Parisuhde vauvavuoden jäljiltä

Toivo täytti hiljattain 14 kuukautta ja samana päivänä pääsin miehen kanssa ensimmäisille iltatreffeille sitten lapsen syntymän. Tammikuussa olimme molemmat vanhempainvapaalla ja kävimme pari kertaa lounastreffeillä, kun varamummo tuli lapsenvahdiksi, mutta sen jälkeen ei ole käyty treffeillä.

Toki olemme istuneet viime kuukausina melkein kaikki illat yhdessä kotona, kun maailmantilanne ei ole kannustanut lähtemään ovesta ulos, että sikäli yhteistä aikaa on ollut paljonkin. Toista tulee kuitenkin harvoin huomioitua kotona (tarpeeksi), kotinurkissa puheenaiheet pyörivät usein arjessa ja lapsen nukahdettua kaipaa omaan rauhaan läppärin tai kirjan taakse.

Lock downin aikana keksimme keinon painolastin keventämiseen, kun kodin tunnelma alkoi muuttua turhan painostavaksi. Istuimme kerran viikossa sohvalle gin tonicien kanssa ja pakottauduimme puhumaan ja setvimään asioita, jotka hankasivat. Yleensä yksi lasi riitti ilmatilan puhdistamiseen, mutta se tuli toistaa säännöllisesti. 

Vaikka tämä konsepti osoittautui toimivaksi, treffit ulkomaailmassa olivat enemmän kuin paikallaan.  Ympäristönvaihdos virkistää ja antaa uusia virikkeitä. Ja onhan se myös kiva nähdä toinen päällään muutakin kuin kotiverkkarit.

Eräs ilta ystävä parkkeerasi siis itsensä meille, ja me lähdimme ravintolaan. Toivo nukahtaa nykyään noin klo 19, joten mies laittoi hänet unille ja hipsimme ravintolaan. Olin lupaillut lapsenvahdille leppoisaa iltaa, ja sen hän saikin, sillä lastenhuoneesta ei ollut kuulunut inahdustakaan sen reilun parituntisen aikana, jonka olimme poissa. 

Missä kunnossa parisuhteemme siis on vauvavuoden (ja koronan) jäljiltä? Millaisia iskuja on otettu vai onko vuodesta selvitty pienin vammoin?

Treffeillä oli ihana todeta, että meillä menee tällä hetkellä erittäin hyvin ja molemmat ovat tässä avioliitossa mielellään. Toki ilmassa on väsymystä ja minun muuttunut työtilanteeni kuormittaa myös miestä, mutta perusfiilis on tyytyväisyys. Toivo on vekkulissa vaiheessa ja kotona vallitsee nykyään useiimmiten leppoisa tunnelma. Poika ei kitise turhia eikä juuri huuda, ja hampaitakin hän tekee kuumeen eikä kiukuttelun kanssa. Vauvasta on tullut taapero, joka kantaa oman reppunsa hoitoon, ja se on ihanaa. 

Nostimmekin maljan vauvavuodesta selviytymisen kunniaksi. 

Vuosi ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai ainakaan kaikkia piikkejä ei ole onnistuttu väistämään, sillä uusiin rooleihin ja tilanteisiin kasvaminen vaatii työtä emmekä kumpikaan ole parhaimmillamme väsyneinä. Vauva keikauttaa elämän uudeksi, vaikka nyt reilun vuoden jälkeen on kiva huomata, miten tuttu olemisen tapa palaa ja että monet asiat ovat jälleen mahdollisia. 

Talven aikana kävi ilmi, että Toivo ei ole kovin hyvä nukkuja. Juuri huonot yöt herättivät eniten keskustelua ja pelkoja jo raskausaikana. Meillä on miehen kanssa erilainen yörytmi, joten yöt jaetaan, jotta kumpikin saa yhden pidemmän unipätkän. Joskus meillä on edelleen absurdeja kinoja yön tunteja koskien, sillä toinen sai sentään nukkua rauhassa aamuneljään asti!

Joskus tuntuu että riitelemme lapsen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kun kotona sinkoilee kaksi väsynyttä stressipalloa, Toivolla on huono yö ja sitä seuraava kiukkupäivä ja omat tarpeet on laitettava taas takaa-alalle, voi päivään kuulua riita banaaneista. Molemmilla on vuorotellen sellainen olo, että tekee enemmän kuin toinen ja toisella on enemmän vapaa-aikaa. Kummalla on raskaampaa -keskustelu ei ole kovin hedelmällinen, mutta onneksi tulee uusia päiviä ja viikkoja, jotka ovat taas parempia.

Täytyy sanoa, että meidän perheen pelastukseksi ja kinojen laimentajaksi on osoittautunut pojan päivähoito. Molempien on nyt mahdollista tehdä töitä ja toisaalta kotitöiden jakaminen ja sopiminen on paremmin balanssissa uuden selkeän rytmin myötä. Minä olen kuitenkin meistä se, joka jää lapsen kanssa kotiin sairauksien iskiessä, sillä kirjoituspäivän voi vetää yli helpommin kuin miehen palaverit.

Vauvavuosi oli erilainen ja ikimuistoinen hetki elämää, ja tulen varmasti nostalgisoimaan sitä joskus myöhemmin, mutta olen tyytyväinen siihen, että se on ohi. En olisi halunnut jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt taloudessa on kaksi tasapuolista aikuista, ja se heijastuu myös parisuhteeseen. Olemme onnellisia, mitä sitä kiertelemään, mutta kaikki joustavuutta, avoimuutta ja lempeyttä tarvitaan ihan joka päivään.

Minä olen kuitenkin minä ja sinä olet edelleen sinä, vaikka nyt myös uusissa rooleissa vanhempina. 

Haaveilen tällä hetkellä pienistä. Odotan aikaa, jolloin poika alkaa nukkua yöt läpi ja me miehen kanssa palaamme nukkumaan yhtä aikaa parisänkyyn. Yhteiset yöt eivät toki ole onnellisuuden mitta, vaan tärkeintä on löytää tasapaino ja oma tapa olla tyytyväinen yhdessä. Parisuhde on prosessi, jossa ei (toivottavasti) ole päätepistettä vaan erilaisia vaiheita. Ja nyt olemme tässä.

Seitsemän vuotta ensimmäisistä treffeistä

Sinne sujahti seitsemäs yhteinen vuosi pohjoissaksalaisen partasuun kanssa. Se ei ollut klassisen vaikea, vaan monella tapaa jännittävä ja ikimuistoinen. Tämän vuoden aikana meistä tuli vanhempia. Uusi elämä äitinä ja isänä vaatii edelleen opettelua mutta roolit alkavat jo tuntua omilta. Syksy harjoiteltiin, mutta tällä hetkellä kotona vallitsee rauhallinen onni.

Tasan seitsemän vuotta sitten pääsin vihdoin puoli vuotta odottamilleni treffeille. Mies ei tosin edes pitänyt niitä treffeinä, mutta tajusin jutun juonen pian. Seuraavana päivänä koittivat uusintatreffit ja ensisuudelma, ja alusta asti olin täysin varma, että tässä se nyt on.

Oikeassa olin, sillä yhdessä olo vain paranee vuosi vuodelta eikä elämää voisi enää kuvitella ilman toista.

Meistä kahdesta tuli viime kesänä kolme, kun Toivo saapui maailmaamme. Vauvavuosi ei ole onnistunut etäännyttäään meitä, vaan parisuhdekin voi tällä hetkellä oikein hyvin, vaikka nukummekin yöt eri sängyissä vaihtaen aamuyöllä vahtivuoroa eli sänkyjä. Uskon, että miehen vanhempainvapaa sekä innokkuus kodinhoitoon versus minun mahdollisuuteni kirjalliseen työskentelyyn ja omaan aikaan on ollut meille täydellinen kombinaatio, ja lisännyt kodin tyytyväisyyttä huomattavasti. 

Iso K on saavuttanut Kölninkin ja tilanne on elänyt täällä tällä viikolla joka päivä. Vielä keskiviikkona istuin työkentelemässä pääkirjastossa, mutta nyt on koulujen ja päiväkotien lisäksi   suljettu julkiset tilat, kuten kirjastot, museot, elokuvateatterit ja baarit. Niiden lisäksi harrastustoiminta on laitettu paussille ja kohta varmaan sulkeutuvat kaupatkin.

