Thursday, 15 August 2019

Mammabrunsseja ja päiväkävelyitä

Hei taas! Meille kuuluu hyvää, kiitos. Kölnissä on vielä menossa koulujen loma-aika, mikä näkyy tavallista hiljaisemmissa lähikortteleissa. Minunkin arjessani on tällä hetkellä uusi rytmi, ja sen nimi on vauvantahtisuus. Virallisesti menossa on vielä lapsivuodeaika, joka kestää kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen, joten yritän ajatella, ettei liian reipas tarvitse vielä olla, vaikka en koekaan tarvetta jarrutella menoa.

Mies on nyt ollut kolme viikkoa töissä, ja jokainen viikko tuntuu menevän toistaan nopeammin. Me vauvan kanssa olemme vielä jossain tutustumisvaiheen ja tulevan arjen välissä. Ensi viikolla jälkikasvua odottaa ensimmäinen junamatka, kun lähdemme käymään isän kotipaikkakunnalla Pohjois-Saksassa ja junailemme koko Saksan läpi. Sukulaisten mielestä on nimittäin tärkeää, että hän pääsee pian näkemään myös Pohjanmeren ensimmäistä kertaa.
Reissun jälkeen alkaakin sitten todellinen arki. Saksassa vakuutus maksaa äidille raskaudesta ja synnytyksestä palauttavan jumppakurssin, joka kestää kahdeksan viikkoa. Olen ilmoittautunut  myös vauvakurssille, josta olen kuullut paljon hyvää. "Das erste Jahr" on piiri pikkuvauvoille ja äidille,  ja sisällöltään laulamista, leikkimistä ja vertaistukea. Harkinnassa on myös joogan päivätunnit, jonne saa ottaa vauvan mukaan, ja suomalaisen seurakunnan ryömintäryhmä saanee meistä myös vakiokävijät.

Kuulostaa paljolta ohjelmalta, mutta tuntuu, että on hyvä olla syitä lähteä ulos ja tavata ihmisiä. Kaikki on kuitenkin vapaaehtoista eikä kiveen kirjoitettua, joten harrastukset voi myös lopettaa, jos syksy alkaa tuntua liian täydeltä.

Tällä hetkellä yritän keksiä joka päivälle jonkin tavoitteen tai tehtävän. Se voi olla kaupassa käynti ja asioiden hoitamista, kuten sähköposteja, pitkä päiväkävely tai treffailua ystävien kanssa. Tänään päivä alkoi brunssilla kahden äitiystävän kanssa vastasyntyneen, vajaan vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan pyöriessä jaloissa. Iltapäivällä taas teimme pitkään odotetun visiitin miehen työpaikalle. Ja nyt tyyppi nukkuu kaikesta touhusta (ja viime yön valvomisesta) uupuneena.

Vauvan rytmi on toistaiseksi vielä arvaamaton, ja hieman jännittää, miten elämä aikataulujen kanssa onnistuu. Nyt voin odottaa ulos lähtemiseen parasta hetkeä tai olla hieman myöhässä treffeiltä, jos lähdön hetki on ollut huono. Tähän mennessä olemme onnistuneet olemaan lääkäreissä ajallaan, ja hän on uskonut, kun olen sanonut, että nyt nukut pari tuntia, jotta äiti saa hoidettua kaupunkiasiansa. Saa nähdä, miten kauan onni kestää.

Vaikuttaa siltä, että vauva viihtyy vaunuissa erinomaisesti ja pitkät unet ovat taatut, jos vain pysyn liikkeessä. Sillä eilenkin tuli tehtyä melkein parituntinen kävelylenkki, koska toinen nukkui  niin tyytyväisenä. Vaunuista kuului ensimmäinen inahdus vasta kotirappukäytävässä.

Arki on täysin erilaista kuin ennen, mutta en minä valita, vaikka tuntuukin siltä, että tämä kesä on mennyt kokonaan ohi tuntumatta kesältä. Toivon, että poika pysyy jatkossakin hyvänä nukkujana ja minä saan edelleen omaa kirjoitusaikaa tänne blogiin ja muutenkin. Kaikki kehottavat nauttimaan tästä ajasta vauvan kanssa kotona, ja kyllä minä nautinkin, koska onhan tämä hyvin erityistä aikaa elämässä.

Nämä hetket haluaa muistaa, vaikka illalla onnitteleekin itseään siitä, että tästäkin päivästä selvittiin.

P.S. Kuvat Reinin rannalta yhden vakiokävelyreittini varrelta.
Bongaa Tuomiokirkko.
Sunday, 11 August 2019

Saksalainen kirjastokortti on maksullinen

Näitäkin kirjoja on Kölnin kaupunginkirjaston katalogissa pian yksi kappale.
Olen asunut kohta yhdeksän vuotta Saksassa ja arvatkaapa mitä? Tällä rouvalla on vihdoin taskussaan paikallinen kirjastokortti. Puolustuksekseni sanottakoon, ettei se ole vielä koskaan ollut tarpeen. Yliopiston laitoskirjasto on pullollaan suomenkielistä luettavaa eli kirjojen saatavuus on töiden puolesta taattu. Toisaalta maksullinen lukuohjelman tuo saatavilleni e-kirjat ja kotimaiset uutuudet. En juuri lue saksaksi, joten kirjastokortille ei ole ollut käyttöä.

Mutta nyt kasvatetaan tulevaisuuden lukijaa, jolle tarvitaan luettavaa myös isänkielellä.

Olen asunut viisi vuotta tässä kaupunginosassa mutta vasta hiljattain minulle selvisi, että täällä sijaitsee yksi Kölnin sivukirjastoista. Se on jopa kadulla, josta kuljen ohi jatkuvasti, mutta piiloutuu taitavasti vanhan kivisen julkisivun taakse. 

