YK:n lukutaitopäivä ja ARVONTA

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää, HURRAA sille! 💫

Vaikka ainakin minulle joka päivä on lukupäivä, tänään muistutetaan erityisesti lukutaidon tärkeydestä. Lukeminen ei ole vain leppoisa harrastus vaan avain koulutukseen ja parempaan tulevaisuuteen. YK:n mukaan maailmassa on tänäkin päivänä miljoonia lukutaidottomia aikuisia. Erityisen surullista on se, että suurin osa tuosta joukosta on naisia. Lisää tilastoja lukutaidosta täällä. 

Lukukeskus julkaisi hiljattain yhteenvedon suomalaisten lukemista käsittelevistä tutkimuksista. Suomihan on perinteisesti ollut ahkeraa lukukansaa, mikä on näkynyt kirjastolainoissa mutta myös PISA-tutkimuksissa. Valitettavasti tilanne on muuttunut, sillä jopa 60 % suomalaisista kokee lukevansa liian vähän. Ja 58 % sanoo, että suurin este lapselle lukemiselle on se, ettei arjessa ole aikaa.

Onneksi pienikin lukuhetki ennen nukkumaan menoa tuottaa hedelmää, joten sille toivoisi löytyvän aikaa. Sain viime vuonna olla mukana aivan ihanassa projektissa, jonka kautta tuotettiin kirjakassi lahjoitettavaksi kaikille vuosina 2019-2021 Suomessa syntyville vauvoille. Lukulahja lapselle -kampanjan tarkoitus on innostaa perheet lukemisen pariin, ja sain kirjoittaa iltasadun neuvoloista jaettavaan kirjaan.

Viime vuosina on jaksettu olla huolissaan nuorten heikkenevästä lukutaidosta (ja syystä!), mutta jos vanhempikaan ei kotona tartu kirjaan vaan kirjautuu Twitteriin, ei nuoren voi olettaa tekevän toisin, kuten kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen muistuttaa tuoreessa haastattelussa.

Esimerkin voima on tässäkin suuri, sillä ilman lukevia aikuisia, ei ole lukevia lapsia.

Vähentynyt lukuharrastus ja huonontunut lukutaito vaikuttavat siihen, että jossain vaiheessa luetun ymmärtämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia. Lukukeskuksen raportti muistuttaakin, että yhteiskunta vaatii yhä monipuolisempaa lukutaitoa.  Jos ei ole tottunut lukemaan ja hankkinut sitä kautta monipuolista sanastoa, voi äidinkielinen byrokratia tuottaa myöhemmin vaikeuksia. Puhumattakaan valemedioista ja niiden vaatimasta kriittiisestä lukutaidosta.

Positiivinen juttu on kuitenkin se, että lukemisen ja lukutaidon puolesta kamppaillaan monella rintamalla. Tänään vietetiin Read hour -lukutuntia, jonka kuitenkin unohdin, koska syvennyin kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Minulla on tässä siis myös oma lehmä ojassa: jos ei ole lukijoita, meitä kirjailijoitakaan ei kohta enää tarvita. 

Koska haluan kannustaa perheitä yhteisiin lukuhetkiin, haluan ARPOA blogini kautta yhden uunituoreen Hilja -kirjan. Hilja ja täydellinen talvipäivä -kirjassa (Kustannus-Mäkelä) keskitytään talven iloihin Martti-serkun kyläillessä, pohditaan sisaruksen saamista ja mummoutta ja uppoudutaan leikin maailmaan.

Kerro siis, mitä kirjaa luet juuri tänään tai mikä kirja odottaa tarttumista ja voit voittaa signeeratun uutuuskirjan.

Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Arvonta suoritetaan perjantaina 11.9.

P.S. Itse aion nyt ahmia loppuun Rachel Cuskin Kunnian.

Ettekö tiedä, kuka olen - kirjailijuuden alku Saksassa

Esikoiskirjani saksankielisen laitoksen julkaisusta on nyt tasan kaksi kuukautta. Olen näitä pessimisti ei pety -asenteella kulkevia ihmisiä, joten en asettanut suuria odotuksia saksannoksen suhteen. Skandinavia on täällä kovassa huudossa ja kirjan hinta on hyvin edukas, mutta tiesin, ettei kirjakentälle pääseminen silti ole helppoa.

Positiivista on tietysti se, että Saksa on valtava maa ja kirja meni myös Itävallan markkinoille, joten ostovoimaa löytyy enemmän kuin Suomesta. Samaan aikaan kilpailu on kuitenkin kovaa ja näkyvyyden saaminen vielä hankalampaa kuin Suomessa, sillä tarjontaa on paljon. 

