Sunday 22 May 2011

Kirjailijavierailu III

Täytyy näköjään lähteä muille maille, jotta pääsee tutustumaan suomalaisiin kirjailijoihin lähietäisydeltä. Laitoksemme on mukana Star-ohjelmassa (älkää kysykö enempää), ja siihen liittyen järjestettiin yliopistolla viime perjantaina kirjallisuussymposium. Aiheina olivat Mindeheit- und Migratenliterature, eli vähemmistö- ja maahanmuuttajakirjallisuus. Kuuden esitelmän lisäksi päivään mahtui Alexandra Salmelan viime syksynä julkaistun kirjan 27 eli kuolema tekee taiteilijan luenta.
     Alexandra vieraili jo torstaina yliopistolla, jossa hän kertoi opiskelijoille taustastaan ja elämästään Suomessa. Opiskelijat saivat esittää kysymyksiä, ja tilaisuus oli leppoisa. Tärkein kysymys käsitteli Alexandran kielitaitoa. Suomen kielen opiskelijat halusivat tietää, miten ihmeessä hän on oppinut suomen kielen niin nopeasti ja niin hyvin. Tilaisuus oli onnistunut, ja kaikki haluavat kuulemma naimisiin Alexandran kanssa. Ja yleisö oli siis suurimmaksi osaksi naispuolista.
   Perjantai-illan luentatilaisuus oli myös lystikäs. Kansainvälisen tutkijayhteisön kirjasto tarjosi tilaisuudelle mukavat puitteet. Tilaisuus pidettiin englanniksi, koska Alexandran teoksesta on olemassa jo englanninkielinen koekäännös eikä sen julkaisusta Saksassa ole vielä neuvoteltu. 

  Ensin kirjailija kertoi kirjan syntyprosessista. Alexandra on hauska myös vastatessaan haastattelukysymyksiin englanniksi. Hän totesi muun muassa, että aina pitää olla huumoria mukana -mutta sen ei välttämättä tarvitse olla kivaa huumoria. Jutustelun jälkeen kuultiin katkelmat kirjasta suomeksi ja englanniksi. Itselleni teoksesta aukesi muutama asia aivan uudella tavalla Alexandran elävää luentaa kuunnellessa. 
    Täytyy todeta, että kääntäminen on taidetta, eikä teksti ollutkaan aivan niin hauska englanniksi kuin suomeksi. Miten esimerkiksi kuvata toisella kielellä sitä, miltä tuntuu, kun joka päivä radiossa soi päivän Popeda ja Pate Mustajärvi saa kuulijan korvat verille? Entäpä prologin vihjaus Suomen kirjallisuuden arvostetumpaan teoksen, jota kukaan ei kuitenkaan ole lukenut? Tai korjaan, tunnen yhden, joka on lukenut Alastaron salissa alusta loppuun asti. Salmela on teoksensa avulla päässyt varsin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan ja kulttuuriaarteisiin. 
   Salmela totesi myös hieman kyllästyneensä jatkuvaan ihmettelyyn siitä, että hän on kirjoittanut romaanin itselleen vieraalla kielellä. Hänen mukaansa kielen käyttäminen on tärkeintä ja jokainen tekee sen sillä tasolla, mihin kykenee. Hän onkin nimennyt tyylinsä freejazziksi, jossa yrityksen ja sattuman kautta aina joskus joku osuu kohdalleen. En lainkaan ihmettele, että tämä vaatimaton nainen valloitti opiskelijoiden sydämet.


p.s. Lisää symposiumista ja siellä käsitellyistä asioista voi lukea kesäkuisesta Illuusion numerosta.
Wednesday 11 May 2011

Pankkitilifarssi osa II

Koska tilanteeni muuttui ja uusi työnantajani vaati pikaisesti saksalaisia tiltietoja, marssin lopulta reteästi suoraan Deutsche Bankiin ja sain tilin auki. Huomasin kuitenkin pian, ettei tiliä kannata avata juuri muuton alla. Ainakaan, jos palvelu sattuu vielä toimimaan erittäin hyvin, lue: niin kuin kuuluu.

    Uudessa kotikaupungissani ihmettelin parisen viikkoa, kun minulle luvattuja kortteja tai muita tilini käytön mahdollistavia lappusia ei alkanut kuulua. Lopulta postilaatikkoon tipahti pankkikortin tunnus, mutta siinä se. Noin kuukauden ihmettelyn jälkeen (kun tottuu olemaan ilman paikallista tiliä, ei sitä nyt uutena heti tarvitse käyttämään ruveta) lähetin sähköpostia yhteyshenkillölleni Hampuriin. Hän vastasi pian ja kertoi, että kaikki tarvittava on kyllä lähetetty, mutta ne ovat tulleet takaisin, koska saajaa ei ole tavoitettu. En siis ollut heti muuttorytäkässä ehtinyt laittaa nimeäni laatikkoon ja ovisummeriin. Hän lupasi kuitenkin lähettää paperit heti uudelleen.