Kun päivittelin asiaa virkailijalle, hän totesi, että rakennus oli pitkään remontissa ja nyt vasta taas parisen vuotta auki, joten huomaamattomuuteni lienee anteeksi annettavaa.

Saksassa kirjastot eivät ole ilmaisia. Kölnin kaupunginkirjaston kortti maksaa 38€ vuosi tai 38€ 13 kuukautta, jos tekee kestosopimuksen. Jos haluaa tilata materiaalia sivukirjastoihin, se maksaa euron. En tiedäkään, onko kirjastojen käyttäminen täällä niin yleistä ja suosittua kuin Suomessa.

Sinänsä kirjaston palvelut ovat samanlaiset kuin kotimaassa. Kortilla saa lainata pelejä, dvd:itä, kirjoja ja sen avulla on myös pääsy moniin virtuaalisiin lukupalveluihin ja tietopankkeihin. Sinänsä kirjastojen toiminta ei vaikuta olevan yhtä hyvin tuettua kuin Suomessa eivätkä nateriaalimäärät ole rajattomat. Kölnin kaupunginkirjastoon on esimerkiksi hankittu YKSI kappale Hilja-kirjaani, kun esimerkiksi Lahden kirjastoista sitä löytyy 11 kappaletta. 

Maksullisuudesta huolimatta päädyin allekirjoittamaan lainaussopimuksen kirjaston kanssa, vaikka samalla kuulinkin, että poikani saisi kortin ilmaiseksi. Ajattelin, että tällaista toimintaa pitää tukea eikä poika valitse kirjojaan vielä pitkään aikaan itse. Sopimuksen tekemiseen vaadittiin muuten sekä henkkarit että Anmeldung, joka on todiste siitä, että asun Kölnissä ja olen oikeutettu paikalliseen kirjastokorttiin.
Suomenkielinen lehtivalikoima


Saa nyt nähdä, millaiseksi lainausurani urkenee,  mutta aion aloittaa asiakkuuteni tutustumalla verkkopalveluihin ja digimateriaaleihin, kuten virtuaaliseen lehtisaliin, josta löytyi yllättäen lukemista myös suomeksi.

Uskon, että lähikirjaston lastenosastosta tulee meille lähivuosina tuttu paikka.
Friday, 9 August 2019

Kuukauden ikäinen vauva osaa jo vaikka mitä

Meidän vauva on huomenna jo kuukauden ikäinen? Mihin aika menee? Tällä tahdilla se menee ensi viikolla kouluun ja muuttaa kuukauden päästä pois kotoa. Ensimmäisen viikon sumussa olemisen jälkeen elämä ja arki ovat alkaneet sujua. Meillä on joka päivälle jokin pieni suunnitelma, joka voi olla kävely, kaupassa käynti tai muuta asioiden hoitoa mutta parhaimmillaan se on kahviloita, ystäviä ja kyläilijöitä.

Pääasiassa mennään vauvan tahtiin, sillä vasta syksymmällä alkavat viikko-ohjelmat, kuten äidin jumppakurssi raskaudesta palautumiseen.

Kuukauden ikäisellä ei vielä ole rytmiä, ja se tekee tästä muuten leppoisasta elämästä rasittavinta. Koskaan ei voi ennakoida, nukkuuko hän nyt puoli tuntia vai jopa kolme. Rytmi syntyy pariksi päiväksi ja muuttuu taas. Iltapäiväunet ovat syvimmät ja pisimmät ja, niiden aikana olenkin usein liikkeellä, aamupäivät ja illat ovat viime aikoina olleet rauhattomia. Yötkin sujuvat, paitsi silloin, kun päivän tapahtumat aiheuttavat levottomuutta ja niitä pitää sulatella äidin tissillä tai varjopainilla. 
Poika osaa jo piereskellä hienosti ja pukluihin on tämän viikon aikana löytynyt aivan uusi voima ja sisällön määrä. Onneksi varavaatteita löytyy. Hän on muuten kasvanut jo yhden vaatekoon, ja pieneksi jääneet vaatteet on saanut poistaa käytöstä. Hurjaa sekin!

Tällä viikolla on alkanut myös ensimmäinen hymy karehtia. Nukkuessahan hymy syntyy refleksinä, mutta pian se ilmestyy myös tarkoituksellisesti. Mielenkiintoista on myös seurata äänen kehittymistä. Lempeän huokailun oheen kuului eilen kissamaisia naukaisuja ja tyytymätöntä narinaa.
Meidän vauva tykkää musiikista, jota olemme soittaneet kaikenlaista Björkistä klassiseen ja Nick Cavesta jazziin. Hereillä ollessaan poika katselee maailmaa tarkkaavaisena ja touhottaa ja viuhoo joka suuntaan. Hän rakastaa sitteriä ja kiikkumista, mikä on hyvä, koska sen avulla äiti saa kätensä vapaaksi. 

Suloisinta ovat pienet, parin millimetrin mittaiset ripset, jotka ovat kasvaneet koristamaan silmiä. Ja nolointa on huomata, miten pölyiseksi lapsen kädet ja kaula menevät ennen kylpypäivää, kun aina ei muista pyyhkiä kuin pepun.
En tiedä, onko äidin hormoneissa menossa jokin muutoskausi, mutta tässä kuukauden kohdalla äitiä on alkanut väsyttää. Ensimmäistä kertaa on noussut mieleen haave ilman katkoja rauhassa nukutusta yöstä. Onneksi olen aamuihminen, joten aikaiset herätykset eivät ole ongelma, ja päivällä nukumme usein yhdessä.