En odottanut liikoja senkään takia, että kustantamoni WooW Books on varsin tuore ja pieni kustantamo. Se kuuluu kuitenkin kimppaan muutaman muun kustantamon kanssa ja omaa sitä kautta hyvät suhteet ja kontaktit kirjamaailmaan. Onkin ollut mielenkiintoista seurata Hiljan vastaanottoa.

Kuva: Jättefint

Suomessa lempiharrastukseni on käydä kirjakaupoissa ja kirjastoissa kurkkimassa, näkyykö siellä tuttuja teoksia, ja nyt voin tehdä samaa myös täällä.

Meidän kodin lähellä on pieni kirjakauppa. Lähdin sinne mainostarkoituksessa pari päivää kirjan ilmestymisen jälkeen. Yllätyksekseni heillä oli jo kirjani hyllyssään! Tarvitsin niitä useamman kappaleen, signeerattavaksi miehen työkavereille. Menin kassalle, esittelin itseni teoksen kirjailijaksi ja pyysin myyjää tilaamaan minulle pari kappaletta lisää. Myyjä kysyi, millä nimellä laitetaan, ja minä siihen, että sillä, mikä tuossa kannessa lukee. Myyjä naurahti, ettei aikaisemmin ole asioinut kirjailijan kanssa, joten tilanne hämmensi häntä yhtä paljon kuin minua.

Sittemmin niin moni naapuri ja ystävä on käynyt hakemassa kappaleensa tuosta kaupasta, että olemme sopineet sinne kirjailijavierailun syksyyn, kun Hiljan seuraava osa ilmestyy saksaksi.

Kuva: Jättefint

Viime viikkojen aikana olen säännöllisesti saanut kuvatodisteita siitä, missä kaupungeissa ja kaupoissa Hiljaa on nähty. Se tuntuu päässeen kaikkien isojen kirjakauppojen valikoimaan, mutta löytyvän myös pienistä kulmakaupoista. Kirjan ensimmäinen painos oli pieni, joten odotan jännityksellä, milloin tulee tieto uuden erän tarpeellisuudesta. Ensin kirja täytyy vain saada yleisön tietoisuuteen.

Paras mainos kulkee ruohonjuuritasolla ja suusta suuhun. Sain torstaina saksankieliselle Facebookin kirjailijasivulle viestin, jossa eräs äiti kertoi tyttärensä ihastuneen kirjaan niin, että aikoo pitää siitä koulussa esitelmän, mitä varten hänen pitäisi tietää syntymävuoteni, mutta sitä ei löydy googlesta. Toisena päivänä kustantamoni taas lähetti minulle ensimmäisiä lehdistöääniä. Hiljasta on ollut vinkkaus Oberhessische Pressessä, arvostelu kirjastoalan julkaisussa ja jo pari merkintää Amazonissa.

Siitä on tietysti apua kirjan markkinoinnissa, että puhun saksaa ja olen asunut täällä jo yli kahdeksan vuotta. Pääsin Leipzigin kirjamessuille, koska tunnen päivätyöni kautta Finland Institutin väkeä, jotka pystyivät järjestämään kirjailijoita messuille. Viime viikonloppuna minulla taas oli kirjailijavierailu skandinaavisia lastentarvikkeita ja sisustustavaraa myyvässä Jättefint-kaupassa, jonka omistaja on tuttuni vuosien takaa. 

Siellä meinasi käydä köpelösti. Päivää ennen tajuttiin, että tilaisuutta varten ennakkoon hankitut kirjat oli melkein jo myyty, eli niitä piti haalia äkkiä lisää muista kirjakaupoista. 

"Pienistä puroista virta" pitää toivottavasti paikkansa tässäkin asiassa. Vaikka olen syksyn vanhempainvapaalla, en ole voinut kieltäytyä tarjouksista. Syksylle on tiedossa neljä luentatilaisuutta Kölnin ympäristössä, parit messut ja ehkä muutakin. Monet kirjailijat eivät mielellään jalkaudu yleisön pariin, mutta minusta esiintyminen on mahtavaa ja lukijoiden ja erityisesti lasten tapaaminen erittäin motivoivaa. 

Tekstin otsikosta huolimatta en kuitenkaan odota tai toivo sitä päivää, että joku tunnistaisi minut kadulla.

Saksassa pistetään muuten vauhdilla tuulemaan, sillä Hiljan seuraava osa menee kesäkuussa painoon ja ilmestyy Saksassa elokuussa. Ja seuraavina viikkoina tehdään päätöksiä tulevien osien aikataulun suhteen. Elämä on jännittävää ja nautin tästä kaikesta kovin, koska tiedän, että toisenlaisiakin aikoja tulee. Pessimisti ei tosiaan pety.

Kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket

Kirjailijan ja kuvittajan arki ovat yleensä erakkomaista epäsosiaalista puurtamista. Kirjailija muokkaa samaa tekstiä työpöydän ääressä viikosta, päivästä ja tunnista toiseen, kunnes se joidenkin kuukausien kuluttua pääsee kuvittajalle, jolloin kuvittajalla alkaa samanlainen yksin puurtaminen.

Taidealoja pidetäänkin klassisesti intoroverttien ja epäsosiaalisten tyyppien hommana.

Täytyy myöntää, että elämäni on muuttunut yksinäisemmäksi ja sosiaalinen elämäni rajoittuneemmaksi sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa kirjoja. En kuitenkin sanoisi olevani yksin, kun vietän päivää hiljaisessa asunnossa kirjoituspöydän äärelle kumartuneena. Minulla on siellä kuulkaa niin paljon seuraa, että joskus oikein toivoisi hiljaisuutta. Kirjan henkilöt kun eivät tapaa puhua yksittäin vaan kaikki yhteen ääneen. 

Lisäksi työ on niin palkitsevaa, että laitan erakkomaiset iltapäivät tavallisten päivätöiden edelle aina kun vain voin.

Hilja-kirjojeni tekoprosessit ovat reilun vuoden mittaisia rupeamia. Yhtäkkiä hiljaisuus loppuu kuin leikaten, sillä uusi kirja on ulkona ja paljaana ja kaikkien katsottavana, ja kirjailijakin pääsee hetkeksi ulos kirjoituskammiostaan. 

Hiljan kuvittaja Nadja Sarell oli tällä viikolla Kölnissä, sillä juhlimme sekä kolmatta uutta Hilja-kirjaa sekä tuoretta saksankielistä käännöstä. Ensimmäisen yhteisen kirjan julkaisemisesta on nyt tasan puolitoista vuotta, joten voi sanoa, että lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Niin paljon, että hihkumisen ja juhlimisen lisäksi tekisi mieli vain olla hetki ihan hiljaa ja taivastella kaikkea.

Nadjan vierailu ei täyttynyt vain turismista, kälätyksestä ja tulevien Hiljojen suunnittelusta vaan pidimme myös kaksi tilaisuutta juuri julkaistun Haloo, täällä Hilja -kirjan tiimoilta. Ensimmäinen oli torstaina täällä Kölnissä, kun olimme paikallisen Suomi-koulun ja suomalaisen seurakunnan vieraina. 

Tilaisuuteen saapui runsaasti ihmisiä iältään vauvasta vaariin, ja tunnelma oli erinomainen. Minä luin ja esittelin kirjaa Nadjan piirtäessä fläppitaululle kirjan hahmoja. Lapset jaksoivat keskittyä uskomattoman hyvin! Minä myös kyselin Nadjalta kuvittamisesta ja hahmojen tekemisestä, ja suomikoululaiset olivat valmistelleet etukäteen haastattelukysymyksiä.

Tämä on vierailujen parasta osastoa, sillä ikinä ei voi tietää, mitä tulee. Jouduimme muun muassa esittelemään flossaus-taitojamme, kertomaan, olemmeko koskaan kiivenneet vuorelle tai olleet intiaaniheimon parissa ja perustelemaan, miksi kirjan päähenkilö on tyttö.

Kun piinapenkistä oli selvitty, Nadja vetäytyi piirtustuvälineineen pöydän taakse ja lapset saivat käydä muotokuvassa. Tiedän, että homma on intensiivistä ja sen jälkeen tärisee käsi, mutta miten ylpeitä lapset ovatkaan näistä Nadjan tekemistä pienistä kuvista! Niistä jää kiva muisto. 

Minä taas signeerasin samaan aikaan kirjoja, join kahvia ja vastasin vielä moninaisiin kysymyksiin Hiljasta ja  muustakin. Mainion hetki oli, kun viereeni parkkeerasi noin 10-vuotias poika, joka halusi tietää, miten tällainen kirja oikein kirjoitetaan ja mistä ideat syntyvät.

Parituntisen vierailun jälkeen lähdimme hienosti syömään, sillä kyllä tällaisia saavutuksia kannattaa juhlia.

Eilen eli lauantaina suuntasimme Bonnin Suomi-kouluun. Koulu kokoontuu kylässä kaupungin ulkopuolella. Olin huolellisesti selvittänyt reitit, ja olimme aikaisin aamulla liikkeellä ja itse tapahtumapaikallakin jo puoli tuntia ennen h-hetkeä.

Harmi vain, että vähän myöhemmin tajusimme, että google on ohjannut meidät väärään paikkaan. Oikea kokoontumispaikka olisi noin kolmen kilometrin päässä naapurikylässä. Onneksi eksyneet lampaat haettiin ja tilaisuus pääsi alkamaan.

Bonnissakin oli oikein mukava yleisö, vaikka kysymyksiä sai houkutella esiin muffinssipalkalla. Mutta levottomimmatkin rauhoittuivat uuden kirjan kummitusjuttujen äärellä enkä koskaan ole nähnyt Nadjan muotokuvapisteelle niin suoraa jonoa kuin eilen. 

Siinä ne siis olivat taas tällä kertaa, kuvittajan ja kirjailijan tähtihetket. Sen verran täytyy paljastaa kulissien taakse, että minä olen ollut koko viikon kovassa flunssassa ja tänään jo siinä kunnossa, että huomenna on edessä lääkärikeikka.

Jotenkin elämässä pitää olla outo tasapaino. Jos on jotain tosi kivaa, pitää olla myös jotain kamalaa, jotta jalat pysyvät maassa. Kirjan julkaisuun liittyvä euforia kaipaa siis vastapainokseen antibiootteja. 

Mutta sen sanon, että tällaisista tilaisuuksista ja kohtaamisista saa niin paljon virtaa, että sen avulla jaksaa tarttua taas seuraavaan hiljaiseen kirjoitusrupemaan. Kunhan tauti talttuu, pääsee Hiljan viides kirja kunnolla työn alle. Neljäs Hilja-tarinahan on tällä hetkellä kustannustoimittajan ruodittavana ja odottamassa Nadjan kuvitusta. Hilja ja operaatio joulun taika näkee päivänvalon jo tämän vuoden syyskuussa.

Kiitos Kölnin ja Bonnin Suomi-kouluille ja Kölnin suomalaiselle seurakunnalle vierailujen järjestämisestä ja Annalle ja Ninalle kuvista!

Menestyskirjailija ei kun ensikertalainen Leipzigin kirjamessuilla

Ihmismassoja, nimmarijonoja, skumppatarjoilua ja cosplay-hahmoja... Leipzigin kirjamessut tarjoavat tätä kaikkea ja vielä paljon muutakin. Saksassa järjestetään vuosittain kahdet isot kirjamessut. Siinä missä Frankfurtin kirjamessut ovat ammattimessut, joilla myydään kansainvälisiä käännössopimuksia, Leipzigissa keskitytään kirjallisuuden lukijoihin. Leipzigin kirjamessuja pidetään nimenomaan yleisömessuina.

Minulla oli suuri onni päästä mukaan messuille Hiljan Saksan painoksen julkaisuviikolla. Kirjan virallinen julkaisupäivä oli perjantai 22.3. mutta esittelimme Hiljan kääntäjän Tanja Küddelsmannin kanssa teosta messuilla jo edellispäivänä eli torstaina. Tästä mahdollisuudesta suuri kiitos Finnland Institutille!

Leipzigin messukeskus koostuu viidestä hallista, joita yhdistää lasinen keskusrakennus. Hallista toiseen kuljetaan kapeita putkia pitkin, jotka kuulemma ovat viikonloppuna tukossa. Torstaina, messujen avajaispäivänä messujen sisäänkäynnille oli kymmenien metrien jono, joka kuitenkin liikkui sutjakasti. Lasiputkessa oli tungosta, mutta halleissa mukavan väljää, sillä tilaa tosiaan on.

Suurin ero Suomen kirjamessuihin oli se, että messukeskuksesta puuttuivat suuret ja meluisat lavat. Pieniä luentatilaisuuksia oli siellä täällä ja selkeästi toisistaan erotettuja ja rajattuja esiintymistiloja joka hallissa, mutta äänikulissi pysyi koko päivän rauhallisena. Ei siis tarvinnut kuulla samaan aikaan melua monelta lavalta ja yrittää itse puhua siihen päälle, vaan kaikelle oli oma tilansa.

Itse asiassa sellaisia massalavoja kuin Suomen kirjamessuilla ei koko messuilla edes ollut. Myös ruokapaikkoja ja vessoja oli hallien reunamilla tarpeeksi ainakin torstain yleisölle.

Messujen koosta kertonee se, että minua oli etukäteen opastettu ensimmäiseen tapaamiseeni niin, että sisäänkäynniltä pisteelle on noin kymmenen minuutin kävelymatka. Sinänsä hallit on järjestetty selkeästi ja etsimänsä löytää, jos tietää ständin numeron. Päiväni alkoi neuvottelulla toisen saksalaisen kustantamoni kanssa ja jatkui hengailulla Nordische Forumilla eli pohjoismaisia kirjailijoita edustavalla pisteellä.