Ajattelimme, että tämän seurustelujuhlapäivän kunniaksi olisi kuitenkin hauskaa tehdä jotain erityistä. Aurinkoinen ja lämmin päivä houkutteli ulos ja Reinin ranta tulvi väkeä, jolla ei varmasti ollut metrin turvaväliä. Kadut ja aukiot näyttivät yhtä vilkkailta kuin aina kevätpäivinä eikä mistään olisi voinut päätellä, että kaupunki on poikkeustilassa.

Me halusimme jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa emme ole aikaisemmin käyneet. Ratkaisu löytyi eteläisen Kölnin kasvitieteellisestä puutarhasta. Forstbotanischer Garten sijaitsee Rodenkirchenissä viiden raitiovaunupysäkin päässä meiltä, mutta kuulin sen olemassa olosta vasta muutama viikko sitten.

Tajusin vasta puistossa kävellessäni, miten pitkällä kevät jo on. Ensimmäiset mehiläiset surisivat vaaleanpunaisissa kukissa ja auringon paiste lämmitti niin, että oli pakko riisua kaulahuivi. Sateeseen ja harmauteen tottunut Toivokin ihmetteli  kirkasta auringon paistetta silmät sirrillä.

Aidatun ja hoidetun kasvitieteellisen puutarhan ympärille levittäytyy lisäksi laaja puistoalue, jossa tuoksui ajoittain ihan oikea metsä. Sen verran lähellä kaupunkialuetta kuitenkin ollaan, että autobahnan humina kuului puiston yllä.

Toivo ei vielä innostunut puutarhan tarjoamasta luontokokemuksesta vaikka saikin työntää kätensä nurmikkoon. Itsestä taas tuntui, että piipahdus vaaleanpunaisten kukkien ja lehtensä pian avaavien kasvien maailmassa pudotti hartiat alemmas ja muistutti siitä, miten tärkeää on päästä välillä kivikaupungista vihreään. 

Kotona mies teki ruokaa ja minä viihdytin poikasta. Lapsen mentyä nukkumaan mies vetäytyi työhuoneeseen omien juttujensa pariin ja minä valtasin olohuoneen sohvan. Ovi on välissä kiinni, mutta toinen on sen takana tavoitettavissa, jos tarve vaatii. Mutkaton yhdessä yksin oleminen on pitkässä parisuhteessa ehdottomasti parasta tai sopii ainakin meille. 

Kohti seuraavaa seitsemää vuotta <3

2010-luku oli seikkailua, rakkautta ja uutta elämää

Lokakuussa 2019

Moni on listannut viime päivinä facebookiin viimeisen vuosikymmenen parhaat palat. Tykkään kirjoittaa joten päätin tehdä vähän pidemmän listauksen tänne blogin puolelle. Tiivistettynä voisi todeta, että viimeinen vuosikymmenen on ollut aikuiselämäni parasta aikaa täynnä kuplivia seikkailua ja uusia näköaloja elämään.

2010 

Aloitin vuosikymmenen asumalla pienessä yksiössä Lahden keskustassa ja työskentelemällä lukion äidinkielenopettajana. Paljon muuta en sinä keväänä sitten tehnytkään, koska vastasin mm. ylioppilaskirjoituksista ja istuin kaikki viikonloput korjauspinon kanssa kotona. Tiesin kuitenkin, että olen lähdössä pian Saksaan, joten rankka työjakso olisi tosiaan vain jakso.

Lensin uuteen elämääni Hampuriin 1.10. Matka oli seikkailullinen ja matkatavarat löysivät uuteen kotiin vasta seuraavana päivänä, mutta olin täynnä intoa ja uteliaisuutta. Loppusyksy sujui työharjoittelussa yliopistolla, saksan kurssilla ja uuden kämppiksen kanssa St Paulin jalkapallopelejä seuraten.

Aloin pitää tätä blogia pian uuteen kotiin asettumisen jälkeen, mutta niitä vanhimpia tekstejä en enää esittelisi missään. Kirjoitin myös talven aikana useita kolumneja sanomalehtiin ja suoritin luovan kirjoittamisen itseopiskelukurssia verkossa.

2011

Mainzissa vuonna 2011

Viiden kuukauden seikkailuksi tarkoitettu Saksan matka osoitti pitenemisen merkkejä, kun sain alkuvuodesta työpaikan Kölnistä. Oli sääli jättää Hampuri mutta samalla toki hienoa, ettei tarvinnut heti palata Suomeen. Lähdin Saksaan tavallaan miehen perässä, mutta vuosien etäsuhde kariutui omaan mahdottomuuteensa, mikä oli hyvä niin.

Kölnissä jatkoin saksan opiskelua ja löysin taas mahtavan kämppiksen enkä kärsinyt yksinäisyydestä.  Vanhempani toivat viimeisetkin kirjalaatikkoni ja keittiötavarani Suomesta eikä sinne jäänyt odottamaan mitään. Uusi työ oli mielenkiintoista, mutta syksy meni kriiseillessä.

2012

En muista tältä vuodelta montaakaan asiaa mutta ainakin sen, että täytin 30 vuotta ja juhlin sitä viikon verran sekä Suomessa että Saksassa. Senkin muistan, että näin näin tulevan aviomieheni ensimmäisen kerran syyskuussa, vaikka jouduinkin jahtaamaan häntä puoli vuotta ennen ensitreffejä. Vuoteen mahtui myös mukavia viikonloppureissuja, lukuisia luettuja kirjoja, paljon meininkiä ja vakiintuvia ystävyyssuhteita.

Turun Ilmiö-festareilla 2012

2013

Ajattelin alkuvuonna, että paluu Suomeen on todennäköisesti edessä. Vietin kuukauden reppureissaten Thaimaassa, minkä jälkeen elämä sai nopeasti yllättäviä käänteitä.

Kollegani ilmoitti olevansa jälleen raskaana ja kysyi, voisinko jäädä sijaistamaan seuraavankin äitiysloman. Olin jo etukäteen miettinyt, että jos jään vielä Saksaan, muutan taas omaan kämppään. Kämppiksistä on ollut suuri apu kotiutuessa uuteen maahan ja kieleen, mutta jossain vaiheessa aloin kaivata taas omaa rauhaa. Miehen kanssa olimme edenneet facebook-kirjoitteluun ja päätimme tavata. Pidämme ensimmäisiä treffejä vuosipäivänä, koska kaikki oli heti selvää. 

Loppuvuoden asuin yksiössä, pussailin miehen kanssa ja tein täyttä työviikkoa yliopistolla.

2014

Valitettavasti kerrostalon ylimmän kerroksen asunnossani oli talven yli lämmitysongemia ja myös hometta, jota ei koskaan kunnolla tutkittu. Olin koko ajan flunssassa tai vatsavaivoissa ja muutin alle vuoden jälkeen seuraavaan kotiin. Se oli ihana pikkukaksio myöskin talon ylimmässä kerroksesta, mutta sieltäkin paljastui lopulta vuotava katto ja vielä suurempi homeongelma kuin edellisestä kämpästä. 

Ojasta allikkoon siis.

Vuoteen mahtuu myös eräät ikimuistoiset lounastreffit argentiilanalaisen ystävän kanssa. Hän halusi alkaa tehdä luovempaa työtä ja kysyi, olisiko minulla jotain tekstiä, jonka hän voisi kuvittaa. Syntyi ensimmäinen yhteinen tuotoksemme. Morsiamen ilmalento -nimellä netissä julkaistu satu oli alku eikä paluuta enää ollut. Ystävä on sittemmin pitänyt useita näyttelyitä, tekee säännöllisesti kuvituksia lehtiin ja vuoden sisällä julkaistaan yhteinen kuvakirjamme ihan virallisen kustantamon kautta.  

2015

Kirjoitin vuoden 2015 vuoden lopussa facebookiin, että on ollut niin mieletön vuosi, että sitä on varmasti tulevien vaikea ylittää. Nyt voin todeta, että jokainen vuosi sen jälkeen on ollut omalla tavallaan vieläkin mahtavampi.

