Sunday, 21 February 2021

Milloin aloittaa pottailu

                                                                          

                                                                                                ***Yhteistyössä BabyDotin kanssa***

Meillä on viime päivinä luettu ahkerasti kirjaa, jossa pottaillaan. Kirjan alussa taapero ei tiedä, mitä pottaan kuuluu laittaa, vaan työntää sinne legoja ja pehmohiiren. Lopulta asia ratkeaa ja pottaan päätyy se, mitä sinne kuuluukin. Puolitoistavuotias poikani on erittäin kiinnostunut kirjasta, mikä on hyvä, koska olen ajatellut, että aloitamme pikku hiljaa pottailun. Potankin hankin jo viime kesänä, mutta opettelu jäi.

 

Opeteltavaa on, sillä Toivon mielestä potta toimii oivana säilytystilana.


Käytimme lapsen kanssa kestovaippoja ensimmäisen vuoden ja vain öisin tai matkoilla kertiksiä. Valitettavasti kestovaippailu väheni syksyllä, koska hoitotäti haluaa käyttää kertakäyttöisiä vaippoja. Kotona pyöritän kuitenkin edelleen kestovaippoja. Taskuvaipat saa topattua riittävän imukykyisiksi ja ajattelen aina, että yksikin kestovaippa päivässä on seitsemän muovivaippaa vähemmän viikossa. Olen myös kuullut, että kestovaipoista on helpompi oppia kuivaksi kuin mukavasta muovista, mutta en tiedä, pitääkö tämä paikkaansa.

 

Haaveilen jo ajasta, jolloin lapsi alkaisi tehdä tarpeensa pottaan ja oppii sisäsiistiksi. Saksassa minulle  kuitenkin vakuutetaan, että älä stressaa, sillä eihän lapsi vielä voi kuivaksi oppia. Mutta voisiko sittenkin?


Olen huomannut kulttuurieroja sen suhteen, milloin opitaan ja opetetaan elämään ilman vaippoja. Joissain kulttuureissahan vaippoja ei käytetä ollenkaan. Saksassa korostetaan kaikessa lapsentahtisuutta ja jätetään opettaminen perheiden vastuulle eli hoitopäivään ei välttämättä kuulu potalla istumista. Tämä johtaa siihen, että täällä vielä 3-4 -vuotiaatkin saattavat kulkea vaippapeppuina.

 

Suomessa klassinen kuivaksi oppimisen ikä tuntuu olevan kaksi vuotta, mutta vaipoista luopuminen on aikaisemminkin mahdollista, jos jaksaa säännöllisesti harjoitella. Päivähoidossa työskennellyt ystäväni  kertoi, että virolaistaustaiset lapset opetetaan kuiviksi aikaisin, jo noin vuoden iässä, koska vaippoihin ei haluta käyttää rahaa. Mielenkiintoista!


Nyt mietin, pitäisikö kaivaa potta esiin kylppärin kaapin alta ja osuisiko sinne muutakin kuin legoja. Tosin arveluttaa, miten paljon asiaan kannattaa panostaa, jos kehitystä ei tueta hoidossa. Tuttavalla on sekin kokemus, että Suomessa kesällä kuivaksi oppinut lapsi laitettiin syksyllä Saksassa hoidossa käyttämään vaippoja, koska se oli henkilökunnalle ilmeisesti helpompaa.


Lämmin kesä voisi olla hyvä aika harjoitella, koska ulkona on tilaa pissiä ja vahingon sattuessa riittää, kun vaihtaa shortsit. En tosin tiedä, kuinka monta vahinkoa haluan kotona siivota, ennen kuin tulos on saavutettu.

 

Mutta hei, kertokaapa kokemuksia! Milloin aloititte pottailun, miten pääsitte vaipoista eroon? Millainen tie meillä on odotettavissa?


***BabyDot on verkkokauppa, joka myy käytettyjä ja uusia kestovaippoja, harkkahousuja sekä  kestovaippailuun liittyviä tarvikkeita. BabyDot auttaa tutustumaan kestovaippailun saloihin ja avustaa mieluusti kaikissa vaippoihin liittyvissä kysymyksissä. Jos kestovaippailu kiinnostaa, suosittelen kääntymään BabyDotin puoleen.

Friday, 12 February 2021

Onnellisuus

Saksassa on päätetty venyttää tiukkoja korona-rajoituksia jälleen kolmella viikolla eteenpäin. Kölnissä on viimeksi voinut käydä ravintolassa, elokuvissa tai kuntosalilla lokakuussa ja koulussa, kirjastossa tai kampaajalla joulukuun alussa. Ympäröivästä pandemiasta huolimatta olen tällä viikolla havahtunut siihen, miten onnellinen olen.


Että onneen ei tarvita paljonkaan. 