Iloitsen edelleen joka päivä siitä, että raskausmaha on poissa ja keho normalisoituu, vaikka entisensä se ei vielä pitkään aikaan olekaan. Jotkut sanovat ikävöivänsä raskauspalloaan, mutta minä nautin liikkeen vapaudesta ja keveydestä. Pari päivää sitten mies silitti mahaani ohimennen ja oikein nauratti, kun tajusin, ettei siitä ole kuin hetki, kun siellä vielä oli muutakin siliteltävää kuin pehmeää nahkaa.

Ensimmäisen kuukauden suurin yllätys on ollut se, miten helppoa ja leppoisaa elämä vauvan kanssa on. Vaikka toivonkin, että ilmavaivojen aiheuttamat huutokonsertit eivät muutu jokapäiväisiksi.

Lisää vauvajuttuja:


Sunday, 4 August 2019

Äidinrakkaus ei herää heti

Tunnustetaan ja myönnetään: Minä en rakastunut lapseeni heti. Taitaa muutenkin olla urbaania legendaa se, kun väitetään, että vauvaan ihastutaan heti synnytyssalissa. Kyllä sellaisiakin äitejä varmasti on, mutta minä en kuulunut heihin. Älkää säikähtäkö, en minä lastani pois antaisi, mutta rehellisesti voin sanoa, etten ole kokenut suurta äidinrakkkauspilveä, ainakaan vielä. 

Miehen ja vauvan kohtaaminen sen sijaan oli rakkautta ensi silmäyksellä. Itse asiassa mies tunnusti myöhemmin, että alkoi kyynelehtiä synnytyssalissa jo siinä vaiheessa, kun kätilö ilmoitti, että pää näkyy jo ja kohta tämä tulee. Ensimmäiset viikot mies pussaili vauvaa ihastuneena, kun minusta tuntui, että olen vain tarveautomaatti.

Olen miettinyt tätä äidinrakkaus asiaa paljonkin. Minulla ainakin meni alussa aikaa synnytyksen käsittelemiseen ja siitä toipumiseen, ja vasta sitten mielessä oli ylipäänsä tilaa uusille tunteille. Kätilön käynnit olivat tärkeitä siinäkin mielessä, että sain käsiteltyä synnytyskokemusta ja kysyä kysymyksiä. Tein lapselle toki kaikki hoitotoimenpiteet ja tyydytin tarpeet, mutta en kokenut suurta ihastumismyrskyä.

Itse asiassa juuri tämä asia on se, mitä olen itkenyt miehelle. Että olenko huono äiti, kun en koe olevani täysin rakastunut tähän pieneen kääröön, joka vaatii minulta jatkuvaa huomiota. Varsinkin ensimmäisen viikon väsymyksessä olo oli pelottavan tyhjä.

Toisaalta  äitinä olen kantanut lastani jo kuukausia ja luonut tähän suhteen paljon ennen kuin hän pääsi ihoni ulkopuolelle. Siinä mielessä en ole ihmeissäni, ettei suurta rakastumishuumaa ole tullut: minähän olen rakastanut häntä ja hänen liikkeitään jo kauan eikä hän tullessaan ollut minulle vieras ja uusi.
Olen jutellut äidinrakkaudesta myös ystävien ja kätilöni kanssa. Lähes kaikki tutut äidit tunnustivat, että meni vähintään päiviä ellei jopa viikkoja, ennen kuin niin sanottu äidinrakkaus syttyi. Yhtäkkiä maailmassa on joku, jonka tarpeet pitää tyydyttää ilman, että siitä saa alussa mitään takaisin, ja joka heittää kaiken tutun ja vanhan elämän romukoppaan. Miten siinä voisikaan olla rakastunut, kun tilanne on vieras ja uusi. Eräällä ystävällä kesti jopa pari kuukautta luoda tunneside lapseen, sillä niin outoa ja epävarmaa äitiys alussa oli.

Kätilönikin sanoi, ettei asiasta kannata huolestua. Hän tietää erään tapauksen, jossa äidin tunteet heräsivät kunnolla vasta, kun lapsi noin vuoden ikäisenä katsoi äitiään silmiin ja  sanoi ensimmäistä kertaa "Mama".

Minäkin huomaan, että mitä enemmän lapsi kommunikoi, sitä lämpimämmin häntä kohtaan tunnen. Kolmen viikon jälkeen hän reagoi jo selvästi ääneeni ja rauhoittuu läheisyydessä. Kyllä pitäisi olla tunnekylmä ihminen, jos ei sykähdä siitä, kun siniset silmät katsovat tarkkaavaisesti takaisin tai pieni käsi puristuu sormen ympärille tai kun hän yöllä hapuilee pimeään ja tuhahtaa tyytyväisenä tajutessaan, että olen aivan siinä vieressään.
Kun miehen loma oli loppumassa ja töihin paluu edessä, hän kysyi minulta, miltä tuntuu. Ovatko tunteeni edelleen yhtä viileät. Ilokseni sain tunnustaa, että tilanne on muuttunut. Joka päivä vauvasta on tullut tutumpi ja enemmän oma ja kiintymyssiteemme on saanut rauhassa kasvaa. En osaa sanoa, milloin muutos on tapahtunut, mutta enää en myisi häntä kirpputorilla, vaikka vatsavaivojen aiheuttama huutomaratoni syökin hermoja. Olen nimittäin viimeisen viikon aikana myös huomannut, että minulla on varsin pitkä pinna.

Eikä tätä äidinrakkausasiaa kannata siinäkään mielessä stressata, että meillä on koko loppuelämä aikaa harjoitella ja tottua näihin uusiin rooleihin äitinä ja poikana <3 
Saturday, 27 July 2019

Vauvan ensimmäiset viikot


Meidän vauva on jo 17 päivää vanha! Täytyy sanoa, että nämä ensimmäiset viikot ovat olleet paljon rennompia kuin odotin. Mutta mies palaa maanantaina töihin ja sitten se todellinen vauva-arki vasta alkaa.

