Monday 30 October 2017

Esikoiskirjailija Helsingin kirjamessuilla

Esikoiskirjailijan elämässä kaikki on yhtä ekaa kertaa. Ensimmäinen kustannussopimus, ensimmäiset kuvitukset, ensimmäinen painos ja tietysti ensimmäiset kirjamessut. Ehdin jo vannoa, etten ole ikinä ollut Helsingin kirjamessuilla. Mutta kuulemma olen. Esikoiskirjailijan ensimmäinen messuviikonloppu tulee kuitenkin jäämään mieleen, toisin kuin se noin vuonna 2009 tapahtunut viime kerta.
Ainoat odotukseni messuja kohtaan olivat, että olisipa hauska tavata tuttuja ja juoda skumpat Hilja-tiimin kanssa. Etukäteen pelkäsin messuhälinän väsyttävyyttä, mutta siellähän oli ihan mahtavaa. Viikonlopun aikana syntyi muuten messujen kaikkien aikojen kävijäennätys: yli 84 000 vierailijaa! 

Lasten kirjamessut, Finlandia-talo

Kun kerran Kölnistä asti tulin, päätin osallistua viikonlopun aikana kaikkeen mahdolliseen. Lento oli perjantaina sen verran myöhässä, että syöksyin lentokentältä suoraan kiinalaiseen ravintolaan Töölöön ja sieltä Finlandia-talolle, jossa oli perjantai-iltana ensimmäistä kertaa järjestettävien Lasten kirjamessujen avajaiset. Saimme Hiljan kanssa esikoiskirjakukkia, ja sain samalla tarkastettua paikat seuraavan aamun esiintymistä varten.
Lasten kirjamessut oli ilmaistapahtuma, ja ilmeisesti järjestäjien asettama kävijätavoite ylittyi viikonlopun aikana reilusti. Harmitti, että en tajunnut ottaa kuvaa naulakosta, jonka luo oli lauantaiaamuna parkkeerattu kymmenet rattaat ja vaunut. 

Tällaisia tapahtumia tarvitaan lastenkirjallisuuden ja erityisesti pienten kustantamojen esiintuomiseksi ja -saamiseksi. Suomessa tehdään paljon hienoja lastenkirjoja, joiden on kuitenkin vaikea päästä esille. Nyt ei ollut! Pöydät notkuivat Etana editionsin, Mini-kustannuksen, Kustannus-Mäkelän ja muiden vähän pienempien tekijöiden kirjoja, ja mielenkiintoisia kuvituksia pääsi ihailemaan kuvitusnäyttelyyn. 
Lauantaina pidin Satuhuoneessa luku- ja värityshetken. Huone oli täynnä ja kesken lukemisen piti haalia lisää tuoleja ja värityspaikkoja, kun väkeä tuli lisää. Luin pari lukua Hiljaa ja yritin vähän jututtaa lapsia värittämisen ohessa. Tunnelma oli leppoisa. Vanhemmatkin tuntuivat viihtyvän ja vetäjällä oli oikein mukavaa. Lapset saivat ottaa puuvärit mukaansa ja viedä kotiinsa myös Hiljasta tehdyn kirjanmerkin.


Helsingin kirjamessut, Messukeskus

Lounastauon vahvistamana suuntasin Messukeskukseen ja Helsingin kirjamessuille. Lauantaina klo 13 narikkajonot olivat kymmenmetriset, ja olin tyytyväinen esiintyjien omasta narikasta. Kustannus-Mäkelän osasto oli helppo löytää, ja katossa keinuva Mimmi-lehmä toivotti minut tervetulleeksi joukkoon.
Messut täyttyivät yllättävistä kohtaamisista mutta yhtäkään kirjallista lavakeskustelua en ehtinyt tai malttanut seurata, vaikka siellä monenlaista asiaa tulikin. Tuolla Rosa Meriläinen puhuu kuukaustiskupista, täällä Kjell Westö uusimman romaaninsa lajityypistä ja tässä Ulla-Lena Lundberg esittelee ruotsiksi uusinta teostaan. Yhtäkkiä Sofi Oksanen haluaa kuvata itsensä Mäkelän joulunallen kanssa, ja Rosa Liksom odottaa takkiaan samassa narikassa kuin minä. Hassuin sattuma oli kohtaaminen Seija Helanderin (ent. Vilen) kanssa, joka on kotoisin samasta pikkukylästä kuin minäkin. Kyllä Iso-Äiniötä nyt kirjoitetaan maailmankartalle!
Lauantain ohjelmaani kuului vielä esikoiskirjailijoiden esittely Kirjakahvilassa, jonka ohessa oli Kuohuviinibaari. Täytyy sanoa, että tämä oli oikein toimiva ja mielekäs konsepti, vaikka esikoisrunoilijoita ei ollutkaan kutsuttu mukaan. Tilaisuuden juontanut Jan Erola kutsui kirjailijat vuorotellen lavalle ja jokainen sai 3 minuuttia aikaa esitellä kirjansa. Yleisöpaikat olivat täynnä,  kuulijakunta tarkkaavaista ja esiintyjälle tilanne oli oikein kiva.

Lauantai-iltana palasin yöpaikkaani Espoossa. Pimeä bussi kierteli sinne tänne, ja sen verran messut olivat sekoittaneet pään, että hieman hirvitti, löydänkö pimeydessä perille. Onneksi löysin, vaikka edellispäivien lumi olikin muodostanut tielleni pimeässä kimmaltavia lammikoita.
Messupäivä lienee erittäin onnistunut, kun ainoat kameraan päätyneet yhteiskuvat on otettu myyrän ja Sinikka Nopolan kanssa.