Kun asunnostani löytyi vesivahinko, ehdotin miehelle yhteisen asunnon etsimistä. Kölnissä on asuntopula ja olimme varautuneet kuukausien projektiin. Ehdimme etsiä kaksi viikkoa, kun allekirjoitimme unelmakodin vuokrasopimuksen. Yhteenmuutto jännitti ja siihen liittyi monenlaista stressiä. Edellinen vuokranantajani osoittautui erittäin hankalaksi, ja miehellä taas tuli isoja muutoksia töissä, joten olimme kuin kaksi seinästä toiseen kimpoilevaa stressipalloa. 

Ensimmäinen satukokeilu johti seuraaviin ja sain vuoden aikana julki lisää lastenkirjatekstejä, mm. Reviiri-antologiassa. Kirjoittaminen alkoi houkutella entistä enemmän ja viedä vapaa-aikaa, sillä hakeuduin luovan kirjoittamisen verkkokurssille. Aloin kirjoittaa lukuja johonkin, josta alkoi muodostui runko ensimmäiselle Hilja-kirjalle.

Vuoteen mahtui myös kaksi erityistä matkaa. Kävin huhtikuun alussa moikkaamassa ystäviä New Havenissä ja vietin mielenkiintoisia päiviä New Yorkissa. Kesällä taas matkustimme miehen kanssa ystävien häihin Argentiinaan ja matkasimme yöbusseilla tuota mielenkiintoista maata ristiin rastiin.

2016

Kaksi työntäyteisen ja mielenkiintoisen vuoden keskeisintä asiaa: häät ja kustannussopimus. Kolmantena täytyy mainita minulle tärkeän ja läheisen vaarin poismeno.

Vuorokausi häiden jälkeen

2017

Vuonna 2017 tapahtui paljon ja Isoja Asioita.

Jo jonkin aikaa käynnissä ollut vauvaprojekti johti viimein ensimmäiseen positiiviseen raskaustestiin, joka kuukauden ihmettelyn jälkeen osoittautui keskenmenoksi. Oli kuitenkin positiivista tietää, että raskautuminen on mahdollista ja se loi uskoa ja toi lohtua, vaikka asia alkoi loppuvuodesta taas kiristää mieltä. 

Alkuvuosi oli jännittävää aikaa, kun esikoiskirjaa saatettiin valmiiksi, ja elokuussa se vihdoin putkahti painokoneista. Voin ikuisesti muistaa hetken ja riemun, kun avasin kirjalaatikon ja hiplasin painotuoretta kirjaa. Olin käyttänyt odotusajan kirjoittamalla sarjalle jatkoa, joten toinen julkaisu seurasi pian perässä.

Esikoiskirjailijasyksyä varjosti kuitenkin miehen epäonninen lomareissu Jordaniaan. En ole siitä juuri huudellut, mutta koin samaan aikaan sekä elämäni ensimmäiset kirjamessut kirjailijana että nukuin unilääkkeillä stressitilan vuoksi. Onneksi kaikesta selvittiin, ja nyt tuo aika tuntuu enää absurdilta muistolta.

2018

Lastenkirjailijuus toi elämääni niin paljon uusia ihmisiä, mahdollisuuksia ja näköaloja, että vauvaprojekti siirtyi sivummalle. Hilja täytti kalenterini ja mieleni ja kirjailijuus osoittautui identiteetiksi ja elämäntavaksi, johon todella haluan pyrkiä.

Vietin maaliskuun kirjailijaresidenssissä Sysmässä, ja tuo aika piirtyy edelleen mieleeni yhtenä elämäni onnellisimmista kuukausista. Suomen talvi tarjosi parastaan ja oli mahtavaa upppoutua kuukaudeksi tekemään sitä, mikä saa minut onnellisimmaksi eli kirjoittamaan. 

Toisen kirjan julkkarit ja luminen Suomi

Sain kesällä toisen keskenmenon, minkä jälkeen alettiin etsiä syitä ja apukeinoja. Olin kuitenkin jo pisteessä, jossa totesin, ettei onnellisuuteni riipu lapsesta vaan elämällä on tarjota paljon muutakin. Parisuhteen kannalta oli kuitenkin hyvä, että testitikku näytti marraskuussa vahvaa plussaa, sillä uudet kirjailijuuden myötä tulleet kuviot ja ajatukset veivät erilleen.

Loppuvuosi sisälsi yösyömisiä, rauhallisia viikonloppuja ja paljon kotona oloa. Tuntui, että juuri nyt oli oikea aika ja olin kiitollinen, että sain kokea kaiken, mitä vuoteen oli mahtunut.

2019

En olisi vuosikymmenen alkaessa osannut ikinä ennustaa, millaiseen tilanteeseen se päättyy: Minusta tuli äiti ja minut hyväksyttiin Suomen kirjailijaliiton jäseneksi eli nyt olen ihan oikeasti Kirjailija. Molemmat ovat asioita, joista en kymmenen vuotta sitten haaveillut tai joita en ollut ylipäänsä koskaan edes ajatellut.

Jokainen kulunut vuosi on ollut toinen toistaan mielenkiintoisempi ja mahtavampi, mutta nyt toivon, että elämä pysyisi edes hetken sellaisena kuin se tällä hetkellä on.

Uusi alkanut vuosikymmen tulee varmasti olemaan tapahtumarikas, koska minä nyt vain tykkään tehdä ja touhuta, mutta luulen, ettei suuria muutoksia ole tiedossa. Koskaanhan ei voi tietää, mutta uskoisin, että nyt on perustettu pysyvä parisuhde ja sitä kautta oma perhe. Toivon, että urani kirjailijana on vasta alkutekijöissään ja saan jatkaa tällä uudella tiellä. Saksa ja Köln pysynevät edelleenkin asuinpaikkana, ja tämä blogikin aloittanee syksyllä jo toisen vuosikymmenensä.

Hyvää uutta vuotta ja samalla uutta vuosikymmentä kaikille lukijoille!

Tuokoon se terveyttä, iloa, hyviä hetkiä ja seikkailuja, avoimuutta ja armollisuutta.

Luukku 2: Rakkauden joulukalenteri

Tämän blogijoulukalenterin lisäksi olen kasannut yhden ihan konkreettisenkin joulukalenterin.

Meillä on miehen kanssa tapana tehdä yhteinen joulukalenteri. Se on samalla joululahja eli aattona ei ole odotettavissa enää erillistä lahjaa. Tämän vuoden kalenteri on jo viides, ja se jäi melkein tekemättä. Marraskuun alun vauvaväsymyskiukuissani tuuskahdin (silloin) ärsyttäneelle miehelle, että en jaksa mitään kalentereita. Kun olin saanut nukuttua ja mieskin oli muuttunut taas kivaksi, peruin sanani.

Minä saan avata paperipussin tai pikkupaketin parillisena ja mies parittomana päivänä. Päivien jako on ollut alusta asti selvä: näin mies saa enemmän aikaa valmistautua. Perinteisesti miehen puoli kalenterista on valmis kuu alussa, mutta minun puolelleni saattaa tupsahtaa jotain yön aikana. Tänä vuonna tosin näyttää hyvältä jo heti alkuun, vaikka molemmilta puuttuvat viimeiset luukut. Poikkeuksellisesti en siis ole saanut kaikkea valmiiksi ajoissa. Syytän vauvaa. 

Monen vuoden kokemuksella kalenteriin on muodostunut tiettyjä vakiokuvioita, jotka päätin tänä vuonna purkaa, kun mies huomautti, että edellisetkään muistikirjat eivät ole vielä käytössä. Miehen paketeissa on mennävuosina ollut sukkia, alkoholijuomia, Star wars -juttuja, suklaata, keksejä ja lahjakortteja. Minä taas olen saanut meikkejä, muistilappuja, koruja, joulukoristeita, karkkia ja kirjoituspöydälle sopivia juttuja. Myös yhteistä tekemistä on lahjoitettu, kuten ravintolaillallisia ja viininmaisteluita.

Joskus paperipussissa on vain paikka, josta paketin löytää. Tällöin tontun pitää muistaa yön aikana toimittaa se oikeaan paikkaan. On nimittäin käynyt niinkin, ettei paketti ole ollut siellä, mistä sitä on etsitty. Kaikki lahjat ovat kuitenkin lopulta aina löytyneet.

Innolla odotan, mitä kaikkea kalenteri tuo tänä vuonna mukanaan. 

Pohjoissaksalaiset miehet muistuttavat nimittäin suomalaisia siinä, että sanoja ei käytetä turhaan, mutta lahjoa he osaavat.