Ensimmäisestä viikosta en muista juuri mitään, sillä se menee sumussa nukkumattomuuden takia. Siitä en voi syyttää pelkästään lasta: ennen synnytystä valvotut yöt rasittavat ja ylikierrokset ja hormonit pitävät äidin valveilla, vaikka vauva nukkuisikin. Mies sanoo myöhemmin, että olen ensimmäiset päivät poissaoleva ja käyn autopilotilla, mistä syytän unenpuutetta.

Yllätyksekseni en koe suuria tunneaallokoita tai hormonimylläköitä, joista miestä oli etukäteen varoitettu. Maidon nousun aikaan huomaan kyynelehtiväni puhuessani tavallisia asioita - mutta kätilöni sanoo, että mitä enemmän kyyneleitä, sitä paremmin maito juoksee. Yhtenä iltana väsymys saa itkemään, mutta kaikki on liian mukavaa ja rentoa, jotta tuore äitiys saisi liikaa liikuttumaan.

Eräänä ensimmäisistä illoista olen jo nukahtanut, kun mies vielä katsoo elokuvaa sängyssä vauva sylissään. Herään mahakipuun ja ensimmäinen ajatukseni on, että voi ei, synnytys käynnistyy taas. Kysyn puoliunessa mieheltä, joko vauvani syntyi. Hän vastaa nauraen, että kyllä, täällä se pötköttelee - ja minä jatkan tyytyväisenä unia.

Vaikka vauvan tuloon on ollut kuukausia aikaa valmistautua, pää ei silti pysy perässä.
Alkuajat nostavat kunnioitukseni lapsivuodeaikaa kohtaan. Raskaudesta ja synnytyksestä toipuminen vaativat tosiaan ottamaan rauhallisesti. Samalla ihmettelen, miten nopeasti keho palautuu. Saan kätilöltä ensimmäiset treeniliikkeet kolme päivää synnytyksen jälkeen. Maha tuntuu kutistuvan kuin ilmapallo ja 14 raskauskilosta häviää kahdessa viikossa yhdeksän.

Rakastuminen tapahtuu tässä järjestyksessä: ensin rakastun uuteen hahmoon, joka pyörii sänkyni ympärillä, eli lapseni isään, joka solahtaa rooliinsa heti ja ongelmitta. Sitten vasta heräävät tunteet pientä tulokasta kohtaan.

Imettäminen on luontevinta ja luonnollisinta, mitä olen koskaan tehnyt, kunhan oikeat asennot löytyvät. Kaikki korostivat, että nopea kotiutuminen sairaalasta saattaa helpottaa alkua, koska kotona on tutussa ympäristössä ja siten rennompaa. Tämä pitää paikkaansa, sillä en kunnolla edes huomaa, milloin  maito nousee, ja imetys sujuu heti ja on kivutonta. Niin kuin synnytyksen kohdalla ihailen myös imettäessä sitä, miten keho vain tietää, mitä sen pitää tehdä.

Joka päivä tunnemme toisiamme enemmän ja omaksumme uudet roolit vähän paremmin. Jokainen päivä pieni pää nojautuu olkapäätäni vasten hieman luottavaisemmin. Parasta on huomata, miten vauva alkaa hakea kontaktia ja tunnistaa meidät ja äänemme. Huvittavinta on nähdä, miten paljon huomiota pieni vauva saa. Hyvä, että pääsemme ovesta ulos, kun jo ensimmäinen vastaantulija on onnittelemassa ja ihmettelemässä pientä ihmistä. Puhumattakaan lahjamäärästä, jota tulee postin ja kyläilijöiden mukana. Harmi, että vauva ei vielä itse tajua, miten paljon ja monessa hän herättää tunteita. 

Minulla ei ole vertailukohtaa, mutta sanoisin, että tulokas on rento mutta myös aktiivinen ja jäntevä tyyppi. Hän osaa ilmaista tarpeensa, mutta huutomaratoneja on ensimmäisten kahden viikon aikana vain kaksi ja yöt alkavat sujua yllättävän nopeasti. Päivittäin kylässä käyvä kätilöni korostaa, että rento äiti tarkoittaa rentoa lasta ja toisinpäin. Tämä näyttää pitävän paikkaansa.

Saa nähdä sitten, miten rennosti tuleva viikko sujuu, kun minulla ei ole täällä enää kahvinkeittäjää ja vaipanvaihtajaa - mies nimittäin vaihtoi vaipat ensimmäiset yhdeksän päivän aikana ja vasta sitten minäkin aloin opetella.

Sinua voi kiinnostaa myös:
Tuesday, 23 July 2019

Synnytyskertomus

Synnytyskertomuksia ja - kokemuksia on yhtä paljon kuin on synnyttäjiäkin, sillä yksikään synnytys ei ole samanlainen. Jokainen kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan. Nyt kun synnytyksestä on kulunut kaksi viikkoa ja siihen on saanut hieman etäisyyttä, on aika laittaa kokemus paperille.

Jos minun pitäisi kuvailla poikani synnytystä, sanoisin, että se oli kuin Tour de Francen tasaisen maan etappi: Ensin ajetaan 160 kilometriä yllätyksettä ja sitten viimeinen kilometri spurtataan.

Ensimmäiset supistukset tulivat aikaisin maanantaiaamuna. Ne olivat vaimeita mutta herättivät kuitenkin. Mies lähti töihin, ja aamupäivän aikana supistelu loppui. Maha oli kuitenkin koko loppupäivän kipeä, ja minä tuskailin miehelle, että ei tätä kovin montaa päivää tai viikkoa jaksa.