Sunnuntaina lähdin messuille uusin voimin. Paikalle saapuivat myös tukijoukot eli vanhemmat ja ystäviä, ja aloitimme jälleen messupäivän lounaalla. Halleissa jaksaa paremmin, kun perustarpeet on tyydytetty. Johonkin se iltapäivä taas hävisi, kun juttelin vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa. Pian kello oli jo klo 14, jolloin olimme sopineet tapaavamme kuvittajani Nadja Sarellin kanssa lasten osastolla.
Timo Parvelan kirjoitti Helsingin Sanomien yleisöosastolle lauantaina siitä, miksi lastenkirjailijoiden esiintymisalue oli samaan aikaan sekä hyvin piilotettu että niin avoin tila, ettei rauhallisesta esiintymisestä voinut juuri puhua. Saman olin todennut itsekin, ja esiintymishetkemme aikana sain kokea, miltä tuntuu yrittää luoda mukava ja intiimi tunne esiintymispaikassa, jota ei ole oikeastaan rajattu millään tavalla ja jonka ohi ihmiset vain lipuvat, koska on Harry Potter bussia ja mörköä ja kaikki muut esiintymislavat. Kuulin lukiessani toisen lavan kaiuttimet, ja esiintymisemme aikana takaviistossa taisi käväistä myös Herra Hakkarainen.
Kyllähän Hiljan satu- ja värityshetkessä oli osallistujiakin, mutta aika moni oli paikalle pakotettu sukulainen ja ystävä. En tosiaan ihmettele, koska lastenalueen esiintymistilat eivät oikein kumpikaan palvelleet tarkoitustaan. Olisin toivonut, että tila olisi ollut rajatumpi ja siten tunnelmakin olisi ollut intiimimpi.
Onneksi olin lauantaina myös siellä Finlandia-talossa, koska jos tämä olisi ollut viikonlopun ainoa esitys, olisi se ollut hienoinen antikliimaksi. Toisaalta eturivissä istui lapsenlapsensa kanssa herttainen vanha rouva, joka eläytyi lukemaani sellaisella innolla, että oli ilo saada olla lukemassa juuri hänelle.
Kustantamon väki lohdutteli myöhemmin kovasti, että ei näihin tilaisuuksiin koskaan oikein väkeä riitä ja pysähdy, edes nimekkäiden tekijöiden kohdalla. Siksi olikin kivaa, että kustantamon osastolle sovittu tapaamisaika tosiaan täyttyi vierailijoista emmekä Nadjan kanssa seisseet siellä ihan urveloina. Samaan aikaan porukka tosin jonotti puoli hallia Mauri Kunnaksen signeerauspisteelle. Ehkä me Hiljan kanssakin vielä joskus aiheutetaan joku jono. 
Kokonaisuutena messuista jäi hyvä fiilis. Tutustuin muihin lastenkirjailijoihin ja Kustannus-Mäkelän väkeen ja koin, että viikonloppu täytti sille asettamani tavoitteet. Lähdin kotiin kassi täynnä lastenkirjauutuuksia, joista on tulossa oma postaus vielä tämän syksyn aikana. Kirjamessuni päättyivät lasilliseen Cavaa ja erittäin kiitolliseen mieleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, tässä oli alku.

Kiitos kaikille vanhoille ja uusille tutuille. Tavataan taas maailman toreilla ja turuilla!
Wednesday 25 October 2017

Pitääkö lomalla lähteä jonnekin

Kölnissä eletään kaksiviikkoisen koulujen syysloman ensimmäistä viikkoa. Se tarkoittaa, että kaupunki on hieman tyhjempi ja rauhallisempi kuin yleensä mutta myös sitä, että Saksan moottoriteillä on ruuhkaa. Suomessahan ruuhka-ajat ovat pääasiassa joulu ja juhannus, mutta täällä noin kuuden viikon välein koittavat koulujen loma-ajat täyttävät autobahnat yhtenään.

Miksi?
Koska saksalaiset eivät vietä lomaa kotona vaan lomalla on lähdettävä jonnekin. Kuten sunnuntainakaan ei voi vain olla ja nauttia vaan on singahdettava vähintään reippaalle kävelylle tai vaellukselle, kuuluu lomaankin liike.
Kuva Pixabay.
Tämän vuoden aikana minulle on valjennut, että tosiaan, täällä loma on yhtä kuin matka. Sain töissä ihmetteleviä katseita, kun kerroin olevani tänä vuonna vain lyhyen pätkän kesälomasta Suomessa ja muuten täällä Kölnissä töissä ja kirjoittamassa. Tuli olo, että pitää oikein selitellä, miksi olen vain kotona.

Olin tänä vuonna jo tehnyt monta lomareissua, joten eipä lomapäiviäkään enää säästössä ollut. Loma on viime vuosina tarkoittanut minullekin Suomeen lähtöä tai muuta reissua, mutta viime joululomalla vietin ensimmäistä kertaa lomapäiviä ihan vain kotona ja täytyy sanoa, että se oli mahtavaa. Ehkä siitä tämä kaikki pohdinta lähtikin liikkeelle.