     Kauaa ei tarvinnutkaan odotella, kun niitä kirjeitä alkoi tipahdella, päivässä jopa kaksin kappalein. Ensin tulivat nettipankin salasanat, puhelinpalvelun salasanat ja lopulta myös pankkikortti. Kävelinkin toissa aamuna lähes vihellellen korttini kanssa automaatille, että nyt toimii. Pettymys oli karvas: PIN-koodissa oli ongelma. Kokeilin viereisen pankin automaattia, joka ilmoitti minulle heti alkuun, että kaikki haluamani toimenpiteet maksavat kortillani 4,90 e. Siinä vaiheessa vaihdoin tuttuun suomalaiseen nostokorttiin. Halvemmaksi tuli.

    Ongelma ratkesivat illalla kotona, jossa oli odottamassa pari uutta kirjettä ja myös uusi PIN-koodi. Toistaiseksi en ole vielä uskaltanut kokeilla, koska en tiedä, kuinka monta pankkialan kriisiä voin enää kestää.

    Se siis tilinavauksesta. Toinen minua työllistänyt asia on ollut vuokratakuutili. Sitä on nyt avattu jo useampi viikko. Ensimmäisellä käyntikerrallani pankkikonttori oli syystä tai toisesta juuri sinä päivänä kiinni. Kämppikseni oli kuitenkin varmistanut, että heillä pystyy kyseisen tilin avaamaan.

    Toisella kerralla kävelin konttoriin takuurahat kainalossani. Hieman tylynnäköinen virkailija totesi, että ei heillä laisinkaan ole sellaista palvelua. Kiitos ja näkemiin. Kämppikseni kuitenkin vakuutti, että varmasti on, joten tein illalla uuden yrityksen. Tällä kertaa toinen virkailija kertoi, että heillä on eriniminen mutta vastaavalla periaatteella toimiva tili. Hän ei kuitenkaan huolinut seteleitäni vaan kertoi, että maksu buukataan suoraan Deutsche Bankin tililtäni, jonka tilitietoja minulla ei juuri silloin sattunut olemaan mukana. Se siitä sitten.

    Tänä aamuna etsin vihdoin aidon Deutsche Bankin konttorin keskustasta ja reippailin sinne. He olisivat mielellään avanneet minulle vakuustilin, mutta tarvitsivat vuokrasopimuksen ensin. Kiitos ja näkemisiin. Vuokrasopimukseni kirjoittaminen on odottanut tätä takuulappua, mutta tehdään sitten toisin päin..
   Mitä siis opimme? Jos et ole varma, mitä teet, älä tee yhtään mitään.
Mutta onneksi on kesä, grilli ja parveke.


Wednesday 4 May 2011

Akateemista

Lukukausi on jo hyvässä vauhdissa, ja lehtorikin jo tottunut Philosphikumin rappujen kiipeämiseen. Suuresta harmituksen aiheestakin päästiin, kun sain hankittua pyörän. Uljas vanha vihreä mummopyörä kulkee omia aikataulujaan töihin ja takaisin. Hyvästi tylsien metrojen odotus ja karjalaumana yliopistoon kävely!

Kölnin yliopistomaassa on paljon samaa kuin sisarissaan Suomessa, vaikka ehkä enemmän bunkkereita. . Sittemmin minulle on selvinnyt, että bunkkerit eivät  todella vastaa opiskelijoiden tarpeisiin. (Silläkään tavalla, että tänään koko rakennuksessa oli parin tunnin vessankäyttökielto). On nimittäin niin, että varsinaisia tiloja itseopiskeluun ei juuri ole, vaan opiskelijat ryhmittyvät kaikkien mahdollisten pöytien ääreen ala-aulasta ylimpään kerrokseen. En voi kuin ihmetellä tyyppien keskittymiskykyä. Itse varmaan tarkkailisin aulassa liukuportaisiin juoksevia tyyppejä lukemisen sijasta.

Siivoojatkin tekevät rakennuksessamme erittäin tarkkaa työtä. He siivoavat juuri niin vähän, kuin voi. Minulla on työhuoneessani omat siivousvälineet, jotta voin pyyhäistä pöydän silloin tällöin. Ensin pitää tosin viedä pantilliset kahvikupit takaisin alakerran kahvilaan. Ne tuppaavat lisääntymään, koska sisällöstä tarvitsee pulittaa vain 55 centtiä.

Alakerran kahvilasta saa myös salaattia ja muuta pikkupurtavaa, mutta varsinainen opiskelijaravintola tai mensa, kuten täällä sanotaan, sijaitsee pienen matkan päässä. Tämä kyseinen bunkkeri on vain nälän tappamista varten, eri kerroksissa ja eri kulmissa ruokaa erilaisiin tarpeisiin. Alakerran aulassa on lasivitriineissä esimerkkiannokset päivän lounaslistasta. Sesovat siellä koko päivän. Oma suosikkini on kasvisruokabuffet, josta ei ole esimerkkilautasta.

Ehdottomasti hauskin saksalaiseen yliopistokulttuuriin kuuluva tapa on pöytien koputtaminen. Tunnin lopuksi opiskelijat osoittavat kiitoksensa opettajalle koputtamalla pöytää. Kyllähän siitä jotenkin mainio olo tulee. Ehkä samanlainen kuin lentokapteenille, jolle matkustajat taputtavat koneen laskeuduttua. Kukaan ei tälläkään kertaa vahingoittunut vaan elämä voi jatkua.