Laittauduin illalla nukkumaan vain todetakseni, että lepoasento palautti aamulla rauhoittuneen supistelun. Pysyin koko yön sängyssä, mutta en nukkunut, sillä keho havahtui uuteen aaltoon noin vartin välein. Kipeää ei vielä tehnyt vaan lähinnä ärsytti. 

Tiistaina supistelu ei lakannut päivän valjettua vaan jatkui ja säännöllistyi. Soitin aamulla sairaalaan, selitin tilanteen ja kysyin, mitä voisin tehdä täällä kotona, sillä sairaalaan ei vielä ole kiire. Kätilöni soitti myös ja selitti, että minulla on menossa synnytyksen latenssivaihe: jotain on alkanut mutta ei tarpeeksi, jotta voisi virallisesti puhua synnytyksestä, joka alkaa kohdunsuun ollessa 4 senttiä auki. Tämä vaihe saattaa ensisynnyttäjillä kestää useita päiviä.

Mies haki ennen töihin menoa minulle apteekista vatsanalueen kipuihin tarkoitettua lääkettä sekä neilikkaöljyä, jota suositeltiin laittamaan kylpyveteen supistusten vahvistamiseksi. Sitten hän lähti töihin, ja minä laitoin kylpyhuoneeseen kynttilöitä ja pianomusiikkia ja yritin rentoutua.

Supistukset tihenivät iltapäivää kohti ja jossain vaiheessa pyysin miestä tulemaan kotiin. Hän sanoi siivoavansa ensin työpöydän, koska ei tiedä, milloin palaa töihin. Seuraavat tunnit vietimme sängyssä miehen kirjatessa ylös supistusten pituutta ja välejä. Edellispäivään verrattuna ne tuntuivat jo kipeähköiltä mutta epäilin silti niiden tehoa. Jossain vaiheessa iltaa supistusten väli alkoi olla viisi minuuttia, ja mies kyllästyi katsomaan kiemurteluani sängyssä. Soitin jälleen synnärille ja sieltä sanottiin, että saamme tulla, kun siltä tuntuu. 

Ensimmäisen kohdalla on vaikea arvioida, missä sairaalaan lähtö on tarpeen, ja pian selvisi, että olimme aikaisin liikkeellä. Osastolla minut laitettiin ensin puoleksi tunniksi sydänkäyrälle ja sitten kätilö teki sisätutkimuksen. Olin jo aavistanut lopputuloksen: kanava oli vasta sentin auki eikä supistusten teho ollut läheskään riittävä. Pian myös lääkäri tuli juttelemaan, selitti tilanteen ja sanoi, että tässä vaiheessa olisi vielä parasta olla kotona, varsinkin kun talo on täynnä. 

Olin tyytyväinen, että kävimme näytillä ja saimme väliaikatietoja. Oloni taisi sairaalassa parantua sen verran, että ehdotin miehelle yöllistä kävelyä kotiin, sillä sairaala sijaitsee vain reilun kilometrin päässä meiltä. Oli aika romanttista kävellä yöllä pimeän ja hiljaisen kaupungin läpi kahdestaan kotiin.

Kotona mies meni nukkumaan, ja minä yritin tehdä oloni mukavaksi olohuoneessa. Voin sanoa, että yö oli pitkä. Supistusten väli jopa tiheni enkä enää istunut vaan yritin nojailla tuolin selkänojaan ja tehdä kaikkea muutakin tilanteeseen sopivaa. Jossain vaiheessa päätin, että sinnittelen kuuteen ja herätän miehen. MUTTA! Kun aurinko nousi, rauhoittuivat supistukset huomattavasti eikä tuntunut tarpeelliselta tökkiä toista apuun.

Aamulla seurailimme tilannetta. Nojailin eteisessä olevaan korkeaan lipastoon ja hengittelin. Jossain vaiheessa supistukset taas tihenivät, ja noin kello 11 olimme taas soittamassa synnytysosaston ovikelloa. Seurasi sama proseduuri kuin yöllä: ensin sydännauha ja sitten sisätutkimus. Tällä kertaa supistuskäyrä oli paljon ylempänä kuin yöllä enkä enää voinut maata tai istua, mutta huiput puuttuivat edelleen. Pettymys oli suuri, kun sisätutkimuksessa selvisi, että edelliset 11 tuntia olivat avanneet kohtua vain puoli senttiä lisää.

Täytyy sanoa, että en voisi olla tyytyväisempi sairaalan toimintaan. Meidät kohdattiin joka käänteessä kiirettömästi ja ihmisinä, vaikka tohinaa vaikutti olevan. Lääkäri ultrasi ja totesi, että jos sitä ennen ei tapahdu, synnytys käynnistetään perjantaina. Keskustelimme kätilön kanssa eri vaihtoehdoista. Päädyimme lähtemään taas kotiin, koska kukaan ei osannut sanoa, millä aikataululla tilanne kehittyy. Sain mukaan lääkkeitä, jotka auttaisivat nukkumiseen ja toisaalta supistusten voimistamiseen.

Tässä vaiheessa aloin olla jo niin turhautunut, että sanoin miehelle, että kävellään kotiin ja sheikataan  lapsi alemmas. Tällä kertaa meidän piti kuitenkin pysähtyä pitämään pitkiä hengittelytaukoja. 
Kello oli noin 14, kun asettauduin tyynyjen varaan sängylle, otin lääkkeet ja yritin rentoutua. Onnistuinkin nukahtamaan hetkeksi, kunnes minut säpsäytti hereille aivan eri mittakaavan supistus kuin siihen asti. Yritin sinnitellä sängyssä vielä hetken, mutta pian löysin itseni roikkumassa sängyn laidan ja ikkunalaudan välistä. Kipu porasi lonkkiin sellaisella voimalla, että säikäytti.