Toivo ei saa vielä omaa kalenteria, mutta en usko, että hän on siitä kovin pahoillaan. Näin hiljattain erään tuttavan postauksen aineettomasta joulukalenterista. Joka luukussa on yhteistä tekemistä ja lopuksi näistä puuhahetkistä otetut kuvat kootaan kirjaksi. Ihana idea! Myös palapelikalenteria aion myös kokeilla sitten, kun poika on isompi. 

Millainen kalenteri sinulla on?

Lue myös:

Luukku 1: Tervetuloa blogin joulukalenteriin

Kolme vuotta rakkautta ja haarukan jälkiä

Mies saapui eilen töistä kourassaan ihana leikkokukkakimppu. Itse asiassa olin vähän odottanut ja salaa toivonutkin sitä, sillä meillä oli eilen kolmevuotishääpäivä. Kolme vuotta sitten seisoimme Lahden maistraatin huoneessa kuuntelemassa minuutin litanian ja sanomassa tahdon. Tilanteen epäromanttisuus nauraattaa edelleen, ja olisin tietysti voinut ostaa kukkia itsekin, mutta mies ei olisi ilahtunut niistä niin kuin minä.

Sillä sen vuodet ovat opettaneet, että minut saa onnelliseksi kukkakimpulla, miehen antamalla omaa aikaa ja lasin viskiä.

Ilokseni voin todeta, että tämä kolmas aviovuosi on ollut hyvä. Kulunut vuosi on ollut erilainen kuin ylipäänsä mikään aikaisemmin elämässä, sillä olin raskaana. Toki sekin vaikutti parisuhteeseen, mutta lähinnä liimana ja rakkauden vahvistumisena. Viime vuosi on ollut sisälläni kasvavan elämän ihmettelyä ja uusiin rooleihin valmistautumista. Erityinen. Raskauden alkua sai odottaa kauan, mutta kun se tapahtui, oli aika juuri oikea.

Toinen avioliittovuosi oli sen sijaan hankala. Kirjojen julkaisun myötä elämääni putkahti uusia asioita ja ihmisiä ja aloin opetella uutta roolia ja ammattia. Siinä voi kumppanin olla vaikeaa pysyä mukana, koska ei itsekään tiedä, mitä tapahtuu mutta se, mikä tapahtuu, tapahtuu nopealla tahdilla.

Myös kaksi keskenmenoa ja vauvahanke kuormitti molempia, vaikkakin hieman eri tavalla. Suhteemme kaikkien aikojen pahimmasta riidasta on jälki keittiön pöydästä: siitä meni kerran haarukka läpi, kun nainen ei osannut valita parempia sanoja vaan sanoi juuri ne loukkaavimmat.

Ehkä olemme tässä vuosien varrella vihdoin oppineet omat ja toisen rajat sekä niiden kunnioittamisen ja pahimmilta ylilyönneiltä voidaan nykyään välttyä. Tie on kuitenkin vielä alussa, ja kymmenen vuoden päästä tunnemme toisemme vieläkin paremmin. Ei tämä kolmaskaan aviovuosi täysin harmoninen ole ollut, mutta eihän elämä koskaan. Asiat olisivat tylsiä, jos ne olisivat liian helppoja. Vaikka me olemme pääasiassa tyytyväinen pari, aina tuleekin vastaan uusia tilanteita ja tarpeita, jolloin oman olemisensa ja käytöksensä saa pohtia uudelleen.

Mies ei edelleenkään ole kovin hyvä pyytämään anteeksi, mutta tuoreet kukat toimivat aina.

Olin alkujaan ajatellut, miten kivaa olisi mennä hääpäivän kunniaksi syömään, mutta koska pikkumies on iltaisin hieman arvaamaton emmekä ole vielä kokeilleet lastenvahtia, päädyimme olemaan kotona. Itse asiassa päivä oli niin ohjelmoitu, että vauva nukkui alkuillasta sikeästi. Niinpä mies teki ruokaa ja minä joogasin hartiakipua pois. Juhla-ateriaan kuului lasi skumppaa ja sitten katsoimme kiipeilydokumentin vauvan hengaillessa sylissä ja babysitterissä.

Arkisesta juhlinnasta huolimatta tämä oli ehkä paras hääpäivä ikinä, sillä tämä oli ensimmäinen hääpäivä, kun meitä on kolme - ja onni on rauhallista ja syvää.

Ja tänään tasan kolme vuotta sitten juhlittiin häitä. Kuvia juhlista esimerkiksi täällä ja täällä. 

Kotityöt, oma aika, enterorokko - miten käy, kun taloon tulee lapsi

Esikoistaan odottava yrittää valmistautua tulevaan elämänmuutokseen kaikin keinoin, mutta samalla tuntuu, ettei kaikkeen voi valmentautua etukäteen. Tuttavien tarinat sairastelukierteistä, nukkumattomista öistä, riitojen lisääntymisestä ja romantiikan katoamisesta kaikuvat korvissa eivätkä varsinaisesti lisää intoa perustaa perhe.

Viime aikoina on jopa puhuttu siitä, että on nolompaa myöntää pitävänsä tavallisesta perhearjesta kuin valittaa sen ankeutta. Ei ihme, että perheiden lapsiluku vähenee ja monet jättävät lapset jopa kokonaan tekemättä.

Olemme siis tässä: kuukauden päästä syntyy esikoinen ja heittää elämän sellaisena kuin sen tähän asti tunsimme roskakoriin. Tunteet vaihtelevat ilon, pelon ja uteliaisuuden välillä. Miten käy parisuhteen, kun yöt jäävät lyhyiksi ja arki muuttuu? Raisa Mattila ja Julia Thurén tarjoavat tähän  vastauksia tuoreella teoksellaan Lapsiperheen parisuhdekirja (Otava 2019). Thurén tunnetaan myös Juliaihminen-blogistaan.

Voin heti todeta, että Lapsiperheen parisuhdekirja on mainio opus erityisesti meille, jotka eivät vielä täysin tiedä, mitä tuleman pitää. Selkeät, teemoittain jaetut luvut käsittelevät kaikkea mahdollista vanhempainvapaan jakamisesta kotitöihin ja seksielämästä raha-asioihin ja oman ajan tarpeeseen. Moneen lukuun on haastateltu alan asiantuntijoita, kuten psykologeja, perheterapeutteja tai seksuaaliterapeutteja ja jokainen osio loppuu harjoituksiin, jotka ovat esimerkiksi keskustelutehtäviä. Kirjaa kannattaakin käydä läpi yhdessä kumppanin kanssa.

Yhden lapsen äiti Mattila ja toista lastaan kirjan tekovaiheessa odottanut Thurén tietävät, mistä puhuvat ja antavat omien henkilökohtaisten kokemustensa näkyä avoimesti kirjan sivuilla. Vanhemmuus on sen verran universaali asia, että samat ongelmat toistuvat lopulta kaikilla. Kirjoittajien elämänkokemuksen lisäksi kirjaan on koottu sitaatteja vanhemmilta liittyen luvussa käsiteltyyn aiheeseen. Niiden lukeminen on lohdullista ja kiinnostavaa.

Teoksen parasta antia on nimittäin juuri sen osoittaminen, että ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa järjestää arki vaan jokaisen tulee löytää sellaiset keinot, jotka lisäävät oman perheen hyvinvointia. Kompromisseja täytyy oppia tekemään, mutta ehdottomasti tärkeintä on kommunikaatio ja asioiden organisoiminen yhdessä. Ongelmista kannattaa puhua ennen kuin tilanne räjähtää megalomaaniseksi riidaksi.

Toki kirjassa myönnetään, että riitely usein lisääntyy lasten myötä, mutta riitojen teemat saadaan minimoitua, kun asioista puhutaan ajoissa. Kolme kaikille erittäin tuttua riidanaihetta tuntuvat olevan kotitöiden jako, raha ja oma aika - ja näistä kannattaa puhua PALJON.

Lapsiperheen parisuhdekirja innosti meilläkin jo keskusteluihin, vaikka monet asiat voikin käydä läpi vasta sitten, kun tilanteet tulevat kohdalle. Kirjan tarjoamat konkreettiset listat ja esimerkit auttavat oman tilanteen hahmottamisessa.