Tämä pandemia on ajoittunut elämässäni siinä mielessä hyvään kohtaan, että olin ensimmäisen lockdownin vanhempainvapaalla ja tämän toisen olen tehnyt freelancerinä töitä, jotka tekisin samalla tavalla, vaikka maailma olisi normaali. Meillä on ollut tuuria, sillä lapsi on pienessä perhepäivähoitoryhmässä ja saa mennä joka päivä hoitoon, vaikka päiväkotien toimintaa rajoitetaan.

Yksi onnellisuuden aiheeni onkin juuri työ. Olen tällä viikolla kävellyt kirpeässä pakkasessa auringon aamusäteiden valaisemia katuja työhuoneelle kirjoittamaan ja ihmetellyt, että tosiaan saan tehdä niin. Nyt kirjan ollessa loppusuoralla todella rakastan työtäni ja tuntuu lähes etuoikeutetulta voida sanoa niin. Osa ajastani menee toki myös opetustöissä, sillä pelkällä kirjailijuudella ei elä. Päiväni jakautuvatkin kolmeen: kirjoittamiseen, Toivon viihdyttämiseen ja illan opetustunteihin. Vapaa-ajan ongelmia ei ole.


Toinen syy valoisaan mieleen ovat parantuneet yöunet. Saan nukkua useamman kerran viikossa ilman yöherätystä, ja vaikka se samalla tarkoittaa aikaisia aamuja, elämä tuntuu keveämmältä. Aamuja helpottaa myös lisääntynyt valo, kolmas asia, joka on ilahduttanut minua tällä viikolla. En ole koskaan ollut niitä, jotka sekoavat keväästä, mutta kaatosateen jälkeen jokainen aurinkoinen päivä tuntuu lahjalta. Kirkkaus jatkuu pidempään myös iltapäivällä, ja vireystaso on aivan eri kuin kuukausi sitten. Tykkään!

Ehkä tärkein syy onnellisuuteeni on kuitenkin oma kuplani. Miehen kanssa on menossa sellainen vaihe, jossa toiselle haluaa olla armollinen ja kiltti ja huvittaa pussailla, vaikka poika takertuukin silloin jalkaan ja tahtoo mukaan kimppahaliin. Poika on vekkulissa vaiheessa ja elämä puhumaan opettelevan aktiivisen taaperon kanssa sopii minulle paremmin kuin vauvavuosi. Toivosta tulee joka päivä tärkeämpi ja rakkaampi ja tuntuu, että me kolme olemme löytäneet tapamme olla yhdessä perhe. 


Korona-aika rajoittaa kontakteja, mutta elämään kuuluu myös muutama ystävä, joita tapaan säännöllisesti, sekä perheenjäsenet ja ihmiset, joiden kanssa pidetään yhteyttä virtuaalisesti. Välillä kaipaan aivan tavallisia asioita, kuten kirjastoa, kahvilassa käyntiä tai sitä, ettei jokainen sosiaalinen tilanne vaatisi tarkkaa riskianalyysiä. En kuitenkaan enää jaksa valittaa ja päivitellä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, vaan haluan keskittyä hyvään niiden raamien sisällä, mitkä nyt ovat mahdollisia.

Asioiden arvo kirkastuu, kun ympäriltä riisutaan turha sälä. Meidän kuplassamme on kaikki hyvin, ja sitä tosiaan arvostaa tässä hullussa maailmassa.

P.S. Kuvat päivittäisen työmatkani varrelta.


Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?


Monday, 1 February 2021

Tekstin pitkä matka kuvakirjaksi

Kuva: Florian Jung

Ensimmäinen kuvakirjani on juuri ilmestynyt, HURRAA! Vaikka se on järjestyksessään jo yhdeksäs kirjani (jos käännökset lasketaan mukaan), tavallaan se on ensimmäinen ja kaiken alku. Rolf päätti yli kuuden vuoden mittaisen matkan, jonka alkaessa en olisi voinut kuvitellakaan, mistä itseni sen päättyessä löydän.


Ensin oli ystävyys. Tutustuin Argentiinasta kotoisin olevaan ja parisuhteen perässä Kölniin asettuneen Luisaan vuonna 2012. Hän työskenteli silloin arkkitehtina, minä suomen kielen yliopisto-opettajana, mutta molemmilla oli kaipuu johonkin luovempaan. Eränä kauniina kevätiltana vuonna 2014 Luisa kysyi minulta, olisiko minulla tekstiä, jonka kanssa hän voisi harjoitella kuvittamista. Olihan minulla,  ja niin  syntyi ensimmäinen projektimme "Morsiamen ilmalento", joka ilmestyi Iltasatu.org -sivustolla vuonna 2015. 


Silloin kuusi vuotta sitten ajattelimme, että annetaan tälle nyt pari vuotta, ja katsotaan, miten käy. Jos ura ei lähde vetämään, keksitään jotain muuta. Silloin emme olisi osanneet arvata, että vain muutaman vuoden päästä teemme molemmat vähintään puolipäiväisesti luovaa työtä, minä kirjailijana ja Luisa lehtikuvittajana. Aika hyvin tässä kävi, mutta älä anna näennäisen helppouden hämätä. Takana on paljon työtä ja sitkeyttä joskin toki myös onnea.