Synnytyslääkäriystävä sattui juuri kyselemään, miten menee, ja täytyy sanoa, että hän pelasti seuraavat tunnit pysymällä langan päässä. Kävi nimittäin niin, että kun synnytys vihdoin käynnistyi, kaikki tapahtui vauhdilla. Mies laittoi minulle vielä kylvyn, mutta neljäs supistus poksautti lapsivedet enkä pystynyt enää olemaan vedessä. Pikku hiljaa aloin päästellä erinäisiä ääniä ja alkoi mietityttää, miten selviän takaisin sairaalaan. 

Myöhemmin näimme taksiappistä, että mies oli maksanut taksin sairaalan pihassa klo 16.40. Koko taksimatkan ulisin ja murisin kuin äitikarhu, niin että taksikuskia hirvitti. Sairaalassa tsemppasin viimeiset voimat, jotta pääsimme aulasta hissillä 6. kerroksen synnytysosastolle. Siellä kätilö näki heti, mikä on tilanne. Sanoin, että en kestä enää sitä puolen tunnin sydänkäyrää vaan tarvitsen jotain kipuun. Kätilö sanoikin, että ei hätää, mutta sisätutkimus on tehtävä. 

Yllätys oli aikamoinen, kun selvisi, että olen 7-8 senttiä auki. Kolmessa tunnissa. Loppuspurtti oli tosiaan alkanut.

Mikään ei ole koskaan ollut niin pitkä, kuin matka tutkimushuoneesta synnytyssaliin, mutta lopulta makasin modernilla synnytyspöydällä ja kätilö opasti ilokaasun käytössä. Epäilin miehelle, ettei tämä taida toimia, mutta samassa tajusin näkeväni hänet kahtena. Kaasu helpotti aluksi, mutta viimeiset avaussupistukset olivat niin voimakkaat, että kehoni kramppasi tahdottomasti ja vain miehen apu piti minut pöydällä.

Kukaan ei ollut etukäteen onnistunut kuvailemaan, miten brutaalia ja primitiivistä synnyttäminen on. Ja väkivaltaista myös. Kaikki käskivät ajatella, että jokainen supistus vie lähemmäs vauvaa mutta mitä jos supistuksista meinaa lähteä taju?

Jossain vaiheessa tajusin, että vauva on jo niin alhaalla, että käy huonosti, jos kätilö ei pian ilmesty. Samassa hän saapuikin ja totesi, että voimme alkaa ponnistaa. Muutaman ponnistuksen jälkeen kätilö käski miehen katsomaan, sillä pää näkyi jo. Tässä vaiheessa lääkärikin oli tullut paikalle. Viimeisiin avaussupistuksiin verrattuna ponnistaminen oli helppoa ja täysin kivutonta. Kun minulle selvisi, että tässä on viime hetket käsillä, laitoin kaiken peliin. 

Jossain vaiheessa uutta supistusta odotellessa kehaisin lääkärin harmaata t-paitaa, sillä olin luullut, että henkilökunnalla on aina sairaalavaatteet. Lääkäriä ja kätilöä nauratti kauheasti, että mikä tyyppi sä oikein olet. Kuulemma tässä vaiheessa naiset yleensä kiljuvat kuin hyeenat ja minä totean vain rauhallisesti, että onpa kiva paita. (Myöhemmin jokainen uusi työntekijä saapui huoneeseen kommentoimalla, että kuuli jo, että täällä on joku todella rento ensisynnyttäjä.)
Lapsen pää vaati avustusta, mutta hommaan ei lopulta mennyt kauaa. Ponnistusvaihe kesti kai noin vartin. Viimeisen ponnistuksen ensimmäinen osa toi ulos pään ja toinen osa koko ihmisen.

Kello näytti 18.54. Emme ehtineet olla synnytyssalissa kahtakaan tuntia. Ja hän syntyi täydellisesti laskettuna aikana.

Siinä hän sitten oli, tummana myttynä jalkojeni välissä. Kysyin mieheltä myöhemmin, huusiko se heti, koska minä olin niin supistusten hiostama, etten hetkeen tajunnut mitään. Ja sitten lapsi nostettiin syliini. Hän oli ollut niin lyhyen aikaa synnytyskanavassa, että oli symmetrinen ja ihokin oli täysin sileä ja laikuton. Niin paljas ja avuton.

Kätilö ja lääkäri hoitivat työnsä loppuun, ja seuraavat tunnit hengailimme rauhassa kolmestaan. Lapsi mitattiin ja putsattiin vasta pari tuntia myöhemmin. Kun uuden vuoron kätilö alkoi puhua osastolle siirtymisestä, kerroimme toiveemme palata kotiin mahdollisimman pian. Koska kaikki oli hyvin, saisimme palata kotiin neljä tuntia synnytyksen jälkeen eli klo 23, mutta kiireisen hätätapauksen takia meidät ehdittiin kotiuttaa vasta puolenyön jälkeen. 

En olisi aamulla arvannut, millaisen käänteen päivä vielä saakaan. Oli hassua lähteä sairaalasta muutaman tunnin ikäinen uusi ihminen kainalossa. Olimme kotona yöllä klo 01 ja joimme ensimmäiseksi lasit skumppaa. 

Myöhemmin kuulin, miksi henkilökunta suhtautui pikaiseen kotiin lähtöömme niin suopeasti: synnytyssalit oli pitänyt seuraavana päivänä sulkea, koska osasto oli niin täynnä tuoreita vauvoja. Kuulimme myös, että synnytyssalimme oli niin uusi, ettei se oikeastaan ole vielä virallisesti käytössä, mutta koska tilanteemme oli niin nopea, sen käyttäminen oli paras ratkaisu.

