmat. Kyllähän aika ja kokemus sitten opettavat, miten ollaan ja eletään, jotta hommat toimii.

Arvostan erittäin paljon saksalaista kätilöpalvelua ja olen iloinen, että olemme löytäneet hyvän kätilön. Kätilö tulee synnytyksen jälkeen käymään kotona säännöllisesti ensimmäisten 12 viikon ajan, ja hän jos kuka on asiantuntija. Hän tulee kotiin juuri siksi, että voi auttaa ja tukea vanhempia uuden edessä ja auttaa konkreettisissa lapsen hoitoon liittyvissä asioissa.

Lasten kasvatus

Ehkä unettomien öiden ja sairauskierteiden sijaan minun pitäisi oikeasti keskittää ajatukseni tulevaan arkeen ja elämään lapsen kanssa. Ajatella niin sanottua kasvatusvastuuta. Appi-ukko sanoi kerran, että kyllähän arki sujuu sutjakkaasti, mutta lapsen kasvuun liittyy myös hetkiä, jolloin tietää, että nyt on pidettävä kieli keskellä suuta ja hoidettava homma kotiin, koska tässä ollaan tärkeän äärellä. Murrosikää odotellessa.

Minulle tosin jo tokaistiin, että älä nyt raskausaikana vielä kerää kummituksia kaappiin, sillä lapsen syntymän jälkeen se pelkääminen vasta alkaakin. Että saako sen pidettyä hengissä ja kasvatettua ihmiseksi. Säilyykö oma ihmisyys matkan aikana vai mitä tapahtuu. Huoli lapsesta on koko loppuelämän mittainen ja se on varmaan sitä, mitä kutsutaan vanhemmuudeksi.