Monille ystävillenikin loma on yhtä kuin matka. Lomapäivät käytetään reissuihin eikä niitä säästellä kotona oloon. Jokainen tekee vuodesssa keskimäärin kolme ulkomaanmatkaa eikä lomapäiviksi jäädä kotiin, paitsi ehkä remontin takia. Miehen 28 vuosilomapäivää on laskettu tarkkaan, jotta niistä riittää reissuihin ja vielä muutama joulunajan sukulointiin. Ehkä jokunen on käytetty Brückentagina eli siltapäivänä pyhäpäivän ja viikonlopun välissä.

Suomessa lomaa voi viettää kotona tai mökillä, eikä aina tarvitse lähteä merta edemmäs.
Kuva Pixabay
Lomamatkailuun on varmasti monia syitä. Ensinnäkin vuosilomat. Ymmärtääkseni Saksassa on vähemmän lomapäiviä kuin Suomessa. On ihan tavallista, että niitä on 25-30 eli ei tuhlattavaksi asti. En tunne juuri ketään samanikäistä, jonka kesäloma olisi neliviikkoinen, vaan lomaa pidetään pätkissä vuoden mittaan ja niiden aikana lähdetään reissuun.

Toisaalta on Saksan sijainti. Maa on keskellä kaikkea, ja täältä hurauttaa autolla helposti niin Etelä-Ranskaan, Pohjanmeren rannalle kuin vaikka Sloveniaan. Autobanhat toki täyttyvät, kun miljoonat ihmiset ovat huomanneet tämän saman mahdollisuuden. Kollega lähtee ensi viikoksi perheensä kanssa Tanskaan, ja he aikovat lähteä ajomatkalle aamuyöstä, jotta pääsevät Saksan läpi, ennen kuin kaistat täyttyvät.

Lomakulttuurin taustalla on varmasti myös eroja kaupungin ja maaseudun välillä. Täällä Ruhrin alueen kulmilla kaupunki seuraa toistaan, ja loma on mahdollisuus päästä pois ja jonnekin muualle. Saksassa ei ole omistusmökkejä, joten se muualle on sitten usein ulkomaille tai ajoreissun päähän. Ainakin tietynikäisten suomalaisten loma- ja vapaa-ajat kuluvat pitkälti mökillä, joten sen ihmeemmille reissuille ei tarvitse lähteä. Muutenkin suomalaisten lomailun ei tarvitse olla mitään ihmeellistä eikä siellä kukaan ihmettele, jos sanoo kotoilleensa koko loman.

Saksa on matkafirmojen ja pikalähtöjen luvattu maa, koska lähtijöitä on. Autoilukin on ihan kätevää, mutta kyllä ovat jäätäviä nuo lomaltapaluuruuhkat. Eri osavaltioiden porrastetut lomat tarkoittavat sitä, että näin syksyllä aina jossain on loma, ja ajelua kannattaa välttää tiettyinä aikoina, koska aina on lomalle menijöitä ja sieltä palaajia. 

Pohdinta asiasta jatkuu. Tervetuloa kommentoimaan!
Monday 23 October 2017

Frankfurt, Frankfurt

Kun uuteen kaupunkiin tutustumisen aloittaa vahingossa seksikaduilta ja huumenurkilta, ei ensivaikutelma voi kun parantua. Näin kävi viikonloppuna, kun parkkihallia etsiessämme päädyimme kurvailemaan pillurallia pitkin seksin ja huumeiden täyttämiä kortteleita. Parkkihallin kanssa ei onnistanut, sillä Eros-centerin parkkipaikka oli sunnuntaisin kiinni, mutta lopulta saimme auton parkkiin Deutsche Bahnin ja Comerzbankin pilvenpiirtäjätoimistojen juureen. 

Mies lähti matkaan yhden naisen kanssa, mutta minäpä pääsin viettämään viikonloppua yhdeksän naikkosen kanssa, kun Saksan länsikulman bloggaajat kokoontuivat vahvistettuina muutamalla pidempimatkalaisella. Seurassa olivat Lempipaikkojani Jonna, London and Beyondin Leena, H niin kuin Hausfraun Jenni, Ajatuksia Saksasta -blogin Oili,  Hin und zurück -blogin Heini,  Viisi kymppiä lasissa -blogin Aino, Oh wie nordisch -blogin Eeva ja Hollanninhippiäisen Liisa. Paikalle pääsi myös Suomalainen im Ällgau -blogin Kati, jonka ajomatka tapaamisen kesti kuusi tuntia, mutta uskon, että matka kannatti. Sen verran hyvää oli seura ja meno.
Frankfurtissa oli lauantaina aikamoinen hulina, sillä lauantaina pelattiin Bundesliigapeli Dortmundia vastaan. Hauptbahnhofin ympäristö oli täynnä rynnäkköpoliiseja ja pubit miehiä fanihuiveissaan. Kyllä ukkojen päät kääntyivät ja pyörivät, kun 10 suomidaamia asteli valloittamaan perinteisen omenaviinipaikan Wagnerin. Onneksi pöytä oli varattu etukäteen, sillä paikka oli eritttäin suosittu, vaikka tilaa pelin alettua tulikin.

Omenaviini on paikallinen erikoisuus eikä ravintolasta saanut ollenkaan olutta. Hiivaisen oloinen omenaviini ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta onneksi oli myös viiniä. Täytyy sanoa, että toinen perinteinen frankfurtilainen, nimittäin vihreä kastike eli Frankfurter Grünesauß oli erinomaista, vaikka näyttikin pinaattikeitolta. Seitsemää yrttiä sisältävä kastike tarjoillaan perinteisesti paistettujen perunoiden ja keitettyjen kananmunien kanssa ja oli hyvää ja yllättävän raikasta.
Ruokailun jälkeen seurasi illan suomalaisin osuus: skumppaa ja Kaija Koota hotellihuoneessa. Kävimme aloittamassa illan majoittumalla ja häiritsemällä samalla naapurihuoneiden asukkaita jo alkuillasta, niin ei yöllä tarvitse.