Loppujen lopuksi voi sanoa, että synnytys oli meni erittäin hyvin, mutta en ole vielä yhtään vakuuttunut siitä, haluanko löytää itseni samasta tilanteesta uudestaan. Onneksi sitä ei tarvitse päättää vielä pitkään aikaan vaan nyt saa keskittyä tähän pieneen ihmiseen, joka nukkuu sylissäni, vihdoin ihoni tällä puolella <3

Sinua voi kiinnostaa myös:

Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes
Sunday, 21 July 2019

Helppo lopppuraskaus eli raskausviikot 28-40

Ohi on! Nyt kun yhdeksän kuukauden koitos on ohi ja lapsi on turvallisesti mahani tämänpuolisessa maailmassa, on kiva kurkata menneisiin viikkoihin. 

Keskiraskaudesta sanotaan, että se on raskauden helpointa ja nautinnollisinta aikaa, ja loppuraskaudesta, että se on monenlaisten vaivojen rasittamaa ja vähintään hermoja syövää. Minun kohdallani näin ei kuitenkaan ollut: Voin ilokseni kertoa, että minulla ei ollut mitään klassisista raskausvaivoista, kuten selkäkipua, närästystä tai ummetusta. Luulen, että syynä on hyvä ruokavalio sekä se, että pystyin liikkumaan paljon aivan loppuviikoille asti.

Raskausviikon 28 mahasta postasin kuvia jo aikaisemmin tänne blogiin. Pian kuvien ottamisen jälkeen huomasin, että napa on hävinnyt. Raskausviikolla 29 eli pääsiäisen aikaan maha otti selkeän kasvuspurtin ja tuli ensimmäistä kertaa epäuskoinen olo, miten kasvava vauva sinne ollenkaan mahtuu. Kiristävä tunne hidasti myös kävelyvauhdin.

Raskausviikolla 31 meillä oli synnytysvalmennuskurssi. Vakuutus maksaa äidin kurssin, joita on tarjolla niin viikkokursseina kuin intensiivisinä viikonloppukursseina. En ollut aivan tyytyväinen kurssin vetäjään, mutta viikonloppu antoi ajattelemisen aihetta sekä selkeän kuvan siitä, mitä synnytyksessä tapahtuu ja miksi. Viikolta 31 olen myös postannut blogiin.

Raskausviikolla 33 alkaa tuntua siltä, että raskaus tosiaan on kääntynyt loppua kohti. Päivittäinen olo riippuen siitä, miten hyvin yö on mennyt. Joinain päivinä voi melkein unohtaa olevansa raskaana, toisina taas tuntuu, että ei jaksaisi mitään. Huimaus ja heikotus, mahan kiristäminen ja joskus iltaisin vaivaavat sydämen tykytykset tulevat tutuiksi.

Yllättävän monet omista vaatteista, kuten paidoista ja mekoista, mahtuvat edelleen päälle.
Raskausviikolla 34 tuntuu siltä, ettei vatsalaukkuun mahdu mitään eikä ruoka laske, sillä vauva vie paljon tilaa.

Lapsen lempiasento on koko raskausajan ollut vatsani oikealla puolella pää alaspäin, joten sitä huolta ei ole, että hän kääntyisi vielä loppuvaiheessa istumaan. Omasta mielestäni maha alkaa olla jo valtava, mutta tutut äidit kommentoivat mahan pienuutta ja kompaktiutta. 

Liikkeet ja niiden määrä vaihtelevat päivien mukaan. Toisina päivinä mylsätään pitkiä aikoja pitkin päivää, toisina keskitytään selvästi kasvuun. Hassuinta on mahan hölskyminen puolelta toiselle epämääräisten muksahtelujen tahtiin. Inhottavinta on, kun käsien liikkeet osuvat virtsarakkoon tai potkut iskevät palleaan.

Muistan talvella miettineeni, miten kuljen töihin viimeiset työviikot ja pitääkö turvautua julkisiin. Lopulta ei tarvinnut, sillä pyörä ja kävely sujuvat edelleen, kunhan varaa vähän enemmän aikaa kuin ennen. Töissä tosin en enää kulje rappusia 4. kerrokseen vaan käytän suosiolla hissiä.

Lahja opiskelijoilta
Raskausviikko 35 tarkoittaa Saksassa äitiysloman alkua. Aloitan töistä vapaan ajan Suomen reissulla. Kaikki sujuu ongelmitta, ja olen iloinen, että pääsin vielä katsomaan alkukesän raikastamaa kotimaata, tapaamaan perhettä ja ystäviä ja saunaan.

Miellyttävää vaikkakin outoa on se, miten ihmiset huomioivat raskaana olevan. Minulle tarjotaan istumapaikkaa ratikassa ja lentokoneessa tuntemattomat tarjoutuvat nostamaan laukkuni hattuhyllylle tai sieltä alas. Huomaan usein automaattisesti ensin kieltäytyväni avusta, vaikka hetken päästä toteankin sen olevan hyvä juttu.

Raskausviikolla 36 maha on selvästi laskeutumassa, sillä minulla on taas enemmän nälkä. Vaikka potkut palleaan ovat välillä ilkeitä, vatsassa on selvästi enemmän tilaa. Samaan aikaan kivut ja tuntemukset alavatsalla lisääntyvät, koska vauvan pää alkaa painaa outoihin paikkoihin.

Raskausviikolla 37 mahaa kutittaa, sillä iho ei enää jaksaisi venyä. Olen rasvannut sitä ahkerasti jo monta viikkoa eikä minulla ole raskausarpia.

Kölnin loppukevät on ollut poikkeuksellisen viileä ja Suomen reissun avulla onnistun välttämään ensimmäisen helleaallon. Nyt kuitenkin joudun keskelle hellettä. Tuuletin laulaa siinä huoneessa, missä milloinkin olen, ja mehujäätä menee, vaikka muuten yritänkin vältellä sokeria.