Hyvä pointti on sekin, ettei vauvavuotta kannata pelätä vaan kannattaa valmistautua siihen, että rankin jakso koittaa usein vasta taaperovaiheessa, kun molemmat vanhemmat ovat palanneet työelämään.

Leena Komulaisen kirjoittama ja Nelli Immosen kuvittama teos Mikä ihmeen mahakipsi? Vauva-arjen aakkoset (Avain 2019) on sekin tämän kevään uutuuskirja meille vauva-arkea aloittaville. Nimensä mukaisesti kirja sisältää aakkostetun sanalistan, joka käsittelee kaikkia mahdollisia vauva-arkeen liittyviä asioita ja teemoja niskapaskasta pukluun ja kenguruhoidosta spinaaliin - siis sanoja.

Sana-artikkelit sisältävät sanaselityksen ja usein myös esimerkkilauseen, jossa sanaa käytetään, näin: 

Käyrät: vauvan keskimääräinen pituus, paino ja päänympärys kasvukäyräksi kuvattuna. Käytössä neuvoloissa.

Esimerkiksi: "Everett kasvaa aika tarkalleen käyrillä, mutta päänympärys heittää kyllä yli yläkäyränkin." (s. 46)

Kirja on visuaalisesti selkeä ja Immosen kuvitus tuo siihen mukanaan huumoria.

Kokonaisuudessaan teos on hauska johdatus lapsiperheen sanastoon ja myönnän, että siellä on mukana lukuisia termejä, joista minulla ei ole ollut aavistustakaan (Bumbo? Sukupuolenpaljastusmuffinit?) ja toisaalta joihin en usko ehkä koskaan törmäävänikään. Kirjan idea on huvittava, vaikka osa valituista sanoista tuntuukin hyvin itsestäänselviltä, jos yhtään osaa kieltä tai tuntee vauva-alaa. Toisaalta kirja kannattaa tyrkätä tuoreen  isän tai isovanhemman käteen sanaston haltuun ottamiseksi.

Mahakipsiaakkoset onkin erinomainen lahjaidea esikoistaan odottaville, kun taas Lapsiperheen parisuhdekirja sopii aivan kaikille tavallista perhearkea viettäville ja sen kanssa kipuileville. Elämä vauvan kanssa ei välttämättä ole helppoa, mutta varmaa on se, että siitä selviää - ja jossain vaiheessa se on joka tapauksessa ohi.

Vai selviääkö siitä? Mikä oli sinulle vaikeinta vauva-arjessa?

*** Kirjojen arvostelukappaleet saatu kustantajilta.

Lue myös:

Minusta tulee äiti

Kuusi vuotta ja kymmenen kiloa myöhemmin

Meillä tuli miehen kanssa viikko sitten täyteen kuusi vuotta ensimmäisistä treffeistä. Koskaan ei ole tullut kysyttyä sitä kuuluisa "Alaksä oleen mun kaa" -kysymystä, joten pidämme tuota päivää vuosipäivänä. Nythän olemme jo naimisissa, joten yhdessäolo on jo muutenkin virallista. Olen kirjoittanut suhteemme alusta muun muassa täällä.

Kuusi vuotta on tavallaan pitkä aika ja samalla tuntuu, että tässähän on vasta alkuun päästy. Emme ole vielä ehtineet kyllästyä toisiimme tai yhteiseen aikaan, sillä siitä pitää elämä huolen. Kun eteen tupsahtaa säännöllisesti jotain uutta tai yllättävää, pitää parisuhdetta ja sen tilaakin arvioida uudestaan. Vaikka ruokapöydässä on haarukan jäljet muistuttamassa eräästä riidasta, ei ole koskaan tullut mieleen kyseenalaistaa meitä tai tätä juttua.

Vuodet ovat kuitenkin muuttaneet meitä.

Tavatessamme mies oli graduaan viimeistelevä opiskelija, minä täysipäiväinen yliopistolehtori, joka ei ollut koskaan miettinyt, että kirjoittaisi vielä joskus kirjan tai pari. Asuin kämppiksen kanssa ja mietin, pitäisikö muuttaa takaisin Suomeen. Vietin vapaa-aikani jumpissa, minulla oli saunakeskuksen kuukausikortti ja vilkas sosiaalinen elämä.

Nykyään mietin, millä ajalla sellaista korttia edes ehtisi käyttää saatikka tavata ystäviä, sillä aika itsessään on mennyt kortille. Sanon tähän vain, että sitä se tekee, kun alkaa tosissaan työstää tekstejä ja toimia kirjailijana.

Kuusi vuotta sitten mies ei vielä tiennyt, millaiselle uralle hän opiskelujen jälkeen päätyy, ja nyt hänellä on tärkeä asema pomonsa oikeana kätenä, työmatkoja ja tiiminjohtamista. Minusta taas on tullut osa-aikainen lehtori, joka uppoutuu arkisin elämään Hiljan ja hänen naapureidensa kanssa.

Voisi sanoa, että arkemme ja maailmamme ovat hyvin erilaiset, mikä toisaalta tarkoittaa, että puhuttavaa riittää, vaikka ymmärrystäkin kaivataan puolin ja toisin. Se, että toiselle aukeaa yhtäkkiä täysin uusi ura ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka tarkoittavat myös matkoja ja uusia ihmisiä, ei voi olla vaikuttamatta parisuhteeseen. Syksyllä meidät yhteen liittänyt vauvaliima taisi tulla aika hyvään kohtaan.

Valitettavasti joudun toteamaan, ettei kumpikaan meistä ole enää siinä elopainossa kuin tavatessamme. Miehellä oli tuolloin takanaan mm. sairaalajakso, joka oli vienyt ruokahalun, ja minä käytin aikani kirjoituspöydän ääressä istumisen sijaan liikkumiseen. Tunnustetaan, suurin osa tämänhetkisistä kiloistani johtuu raskaudesta, joten tilanne ei ole aivan niin paha kuin miltä kuulostaa. Miestäkin vain nauratti, kun totesin, että tämä suhde on aiheuttanut minulle lähes kymmenen kiloa.

Kävimme treffeillä juhlimassa vuosipäivää eräässä Kölnin lempiravintoloistani. Sonder ei ole pettänyt kasvissyöjää vielä koskaan, sillä listalta löytyy useampi herkullinen tai jopa erikoinen vaihtoehto.

Sonder ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka pääruuaksi syömäni uunikasvikset eivät olleet kovin jännittävät. Niitä kompensoi alkuruokana ollut halloum maapähkinöiden ja granaattiomenan kanssa sekä jälkiruuaksi syöty matscha-juustokakku. Myös juomalista on innostava, sillä tarjolla on kotitekoisia limonadeja, jotka ovat enemmänkin raikkaita kocktaileja, sekä muutamakin alkoholiton gin.

Ruuasta ei nyt ole kuvia, koska ruuan kuvaaminen on haastavaa ja ruoka näyttää harvoin hyvältä kuvissa.

Tästäkö nyt sitten alkaa se seitsemäs vuosi, jonka pitäisi olla vaikea? Luulen, että meille se tuli jo etukäteen, sillä viides talvi oli raskas eikä viime vuosikaan ollut aivan yksinkertainen, mikä johtui lähinnä suhteen ulkopuolisista asioista. Mutta olisihan  sekin tylsää, jos elämä ja parisuhde olisivat vain tasaista lompsotusta päivästä toiseen. Siitäkin voisi tulla ongelmia.

Kuvat ovat ravintola Sonderista, jonka kotisivun löydät täältä.

Meille tulee vauva!

Lähdin marraskuun alussa Lyypekin leffafestareille ja ilmoitin menomatkalla matkaseuralaiselle, että menkat ovat juuri alkamassa, joten pahoittelut. Päivät vaihtuivat ja yöt valvottivat oudosti, mutta kuukautiset loistivat poissaolollaan. 

Palasin sunnuntaina kotiin ja sanoin siipalle, että älä nyt odota mitään, mutta huomenna on pakko tehdä testi, koska tässä aletaan olla jo aika reilusti myöhässä. Ja minähän olen yleensä kellon tarkka.

Aamulla kaivoin esiin pakkauksen viimeisen jäljellä olevan raskaustestin, joka kolmen vuoden yrittämisen ja kahden varhaisen keskenmenon jälkeen oli hautautunut kylpyhuoneen kaappiin jonnekin lääkepakkausten ja miehen parta-aineiden taakse.