Bileet jäivät lyhyeen, kun hämärtyvä ilta kutsui kohti katuja. Oli yllättävän lämmin, joten päädyimme aperitiiville ulkoterassille suuren varjon alle ennen illan kohokohtaa. Siellä ei haitannut, vaikka vettä alkoi rapsia oikein kunnolla.
Onneksi illallispaikka löytyi aivan kulman takaa. Illallisvastaavamme Oili oli varannut pöydän vähän hienomman väen paikasta. Trares olikin mukava ja kivan rouhea ravintola, vaikka palvelu ei loistanut nopeudellaan. Valitettavasti kolmen ruokalajin kasvismenu jätti parantamisen varaa, mutta lihansyöjät vaikuttivat tyytyväisiltä. Ennemmin sitä kuitenkin syö kuin selkäänsä ottaa ja hyvässä seurassa maistuu kaikki. Ja viiniäkin oli. No yllätys.
Oili ei muuten ole vain fine diningin ystävä vaan hänellä on taito jakaa kameratietoutta tumpeloille. Kameran säädöt ovat taas kunnossa ja harjoittelu jatkuu kotona, mutta eiköhän Oilia taas pian tarvita.
Sunnuntai valkeni sateisena ja kalseana. Saksan lokakuinen intiaanikesä alkaa vaihtua kalseaan loppusyksyyn, ja muutos taisi käydä yhdessä yössä. Onneksi meillä oli sunnuntaille suunnitelma. Jenni oli neuvotellut bloggareille liput jokilaivaristeilylle. Frankfurtin läpi virtaa Main-joki, joka yhtyy Mainzissa Reiniin, kuten nopeimmat äkkiä googlettivat.
Risteily tarkoitti lähinnä kurvailua keskustan rantoja edes takaisin, mutta oli erittäin suositeltava tapa viettää sunnuntaipäivää. Laivan sisällä oli kahvila ja ikkunoista avautui kauniita syysmaisemia. Ja juttua riitti pöydissä edelleenkin.
Itse uskaltauduin myös ulkokannelle ja sain sentään muutaman harmaan otoksen sateen räiskiessä silmälaseihin ja sormien kohmettuessa kylmyydestä. Joella kulkiessa kävi selväksi se, että ainakin Frankfurtissa on siltoja. Uskaltaisin jopa väittää, että useampia kuin Kölnissä.
Frankfurt on jännittävä sekoitus vanhoja punakivisiä rakennuksia yhdistettynä lasisiin pilvenpiirtäjiin. Aivan lähellä, ei edes kaukana keskustasta seisoi edelleen käytössä oleva suuri kivihiilivoimala, jonka hiilet tuodaan tietysti jokea pitkin. Keskustan toisella puolella taas avautui hylätty ja vanha satama/teollisuusalue. Mielenkiintoista kuvattavaa olisi löytynyt, mutta itsensä kohmettaminen ulkokannella ei houkutellut niin paljon kuin kakku ja kuuma tee, joita sai laivan kahvilasta.
Frankfurt on monipuolinen paikka, josta löytyy hienoja vanhoja kortteleita, perinteisiä ruokapaikkoja mutta myös mielenkiintoisia uutuusravintoloita. Seuraavaan kertaan jäivät kaikki museot ja vanhan kaupungin korttelit, jotka ohitimme vain nopeasti tihkusateesta.

Shoppailustakaan en osaa sanoa, koska emme käyneet ostoskaduilla, mutta muilta olen kuullut, että etsivä löytää ja kivat paikat, kuten sisustuliikkeet, tulevat vastaan, kun vähän näkee vaivaa ja selvittää. Niitä punaisten lyhtyjen katuja ei tosin tarvitse etsiä, sillä ne tulevat aseman ympärillä vastaan etsimättäkin.
Kiitos seurasta arvoisat leidit ja kiitos risteilystä Frankfurtin kaupunki!
Wednesday 18 October 2017

Reissuun yksin vai yhdessä

Matkaa on suunniteltu pitkin syksyä ja pian se alkaa, siipan ikioma reissu. Mies lähtee huomenna kahdeksi viikoksi lomalle toisen naisen kanssa.

Ja minä olen vain, että jee mahtavaa, menkää ja nauttikaa!

Meillä on miehen kanssa ollut alusta asti sellainen sopimus, että tehdään paljon yhdessä, mutta kumpikin on vapaa menemään myös yksin. Heti seurustelun aluksi varmistin, että en halua mitään 24/7 -suhdetta vaan toivon, että molemmilla on vapaus tehdä myös omia juttuja, koska ne ovat minulle tärkeitä.

Olemme matkustaneet yhdessä Argentiinaan, Kanarialle, Portugaliin, monesti Suomeen ja viikonloppumatkoille Saksaan ja sen naapurimaihin. Lisäksi minä olen käynyt Yhdysvalloissa ja Italiassa ja vuosittaisiin perinteisiin kuuluu Lyypekin elokuvafestarit, jotka ovat vain mun juttu. Mies  taas on ollut festareilla Barcelonassa, Kreikassa purjehtimassa ja nyt edessä on reppureissu Jordaniaan ja Israeliin.