Kuva: Florian Jung

Pian ensimmäisen projektimme jälkeen aloin kehitellä satua, jota uusi kotikaupunkini Köln inspiroi. Tarinan lähtöpisteenä oli ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset unohtaisivat kuuluisan Tuomiokirkon. Kirjoitin tarinaa talvella 2014-2015 ja pääsin sen kanssa vuoden 2015 Reviiri-antologiaan, mikä oli ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisuni.


Tämä innosti kirjoittamaan lisää, ja lopulta kaikki kävi nopeasti. Ensimmäinen virallinen kirjani ilmestyi Suomessa syksyllä 2017, kun Hilja ja vihreän talon kesä putkahti painokoneista. Sarjaa on kohta julkaistu kolmessa maassa, ja sen kirjoittaminen jatkuu edelleen. Luisan kysymys lastenkirjatekstistä sysäsi minut tulevaisuuteen, jollaisesta en olisi koskaan edes uskaltanut haaveilla. Viime kesästä asti olen toiminut vapaana kirjailijana, ja elämä tuntuu hyvältä ja oikealta.

Rolf kustantamon katalogissa

Mutta Rolf! Minusta tuntui, että tarina oli saanut päätöksensä, kun satu pääsi antologiaan, mutta muokkasin siitä kuvakirjatekstin Luisalle kuvitettavaksi. Vuodet kuluivat, Hilja alkoi viedä ja minun puolestani Köln-tarina olisi saanut jäädä siihen. Luisa oli kuitenkin sitkeä, ja lopulta kuvat valmistuivat. Kolme vuotta sitten eli kevättalvella 2018 näin tekstin pohjalta syntyneet kuvat, ja ne olivat upeat! Kuvitustyyli oli täysin erilainen kuin ensimmäisissä luonnoksissa, sillä teoksen tekeminen oli meille molemmille oppimisprosessi. Lupasin käydä tekstin vielä kerran läpi ja löysimme sille myös nuoren ja uraansa aloittelevan kääntäjän avuksi kustantamon etsintään. 


Syksyllä 2018 Luisa soitti hysteerisenä ja kertoi, että on voittanut Kölnin aka Rolfin kuvituksella kansainvälisen kuvituspalkinnon, joka jaetaan Frankfurtin kirjamessuilla. Palkinto plakkarissa oli helppo lähestyä kustantamoja, ja jo marraskuussa 2018 saimme tarjouksen kustantamosta, josta Luisa oli haaveillut. Kunstanstifter tekee laadukkaita kuvakirjoja lapsille ja aikuisille, ja painopiste on siis kuvituksessa.


Olin 15. viikolla raskaana, kun allekirjoitin kustannussopimuksen. Siinä vaiheessa tarinan alkuperäinen versio oli jo neljä vuotta vanha, mutta meidän piti odottaa julkaisua vielä kaksi vuotta, koska pienen kustantamon katalogit olivat tähän kevääseen asti täynnä. Muistan miettineeni, miten hullu projekti tämä on, sillä kirjan vihdoin ilmestyessä tämä vatsapoimukin olisi jo puolitoistavuotias. 


Viime perjantaina koitti vihdoin se kauan odotettu päivä, kun Rolf der Bücherheld ilmestyi. Itse asiassa kirja saapui painosta jo lokakuussa ja minulla on ollut tekijänkappaleetkin kotona ja kuukausia, joten jossain vaiheessa tuntui, ettei tämä projekti pääty koskaan. Nyt kirja kuitenkin on virallisesti täällä.

Juhlimme lauantaina pienesti kahdestaan ja pidimme online-julkkarit, joissa kerroimme kirjan syntytarinan. Miten suomalainen kirjoittaja ja argentiinalainen kuvittaja työstivät kirjan yhdessä saksaksi Saksaan,  Kaivoin esittelyä varten esille vanhoja muistiinpanoja ja huomasin, miten paljon tarina oli muuttunut antologian ja lopullisen kuvakirjan välissä. Ilman vanhoja tiedostoja en olisi enää osannut sanoa, minä vuonna tapahtui mitäkin, koska projekti oli niin pitkä.



Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Rolf on päättänyt, ettei tämä vieläkään riitä: Tänään minulta kysyttiin, voisiko kirjaan säveltää musiikkia lasten kirkkokonserttia varten. Ja minä, että toki. Rolf, kirjasankari taitaa jatkaa seikkailujaan tulevaisuudessakin.


Saksassa kirjaa voi tilata ainakin täältä. Teoksen esittely löytyy myös kustantamon sivustolta.