Tikun ei tarvinnut edes kunnolla kastua, kun tulos oli selvä.

Kömmin takaisin miehen ja kuiskasin, että olen raskaana. Makasimme hiljaa peiton alla ja kuuntelimme uutisen kaikua. Mitä jos tällä kertaa...? Entä jos ei vieläkään...?

Meidän historiallamme emme alkaneet hihkua vaan päätimme rauhallisesti katsoa, mitä tulee. Jo kesällä oli puhuttu, että jos huono tuuri iskee vielä kolmannen kerran, tämä sivu on meidän osaltamme katsottu. En oikeastaan edes halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa, että tälläkään kertaa ei onnistuisi, mutta en myöskään osannut luottaa siihen, että punainen viiva tarkoittaisi sitä, että meistä on versonut uusi elämä.

Täällä Saksassa voi mennä lääkärille jo positiivisen testin jälkeen, joten halusin heti nähdä, mikä tällä kertaa on meno. Sainkin ajan jo seuraavalle päivälle. Ultrassa näkyi pyöreä musta piste. "Onneksi olkoon!" lääkäri hihkui, "Te olette raskaana, ja hetkinen katsotaas, laskettu aika on heinäkuun alussa. Ja kuulkaa, tällä kertaa tämä onnistuu varmasti."

Sama lääkäri oli paasannut minulle helmikuussa käskien olla tekemättä ongelmaa jostakin, mikä ei sellainen ole. Hän oli kehottanut pitämään hauskaa ja unohtaa asian miettimisen, sillä meissä  kummassakaan ei ole mitään vikaa. Heinäkuun alussa hän totesi toisen keskenmenon jälkeen, että tulemme näkemään vielä tänä vuonna. Minä nauroin ja käskin olla höpsimättä. Ja tässä sitä nyt siis oltiin.

Pakotin itseni olemaan hötkyilemättä ja odottamaan seuraavaa, kahden viikon päästä koittavaa lääkärikäyntiä. Jos sielläkin olisi kaikki hyvin, saattaisin alkaa pikku hiljaa uskoa.

Päivät matelivat hitaina ja tasaisina mutta etenivät kuitenkin, ja koko ajan elimistöni viestitti, että jotain erikoista tapahtuu.

Keskiviikkona, kohdassa 7 + 0, lähdimme hermostuneina kohti lääkäriä. Mies tuli mukaan, koska halusin, että hänkin pääsisi näkemään, jos uutiset olisivat hyviä. Tai jos kaikki ei olisikaan kunnossa, voisi olla, että tarvitsisin heti tukijoukkoja.

Pelkäsin hetken, ettei mitään näkyisikään, mutta pian seurasimme, miten ruudulla polski pieni kilpikonnan muotoinen valkoinen läikkä, jonka syke sekä näkyi punaisena virtana että kuului kaiuttimesta. Tilanne oli niin nopeasti ohi, että vasta myöhemmin tajusin, että ne tosiaan olivat olleet uuden elämän sydänäänet. Kun lääkäri kääntyi täyttämään papereitaan, näytin miehelle tuuletuksen.

Sisälläni sykkii jonkun toisen sydän, ja se on ihmeellistä.

Kolmen viikon päästä olimme taas kolkuttelemassa vastaanoton ovea. En tiedä, onko näin tiheä tarkkailu täällä tavallista, mutta tuntui turvalliselta tietää, että tilanteen etenemistä seurataan. Tällä kertaa ultra otettiin vatsan päältä. Seinällä roikkuvalle ruudulle ilmestyi heti pieni ihmisenmallinen rääpäle, jonka kädet olivat koukussa rinnan päällä ja joka pyöri itsensä ympäri kohtuni pimeydessä.

Minä en enää tiennyt, miten päin olla. Aloin nauraa ja sitten itkeä, ja lääkäri haki sydänäänet uudestaan, sillä vatsani pomppi niin kovin.

Ja nyt olemme tässä, uuden vuoden ja uuden elämäntilanteen kynnyksellä, jälleen yhden ultrakäynnin vahvistamina. Raskaus onnistui yllättämään meidät täysin, mutta nyt olemme nähneet, miten mustasta pisteestä on alkanut kehittyä ihminen, jolle saamme antaa nimen ja näyttää kaikki meille rakkaat ihmiset ja paikat. Ja jota tulemme rakastamaan enemmän kuin mitään koskaan tähän mennessä.

Seikkailu on alkanut <3 

Iloista joulunodotusta!

Kölnin syksy on ollut pitkä ja leuto, ja marraskuun pimeys ja kalseus ovat iskeneet vasta viime aikoina. Yhden black fridayn sijaan pimeitä päiviä on tuntunut olevan joka viikko. Kiireiden keskellä pesemättä jääneet ikkunat lisäävät harmauden tuntua, joten on onni, että pimeys laskeutuu niin aikaisin, sillä sotkuja ei näin huomaa.

Tänään alkanut joulukuu ja joulunodotus alkavat siis juuri sopivasti, kun mikään muu ei enää tunnu auttavan tässä loppusyksyn synkkyydessä.

Viimeistään Saksa on tehnyt minusta totaalisen jouluihmisen. Kuten hyvin tiedätte, rakastan perinteitä, joten joulun laittamisesta tulee joka vuosi helpompaa, kun asioiden tulee olla aina samalla tavalla. Toki joulukoristeita tulee lisää ja jotain uuttakin on kiva kokeilla, mutta meillä pidetään kiinni muutamista perinteistä.

Tämä on nyt neljäs joulumme tässä asunnossa.

Jo ensimmäisenä vuonna aloitimme kaksi perinnettä. Vanhempani olivat ensimmäisen adventin  Kölnissä joulutoreilemassa ja lahjoittivat keittiömme ikkunaan kauniin paperitähden. Tänä vuonna ripustamisen yhteydessä huomattiin palanut lamppu, mutta tänään tähti loistaa valoaan tähän jälleen niin harmaaseen päivään.

Meillä on myös tapana tehdä toisillemme joulukalenteri. Mies saa parittomat ja minä parilliset päivä, ja lahjastressiä ei tule, kun toista voi ilahduttaa pienin lahjoin koko kuukauden. Toki mukana on muutama isompikin juttu, kuten vaikka lahjakortti, mutta viime vuonna sain esimerkiksi salmiakkia, kynsilakkaa ja hauskoja muistilappuja.

Viime vuonna minä olisin jo luopunut kalenterista, mutta mies halusi jatkaa, ja tänä vuonna olin valmistautunut paremmin kuin vielä koskaan ja kerännyt pieniä yllätyksiä jo pitkin syksyä.

Hieman tosin piti jännittää, ehtiikö toinen tonttu saada osuuttaan valmiiksi, sillä eilen kalenteri näytti vielä kovin vajaalta. Mutta yön aikana joulukalenterilaatikkoon oli ilmestynyt myös parillisia paperipusseja. 

Ostin viime vuonna monikäyttöisen kirjainsarjan, josta saa hauskoja sloganeita seinälle roikkumaan. Se on palvellut jo muutamat syntymäpäivät ja joulun, ja tänäkin vuonna keittiön String-hylly sai  oman joulutervehdyksensä.

Meillä ei ole vielä koskaan ollut joulukuusta, vaan olen menneinä vuosina asetellut ja koristellut kuusenoksia suureen maljakkoon. Tänä vuonna kävin jo ostamassa kuusen: se on noin 30 senttiä korkea ruukkukasvi, johon mahtuu muutama koriste. Puu etsii vielä paikkaansa, sillä odotamme olohuoneeseen uutta lipastoa. Ehkäpä jo ensi vuonna hankimme jo ihan kunnon kuusen, kun tänä vuonna harjoitellaan tämän minin kanssa.

Sitten vain jouluradio soimaan taustalle ja kynttilät palamaan. Eiköhän näillä valmisteluilla pääse jo joulun makuun.

Mitkä koristeet ja perinteet tekevät sinulle joulun?

Iloista joulunodotusta kaikille!

Lue myös:

Joulu tuli taloon

Jouluinen koti

Täytyykö aina olla tavoitettavissa

Aviomiehen mukaan ensireaktioni yllättäviin muutoksiin on usein negatiivinen enkä ole kovin spontaani ihminen. Toisaalta taas suhtaudun skeptisesti kaikkiin sähkölaitteisiin ja uusiin härpäkkeihin tai keksirasioihin, kuten eräs iäkkäämpi tuttava elektroniikkaa kutsuu. Sisälläni taitaa siis asua pieni mummo.