Olihan se vähän huvittavaa, että mies lähti viime vuonna pian häiden jälkeen häämatkan sijasta purjehtimaan poikain kanssa mutta ei se minua haitannut. Olipa jotain kivaa, mitä odottaa, kun hääloma siirtyi kevääseen. Lisäksi minun kalenterissani syksy on aina kiireisintä ja touhukkainta aikaa, eikä silloin lähdetä lomalle.
Meillä on tällainen diili ja se toimii, mutta on ollut mielenkiintoista huomata, miten ihmiset reagoivat, kun kertoo, että mies on lähdössä lomalle ja matkaseuralainen on nainen, enkä se ole minä. Kyllä on kulmakarvoja nosteltu ja paheksuntaa ja kummastelua ollut ilmassa.

Minulta on kysytty, eikö minua harmita, että mies pääsee lomalle ja minä en. Ei, koska minulla on nyt menossa paljon kaikkea muuta ja tämän vuoden lomat on jo pidetty. Entä miten ihmeessä päästän miehen matkaan toisen naisen kanssa? Oikein hyvin, koska kyseessä on miehen vanha ja nykyään meidän yhteinen ystävä, joten jos jotain tapahtuisi, olisi sen pitänyt tapahtua jo aikoja sitten. Nukkuvatko he siis myös samassa hotellihuoneessa? Todennäköisesti, koska sillä säästää matkakuluja ja ovat ennenkin olleet reissussa tilanteessa, jossa joutuivat jakamaan sängyn. Eikö ole kurjaa jäädä kotiin? En jää kotiin, vaan käyn miehen poissaollessa Frankfurtissa, Helsingissä ja Lyypekissä. Reissun ajoitus on siinä mielessä siis täydellinen, ettei kumpikaan jää yksin kotiin suremaan toisen menemisiä.
Jokaisen suhteen kulmakivi on luottamus eikä se yhdestä reppureissusta tutise. Uskon ennemmin, että miehen matkakumppania pelottaa, ettei mies mene myymään häntä parista kamelista jollekin paikalliselle isännälle. 

Erikseen matkustamisessa ja menemisessä on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen on taas paljon puhuttavaa ja kerrottavaa. Tunnen muutamia vanhempia pariskuntia, joiden suhteen salaisuus on juuri se, että on opittu tekemään yhdessä ja yksin. Jos toinen puolisko tulee onnelliseksi maailman matkasta ja toinen hoitamalla kotipuutarhaa, niin on mahtavaa, jos molemmat saavat toteuttaa toiveensa.

Olen niin iloinen, että mies pääsee lomailemaan ja odotan matkalta hyviä tarinoita. Tulevien viikkojen aikana keräilen itsekin plakkariin pari juttua, joilla viihdyttää toista syksyn pimenevissä illoissa. Kaikki voittavat. Sitä paitsi toisen naamaakin on kivempi taas katsella, kun sitä ei ole hetkeen päässyt näkemään.

Mites teillä, matkalle yhdessä vai yksin?
Sunday 15 October 2017

Kun on paettava metsään

Tämä viikko on ollut aivan hullu.

Yliopiston talvilukukausi alkoi, mikä tarkoittaa opetusta, järjestelyä, uusia nimiä ja naamoja ja yleistä häslinkiä. Lisäksi kaikki sivutyöopetukseni pyörivät tällä hetkellä myös.

Kaikkien töiden päälle sain kunnian hostata ihanaa kirjailijavierasta, osallistua Suomen kunniakonsulin Suomi 100 -vastaanotolle Düsseldorfissa, nähdä ja kuulla  Sigur Rosin yli kaksituntiseksi venyneen konsertin ja avustaa lippujen myynnissä Kölnin suomalaisen seurakunnan suurprojektissa. Eilen koitti vihdoin Liekit-musikaalin esityspäivä. Nostan hattua hienolle esiintyjäkaartille ja sille mahtavalle energialle, joka projektissa vallitsi.

Tänään tuntui siltä, että on pakko saada vähän taukoa. Niinpä lähdin vaeltamaan.
Köln sijaitsee sillä tavalla kivasti, että täältä pääsee aika nopeasti pois ja luontoon. Meillä ei ole autoa, mutta Deutsche Bahn mainostaa myös juna-vaellus-reittejä, erityisesti tuonne läheisille kukkuloille eli Siebengebirgelle.. Noin 45 minuuttia S-Bahnalla Reinin toiselle puolelle ja olimme metsän ympäröimällä pysäkillä, jolta pääsi suoraan vaellusreitin varteen. 
Liikkeellä oli paljon väkeä, sillä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöäkin oli yli t-paitarajan eli ainakin +22 astetta. Syksy näkyi kuitenkin värikkäinä lehtinä niin puissa kuin polullakin ja mutana kengänpohjissa. Onneksi alueella risteilee useita erilaisia reittejä, joten saimme kulkea aika rauhassa eikä tarvinnut peesailla tai ohitella.

Nauratti vaan jossain vaiheessa, kun ihailin kaverin pinkkiä paitaa. Täällä ei tarvitse pukeutua värikkäästi erottuakseen hirvistä tai tullakseen hirvenmetsästäjien huomaamaksi, sillä kumpiakaan ei ole.
Välillä, kun juttelu taukosi, saattoi kuunnella hiljaisuutta. Vai onko se hiljaisuutta, jos ympärillä on lintuja ja puista putoavien lehtien kahinan voi kuulla?