Raskausviikolla 38 raskaus alkaa pikku hiljaa muuttua raskaaksi, mihin helleaallolla on vaikutusta. Nukkuminen on kuumuuden takia hankalaa ja kaikkialla on kuuma. Toisaalta kaikki muutkin hikoilevat, joten siinä mielessä olotilani ei eroa muista ihmisistä mitenkään.

Totean miehelle, että alan pikku hiljaa tottua tähän äitiyslomaan ja siihen, että ei tarvitse tehdä muuta kuin huolehtia omasta olostaan. Tämä ei täysin pidä paikkaansa: Minun pitää käydä läpi vielä yksi käsikirjoitus, ennen kuin voin päättää, että nyt ei tarvitse kirjoittaa mitään, jos ei huvita.

Tajuan myös, että kaikki uudet vaatteet täytyy pestä valmiiksi vauvaa varten. On outo tunne ripustaa pientä pyykkiä, vaikka käyttäjä onkin jo ihon alla.

Teemme pienen viikonloppumatkan ja huomaan, että pelkkä junassa matkustaminen alkaa olla väsyttävää. Ei tulisi enää mieleenkään lähteä pidemmälle reissulle. Menomatkalla hirvittää, jos synnytys käynnistyisikin vieraassa kaupungissa, joten olen onnellinen, kun olemme taas kotona. Tuntuu oudolta, että kolme viikkoa sitten olin vielä Suomessa, sillä nyt pelkkä ajatus on rasittava.
Raskausviikolla 39 pesiytyminen on selvästi alkanut. Ensimmäistä kertaa äitiysloman aikana saatan istua iltapäivän rauhassa kirjan kanssa sohvalla eikä se haittaa yhtään. Osasyynä on edelleen piinaava helle, joka on edes jotenkuten siedettävä, kun vain pysyy sisällä tuulettimen alla. Minulla on samaan aikaan kesken yksi äänikirja, yksi kirja ja netflix-sarja ja elämä on oikein mukavaa.

Kätilö käy ja toteaa lapsen kiinnittyneen lähtötelineisiin. Dopplerissa jyskyttää tasainen ja vahva sydän, ja kätilö sanoo kuulevansa, että myös synnytyksen toinen osapuoli valmistautuu jo tulevaan koitokseen. Hän ei osaa sanoa, mistä sen kuulee, mutta jokin äänessä on erilaista kuin ennen. Kätilö kehottaa pakkaamaan sairaalalaukun valmiiksi, sillä joku on tulossa ja pian.

Päätän, että nyt pitää tehdä kaikki, minkä haluaa saada pois alta ennen tulevia imetysmaratoneja.

Hieman ärsyttää ja stressaa se, että taloomme tehdään reilun viikon mittainen lämmitysjärjestemäremontti, jonka ajoituksesta neuvoteltiin keväällä pitkään. Päädyimme siihen, että on parempi saada se pois alta ennen vauvan tuloa - mutta mitä jos vauva syntyykin juuri tällä viikolla...?

Ja ulkona helle vain yltyy! Apukeinoina toimivat edelleen jääkahvi, mehujää ja tuuletin. Sisällä pärjää jotenkuten, mutta ulko-ovella vastaan puskee kuumuuden muuri. Yöt ovat huonoja. En meinaa saada unta, koska lapsi innostuu potkunyrkkeilemään, ja kun unenpää lopulta löytyy, herään hikilammikosta pää märkänä - ja ihmettelen vieressä rauhallisesti peiton alla nukkuvaa miestä.

Tunnen jo itsekin, että loppusuora lähestyy. Maha on pudonnut entistä alemmas ja välillä alavatsaa kiristää niin paljon, että tekisi mieli tukea maha kädellä ylemmäs. Ei tässä tosiaan enää kauaa voi kestää!

Raskausviikon 40 alussa tajuan, etten näe enää napaani, sillä maha on pudonnut entistä enemmän eteen ja alas. Tulen joka päivä tietoisemmaksi harjoitussupistuksista, kun maha treenailee omaan tahtiinsa.
rv 40 maha

Helle on vihdoin helpottanut, joten teen pitkiä kävelylenkkejä, puolen tunnin jumppia ja käyn usein kylvyssä. Täytyy nauttia, kun voi vielä liikkua niin hyvin - ja viettää omaa aikaa. Tapaan myös päivittäin ystäviä ja yritän keksiä tekemistä, joka vie ajatukset pois synnytyksen odottamisesta.

Viilenneet yöt helpottavat nukkumista, mutta silti niissä on uusi kaava. Illalla on vaikeuksia nukahtaa, klo 02 olen hereillä ensimmäistä kertaa ja sitten uudestaan joskus klo 06. Lapsi ei herätä, mutta jotainhan tässä on, kun hyväuninen on hereillä niin säännöllisesti. Liekö tässä lähitulevaisuuden imetysrytmi.

Keittiöremontin jälkiseurauksena selviää, että kaasun tulo taloon on loppunut ja miehen täytyy äkkiä rempata kaasuhellan tilalle induktioliesi. Nyt vauva voi tulla, sillä kaikki on tosiaan valmista.

Viikonloppuna en enää jaksa nähdä ketään. Käyn molempina päivinä pitkällä kävelylenkillä, luen kirjaa sohvalla ja haluan vain nyhjätä miehen kainalossa. Maanantaiaamuna alkaa supistella.

Tästä käynnistyy synnytys, mutta se onkin sitten oma tarinansa, joka ansaitsee oman tekstinsä.

Sinua voi kiinnostaa myös:

Ihana alkuraskaus eli ensimmäinen kolmannes