Asia on nimittäin niin, että jos minä kamppailen jonkin sähkölaitteen kanssa ja valitan miehelle ongelmasta, tarvitsee miehen vain tulla paikalle ja painaa napista ja TADAA! Ongelma on poistunut. Ja minä siinä selittämään, että ei se äsken toiminut...

Tämä kaikki vain pohjustukseksi sille, että vaikka minulla on ollut älypuhelin vuodesta 2013, siinä on vasta kuukauden ajan ollut kiinteä nettiyhteys. Sisäinen mummoni ei ole halunnut lähteä helpolla mukaan moderneihin hömpötyksiin. Elämä on rauhallisempaa, kun tietää, ettei puhelimeen edes voi saapua viestejä tai sitä ei voi plärätä, vaikka seuraakin olisi.

Olen perustellut päätöstäni sillä, että minun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Kotona, töissä, monissa kahviloissa ja kulkuvälineissä on usein WLAN, tai sitten pärjään ilman puhelimeen kilahtavia viestejä sen vartin, kun vaihdan paikasta A paikkaan B. En koskaan ota puhelinta mukaan, jos lähden lenkille tai salille ja öisin laitan puhelimesta kaikki ylimääräiset verkot kiinni. Näkeehän sitä aamulla sitten, jos jollain on ollut yöllä asiaa.

Kun kirjoitan, saatan pitää puhelimen äännettömällä, sillä mikään ei ole niin häiritsevää, kun jatkuva  whatsappin kilahtelu, joka johtuu siitä, että joku ryhmä aktivoituu suunnittelemaan viikonlopun ohjelmaa tai lähettämään mitä ikinä. Tiedätte kyllä. 

Täällä Saksassa on ollut myös helppoa olla liittymättä moderniin tietoliikenteeseen, koska kaikki on ollut pitkään hidasta ja kallista ja puhelimiinkin tarjotut paketit erittäin huonoja. 

Viime kuukausina olen ollut paljon reissussa ja tien päällä, ja on alkanut pikku hiljaa tuntua siltä, että kiinteässä puhelinverkossa saattaisi olla ideaa. Sisäiseen mummouteeni taitaa kuulua myös epäluuloisuus ja hitaasti lämpiävyys. Viimeinen tikki oli se, kun olin Turun kirjamessuilla ja hukkasin lompakkoni eikä saksalainen numeroni suostunut toimimaan Suomessa eikä minulla ollut siis myöskään nettiä. Sitä avuttomuuden tunnetta en halua enää koskaan kokea.

Kun selvisi, että vanhan numeron saa helposti mukaan eivätkä verkkoliittymätkään ole enää niin kalliita kuin vielä joitain vuosia sitten ja niihin kuuluu ihan mukavasti verkkoa, oli vaihto selvä.

Ja voi veljet miten mukavaa oli istua paikallisjunassa ja naputella itselleen lippu suoraan puhelimeen. Ihan tosta noin vaan! Ja sitten jakaa miehelle heti viesti, että onnistuin muuten ostamaan lipun, ihan itse. Tähän pitää mainita, että kyseinen lippupalvelu ei aina toimi, vaikka verkkoa olisi miten paljon. Tervetuloa moderniin Saksaan :D

Suomessa yllättää melkein aina se, miten jokaisessa korvessa on verkkoa. Pohjois-Saksassa asuvan appiukon talon ympäristössä on verkkoa vähän tuulesta ja päivästä riippuen. Niinpä kylävieraat kulkevat talossa ja tontilla puhelin ojossa vahvinta verkkoa etsien - paitsi siis minä, jolla ei kuuluvuutta ole edes ollut.

En aio jatkossakaan kantaa puhelinta koko ajan mukana, koska mikään ei voi olla niin tärkeää, ettei se voisi odottaa tunnin kävelylenkin päähän. Mutta onhan näissä härpäkkeissä ja tietoliikenneyhteyksissä ideaa, sanoo tämä mummo.

Mites teillä? Kulkeeko puhelin aina mukana, onko aina oltava tavoitettavissa?

Lue myös 

Näin selvisin kolme päivää ilman internettiä.

Oma koti kullan kallis

Kuva: Pixabay

Parin kuukauden juoksemisen jälkeen olen jälleen kotona.

Olen viettänyt syyskuun alun jälkeen kolme viikonloppua Kölnissä, sillä kalenterissa on ollut kirjailijajuttuja ja yliopiston työmatka, viikonloppureissu Lontooseen sekä Hilja-tilaisuuksia Suomessa ja Saksassa. Yksi kerrallaanhan ne on sovittu, mutta aikamoinen putki siitä tuli.

Yleensä syksyn kohokohtana välkkyvät Lyypekin pohjoismaiset elokuvafestivaalit tuntuivat tällä kertaa olevan vain yksi reissu muiden joukossa, vaikka kivaahan siellä tietysti aina on.

Sinänsä en voi valittaa, koska on mahtavaa, että pyydetään, ja näin uraansa aloittelevana kirjailijana olen sitä mieltä, että alussa on jaksettava sykähdellä. Tällaista syksyä tuskin tulee toista.

Ajan kulumisesta kertonee se, että hyvät ja lähellä asuvat ystävät saivat elokuussa lapsen, jonka olen tähän mennessä ehtinyt nähdä vain kerran. Menee kuulemma jo kohta kouluun, jos en pian poikkea. 

Elokuussa tilatulle uudelle lipastolle annettu 6-8 viikon toimitusaika oli sekin kulunut huomaamattaan umpeen, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Lopulta selvisi, että odotusaikaa tulee lisää vielä toinen samanmoinen, sillä tilausruuhka. 

Elimistökin ilmeisesti tiesi, että viime viikonlopun Suomen Hilja-matka oli syksyn viimeinen, sillä palasin kotiin kurkkukipuisena ja nyt kärvistelen äänettömänä kotona.

Kuva: Pixabay

Mutta Kölniin on vihdoin saapunut ruska pitkän ja lämpimän syksyn päälle. Palasin sunnuntaina keskelle marraskuun juhlaa eli karnevaalikauden avajaisia. Tuntui toiselta todellisuudelta matkustaa  kotiin junassa sheriffien, keijujen, nunnien ja Super-Marion keskellä. Eilen taas ikkunan alta kulki St. Martinin päivän lyhtykulkue, joka kuuluu myös tähän vuodenaikaan.

Nyt aion pesiytyä kotiin, kaivaa tunnelmavalot ja kynttilät esiin ja alkaa nauttia loppusyksyn pimeistä illoista.  Joulustakin voi melkein jo puhua, sillä ensimmäiset joulutorit aukeavat ensi viikolla, ja jouluradiokin on kuulemma jo toiminnassa.

Aion myös tehdä varovaisen paluun kirjoituspöydän äärelle, kunhan tauti hellittää. Vieläköhän sitä osaa...? 

On myös tunnusteltava uteliaasti, kuka siellä parisängyn toisessa päässä majaileekaan, ja varmistaa, että se vielä on siellä. Voin kertoa, ettei tällainen syksy ole ollut parisuhteenkaan kannalta helppo. Onneksi mies löytyi sieltä, missä muistin sen viimeksikin nähneeni, eli kirjoituspöytäni äärestä, josta on poissa ollessani tullut puuverstas. Kun toinen juoksee maailmalla, on toinen alkanut veistellä puukon kahvoja ja askarrella nahasta tuppeja. Kun vaimo on poissa, mies keskittyy aseisiin, heh. 

Kevään kalenteri on alkanut jo täyttyä ja kirjoitusprojekteihin liittyviä suuria uutisia tulee sieltä ja täältä, joten vierivä kivi ei ehdi taaskaan sammaloitua, mutta nyt en ajattele vielä tulevaa vaan sanon, oma koti kullan kallis.

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kaksivuotishääpäivä tuli ja näyttää pian menevänkin. Emme keksineet eilen ihmeellistä tekemistä, koska viikonlopussa oli muitakin menoja, joten ajattelimme, että tuleehan noita. Toinen hääpäivä on kuin toinen kirja - sen saavuttaminen oli stressaavampaa kuin ensimmäisen virstanpylvään, mutta se  menee ohi sen suuremmitta huomioitta.