Norjalaiset kirjailijat olivat siellä tänä vuonna erityisen isosti esillä, sillä Nordja on syksyllä Frankfurtin kirjamessujen päävieras.

Siellä sattui myös tähänastisen kirjailijanurani oudoin tilanne. Yhtäkkiä minulle työnnettiin käteen postikortin kokoinen lappu ja kysyttiin, olenko tämä henkilö. Kortissa oli netistä poimittu kuvani sekä Saksan Hiljan kansi ja niiden vieressä valkoinen tila, johon mies pyysi nimikirjoitustani. Näin hänen kädessään vastaavia kortteja myös muista kirjailijoista. Oliko kyseessä tosifani vai friikki, sitä en osaa sanoa.

Minua alkoi jännittää puoli tuntia ennen ensimmäistä esiintymistä. Olen kokenut esiintyjä, mutta esiintyminen saksalaisilla kirjamessuilla saksaksi on toki jotain aivan uutta. Onneksi kääntäjäni Tanja oli mukana. Hän oli miettinyt haastattelukysymykset etukäteen ja luki kirjan katkelmia saksaksi. Eniten minua taisi jännittää se, ettei ketään tulisi paikalle.

Kustantamoni WooW Booksin ständi.

Tämä pelko osoittautui turhaksi.

Noin parillekymmenelle hengelle varatut tuolit täyttyivät nopeasti ja istujien takana seisoskeli lisää kuuntelijoita. Kun pääsimme alkuun, en enää muistanut jännittää tai edes ajatella sitä, mitä kieltä tässä puhutaan. Yleisö oli sympaattinen, tilaisuus meni hyvin ja pääsin signeeraamaan ensimmäiset saksalaiset Hiljat.

Iltapäivällä kiertelin messuja ja ihmettelin paikalle saapunutta cosplay-porukkaa. Yksi messuhalli on varattu pelkästään mangalle, ja perinteenä on, että kirjamessuille pukeudutaan. Tietenkään en tuntenut näkemiäni hahmoja, mutta ihastelin asukokonaisuuksia ja huolellisesti tehtyjä asusteita. On villiä, kun eläkeläisten ja koululaisryhmien seassa kulkee sotureita, keishoja ja muita otuksia.


Valitettavasti keskittymiseni ei riittänyt ständien tarkempaan tutkimiseen, vaan lähinnä olemiseni oli vellomista. Mutta panin merkille yhden erittäin pitkän ja teinitytöistä koostuvan nimmarijonon, yhden punaviinitarjoilun ja kaksi skumppatilaisuutta. No, ensi vuonna sitten.

Meillä oli lounastauon jälkeen toinen esiintyminen, eri hallissa ja isommalla lavalla. Itse asiassa lavan koko vähän yllätti, mutta onneksi ei tälläkään kertaa tarvinnut puhua tyhjille tuoleille. Parasta oli, kun etualalle istahti lapsirivi. Kirjan esittely oli tälläkin kertaa hauskaa. Tanjan lukemista kuunnellessani tuumasin, että onpa tämä hauska kirja ja saksannoskin erittäin onnistunut. 

Tilaisuuden tuli taas kivaa palautetta, saimme muutaman pienen fanin ja pääsin signeeraamaan kirjojakin. Täytyy sanoa, että saksalaiset nimet tulevat aiheuttamaan vielä paljon ongelmia.

Messut sulkeutuivat klo 18, ja lähellä sulkemisaikaa alkoi olla jo todella väljää. Naulakolle ei ollut jonoja ja takaisin kaupungille ajaneeseen ratikkaankin mahtui. Päivä oli kuitenkin ollut sen verran pitkä ja askeleista täysi, että huomasin ensimmäistä kertaa konkreettisesti, miltä kasvavan mahan paino tuntuu. 

Toinen esiintymislavani.

Olin ajatellut käydä perjantaina uudelleen messuilla, mutta hotellissa iski sellainen lorvikatarri, etten päässyt aamupäivällä kuin kaupunkikävelylle. Lounaan jälkeen istuimme nimittäin Tanjan kanssa taas ratikassa, tällä kertaa suuntana kaupungin länsipuoli. Meillä oli vielä lukutilaisuus entisessä tapettitehtaassa, nykyisessä kulttuuri/taidetalossa. 

Ilma oli todella hieno ja kyseessä oli perjantai-iltapäivä, joten pelkäsin todella, ettei ketään tule. Mutta arvatkaa mitä? Paikalla oli lopulta reilun kymmenen hengen yleisö ja siitä yli puolet oli poikia. Juuri näiden hetkien takia kirjoitan: pojat härväsivät aikansa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että kaikki istuvat aloillaan ja tuijottavat Tanjaa, joka lukee Hiljan kesäseikkailuista erittäin elävästi. Minä istuin vieressä ja tein mielessäni tuuletuksia.

