Monday 27 September 2021

Matkakirjeitä maailmalta omaan itseen

                                                                                                                 ****Kirja-arvostelu****


Kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristina Wallinin teos Matkakirjeitä (Atena) on runsaudensarvi, sanojen meri ja ajatusleikki. Se on Euroopan laidalta toiselle ja kotisohvalta lähipuiston penkille kulkeva matka, joka taittuu postintuomien kirjeiden välityksellä runoilijalta toiselle ja lopulta kirjan sivuilta lukijalle asti.

En lämmennyt kirjalle heti, sillä ensimmäinen kirje tuntui sirpaleiselta ja sinne tänne leviävältä, mikä tarkemmin ajateltuna kuvaa hyvin pitkän matkapäivän tunnelmaa. Vastauskirje taas vie Hailuodon merimaisemiin, mutta en päässyt senkään maailmaan heti sisään. Teos jäikin hetkeksi vanumaan yöpöydälle muiden luettavien ja kaksivuotiaan tavaraleikkien sekaan. Sitten annoin uuden mahdollisuuden -ja upposin kirjeiden maailmaan nauttien niiden sisällöstä valtavasti.

Teoksen kymmenen kirjettä on kirjoitettu vuosina 2018-2020 tehdyillä matkoilla ja viimeistelty koronakeväänä. Ironista kyllä kirjoittajat olivat juuri päätyneet tahoillaan vähentämään lentämistä ja palaamaan hitaaseen matkantekoon, kun pandemia sulki kulkureitit muutenkin. Kirjeiden lukija pääsee kuitenkin matkalle muun muassa  Italiaan ja Valencian auringon alle, Tartoon, Viipuriin ja kotoisaan Porvooseen.

Heinon ja Wallinin tekstit ovat moneen suuntaan avautuvia huolellisella ja kauniilla kielellä soviteltuja pienoisesseitä, jotka vaativat keskittymistä ja pysähtymistä ja sitä, että omakin ajatus kulkee, jotta lukija pysyy mukana toinen toistaan hienommissa ajatusketjuissa. Kirje kirjeeltä syvemmälle kiertyvät ajatukset käsittelevät sitä, mitä matkustaminen on, miksi matkustetaan ja mitä matkoilta haetaan mutta myös muistot ja kirjoittaminen ovat toistuvia teemoja.

Molemmat kirjoittavat keskittyvät matkoillaan tarkkaan havainnointiin ja pienten asioiden huomioimiseen. Katve, sivuun jäävä, vanha, hapertunut ja unohdettu kiinnostaa enemmän kuin turistikarttoihin palluroilla merkityt pakolliset käyntikohteet. Kuten Heino yhdessä ensimmäisistä kirjeistään kirjoittaa:

Nykyisistä päiväkirjoistani, mukana kulkevista vihkosista, ovat nähtävyydet ja päivän tapahtumat karisseet pois. Jäljellä ovat pelkät havainnot, niiden yhä pienemmät, yhä lähemmäs hivuttautuvat yksityiskohdat. Entä keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?

Lentomailien ohella kotoa ja päivittäisten reittien varrella voi tehdä ajatusmatkoja eikä matkan tarvitse sisältää suuria siirtymiä. Tapahtumien ja tapahtumisen keskellä oleminen onkin yksi teoksessa toistuvista kysymyksistä, sillä jokainen kirjoittava ihminen pohtii osallistumisen ja sivustaseuraajan roolejaan. Kirjeiden riveille tarttuvat matkojen ohessa  kirjoittajiensa käännöstyöt, runotyöt ja taitelijaelämän arki. Wallin:

Kirjoittaessani liikun paitsi ulkoisen todellisuuden ja mielikuvittelun kehillä myös oman sisäisen maailmani kehillä. Silloin tällöin pääsen ytimeen ja paljauteen - ja niinä hetkinä kirjoittaminen on lepoa ja eheyttävää yhteyttä suhteessa myös siihen, mikä velloo ulkopuolella.

Mutta kuten tiedämme, toisenlaisiakin päiviä on!

Mikä tärkeintä, kirjoittaminen on myös muistamista ja kirjeisiin tarttuvat niin lapsuusmuistot kuin tiedot isovanhempien elämästä. Uusi matka palauttaa muistoja menneistä matkakokemuksista ja rantaviivoista, junan ikkunan takana vilahtaneista asemista ja kanssamatkustajista, joiden kanssa on jaettu pieni hetki yhdessä. Wallinin kirjeessä Tartosta:

Yhdenlaista matkakirjoittamista nämä muistotkin, matkantekoa minuuden melkein jo unohdetuille ja umpeen kasvaneille seuduille.

Teen harvoin kirjoihin merkintöjä, mutta tässä teoksessa on nyt useampi sivu hiirenkorvalla ja olisi tehnyt mieli myös alleviivailla, koska usein jotain on tiivistetty tai sanottu tai muotoiltu niin upeasti. Wallin kirjoittaa kirjeeseen kulkiessaan Lyypekissä ja sen rannoilla Thomas Mannin jalanjäljissä:

Jotakin omien rajojemme ja rajallisuutemme  ylitse ulottuvaa me kai etsimme, kun hakeudumme isojen vesien äärelle. Vaikka meri on taiteissakin moneen kertaan kerrottu ja näytetty, kokemus siitä on vahva, ainutkertainen ja yksilöllinen. Emme saa sitä mahtumaan minkään sanallistamisen tai kuvallistamisen raamiin niin, että se tyhjentyisi ja paljastaisi itsensä kokonaan. Meri on salaisuus, ja siksi me hakeudumme sen rannoille. Siksi poimimme pikkukiven. Siksi pikkukiven. Esimerkiksi siksi.

Tätä kirjaa voisi analysoida ja purkaa loputtomasti, mutta samalla haluan jättää teoksen auki jokaisen uuden lukijan tutkia ja löytää itse. Kuten edellä olevasta varmaan kävi ilmi, pidin teoksesta hurjan paljon ja tulen palaamaan sen katkelmiin vielä monta kertaa.


****Kirja saatu kustantamolta. Kiitos!****