Jos ensimmäinen aviovuosi menikin rakkauskulpassa, on toinen vuosi ollut välillä sitä kuuluisaa arkea ja työtä. Suurin osa hankaluuksista on kuitenkin johtunut ulkoparisuhteellisista asioista, jotka  heijastuvat tietysti kaikkeen. Onneksi olemme oppineet, että kaikesta pitää puhua ja asiat pitää sanallistaa, jotta toinen ei häviä kirjojen maailmaan eikä toinen putoa pelikenttään. 

Suhtaudun lähinnä jännityksellä parisuhteeseen ja sen tuomiin asioihin. "Tämä on nyt se kohta, josta kaikkialla aina puhutaan", muistutan itseäni, kun tunnelma kotona on kireä. Haarukanjäljet pöytälevyssä muistuttavat talven suurimmasta riidasta, minkä aikana muistan ajatelleeni, että melkein viisi vuotta tässä sopuisasti menikin. Tämä on tähänastisen elämäni pisin, paras ja vaativin suhde, jonka etenemistä tutkailen uteliaisuudella.

Parisuhde on haaste, josta selvitään vain, jos molemmat ovat valmiita ottamaan askeleen toistensa suuntaan, arvioimaan omaa olemistaan rehellisesti ja pyrkimään yhteiseen hyvään. Mutta helppoa, sitä sen ei tarvitse olla.

Muutamia aikoja sitten ystävät ottivat hieman huolestuneena yhteyttä kuultuaan, että olin sulkenut miehen yöksi ulos. 

Tilannehan meni niin, että mies lähti viettämään arki-iltaa ystäviensä kanssa minun jäädessäni flunssaisena kotiin. Noin kello 23 laitoin miehelle hyvänyönviestin ja suljin netin puhelimesta. Nukuin pitkästä aikaa hyvin, sillä antibiootit alkoivat toimia ja tauti helpottaa.

Heräsin aamulla virkeänä ja tyytyväisenä ihmettelemään, miksi mies on noussut niin aikaisin. Sitten tajuan, ettei mies ole käynyt sängyssä koko yönä. Avaan puhelimen ja löydän liudan viestejä, joista selviää, että mies on unohtanut avaimen illalla kotiin, mutta koska en ole havahtunut ovikellon sointiin (se ei ole ihan hiljainen) tai puhelimen värinään, hän on mennyt ystävän luo yöksi. Huomautettakoon, että minulla oli korvatulpat kadulta kantautuvien äänien ja läheisen rakennustyömaan takia.

Asia huvitti minua, kunnes tajusin, että mieshän olisi voinut joutua yöllä vaikka sairaalaan, kun vaimo vain nukkuu tyytyväisenä kauneusuniaan. Ystävää taas nauratti yöllinen yllätysvierailu, vaikka tilanne ei ollutkaan kovin romanttinen. 

Tasan kaksi vuotta sitten tänään oli valkoinen puku, kuulas syyspäivä, ympärillä rakkaita ihmisiä ja paljon naurua, iloa ja rakkautta.

Hyvää 2-vuotishääpäivää meille muru!

Kuvat: Florian Jung

Minä minä minä ja aviomies

Oma instagram-filosofiani on, ettei omaa naamaa tarvitse kaikkialle postata, koska sitä katselee muutenkin liian usein peilistä. Tämän kuukauden IGTT:n teema ovat kuitenkin omakuvat, joten tässä teille instagram-historiani omakuvat ja tarinat kyseisten hetkien takan.

Selfieitä löytääkseni minun piti selata koko viisivuotinen Instagram-historiani läpi, koska niitä on fiidissäni vain vähän. Käsiäni ja jalkojani olen kuvannut, koska kukkia ja luonto, mutta selfie ei ole minulle luonteva kuvatyyppi. Taidan olla liian vanha tai ainakin vanhanaikainen. Minulta ei siis tipu kuvausvinkkejä selfieihin, sillä asetelmat, kukat ja talojen julkisivut ovat (minusta) kiinnostavampia.

Firenze 2015

Olin opetusvierailulla Firenzen yliopistossa ja majoituin pieneen majataloon keskustassa. Värit ja miljöö olivat kohdillaan, vaikka silloisen puhelimeni kuvanlaatu ei tee oikeutta ympäristölle. Tässä on myös aika kivasti kaupungin henkeä: keltaista ja vaaleanpunaista on kadut täynnä, kitschinen kattokruunu ja muovikukat kruunaavat kaiken. Ihana kaupunki, suosittelen kyllä!

Hämeenlinna 2015

Ulkosuomalaiselle jokainen käynti Suomessa on matka. Tammikuussa oli pureva pakkanen ja jäähileet koristelivat kasvot kävelylenkin jälkeen. Juuri tällaisia hetkiä minulla on Kölnissä ikävä. Tästä kuvasta jouduin muuten kerran kinastelemaan yhden ystävän kanssa, koska hän oli varma, että siinä on pikkusiskoni enkä minä. Mutta kyllä se minä olen.

Iso-Äiniö 2016

Peilit ovat oma suosikkini, kun täytyy saada omakuvia. Tämä törötti pellon laidassa valaisemassa pimeää mutkaa. Kuvassa näette jännittyneen morsiamen, joka kävi tarkastamassa hääpaikan pari päivää ennen H-hetkeä. Tällä hetkellä jännittää taas, koska noissa samoissa maisemissa vietetään ensi viikolla kirjailijapäiviä, joissa olen mukana. Raportti seuraa myöhemmin - ja lupaan käydä katsomassa, onko peltopeili vielä paikoillaan.

Asikkala 2016

Häiden jälkeisenä päivänä Päijänteen rannalla. Vietimme pari mökkipäivää ennen Saksaan paluuta, sillä varsinainen häämatka odotti vasta seuraavan vuoden puolella. Tässä kuvassa on minusta ihanaa kaikki, vaikka itse sanonkin. Kuvaajana aviomies, josta lisää tämän tekstin lopussa.

Coimbra 2016

Niin, suurin osa ottamistani omakuvista on jotain tällaista. Häämatka oli hyvä. Tämä majatalo Coimbrassa todella viehättävä, olin ostanut uudet kengät ja jotenkin miljöö kutsui kuvaamaan. Jos kamera olisi ollut toisin päin. se olisi varmasti paljastanut yhtenä Naanatalin aurinkona loistaneen naaman.

Kyseisenä päivänä olimme päättäneet, että tänään juodaan vähän vähemmän alkoholia. Ja kuinkas sitten kävikään! Hotellin henkilökunta oli diilannut huoneeseemme punaviinipullon, onnittelukortin ja kaksi lasia. Lahja oli pakko avata heti, koska emme viipyneet tuolla kuin yhden yön yli.

Madrid 2018

Tässä esimerkki kuvasta, joita fiidissäni on tämän vuoden aikana ollut. Selfieitä ei ole, mutta olen itse päässyt kohteeksi parikin kertaan. Paljastetaan se tässä nyt: Tällaiset kuvat ovat aviomiehen pyynnöstäni ottamia.

Asiahan on niin, että jokaisen bloggaajan takaa löytyy kuvaustaitoinen aviomies tai matkakumppani. Suurin osa kuvista, joissa itse olen, on rakkaan aviomieheni räpsäisemiä. Hän osaa kameran käytön joskus jopa paremmin kuin minä ja tottelee ohjeita aika hyvin.

Mielestäni en ole kovin vaativa, mutta aviomies lähetti minulle kerran linkin tähän videoon. Olisikohan hän kosinut, jos olisi osannut nähdä tulevaisuuteen?

Kyllä, been there, done that. Meilläkin on koettu tilanteita, joissa aviomies ei saa koskea kahvikuppiinsa, ennen kuin se on kuvattu. Tässä yksi esimerkki Buenos Airesista vuodelta 2015.

Lisää kuvia Instagram-fiidissäni @viherjuuria

P.S. Rakas lukija, älä säikähdä. Blogissa on ollut viime aikoina aika paljon juttuja minusta ja useissa kuvissa myös sama naama, mutta suunta muuttuu pian. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita kuin minä =D 

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka vetäjinä toimivat Suomessa matkablogit Vagabonda ja Travellover .