Sunday, 24 January 2021

Puoli vuotta gluteenitonta elämää


Olen aina rakastanut ruisleipää enkä lapsena juuri muuta leipää syönytkään. En kuitenkaan koskaan ole ollut pullahiiri tai kakkuhirmu enkä ole koskaan tehnyt itse pullaa. Mies on meidän pullavastaava, ja taikonut korvapuustit pari kertaa vuodessa. Pitsaa syön harvoin, pastaa tosin säännöllisesti ja oluttakin olen oppinut juomaan täällä Saksassa. On kuitenkin ollut yllättävän helppoa siirtyä gluteenittomalle ruokavaliolle, joka on tällä hetkellä tarpeen.


Vatsavaivat ovat siitä kavala juttu, että ne alkavat pikku hiljaa ja niihin voi pitkään keksiä selityksiä ennen kuin tajuaa, että jotain on oikeasti pielessä. Minulla oli raskauden loppuvaiheessa ja vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina kummallisia yhden illan mittaisia pahoinvointeja tai muutaman viikon vatsavaivoja, jotka katosivat aina itsestään. Viime keväänä tilanne kuitenkin paheni.


Olen itselleni edelleenkin vähän kiukkuinen siitä, että siedin keväällä epämääräistä olotilaa jopa pari kuukautta, ennen kuin aloin kunnolla miettiä, mikä on sen syynä. Aluksi en kiinnittänyt asiaan huomiota muuta kuin sen verran, että välillä oli tukalaa, kun vatsa tuntui ilmapallolta. Saatoin huhtikuussa hakea leipomosta suuren luomusämpylän lounaaksi ja kummastella, että vatsa juoksi koko iltapäivän. Joskus (usein) aamuisin oli kiire kylpyhuoneeseen, ja poikakin ihmetteli, mitä se äiti siellä taas istuu.


Muistan hyvin myös ensimmäisen äitienpäiväni, mutta en siksi, että se olisi ollut maailman ihanin juhlapäivä vaan siksi, että vietin illan pahoinvoivana sängyssä. Mies oli leiponut juhlapäivän kunniaksi korvapuusteja, joita ystävä tuli syömään. Sain syötyä puolikkaan, minkä jälkeen vatsani alkoi mouruta niin, että muutkin kuulivat, ja loppuilta meni vesilinjalla vuoteessa. 

Tästä meni kuitenkin vielä kesäkuuhun, kunnes tajusin alkaa kokeilla muutakin kuin maitohappobakteerien napsimista.. Siskoni oli joutunut imetysruokavaliolle, ja yhtäkkiä pääni sanoi PING! Kaikki oli selvää. Tietysti kyseessä oli gluteeni. Kun mietin tilanteita tai päiviä, joina vatsa oli ollut erityisen sekaisin, tajusin, että niihin liittyi aina leipä tai olut.


Aloin kesäkuun puolivälissä vältellä gluteenia. Tajusin heti, että ratkaisu oli oikea, vaikka kesti useamman viikon ennen kuin vatsa kunnolla rauhoittui ja ymmärsin oikeasti jättää välistä gluteiinia sisältävät tarjoamiset, jos muuta ei ollut tilalle. Olotilan kohetessa myös iho parani, ja viimeiset raskauskilot lähtivät itsestään, kun elimistö löysi tasapainon.


En tiedä, menenkö koskaan testaamaan yliherkkyyttä, koska testi edellyttäisi muutaman viikon normaalia syömistä, jotta tuhot näkyvät suolistosta. Oloni on parempi ilman gluteenia, joten se riittää minulle. Huomaan nykyään heti, jos tuote sisältää gluteenia, vaikka ainelistan perusteella ei pitäisi. Gluteeni on nimittäin siitä hauska tuote, että sitä lisätään yllättäviin paikkoihin. Kaurahiutaleet ovat esimerkiksi luonnostaan gluteenittomia, mutta ne prosessoidaan ennen pakkaamista, ja minun on vahdittava, että ostamani pakkaus sisältää merkinnän gluteenittomuudesta.


En tiedä, miksi yliherkkyys iski juuri nyt tai tuleeko tilanne jatkumaan aina tällaisena, mutta en ole kokenut gluteenitonta elämää hankalana tai haastavana. Ehkä syy on se, ettei tällä hetkellä voi käydä ravintoloissa tai edes ystävillä kylässä, joten haastavia ruokatilanteita ei juuri ole. Ja onneksi voi aina varustautua omilla eväillä, jos ei muuta. Suren oikeastaan sitä, etten tiedä, mitä juoda, jos joskus pääsen taas juhlimaan karnevaaleja, sillä olut on niiden ainoa oikea juhlajuoma.


Saksassa ei valitettavasti olla niin pitkällä ruokavalioiden moninaisuuden ymmärtämisessä ja korvaustuotteiden kehittelyssä kuin Suomessa. Olenkin alkanut leipoa säännöllisesti, koska en kaipaa höttöleipää eikä pelkkiä riisikakkujakaan jaksa aina syödä. Poika on kaikkiruokainen, mutta saa äidin kanssa maistella gluteenittomia leipomuksia.