Saa sitten nähdä, millaiseksi Hiljan tie täällä Saksassa muodostuu, mutta ainakin näiden tilaisuuksien jälkeen tuli sellainen olo, että ihmiset pitivät kuulemastaan ja ihastuivat Nadjan mahtavaan kuvitukseen, joka erottuu täällä Saksassa positiivisesti edukseen. Sarjan seuraava osa julkaistaan jo syksyllä ja kolmosen aikataulusta neuvotellaan pian.

Leipzigin kirjamessutkin tekivät niin positiivisen vaikutuksen, että lähtisin sinne mielelläni uudelleen. Tuntui, että näillä messuilla pääsevät uudet ja vielä tuntemattomat kirjailijat ääneen ja yleisö tulee sillä mielellä, että nyt tutkitaan ja etsitään avoimesti uutta. Sekä kokeneet että debytantit saavat saman verran mainostilaa eivätkä massalavat hallinneet, kun tällaiselle tuntemattomalle suomalaisellekin kirjailijalle riitti kiinnostuneita kuulijoita jopa messujen aloituspäivänä.

Tuusulan rantatie - kulttuurihistoriaa koko päiväksi

Siitä asti, kun kummityttöni perhe muutti Tuusulaan nelisen vuotta sitten, olen haaveillut päivän viettämisestä Tuusulan Rantatiellä. Tämän vuoden elokuussa, kesäloman viimeisenä päivänä toiveeni viimein toteutui.

Sadekuurotkaan eivät haitanneet, sillä auto vei paikasta toiseen ja sateiden välissä ehti ihmettelemään pihapiirejä. Meillä oli seurassamme yksivuotias ja neljävuotias, joten kierros rajoittui tällä kertaa kolmeen kohteeseen, mutta Halosenniemi ja Lottamuseo kiinnostaisivat myös. Ensi kerralla sitten!

Ainola

Olen nähnyt lukuisia kuvia Jean ja Aino Sibeliuksen kodista Ainolasta, mutta täytyy sanoa, että se oli silti vaikuttavampi kuin osasin odottaa. Asukkaidensa näköinen koti henkii viime vuosisadan tunnelmaa, onhan se valmistunut vuonna 1904 ja yläkertakin 1911, ja jätetty siihen kuntoon, kun se Jannelta ja Ainolta jäi.

Erityisesti ihastuin olohuoneen vihreään takkaan sekä isännän huoneeseen, jonka ikkunoista tulvii kaunis valo. Sibeliuksen lempinojatuolissa näkyy edelleen isäntänsä painauma. Talon yläkertaan ei pääse, mutta kellarikerroksen huoneessa näytetään Sibeliuksesta kertovaa dokumenttia.

Ehkä vaikuttunein olin kuitenkin keittiöstä ja sen takaisesta sisäkön ja kokin jakamasta kamarista. Sibeliuksilla oli kaksi taloudenhoitajaa, jotka molemmat palvelivat talossa koko elämänsä ja jakoivat keittiön viereisen kamarin. Sellaista elämää on nykyään vaikea kuvitella.

Yllätys oli muuten sekin, että Ainolaan saatiin sähköt vuonna 1918, mutta vesijohdot vasta Sibeliuksen kuoleman jälkeen vuonna 1963, sillä niiden kohina olisi häirinnyt mestarin sävellystyötä. 

Talon lisäksi kannattaa käydä myös puutarhassa, jonne talon isäntäväki on haudattu. Hautakiven lähellä sijaitseva saunatupa on vierailemisen arvoinen sekin. Siellä näkee, miten ennen aikaan on kylvetty. Saunarakennukselta voi jatkaa matkaa Ainon vaalimaan kukkapuutarhaan, joka on edelleen hyvin hoidettu.

Päätimme kierroksen museon kahvilaan, jonka juustokakkua voin myös suositella.

Ehdottomasti vierailun arvoinen kotimuseo ja pihapiiri - vaikutuin!

Ainola on suljettu 1.10. 2018 - 1.5. 2019 eli auki taas ensi kesänä.

Aleksis Kiven kuolinmökki

Eihän se ole suomen kielen opettaja eikä mikään, joka ei ole käynyt Aleksis Kiven kuolinmökissä. Täpärällä se oli tälläkin kertaa, sillä mökkiä vartioiva opas oli juuri lähdössä lounaalle, mutta päästi meidät kuitenkin vielä sisään.

