Kirjoittamisen opiskelu etänä - kokemuksia

Vielä yksi teksti ja sitten voin onnitella itseäni: Jyväskylän avoimen yliopiston järjestämät luovan kirjoittamisen perusopinnot ovat valmiit. Opintojakso on ollut intensiivinen ja antoisa, vaikka mielessä on monesti käynyt ja olen välillä harmitellut, miksi hakeuduin käyttämään aikaa opiskeluihin juuri nyt, kun muutakin kirjoitettavaa olisi. Hain opiskelupaikkaa nimittäin ennen kuin tiesin alkavasta julkaisu-urasta. Nyt loppusuoran häämöttäessä olen tyytyväinen, että ilmoittauduin.

Jyväskylän avoimen yliopiston organisoimat kirjoittamisen opinnot voi suorittaa kokonaan etänä. Suurin osa kursseilla käytettävistä lähdemateriaaleista on luettavissa kurssialueelta tai kirjastojen verkkoalustoilta. Kuuden kurssin aikana ostin yhden lähdekirjan sähkökirjana, yksi artikkeli jäi lukematta saatavuussyistä ja yhden kirjan äitini lainasi ja postitti tänne ulkomaille, mutta ei kerrota siitä kirjastolle.

Olen aikaisemmin opiskellut kirjoittamista Oriveden opiston verkkokurssilla. Se oli mukavaa yhdessä tekemistä ja kirjoittamista, sillä joka kuukausi oli deadline ja kaikki saivat kommentoida muiden kurssilaisten tekstejä. Kurssin pääpaino oli kirjoittamisessa ja tekstin tuottamisessa, kun taas yliopiston kursseilla painottuivat erilaiset teoriat ja itsereflektio. Jos siis haluaa lähinnä kirjoittaa ja tuottaa paljon tekstiä, yliopisto ei ehkä ole oikea paikka.

Yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilla on hyvin tarkkaan määritellyt tehtävät ja lähdekirjat, joita on syytä käyttää eli lähdeviiteiden on oltava kunnossa ja oikein. Lähdemateriaali oli kuitenkin hyvin valittua ja mielenkiintoista, ja olen sittemmin ostanut kotihyllyyn joitain kursseilla tutuksi tulleita kirjoittamisoppaita.

Aloitin opinnot, koska halusin tietämystäni kirjoittamisesta, löytää kirjoittamista käsittelevää kirjallisuutta, josta voisi olla apua myöhemminkin, ja hankkia työkaluja omaan kirjoituspakkiin.  Ulkosuomalaiselle kurssit mahdollistivat myös suomen kielisen kirjoittamisympäristön. Opinnoissa oli minulle paljon tuttua ja olisin ehkä nauttinut niistä enemmän, jos en jo toimisi vankasti alalla. Hukkaan heitettyä opiskeluun käytetty aika ei kuitenkaan missään nimessä ollut.

Kuudesta kurssista koostuville opinnoille on suoritusaikaa puolitoista vuotta eli kolme lukukautta. Tein neljä verkkokurssia ja kaksi itseopiskelukurssia. Verkkokurssit on rytmitetty viikkoaikatauluihin niin, että kaikelle on sopivasti aikaa vaikka tahti onkin tiivis, sillä kurssin kesto on vain kaksi kuukautta. Itseopiskeltavat kurssit tuntuivat paljon työläämmiltä, vaikka esseiden kirjoittamisessa auttoikin se, että lähdeteokset on annettu valmiiksi eikä lähteiden hakuun tarvinnut sinänsä käyttää aikaa.

Teoreettisten opintojen ohessa sai silti kokeilla ja leikkiä. Yksi opintojen hyvä puoli onkin se, että tulet sysätyksi epämukavuusalueelle ja sinun on pakko kokeilla uutta. Enpä ollut koskaan aikaisemmin yrittänyt kehitellä näytelmän synopsista tai kirjoittaa scifi-novellia, mutta nyt olen. Kurssin osallistujat tukevat toisiaan ja innostuvat toisten kokeiluista: Eräs toinen opiskelija kirjoitti nimittäin ryhmämme yhteiseen lopputyöhön kirja-arvion muka jo julkaistusta scifi-romaanistani. Kirja sai niin hyvän arvostelun, että harkitsen vakavasti tarttuvani aiheeseen.

Kirjoittamisen opiskelut sopivat kaikille. Uskoisin, että niistä saa eniten irti, jos ennakkotietämys alalta ei ole kovin vankka, mutta ne auttavat konkareitakin löytämään uutta ja pakottavat menemään omien rajojen yli. Opinnot saattavat myös yllättää. Faktan ja fiktion suhdetta käsittelevä kurssi innosti ennakolta vähiten ja oli lopulta se kurssi, joka antoi itselleni ehkä eniten.

Lopuksi on kuitenkin myönnettävä se tosiasia, että opiskelu antaa juuret, mutta puu on kasvatettava itse. Kenestäkään ei synny kirjailijaa, vaikka kävisi miten monta kurssia. Kirjoittamisen opiskelu vahvistaa tietämystä alalta, jotta pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, ja antaa kättä pidempää tilanteisiin, kun omat keinot ovat loppu. Mutta kirjoittamisen työ on tehtävä itse.

Opinnoissa on toki haittapuoliakin, sillä liian teoreettinen kirjoittamisen tutkiminen saattaa jopa tappaa luovuuteen liittyvää iloa. Opinnot vievät myös aikaa, joka on pois muulta kirjoittamiselta, vaikka parhaimmillaan molemmat tukevat toisiaan ja opinnoissa vastaan tulleen voi soveltaa suoraan omaan kirjoittamiseen.

Suosittelen kirjoittamisen opiskelua kaikille, jotka haluavat hypätä tuntemattomaan, rikkoa omia rajoja ja oppia itsestä uutta. Epämukavuusalue on tullut tutuksi. Tavallisia luovan kirjoittamisen peruskursseja suosittelen niille, jotka haluavat sysäyksen kirjoittaa enemmän ja saada paljon vertaispalautetta. Yliopiston kurssit taas sopivat niille, jotka haluavat ymmärtää kirjoittamiseen liittyviä prosesseja, mekanismeja ja teoreettisia taustoja.

Ja sitten vain kirjoittamaan!

Minusta on tulossa saksalainen

Moni on kysynyt Saksaan paluuni jälkeen, miltä Suomessa oleminen tuntui. Tuliko kaipuu muuttaa takaisin? Kaiken rehellisyyden nimessä on vastattava, että ei missään tapauksessa. Suomessa oli mahtavaa ja viihdyin siellä kuukauden paremmin kuin hyvin, mutta tietty etäisyys ja ulkopuolisuus pysyivät koko ajan mukana enkä kertaakaan ajatellut, että kuuluisin sinne.

Oli myös helppoa nauttia maaliskuisesta talvesta, koska en jäänyt seuraamaan lumikinosten sulamista ja kevään hidasta tulemista vaan hyppäsin suoraan Saksan alkukesään. 

Kuukausi muistutti mieleen, miten Suomessa ollaan ja toimitaan. Molemmissa maissa on hyviä mutta myös ärsyttäviä asioita, joita kulttuurien välissä surffaileva havainnoi tarkemmin kuin moni paikallaan pysyvä. Tunnen välillä huonoa omaatuntoa siitä, että tällainen surffailu mahdollistaa parhaiden palojen poimimisen molemmista maista, sillä kumpaankaan en tunne enää tai vielä täysin kuuluvani.

Olen viihdyttänyt saksalaisia kertomalla Lahdessa kuulemani jutun siitä, että Suomessa ihmiset lähtevät taidenäyttelyjen avajaisiin vain siksi, että siellä saa yhden tai kaksi lasia ilmaista viiniä. Uskoisin, ettei kukaan tullut taannoisiin kirjajuhliini sen takia, että siellä oli skumppatarjoilu.

On ollut helppoa laskeutua Kölnin arkeen, vaikka olinkin unohtanut kaduilla raivoavat liikkujat. Kahden viikon aikana olen jo saanut yhdet haukut ja kaatunut kerran pyörällä toisen pyöräilijän pöllöyden takia. Jos olisin saksalaisen, olisin huutanut vieraalle ihmiselle naama punaisena, mutta koska olen sivistynyt skandinaavi, kehotin jatkossa olemaan tarkkaavaisempi. 

Eilen kuitenkin tunsin, että minuun alkaa pikku hiljaa pesiytyä pieni saksalainen. Pakkasin aamulla kahvit termariin ja leivät ja salaatit reppuun, hyppäsin kevyisiin urheiluvaatteisiin ja lähdin ulos kaupungista. Norjatar tiesi hyvän vaellusreitin Eiffelin luonnonsuojelualueella, joka sijaitsee Könistä lounaaseen lähellä Belgian rajaa. Alkukesää muistuttava ilma kutsui luontoon.

Suomessa ei tulisi mieleenkään matkustaa tuntikausia junilla vain päästäkseen luonnon keskelle ja vaeltamaan, mutta täällä se on ainoa mahdollisuus. Eilinen noin seitsemän tunnin päivä sisälsi kolme tuntia vaellusta, puoli tuntia Biergartenia ja paljon junassa istumista, mutta oli sen arvoista. Vihreys ja tilan tuntu hivelivät kiviseen kaupunkiin tottunutta mieltä.

Paikallisjunat olivat eilen täynnä vaellusreiteille menijöitä ja lukuisia polkupyöräilijöitä. Rur-jokilaakson ympäristössä olikin monenlaista liikkujaa, sillä alueella on komeita kallioita, jotka näyttivät olevan kiipeilijöiden suosiossa. Jyrkät rinteet ja mutkikkaat polut olivat kutsuneet luokseen myös maastopyöräilijöitä. Muitakin vaeltajia näkyi, mutta ei ruuhkaksi asti.

Kesään puhkeava vihreä luonto, lintujen kevätkonsertti, aurinko ja puhdas ilma tekivät olosta erinomaisen. Luontopolku sisälsi monenlaista maastoa ja alustaa sekä useita nousuja ja laskuja. Norjatar tunsi olevansa kuin Norjassa, kun polku kaartui jyrkän kivisen nousun suuntaan. Minä puuskutin perässä, kun toinen loikki yhtenä bambina ylös. Kallion päältä avautui upea maisema eikä punainen naama näy kuvissa.

Parasta saksalaisilla ulkoilureiteillä on se, että ne kulkevat läheltä kyliä ja niiden palveluita. Meidänkin polkumme johti junapysäkin kupeeseen sijoitettuun Biergarteniin. Meistä on tulossa saksalaisia, tuumasin norjattarelle siemaillessamme hikisinä alkoholittomia oluita. Ei vielä, totesi norjatar, vaan vasta sitten kun näissä laseissa on alkoholillista olutta. 

Olen pahoillani Suomi. Oli mahtavaa hiihtää maaliskuisessa talvessa, mutta jos pitäisi valita, kummassa maisemassa vietän huhtikuuni, valitsen Saksan.

Lisätietoa Eiffelin alueesta täällä.

Rakas päiväkirja ja muut elämän tallenteet

1.7.1989

TÄNÄÄN KÄVIN LAHDESSA.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa sinä kesänä, ennen kuin menin kouluun. Kaikkien aikojen ensimmäinen merkintä toteaa päivän tai ehkä jopa viikon tärkeimmän virstapylvään, kaupunkikäynnin. Ensimmäinen päiväkirjani oli minipieni kirjanen, josta on tallella vain sivuja, sillä kannet ja muut kirjan sivut on joko sensuroitu tai otettu myöhemmin muuhun käyttöön. Sivujen viimeiset merkinnät ovat talvelta 1990.

Toisella luokalla aloin kirjoittaa sellaiseen oikeaan päiväkirjaan, jossa on lukko. Kirjan avain taitaa olla tällä hetkellä hukassa, joten siellähän pysyvät tallessa, salaiset merkinnät.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani sivut esiin, koska ajattelin löytäväni siitä inspiraatiota seuraavaan
Hilja-kirjaan. En tosin tiedä, millaista ajatuksen lentoa voi tarjota näinkin konkreettinen teksti kuin tämä:

1990

HEI TAAS PÄIVÄKIRJA. ON 

VIÄLÄ AIVA AAMU YÖ. EILEN OLI 

LAUANNTAI.

JA TÄÄN ON SUNNUN-

TAI.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Sen jälkeen, kun kirjoittamisesta on tullut työtä, päiväkirja toimii hyvänä lämmittelynä päivän kirjoitusurakkaa varten. Kirjoitan yleensä siitä, mitä on tapahtunut ja miltä tuntuu, eli kovin korkealentoisia ajatuksia en jälkipolville jätä. Sivut auttavat elämän tapahtumien järjestämisessä ja läpi käymisesssä ja ovat itselleni tärkeitä tallenteita, joita on kiva lukea joskus myöhemmin mutta jotka eivät ole muiden silmille.

Ehkä teen joskus niin, kuten äitini omille päiväkirjoilleen suunnittelee, ja poltan kaiken sitten joskus. Äiti on kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä lapsuudesta asti, joten kirjoja alkaa olla jo aika hyvä pino. 

En ole kovin hyvä tallettamaan elämääni muuten kuin tekstinä. Kuvia tulee ja menee mutta kuinka moni tallettaa nykymaailmassa kuvia albumeihin? Digikuvia on valtavat määrät, jossain. Jokunen lukija ehkä muistaa viime vuoden kriisini, kun tajusin tuhonneeni ajattelemattomuuksissani edellisvuosien kuvatiedostot. Onneksi on päiväkirjamerkintöjä, koska muuten voisi harmittaa vielä enemmän. Eräs ystävä harmitteli tapausta kovasti. Tuumasin, että jos minusta joskus elämäkerta kirjoitetaan, saadaan sen kuvat muilta, koska eihän minulla juuri ole kuvia itsestäni. Tiedätte sitten.

6.10.1989

KOU-LUSA ON KIVAA. KIUS-SAM POIKIA 

OSAAN JO KIRJOITAA SU-SI AA-SI

SII-LI SI-SU

Onneksi vanhemmat ovat lapsuudessani täyttäneet kirjoja ja albumeita ja säilyttäneet todistukset ja sen sellaiset. Liian paljon kaikkea ei kuitenkaan voi tallettaa, koska jokainen piirustus ja rääpäisy ei ole ollut sen arvoinen. Muutamankin kuolinpesän tyhjennystä sivusta seuranneena ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea ihmiset säilyttävät. Mitä sille kaikelle sitten tehdään, kun ihmistä ei enää ole... Polttaminen osoittautui näissäkin hyväksi ratkaisuksi.

Tallennuskeinotkin muuttuvat tekniikan kehittyessä. Kynästä, paperista ja paperikuvista on edetty kaikenlaisiin pilvipalveluihin. Löysin juuri vanhasta laatikosta cd-romppuja, joissa on noin kymmenen vuoden takaisia kuvia. Täytyy katsoa, jos ne saa sieltä vielä muuhun muotoon ja mihin.

Kaiken katoavaisuudessa olen siis päätynyt tallettamaan elämääni kahteen kirjaan. Toinen on päiväkirja ja toinen meidän kodin vieraskirja. Jokainen vieras jättää sinne merkinnän, jonka oheen liimataan joko polaroid-kuva tai vierailun aikana otettu muu kuva. Näin eletystä elämästä jää edes pieniä konkreettisia hippusia myöhemmin muisteltaviksi.

7.10.1989

RAKAS PÄIV

Ä KIRJA ETT

EDÄKÄÄN MIKÄ MELU OLI MEIL-LÄ 

KUN ISÄ OLI POIS KOTOA. 

ETHÄN KERO TÄTÄ

Kysymys kuuluu: Kirjoitatko päiväkirjaa vai miten sinä tallennat elämääsi?

Lue myös:

Vuosien 2010-2015 tuhottu elämä