Matkan varrelle sattui yllättävän paljon metsää, jossa istutetut puut tosin seisovat siisteissä riveissä. Ohitimme myös muutaman kylän ja ylitimme autotien eli missään ihan korvessa täällä ei koskaan ole.  Lehmiä lukuun ottamatta ei näkynyt eläimiä, mutta eipä siellä autoteiden ja -baanojen ympäröimässä läntissä missään erämaassa olla. Tuli mieleen viimevuotinen kanoottiretki, jonka päätteeksi tilasimme "luontoon" kotiinkuljetuspitsat.
Loppumatkasta rauhaa alkoivat halkoa lentokoneiden äänet, sillä alue sijaitsee Kölnistä lähtevien lentokoneiden nousureitin alla, vaikka ei ihan lähellä olekaan.

Kolme ja puoli tuntia luontoa oli parasta, mitä olisin voinut tämän viikon päälle kuvitella. Kaverilla paloi päivän aikana nenänpää ja minulla rapastuivat kengät, mutta oli se sen arvoista. Ulkoiluun käytetyn iltapäivän jälkeen olo on sopivan raukea ja kaupunkiakin kestää taas tovin paremmin. Teki hyvää olla hetki kaikkien verkkojen saavuttamattomissa.
Kivaa uutta viikkoa kaikille!
Friday 13 October 2017

Mitä Eppu Nuotio teki meidän olkkarissa


Jos joku nyt kysyy, kuka Eppu Nuotio on, kerrottakoon, että hän on yksi tämän hetken tuotteliampia suomalaisia kirjailijoita. Berliiniläistyneen kirjailijan tuotantoon kuuluu lähes 70 teosta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, lasten näytelmiä, dekkareita ja romaaneja ja niin edespäin. Erittäin tunnettu hän on tästä katkelmasta:

"Ollaan onnellisia jookos?
Ollaan ananas ja kookos"
Eppu Nuotio (1998)

Ja siinä hän nyt istuu. Meidän keittiössä kaikuu mediasta tuttu ääni ja iloinen olemus valaisee  jo pimenneen syysillan. Keskustelua käydään suomeksi, saksaksi, ruotsiksi ja tanskaksi. Yhteisten tuttavien määrä saa aikaan tunteen siitä, että meidän olisi itse asiassa pitänyt tutustua jo kauan aikaa sitten, ja vaikka se tapahtui vasta nyt, tuntuu kuin olisimme tunteneet aina.

Eppu Nuotio oli tällä viikolla kirjailijavierailulla Kölnissä ja minä pääsin hostaamaan ja tutustumaan vihdoin jo osittain tuttuun kirjailijattareen. Keskiviikon kirjailijaillassa oli iloinen ja kiinnostunut tunnelma, vaikka olinkin etukäteen saanut huomauttaa pitkään Saksassa asuneille, että kyllä Eppu on tässä tapauksessa nainen. Torstaina paikalle lennähti lisää esiintyjiä, sillä Suomi-koululla esitettiin Metsä kuuluu kylään -musiikkisatu eli esitys, joka kuuluu myös viralliseen Suomi 100 -ohjelmaan.

Valitettavasti en töiden takia päässyt kumpaankaan tilaisuuteen mutta sain nauttia Epun seurasta noin 17 tuntia miinus yöunet. Ne olivatkin inspiroivia ja keskustelun täyteisiä tunteja! Käytin tietysti häikäilemättä hyväksi tilaisuuden haastatella pitkään alalla ollutta kollegaa ja kysyin kaikkea mahdollista. Keskiviikkoillan keskustelun jälkeen käytin puoli yötä uusien kysymysten keksimiseen.

Torstaina kuljeskelimme tuntikausia (ainakin 6 kilometriä sanoi Epun älypuhelin) ympäri Kölniä paikkoja katsellen ja kirjailijuudesta, kirjoittamisesta ja elämästä höpötellen. En sentään nauhoittanut juttuja mutta täytyy sanoa, että seura oli mitä inspiroivinta! Saa nähdä, uskaltaako Eppu enää koskaan tulla lähellekään Kölniä, mutta minulle yhteinen aika oli mitä antoisinta.

Toinen näistä on julkaissut noin 69 kirjaa enemmän kuin toinen. Epun massiivista tuotantoa pohtiessani äitini totesi, että ensimmäisestä kirjasta on Eppukin aikoinaan aloittanut.
Kuva ⓒ Eppu Nuotio
Ulkomailla asuva kirjailija ei kamppaile vain sen kanssa, miten säilyttää oma äidinkielensä puhtaana vieraan kielen vaikutuksilta, vaan myös siitä, mistä löytää omakielinen kirjallinen yhteisö. Internet mahdollistaa monia asioita, ja nautin kovasti muutaman vuoden takaisesta Oriveden opiston järjestämästä verkkokurssista, joka toi suomalaisen kirjoittajayhteisön kölniläiseen työhuoneeseen. 

Tällä hetkellä kirjoittelen sähköposteja kolmenkin kirjailijakollegan kanssa. Kaksi heistä on samassa tilanteessa kuin minä: ulkosuomalaisia esikoiskirjailijoita. Jos ajatuksia ei pääse vaihtamaan kasvotusten, voi onneksi aina kirjoittaa ja jakaa vertaistukea. 