Mökki on pikkuruinen ja sisään astuessaan täytyy kumartua. Koko talossa on vain kaksi huonetta, ja perimmäisessä sijaitsee Kiven väitetty kuolinsänky, jossa lausuttiin kuuluisat kuolinsanat "Minä elän". Ankeaa on ollut.

Mökistä saa mukaansa ilmaisia esitteitä Kiven elämästä ja oppaalta voi ostaa muuta materiaalia.

Talviaikaan kuolinmökki on auki vain viikonloppuisin.

Erkkola 

Kivenheiton päässä Aleksis Kiven kuolinmökistä sijaitsee Taitelijakoti Erkkola, kirjailija J. H. Erkon  (1849-1906) vuonna 1902 valmistunut talo. Hirsirakennuksessa on kahdeksan huonetta, ja se on toiminut yksityiskotina, kunnes siitä vuonna 2006 tehtiin museotila ja kulttuurikeskus, jossa järjestetään esimerkiksi konsertteja.

Tänä kesänä Erkkolassa on voinut ihailla Martta Wendelinin kuvitustaidetta, ja se meidätkin sinne veti. Wendelinin elämän eri vaiheista kerätyt teokset olivat tunnelmallisia ja Kotilieden ja tyttökirjojen kansikuvitusten värit hehkuvia. Erkkolan yhteydessä olevasta putiikista tuli ostettua kortti jos toinenkin.

Erkkolassa on yleisöopastus aina sunnuntaisin klo 16. Ensi keväänä talossa tulee olemaan esillä muun muassa Heli Laaksosen Ilman luppa -niminen näyttely, joten vierailu kannattanee silloinkin.

Lisätietoja aukioloajoista ja näyttelyistä Erkkolan sivulla.

Tervemenoa tutustumaan!

Portviiniä portviiniä!

Porto on lempikaupunkejani myös sen takia, että siellä siemaillaan sivistyneesti portviiniä. Kuinka monella kaupungilla ylipäänsä on omaa nimeään kantava alkoholituote? Oluita ei lasketa. Porton keskustan kahtia jakavan Douro-joen toisella puolella on ydinkeskusta ja toisella portviinitalot. Kattojen päällä olevat kyltit paljastavat, kenen varastosta on kysymys.

Ensi alkuun konkreettinen paljastus globalisoituvista markkinavoimista: kuusi Porton vanhinta portviini-taloa kuuluu nykyään samaan kansainväliseen konserniin. Meille oli suositeltu porviinin maistelua Calem-nimisessä talossa.  Ovella vahtimestari sanoi, että tänään on yksityistilaisuus ja seuraavina päivinä remontti, mutta menkää tuohon toiseen. Samaa puljua nämä kaikki kuitenkin ovat. Varasimme portviinikierroksen Burmeisterilta seuraavaksi aamupäiväksi ja lähdimme nauttimaan Porton illasta. 

Aamu alkoi kireissä tunnelmissa. Mies ei ollut sanonut aikataulusuunnitelmiin juuta eikä jaata. Tarkoitus oli vielä pyykit läheiseen pesulaan ja kipittää sitten mäki alas joelle. Pesula oli kauempana kuin odotimme ja tadaa! Se olikin itsepalvelupaikka. Palasimme kiireesti hotellille. Aikaa säästääkseni päätin jättää pyykit respaan odottamaan paluutame. Ne otettiin erittäin kohteliaasti vastaan, ja työntekijän reaktiosta päättelin, että hotellilla on omakin pesulapalvelu, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä enempää. Löysimme oikotien eli rappuset ja säästimme aikaa kipittämällä Dom Luis 1 -sillan toiselle puolelle sillan alatasoa pitkin. Niin kaunis kuin silta onkin, sen ylittäminen on oma numeronsa.

Burmeister sijaitsee aivan Dom Luis I -sillan kupeessa. Astuimme kirkkaasta aamusta hämärään luolamaiseen saliin. Kivilattia hehkui viileyttä, ilma tuoksui makealta ja vesi solisi kalliosta. Naistenhuoneen lattiassa oli ikkunoita, joiden läpi näkyi joen vihreä maisema.

Ryhmämme koostui 12 henkilöstä, jotka kaikki edustivat eri kansallisuuksia. Englanninkielinen opastuskierros kesti reilun puoli tuntia ja päättyi suuren ruokasaliin, jossa portviinin maistelu tapahtui.  Ryhmämme perässä tuli saksalainen eläkeläisporukka, ja mies kuunteli toisella korvalla, että heille jaettiin vähän enemmän infoa kuin meille.

Ensin meille kerrottiin portviinin historiasta. Viini on kehitetty pitkiä merimatkoja varten: makea viini ei pilaannu tynnyreissä niin nopeasti kuin tavallinen. Burmeisterin tarina oli monipolvinen. Sen takana on saksalainen veljespari, joka tuli Portugaliin tekemään viiniä. Napoleonin sotien aikoihin ulkomaalaisille tarjottiin mahdollisuus poistua maasta. Veljekset lähtivät takaisin Saksaan ja jättivät yhtiölle vain nimensä. Ilmeisesti herrojen jälkeläisillä on myöhemmin ollut tekemistä esi-isien aikaansaannosten kanssa, mutta nykyään viinitila on siis osa suurempaa konsernia.

Seinällä oleva kartta näytti Douro-joen laakson ja rypäleen viljelyalueet. Viinin tekoon käytetään useita erilaisia rypälelajeja. Opas ei osannut kertoa tähän syytä, mutta päättelimme miehen kanssa, että koska eri vuosina on vaihteleva sato, saadaan rypälesekoituksen avulla tasaisempi lopputulos.

Tuhansia litroja vetävät tammitynnyrit olivat jykevä näky. Ne ovat aktiivisessa käytössä ja vaihdetaan tarpeen mukaan. Opas tosin kertoi, ettei näiden tynnyrien vaihtaminen tapahdu vielä meidän elinaikanamme, sillä tynnyriä voidaan käyttää 100-150 vuotta.  Sen jälkeen ne kierrätetään viskin valmistukseen.

Seinätaulussa oli esiteltynä kaikki Burmeisterin tuotteet. Opas kertoi vuosikertojen iästä mutta mainisti myös, ettei vanheneminen ole kaikille viineille eduksi. Punaisia versioita oli enemmän: Ruby, Late bottlet vintage, Vintage ja niin edespäin. Vanhin satsi talon parasta portviiniä maksaa 600 euroa pullo, ja opas sanoi odottavansa sitä päivää, kun hänelle tarjotaan maistiaslasillinen ilmaiseksi.

Lopulta kiipesimme raput maisteluhalliin, ja kierroksen herkullisin osio pääsi alkamaan. Portviinin alkoholipitoisuus on noin 20%, joten kyseessä oli iloinen ryyppy keskipäivään, sillä kello tuli 12, kun astuimme saliin. Jokaiselle oli katettu paikka, jossa oli valkoista ja punaista portviiniä. Muutamassa pöydässä oli selkeästi menossa myyntineuvottelu, sillä pöydällä oli useita pulloja, joita tyylikkäisiin pukuihin somistautuneet herra maistelivat.

Aloitin valkoisella. Se oli paljon parempaa kuin kuvittelin, hyvin makeaa mutta ihan mukiin menevää. Sitten maistoin punaista. Ero oli huomattava. Punainen tuntui paljon pyöreämmältä ja maku oli syvempi. Kyllä siinä jokin syy on, että punainen portviini on suositumpaa ja tunnetumpaa kuin valkoinen. Jaoimme pöydän erinomaista englantia puhuneen kiinalaisen pariskunnan sekä venäläisen pariskunnan kanssa ja yritimme vertailla viinejä sivistyneesti. Tärkein kysymys kuului, kumpi oli parempaa.

Pöydässä oli myös lista myynnissä olevista pulloista. Tietysti sitä luulisi, että pullot olisivat edullisia suoraan maistelupaikasta ostettuina mutta toisin oli. Näimme myöhemmin kaupungin viiniliikkeissä samoja pulloja - halvemmalla.

Saimme viettää lasien ääressä niin pitkään kuin halusimme. Kierros maksoi 6 euroa ja maistelun kanssa viivyimme talossa reilun tunnin. Palasimme keskustaan sillan ylätasoa pitkin. Korkean paikan kammoiselle se on vähän tärisyttävä kokemus. Metalliosien läpi näkee nimittäin alas, jos uskaltaa katsoa. Sillalla myös tuulee ja välillä sitä pitkin jytisee metro. Portviinin rohkaisemana uskaltauduin jopa poseeraamaan kameralle. Huomaa kaidetta puristavat rystyset.

Miten niiden pyykkien kävi? Löysimme ne kuivumasta huoneemme vieressä olevilta pyykkinaruilta ja saimme ne siististi viikattuina takaisin. Pesu maksoi aivan liikaa, mutta puhtaat alusvaatteet ovat reissun päällä aika mukava asia. Sitä paitsi itsehän sohlasimme kiireessä.

Porton katoista ja silloista on tulossa lähiaikoina lisää postauksia. Uusin lempikaupunkini ansaitsee tulla esitellyksi monelta kannalta. Portviinintuoksuista viikonloppua sinulle lukija - kippis!