Tänään pyöräytin tulevaa viikkoa varten sekä proteiinisiemensämpylöitä että omena-pähkinä-muffinsseja. Gluteeniton leipominen vaatii vielä totuttelua, sillä jauhot käyttäytyvät eri tavalla, mutta olen jo löytänyt muutamia luottoblogeja reseptien hakuun. Saksaa osaavat voivat tutkailla muffinssiohjetta täältä.


Sämpyläohje on alkujaan norjalaisesta hyvinvointilehdestä ja kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Hienonna sauvasekoittimella:

    400 g raejuustoa

    4 munaa

    2 tl leivinjauhetta

Lisää seokseen:

    400 grammaa kaurahiutaleita tai 300 g kaurahiutaleita ja 100 g erilaisia siemeniä

Pyörittele 10 sämpylää ja paista niitä uunin keskitasolla 16 minuuttia 200 asteessa ja sitten vielä 4 minuuttia kiertoilman kanssa.


Olen vasta alussa ruokavalioni kanssa, joten kaikki reseptit ja vinkit ovat tervetulleita!


Saturday, 16 January 2021

Puolitoistavuotiaan kielellinen kehitys


Oikeastaan otsikossa pitäisi lukea "Puolitoistavuotiaan kaksikielisen lapsen kielellinen kehitys", mutta siitä olisi tullut niin pitkä hirmu, että lyhensin.


Usein sanotaan, että kaksikielisen lapsen puhumaan oppiminen on hitaampaa kuin yksikielisen ikätoverin, ja toisaalta taas, että taapero on joko enemmän puheeseen tai liikkumiseen suuntautunut. Kun vertaan saksalais-suomalaisen poikani puhetta naapurin kaksi kuukautta vanhempaan saksalaiseen lapseen, on heissä selviä eroja. Naapurin lapsi tuotti ensimmäiset sanansa jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja omaa tällä hetkellä selkeämmän ja suuremman sanavaraston ja käsitteistön kuin meidän kahta kieltä treenaava tapaus. Toisaalta naapurinpoika ei juokse, hypi ja kiipeile samanlaisella taidolla ja innolla kuin Toivo, eli siinäkin on selvä ero.


En siis aina tiedä, voiko puheen kehitysnopeutta laittaa monikielisyyden piikkiin, sillä mielestäni Toivo alkoi tavata sanoja hyvissä ajoin eli noin vuoden iässä ja osaa nyt jo useampia sanoja molemmilla kielillä.


Meillä asuukin nykyään pieni papukaija, joka toistelee milloin mitäkin sanaa tai sanan osaa. En ennen joulua ollut tietoinen siitä, miten usein käytän arkipuheessa ilmausta "noin". Nykyään kuulen sen aina kaikuna perässäni, ja jos mies on kotona, hän pyytää saksalaisena, että poika sanoisi "acht, neun, zehn" eli kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Ja poika toistaa "noin noin noin".


Minusta on ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka poika on syksystä asti ollut saksankielisellä perhepäivähoitajalla, hänen ensimmäinen ja vankempi kielensä vaikuttaa olevan suomi. Tähän mennessä ilmaantuneista sanoista suurempi osa on suomea, vaikka viime aikoina onkin putkahtanut paljon saksaa. Miehen mukaan Toivo tuntuu reagoivan nopeammin suomeksi annettuihin käskyihin, vaikka ymmärtävää molempia kieliä yhtä hyvin. Miehen suomen kielen taito on siis kehittynyt samaa vauhtia lapsen kielellistymisen kanssa, ja mies tuumasi, että voisi jo kohta selvitä Suomessa au pairina.


Poika on tullut äitiinsä siinä, että hän on kova puhumaan. Höpötystä ja hölötystä tulee jatkuvalla syötöllä, vaikka sanasto onkin vielä pieni. Viimeisen kuukauden tuomia uusia sanoja ovat nein, da, Zug ja Müll sekä suomen verbit avaa, hakkaa ja menee. Selitykseksi sanottakoon, että lähdimme junalla joululomalle, jouluna avattiin monia paketteja ja eräässä kuvakirjassa kettu hakkaa halkoja, mikä on pojasta hauskaa.


Eräänlainen onnistumisen kokemus koettiin hiljattain, kun poika ensimmäistä kertaa osoitti tietävänsä, että samaan asiaan voi viitata kahdella eri sanalla. Isovanhempien luona oli pöllö-magneetti, mistä kieleen ilmaantui Eule eli pöllö. Kotona sanoin, että tässä eläinkirjasssakin on pöllö. Poika etsi oikean kuvan ja sanoi Eule.


Jotenkin olen alkanut ymmärtää, miksi monikielisen lapsen puhe kehittyy näennäisesti hitaammin kuin yksikielisen. Hänen kun pitää tehdä tuplatyö niin sanaston kuin kielen rakenteidenkin osalta. Tällä hetkellä sanojen syntymiseen tuntuu vaikuttavan niiden artikulaation helppous. Saksan nein muodostuu suussa helpommin kuin suomen ei, ja valitettavasti suomen äitiä mukaileva äeti on tehnyt tilaa saksan mamalle, joka kuuluu lausua hyvin painokkaasti.


Oma saksan taitoni on sujuva mutta puutteellinen enkä aina pysty selvittämään, mitä sanaa poika haeskelee. Hän hokee välillä sanamuotoa, josta en onnistu päättelemään, mikä se voisi olla. Silloin ajattelen, että se on ehkä perhepäivähoitajalta tarttunut sana. Hoitajamme totesi hiljattain, että Toivo on kova puhumaan mutta sanojahan ei vielä juuri ole. Ja siihen minä, että onhan niitä (mummo, ukko, omena, tyyny...) mutta enemmän suomeksi. Olenkin harkinnut kirjoittavani hoitajalle Toivo-saksa -sanakirjan, jotta hänkin voisi ymmärtää suomenkieliset sanat. 


Millaisia kokemuksia sinulla on kaksi- tai monikielisen taaperon kielen kehittymisestä?




Sunday, 27 December 2020

Mitä jos muuttaisi Pohjois-Frieslandiin

Vuosia sitten juttelin silloisten työkavereiden kanssa paikoista. Muistan erään sanoneen, että Pariisi on hänen sielunsa paikka, sillä siellä ollessa tuntuu hyvältä ja sellaiselta kuin joku olisi laittanut laturiin. En tainnut tuolloin osata sanoa, mikä on minulle sellainen paikka, jossa akut latautuvat kuin huomaamattaan ja sekä mieli ja keho virkistyvät. 


Jos joku kysyisi minulta nyt, missä paikassa tunnen voivani hyvin ja palautuvani omaksi itsekseni, minun olisi helppo vastata. Itse asiassa paikkoja on kaksi. Niitä yhdistää luonnon läheisyys, hiljaisuus sekä raikas ilma ja puhdas vesi. Ja nyt joku kysyy, miksi asun kaupungissa, jos kaipaan jatkuvasti paikkoihin, jotka ovat asuinympäristöni vastakohtia, mutta ei mennä nyt siihen. Elämähän tunnetusti on.


Nuorena ei halunnut mitään muuta kuin pois tylsältä suomalaiselta maaseudulta, ja vielä opiskeluaikoinakin tuntui, ettei siellä haluaisi asua. Saksan vuodet ovat kuitenkin saaneet minut kiintymään lapsuuteni kotikylään aivan uudella tavalla. On aina ihana palata rauhalliseen ympäristöön ja tutuille lenkkipoluille, saunan lämpöön ja järvien läheisyyteen. Lapsen saamisen myötä mummolareissut ovat saaneet uusia sävyjä, ja olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka saamme viettää entisessä kotitalossani.

Toinen sielunmaisema on hiipinyt elämääni kuin varkain. Olen ollut kohta kahdeksan vuotta yhdessä miehen kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Saksasta, aivan läheltä Tanskan rajaa. Ympäristö on hyvin erilainen kuin lapsuuteni kylässä, mutta periaate on sama. Tosin Pohjois-Frieslandissa ei ole kyse metsistä vaan raikas meri-ilma tuivertaa tukkaa, horisonttia riittää silmän kantamattomiin ja vuorovesi tekee rannasta mutaisen. Lähes joka päivä sataa tai ainakin tuulee, mutta en lakkaa ihmettelemästä hiljaisuutta. Kaupungin jatkuvan taustamelun huomaa vasta sitten, kun  sieltä lähtee pois.


Appiukkoni muutti muutama vuosi sitten uuteen taloon ja luulen, että ihastumiseni seutuun kirkastui silloin. Uusi asuinpaikka sijaitsee vihreässä ympäristössä, siinä on mukava piha lapsen kanssa leikkiä, tuulessa humisevia vanhoja puita ja vain kivenheitto Pohjanmeren rantaan. Kävelylenkin voi suorittaa niin, että seuraa ensin rantaviivaa, kiipeää sitten pitkän ja loivan mäen päälle metsään ja laskettelee lopulta pellonreunaa hiekkatien varrella sijaitsevaan taloon.


Appiukon kodissa on myös sauna, joten viihdyn siellä erinomaisesti. Minun ei tarvitse olla perillä kauaakaan, kun huomaan, että hartiat ovat rentoutuneet ja ajatukset rauhoittuneet. Tuntuu siltä, kuin kuin joku olisi laittanut minut laturiin.

Aina välillä mietimme miehen kanssa, missä asuisimme, jos emme asuisi Kölnissä. Meillä on täällä hyvät turvaverkostot ja ystäväpiiri, Suomeen pääsee näppärästi ja koko Keski-Eurooppa tuntuu olevan vain junamatkan päässä. Ei ole mitään muuta syytä lähteä kuin se, että joku paikka alkaisi tuntua paremmalta tai työ veisi muualle. Kuulimme jouluna, että miehen lapsuudenystävä on muuttamassa takaisin kotiseudulle ja mietimme omaa tilannettamme.


Minun työni olisi helposti siirrettävissä hiljaiseen kyläyhteisöön, mutta en aja autoa, ja se olisi maalla varmaan pakollista. Myös Suomeen lähteminen olisi hankalampaa kuin nyt enkä tiedä, miten helposti uudet ystäväkuviot järjestyisivät kylmien ja etäisten pohjoissaksalaisten parissa. Entä olisiko arki merituulessa ja lähes jokapäiväisessä sateessa sittenkään niin kiehtovaa kuin miltä se vierailuilla tuntuu? Ajatusleikki keskeytyy aina viimeistään siihen, kun mies toteaa, ettei ole vielä valmis luopumaan kaupungin läheisyydestä. Pikkulapsiarki ja lock down tosin varmistavat sen, ettei kaupungista ole tällä hetkellä muuta iloa kuin lyhyet välimatkat.

Emme siis ainakaan vielä ole pakkaamassa elämää laatikoihin ja muuttamassa toiselle puolelle maata, mutta sovimme jo, että lähdemme sinne pian uudestaan, koska kirjoittajan arki vaatii rauhallista ja virikkeellistä ympäristöä, suomalainen sieluni saunaa ja mies voi suorittaa home officea muuallakin kuin kotisohvalla.


P.S. Kyseiset kuvat ovat appiukon lähellä sijaitsevalta lammasfarmilta, josta kävimme hakemassa ruokaa joulupöytään ja villavaatteita pojalle. Yleensä näillä rantavalleilla tai tulvapadoilla tai miksi näitä rakennelmia suomeksi sanotaankaan paimentaa lampaita, mutta nyt emme nähneet yhtään. 

Monday, 21 December 2020

Miten olla luova


Joululomalle lähtiessäni totesin miehelle, miten ihanaa on, ettei minun viikkoon tarvitse kirjoittaa tai pakottaa itseäni koneen äärelle. Olimme olleet vuorokauden reissussa, kun totesin, että nyt on pakko etsiä muistikirja ja rustata ajatuksia. Olin työnnellyt lapsen uneen uusissa maisemissa ja raikkaassa meri-ilmassa ja päässä alkoi pyöriä enemmän ideoita kuin kotona pitkään aikaan. Miestä nauratti, että eipä siihen kauaa mennyt.


Aloinkin miettiä, mitkä asiat ovat luovuuteni edellytys eli mitä tarvitsen voidakseni olla luova ja kirjoittaa työkseni. Seuraavat asiat tulivat mieleen:


1. Tarpeeksi unta

Poikani ei ole ollut hyvä nukkuja. Hän oli 15 kuukautta nukkuessaan ensimmäisen yön putkeen, ja senkin jälkeen yhtenäiset yöunet ovat olleet harvinaista herkkua. Viimeisten viikkojen aikana on puhjennut jo kolme poskihammasta ja uusia sanoja putkahtelee päivittäin, ja lapseni tuntuu prosessoivan tätä kaikkea öisin.


Minun olisi synnytettävä päivisin tekstiä, koska kirjoittaminen on tällä hetkellä päätyöni, mutta se on haastavaa, koska en saa koskaan nukkua tarpeeksi. Tarvitsen muutenkin paljon unta, mutta kirjoittaminen vaatii vastapainokseen lepoa, sillä muuten ajatukset ovat raskaat ja tahmeat. Tällä viikolla olen ollut niin väsynyt, että en ole herännyt yöllä vaan mies on hoitanut rauhoittelun, ja se on tehnyt hyvää. Ainakin siis minulle.


2. Hiljainen, rauhallinen ja vaihtuva ympäristö

Kotitalomme kulmalta alkaa puisto ja kesäaikaan ikkunamme edessä näkyy naapuritalon seinän peittävä muratti, joten ympäristö tarjoaa vihreää, mitä tuijottaa, kun uppoaa ajatuksiinsa. Kaupungissa on kuitenkin jatkuva taustamelu, jonka tajuaa vasta, kun sieltä tulee pois. 


Jotta ajatukset hengittävät, tarvitsen rauhallisen ja hiljaisen ympäristön sekä vihreän tai avaran maiseman, jota tuijottaa. Muistelen edelleen kaipauksella muutaman vuoden takaista residenssijaksoa Sysmässä. Asuin tunnelmallisen puutalon yläkerrassa, josta aukeni avara maisema kylän yli. Siellä oli hyvä antaa ajatusten juosta.


Toki kirjoittaminen on puurtamista ja kirjan tekemiseen kuuluu monia vaiheita ideoinnista oikolukuun, mutta sopiva ympäristö auttaa ideoiden synnyssä. Ehkäpä luovuuden ruokkimiseksi tärkeää on myös vaihtaaj maisemaa ja päästä siten lukkojen yli. Tämän takia taiteilijat matkustavat paljon ja residenssit ovat suosittuja. 


Täällä Pohjois-Frieslandissa on jotain, mikä saa minut voimaan hyvin ja ajatukseni pulputtamaan. En tiedä, onko kyse vain paikanvaihdoksen tuomasta liikahduksesta. Kirjoittaisinko tehokkaammin, jos asuisin täällä vai hidastuisivatko ajatukset, kun merenrannasta tulisi liian tuttu? 


3. Liike raittiissa ilmassa


Jos kirjoittamisesta tai erityisesti keskittymisestä ei tule mitään, pitää lähtee liikkeelle, sillä silloin voi käydä niin, että yhtäkkiä tietää, mitä tekstille pitää tehdä. Itselleni toimivat parhaiten kävely ja pyöräily. Miten monta ideaa tai repliikkiä onkaan putkahtanut mieleen pyöräillessäni puiston läpi päivätöihin. Perillä olen äkkiä sanellut ajatukset puhelimeen odottamaan seuraavaa kirjoitushetkeä.


Tämä on kuitenkin sellainen luovuuden kirittäjä, jonka usein unohdan. Sitä pyrkii pakottamaan itsensä kirjoituspöydän ääreen, vaikka ajatukset liikkuisivat vapaammin kävelyllä, tiskatessa tai pyykkiä lajitellessa. Olenkin oppinut, että ei ole hedelmällistä keikkua koko päivää koneen ääressä, jos ei pysty keskittymään, vaan välillä kannattaa tehdä jotain muuta. Lyhyet, intensiiviset kirjoituspätkät ovat usein tehokkaampia kuin pitkät maratonit, ja toisaalta ideat pulpahtavat tiedostamattomasta esiin juuri silloin, kun niitä ei yritä pakottaa esiin.


4. Suomenkielinen ympäristö

En asu Suomessa vaan arkeni toimii vieraalla kielellä.  Onkin haastavaa yrittää huolehtiä äidinkielestä, koska ympäristön kieli on niin hallitseva. Tällä hetkellä minulla onkin ongelmana se, että elämästäni puuttuu vuorovaikutteinen suomen puhuminen, mikä ennen hoitui päivätöissä. Toki puhun lapselleni suomea ja hän kyllä vastaa, mutta en ole aivan varma, mitä hän sanoo ja tarkoittaa. Koti-suomi ei siis toistaiseksi riitä ylläpitämään kielitajua. 


Säännölliset kielikylvyt Suomeen ovat entistä tärkeämpiä ja onnekseni olen tänäkin vuonna päässyt muutaman kerran kotimaahan. Viime aikoina olen puhunut paljon puhelimessa suomalaisten ystävien kanssa, jotta kirjoituskieli saisi buustia. Unelmoin siitä, että voisin joskus taas viettää pidemmän pätkän Suomessa kieltä käyttäen ja töitä tehden.

5. Piristeet

Tänä syksynä kahvin ja vihreän teen määrä on korreloinut yöunien kanssa. Aamu alkaa vihreällä teellä ja aamupala päättyy kahviin. Toinenkin kuppi menee, jos yö on ollut todella huono. Lounaan jälkeen on vuorossa jälleen teetä jostain piristävästä laadusta ja myöhäisiltapäivällä kahvia. Jos iltatöissä menee myöhään, myös siellä kuluu vihreää teetä tai kahvia.


Joskus tilanne vaatii myös suklaata tai salmiakkia ja niistä saatavaa buustia, vaikka kello olisi vasta 10 aamulla. En koskaan ole syönyt niin paljon suklaata kuin silloin, kun kirjoitin gradua. Sellaiseen määrään en ole tänä syksynä yltänyt, mutta piristäviä juomia kyllä kuluu. Ne eivät varmasti olisi tarpeen, jos saisin nukkua tarpeeksi (palaa kohtaan 1.)


Luovuutta täytyy siis usein houkutella esiin ja siitä eli itsestään pitää huolehtia, sillä muuten ajatukset eivät jaksa synnyttää uutta. Yllä mainittujen keinojen lisäksi ideoita syntyy usein silloin, kun niitä vähiten odottaa, kuten minulle kävi tässä heti loman alkuun. Joskus oman tekstin ajatukset kehittyvät samalla, kun lukee toisen kirjoittamaa tekstiä. Ohimennen kuultu juttu tai hauska sana tai sanonta saattavat myös jäädä mieleen elämään.


Millaiset keinot auttavat sinua löytämään ideoita tai ylläpitämään luovuutta?