Parasta on tietysti tällainen taivaan lahja eli kokenut kirjailija, joka tupsahtaa kotikäynnille aivan tavallisena arkipäivänä. Otsikon kysymykseen vastaan siis, että jutteli, kirjoitteli ja istui. Maailman pienuudesta kertokoon se, että sain Epulta lahjaksi hänen uutuuskirjansa Myrkkykeison, joka ei vain tapahdu entisessä opiskelukaupungissani Turussa vaan sisältää kohtauksen, jossa piipahtaa noilta ajoilta rakas ystäväni, jopa omalla nimellään. Varokaa vain lähipiirini ihmiset! Saatatte ehkä joskus joutua kirjan. Ainiin, mutta osahan onkin joutunut jo. 

Kiitos Eppu ihanasta vierailusta! <3  
Wednesday 11 October 2017

Hannover on yllättävän hyvä

Hannover kuuluu niihin Saksan kaupunkeihin, joista on vaikea olla jotain mieltä. Hannover ei nouse keskusteluihin eikä sillä ole sellaista mainetta tai karaktääriä kuin Hampurilla, Münchenillä tai Frankfurtilla. Hannover on siellä jossain Ala-Saksissa ison messualueen ja tiheiden kylien ympäröimänä, mutta minkälainen se oikein on? 

Minulla ja Hannoverilla on pitkä historia. Kävin siellä ensimmäisen kerran vuonna 2008, kun tulin  ensimmäiselle visiitille tapaamaan silloista poikaystävää. Hän oli kotoisin Hannoverin lähikylästä, joten siellä tuli sittemmin vietettyä paljon aikaa ja pari jouluakin.

Hannover jäi niistä reissuista mieleeni varsin tylsänä kaupunkina. Matka julkisilla keskustaan tarkoitti ensin bussimatkaa asemalle ja siellä vaihtoa U-bahnaan. Hannoverin keskusta pommitettiin aika hajalle toisessa maailmansodassa, joten ydinkeskustassa on vain vähän vanhaa. Toki on säilynyt muutamia vanhan kaupungin kortteleita, joissa järjestetään joka vuosi tunnelmalliset joulumarkkinat, mutta muuten ydinkeskusta on uudisrakennuksia, betonia ja ostoskeskuksia.

Hannoverissa on myös joitain värikkäitä kortteleita ja oikein hyviä vaihtoehtoväen klubeja, mutta jostain syystä nuo menneet vuodet eivät jättäneet mieleeni positiivista tai ylipäänsä kokonaiskuvaa kaupungista. 

Päätin  unohtaa menneet ja antaa Hannoverille uuden mahdollisuuden.
Viime viikonloppuna suuntasimme kaupunkiin aviomiehen hyvän nuoruudenystävän luokse. Matkalla oli vähän mutkia, sillä keskiviikon Xavier-myrsky vaikutti junaliikenteeseen edelleen. Seitsemän minuuttia ennen junan lähtöä tuli ilmoitus, että kyseinen junavuoro on peruttu. Jaha. Meillä kävi tuuri, sillä 40 minuuttia myöhemmin lähti nopeampi yhteys, joten emme myöhästyneet lopulta paljoa alkuperäisestä aikataulusta.

Se juna oli niin täynnä, että konnari uhkasi heittää porukkaa pihalle kesken matkan, mutta ei onneksi joutunut sitä tekemään, ja juuri ennen Hannoveria tuli veturiin tekninen vika, joten seisoimme 20 minuuttia. Säälitti kaikki Berliiniin matkalla olleet, sillä heidän matkansa jatkui Hannoverista takseilla ja busseilla, mikä tarkoitti, että rautatieasemalla oli hirveä kaaos. Junaraiteet Hannoverista Hampuriin ja Berliiniin olivat edelleen poikki.

Ystävä asuu Hannoverin Südstadissa, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Kölnin Südstad: vanhoja taloja, puistoja, kivoja ravintoloita, lapsiperheitä ja taideväkeä. Vierailu alkoi illallisella tunnelmallisessa Höegers-ravintolassa, joka on  perustettu jo vuonna 1910.  Vanhat brauhaus-tyyppiset ravintolat voivat olla kasvissyöjälle ahdistus, mutta täällä oli erinomainen vegelista. Suosittelen!

Lauantai oli niin täydellinen päivä, että Hannover nousi kyllä nyt ihan suosikiksi.
Tässä 5 syytä, joiden takia jouduin muuttamaan entisen näkemykseni.

1. Herrenhäuser Garten 
Minulla oli mielikuva harmaasta Hannoverista, mutta itse asiassa siellä on paljon puistoja. Yksi suurimmista ja tunnetuimmista on Herrenhausergarten, vanha linnan puisto, jossa on lääniä talsia. Itse asiassa siellä on tallustellut myös Barack Obama viimeksi Saksassa käydessään.

Puisto oli tosiaan iso ja siellä on tilaa kaupunkilaisten hengittää. Sateinen syyspäivä ei houkutellut maksamaan lippua puiston järjestetyimpään osaan, jossa on myös taidepaviljonkeja, joten kiersimme vain laidat ja jatkoimme kohti varsinaista kohdetta.

2. Wilhelm Busch Museum für Karikatur & Zeichenkunst
Sateinen kävelyretki johdatti meidät Wilhelm Busch -museoon. Busch oli kuvataiteilija, joka muistetaan satiirisista kuvakertomuksistaan. Hänen kuuluisin työnsä ovat Max ja Moritz, villit ja vilkkaat keppostelijat, jotka käyvät kanavarkaissa. Buschin kuvasarjoja pidetään nykyisten sarjakuvastrippien edeltäjänä.
Museossa oli yläkerran pysyvän karikatyyrinäyttelyn lisäksi esillä kaksi vaihtuvaa näyttelyä. Toinen käsitteli J. H. Fuselin kuuluisaa maalausta Painajainen (1781) ja siitä tehtyjä karikatyyrejä ja klippejä. Enpä tiennyt, että kyseinen taulu vilahtaa myös elokuvassa Twilight. Toinen näyttely esitteli saksalaisen taiteilija, piirtäjä ja lastenkirjailija F. K. Waechterin töitä muistikirjoista karikatyyreihin. Harvoin olen ollut näyttelyssä, jossa hiljaisuus rikkoutuu säännöllisesti nauruntyrskähdyksiin.

Busch-museossa vierähti pari tuntia kuin huomaamattaan, mutta sitten oli aika jatkaa matkaa.

3. Linden-kaupunginosa
Tämäkin kaupunginosa oli jäänyt entisessä elämässäni minulle aivan vieraaksi. Puiston ja joen toisella puolella levittäytyy Lindenin kaupunginosa. Se oli pitkään Hannoverista itsenäinen, mutta on  sittemmin liitetty sen osaksi mutta säilyttänyt vaihotehtoisuutensa. En tiennyt, että Hannoverissa voisi tulla sellainen olo kuin olisi yhtäkkiä Hampurin Sternschanzessa.
Linden on täynnä vanhoja taloja. Osassa on kauniit fasadit, osan julkisivu on erisävyisistä tiilistä. Kadut ovat kauniita, idyllisiä ja värikkäitä ja siellä oli aika hyvä pössis. Ystävä kertoi, että alue on täynnä luomukauppoja, vegaaniravintoloita, kirppareita ja siellä viihtyvät opiskelijat, koska yliopisto on vain pyörämatkan päässä, ja vaihtoehtoväki. Lindenissä on myös yksi Saksan vanhimmista edelleen toiminnassa olevista elokuvateattereista: Apollo on perustettu vuonna 1908.
Jos asuisin Hannoverissa, haluaisin asua täällä.

4. Holländische Kakaostube
Sateessa tallusteleminen vaati veronsa, joten palasimme Lindenistä ratikalla keskustaan ja hakeuduimme kuuman juoman äärelle. Keskellä ostoskeskustaa sijaitsee Holländische Kakaostube, hollantilainen kaakaotupa, jossa on mahdollista valita kaakaoita jos minkälaisia ja syödä herkullisia kakkuja. Join irlantilaisen kaakaon eli kaakaon Baleysillä ja mies englantilaisen, joka tarkoitti kaakaota viskillä terästettynä. Kyllä lämmitti!

Kaakaotupa on ihanan vanhanaikainen. Sen sisustus on vanha ja sisällä vallitsee tunnelma, kuin olisi hypännyt vuosisadalta toiselle. Kaikuva halli, puiset pöydät, sinikoristeisin laatoin päällystetyt pöydät ja seinät sekä tarjoilijoiden essut tarjoavat mukavan aikamatkan enkä yhtään ihmettele, että paikka oli lauantai-itapäivänä täpötäynnä.

Valitettavasti minulla ei ole sieltä yleiskuvaa, koska ensin se oli kaoottisen täyttä ja lähtiessämme kaikki tuijottivat, joten en uskaltanut alkaa liian turistiksi. Tässä linkki kaakaotuvan verkkosivuille, käykää ihailemassa siellä.

5. Astor Grand Cinema -elokuvateatteri

Ikään kuin päivä ei jo tähän mennessä olisi ollut täydellinen, mutta lisäsimme siihen silti vielä yhden kierroksen. Hannoverin uusin elokuvateatteri on nimeltään Astor Grand Cinema, ja se on luksuselokuvateatteri vanhan ajan hengessä.

Unohda ryysis ja natisevat muovilattiat, rumat popcorn-tötteröt ja ruuhkaiset vessat ja tule Astoriin. Meillä oli liput jo valmiina, ja ne tarkastettiin heti ulko-ovella ala-aulassa. Sen jälkeen takin sai jättää vaatesäiltykseen ja lähteä kiipeämään ylempiin kerroksiin pehmeää mattoa pitkin. Jokaisessa kerroksessa on punakultainen baaritiski, ja salien ovet olivat auki. Liput oli jo piipattu alhalla, joten paikalleen sai mennä ihan rauhassa. Otin punaviinini ja hipsin tilavaan saliin, jossa osa penkeistä oli jalkarahillisia nojatuoleja ja osa muuten erittäin mukavia tuoleja, joiden selkänoja taipui kivasti taakse. 

Kun vielä ajattelee, että olimme katsomassa juuri ensi-iltansa saanutta uutuuselokuvaa 3D:nä lauantain parhaimpana katseluaikana ja liput maksoivat 13,50 € + 3D-lasit, ei tule ikävä Suomen elokuvateattereita ja niiden hintapolitiikkaa.
On Hannover toki tätäkin.
En tiedä, saako tämä teksti ketään kiljumaan riemusta, pakkaamaan tavaroita ja lähtemään seuraavalla mahdollisella kulkuneuvolla Hannoveriin, mutta itse vaihdoin juuri mielipiteeni kyseisestä kaupungista. Toki salaisuus on myös se, että paikallisopas eli kaupungissa vuosikausia asunut osaa kuljettaa vieraansa oikeisiin paikkoihin ja kertoa samalla vähän historiaa. Mutta sanon silti, että Hannover on yllättävän hyvä ja enemmän kuin osasin odottaa.

Lue myös: