Sunday, 28 November 2021

Tervetuloa satumaisiin yöjuhliin

 

Kumma-kustannus on ilmestynyt lukevan yleisön tietoisuuteen keijupölyllä, satumaisemilla ja tunnetaitokirjoilla. Pienehkön lastenkirjakustantamon kustannusohjelma on sekoitus uusia kotimaisia tekijöitä ja tasokkaita käännöskirjoja niin onnistuneesti, että sen teokset ovat jo useamman kerran nousseet Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listalle ja kustantamon nimi satumaisen lukukokemuksen takuuksi.

Kumma-kustannuksen satulaareista on loihdittu tänä vuonna esiin Jenna Salon kirjoittama ja Larissa Salorannan kuvittama kuvakirja Yllättävät yöjuhlat.


En ollut aluksi varma, mihin tarinaan lähdin. Ensimmäisten sivujen perusteella odotin kirjan käsittelevän pimeää pelkäävän Rasmus-pojan yöllisiä seikkailuja ja pelon voittamista, mutta parin sivun jälkeen yöllisiin juhliin lähtikin Arttu-nalle eikä Rasmukseen juuri palattu. Tarkistin jopa, puuttuiko kirjastani sivu, koska hyppäys oli niin jyrkkä. Mutta kun Arttu-nallen seikkailu pääsee kunnolla vauhtiin, se on menoa.


Eräänä iltana Arttu ei nimittäin saa unta. Hilla-hiiri kehottaa laskemaan lampaita. Lampaat täyttävät Artun mielen ja pian myös ikkulaudan, sillä ne ovat tulleet hakemaan Artun Yöjuhliin, jotka pidetään Linnunradalla. Arttu uskaltautuu mukaan ja pääsee muun muassa laskemaan revontulimäkeä jääkarhujen kanssa ja paahtamaan vaahtokarkkeja nuotiolle. Kun Arttu on vielä maalannut muutaman uuden tähden, hän palaa tähdenlennolla omaan sänkyyn Rasmuksen sängyn alle.

Kaksivuotias kuuntelija  jaksoi kuunnella tarinan alusta loppuun mutta erityisesti häntä kiinnosti kuvitus. Vietimme kauan tutkien kirjan sivuja. Norsu, leijona ja luistelevat lampaat sekä pingviini herättivät suurta riemastusta. Larissa Salorannan avaruudellinen kuvitus sopiikin tarinaan kuin nenä päähän. Suloisen pörröiset lampaat ja linnunradan tähdet loistavat kirkkaina tummaa yötaivasta vasten. Kirjan pääsävyt sininen ja violetti saavat hahmojen värit ja keltaoranssit tähdet hehkumaan satumaisesti. Kuvitustyyli muistuttaa enemmän englanninkielisen maailman lastenkirjoja kuin kotimaisia opuksia.

 

Yllättävät yöjuhlat sopii erinomaisesti iltasatukirjaksi. Kirjan sivuilla on pieniä osallistavia tehtäviä, kuten "Kannusta lammasta" tai "Taputtele vatsaasi hellästi". Tarinan käsitteleminen kannustaa omiin mielikuvitusseikkailuihin. Yhdessä voi miettiä, millaisia fantasiajuhlia haluaa viettää tai millaisiin unimaisemiin tuleva yö voisi viedä. Jenna Salo on työskennellyt pitkään kirjastossa ja lukuhetkien osallistavuus on tarttunut myös esikoisteoksen sivuille.

Loppujen lopuksi voin jälleen kerran todeta, että Kumma-Kustannus tekee sen, minkä lupaa:

"Me uskomme, että yhteinen lukuhetki on parasta, mitä lapselle voi antaa. Lapselle lukemisella on tutkimusten mukaan useita painavia hyötyjä, mutta vaikka unohtaisit kaikki faktat, jäljelle jää tärkein – kurkistus sadun maailmaan. Siellä lapsi saa kokea mielikuvituksen voiman."


**** Kirja saatu kustantamosta. 


Mitä sinun yllättävissä yöjuhlissasi tapahtuisi ja missä ne vietettäisiin?

Saturday, 20 November 2021

Kaksikielisen kaksivuotiaan kieli

 "Katso, mikä tuolla henkkii!" lapsi huutaa.

Minä joudun hetken pohtimaan, mitä hän tarkoittaa, kunnes yhdistän sanan saksan verbiin "hängen" eli roikkua. Poika oli kääntänyt sanan suomeen eikä valitettavasti ole lakannut käyttämästä sitä, vaikka korjaan joka kerta, kun jokin "henkkii" jossakin.

 

Kaksikielisen lapsen kielenkehityksen seuraaminen on aina kiinnostavaa, mutta erityistä se on äidille, joka on suomen kielen opettaja ja kirjailija. Minulle kieli on työ, kotimaa, ajatusten aavikko ja mietteiden kaivo, ja oli itsestään selvää, että lapsesta kasvaa  kaksikielinen ja minä puhun hänelle vain suomea. Papakin on oppinut äidin kieltä siinä sivussa jo aika paljon.


Lapsi pitää lukemisesta ja on kiinnostunut asioiden nimistä. Minulta hän kysyy "Mikä tämä/se on" ja papaltaan vastaavasti "Was ist das". Joskus hän vain osoittelee asioita ja luettelee niiden nimiä. "Tämä on kirja. Tämä on äiti." Uuden oppimisen into on hellyttävää, ja kielen omaksumiseen kuuluu myös toistelu ja matkiminen. Meillä asuu välillä papukaija, joka toistelee kaikki kuulemansa sanat ja lauseet ja vielä sittenkin uudestaan. Mutta niinhän ne sitten jäävät mieleen.


Tänä syksynä olemme sairastelleet valitettavan ahkerasti, joten sekin sanasto on tullut tutuksi. Lapsi sanoo "Tämä on räkää" ja osoittaa ruttuista nenäliinaa. Seuraavaksi pitää niistää nallenkin nenä, mutta voi, nyt koittaa ongelma. Sedän pojalle lahjaksi tekemällä uninallella ei ole nenää, jota niistää. Sittemmin on käynyt niinkin, että lapsi ilmoittaa olevansa "kipeä" eikä siksi voida lähteä ulos tai tehdä jotain muuta.


Ja kerran hän on yritti huijata papaa sanomalla, että äiti antoi luvan tehdä jotain, mikä on aina kiellettyä. Papa ei uskonut.

"Tämä on Toivolle." "Onko tämä minun?" "En tykkää, se ei maistu minulle."

Äitiä viehättää lapsen pyrkimys tarkkaan kieleen. Päätteet löytävät paikkansa ja lauseet ovat monisanaisia. Kieli on kokeilua ja leikkikenttä eikä lapsi vielä ymmärrä, miksi arkena ollaan "päiväkodissa" mutta muuten pitäisi sanoa "kotona". Hän sanoo "Nyt ollaan kodissa", ja toistaiseksi se riittää minullekin.


Pitkään lapsen toiselle ikävuodelle minusta tuntui, että suomi on lapsen ykköskieli ja sanavarasto on sillä monipuolisempi. Tänä syksynä Toivo aloitti päiväkodissa, mikä on heijastunut kielenkehitykseen voimakkaasti. Nyt kahden vuoden ja viiden kuukauden iässä hänen leikkikielensä on saksa. Kun lapsi pälisee ja höpöttää omia leikkejään, hän selostaa niitä etupäässä papan ja päiväkodin kielellä. Se on valitettavaa mutta ympäristön kieli, joka vallitsee arkea.

Kävimme lokakuussa Suomessa ja ensimmäisinä päivinä serkuilla riitti pähkäiltävää, kun Toivo osallistui leikkeihin lähinnä saksaksi. Viikon aikana hän kuitenkin hoksasi, ettei kukaan ymmärrä, mitä hän sanoo, ja saksan puhuminen lakkasi lähes kokonaan. Suomen kieli ottikin reissussa suuria harppauksia eteenpäin, ja kotona kesti hetken, ennen kuin saksa taas löytyi. Reissun jälkeen minun ei ole tarvinnut pyytää, että hän puhuu minulle suomea, kuten päiväkodin ensiviikkoina tapahtui.


Suomesta tarttui mukaan monia uusia sanoja. Meillä puhutaan edelleen siitä, että "ukko laittaa puita takkaan" ja "mummo ulostaa". Vaikka olen joka kerta korjannut verbin alkamaan t-kirjaimella, ei oppi ole vielä mennyt perille. Kuten ei sekään, että emme piirrä "bussikynillä" vaan tussikynillä eli tusseilla.


Valitettavasti kotimaan reissusta on jo aikaa ja hoitopaikasta tarttuu tällä hetkellä enemmän kieltä kuin äidiltä kotoa. "Mama gehe weg!"  eli äiti mene pois on uusimpia toisilta lapsilta omaksuttuja fraaseja mutta onneksi toistaiseksi käytössä vain harvoin.

 

Joskus, kun lapsi sanoo jotain nokkelaa tai yhdistelee sanoja erikoisesti, on naurahtamisen jälkeen pakko pysähtyä miettimään. Minä olen lapsen pääasiallinen kanava suomen kieleen ja hän matkii siten minun  sanontojani ja sanomisen tapojani. Täytyy siis olla tarkkana, mitä puhuu. Toki luemme paljon suomeksi, lapsi katsoo suomenkielisiä lastenohjelmia tai tapaamme muita Kölnin suomalaisia, mutta pääasiassa lapsen suomi peilaa minun kieltäni. Hassu ajatus, miten paljon voin vaikuttaa toisen kieleen. Tunnen ulkosuomalaisia, joiden suomen kieleen on tarttunut jopa äidin murre. Että ihminen voi asua koko ikänsä Kasselissa mutta puhua kuin kuopiolainen.


Erityisen kiinnostavaa kaksikielisen lapsen kehittymisen seuraamisessa on sen huomaaminen, miten tietoinen lapsi itse on kielistään. Toivo on erotellut aina tarkkaan, mitä kieltä puhuu äidille ja mitä papalle. Nyt uutena on tullut sanojen pohdiskelu ja ymmärrys siitä, että samat asia voi sanoa molemmilla kielillä. Kysymys "Mitä se on suomeksi" on uusin lisä repertuaariin ja saa äidin sydämen sulamaan.

P.S. Kuvat ovat joidenkin viikkojen takaa ajalta ennen kuin marraskuun harmaus söi kaikki värit.
Wednesday, 3 November 2021

Olen rakastunut

 

Nyt se on tapahtunut: olen rakastunut. Tunne alkoi varpaista, nousin polvien kautta lämmittämään vatsaa ja sai lopulta pään pehmenemään. Tilanne on uusi ja outo ja vasta opettelen elämään sen kanssa.


Hän on ihana. Mietin hänen sanojaan, kun hän on poissa. Miten se osaakin jo sanoa niin hienosti ja olla niin hauska. Me nauramme yhdessä paljon. Aina sihen ei ole edes mitään erityistä syytä vaan nauru voi syttyä ruokapöydässä, hippaleikissä tai hassusta äänestä. Kunhan naurattaa ja silmissä läikkyy valo. Mieli on lämmin ja yhdessä on hyvä olla. Ryöstän kaikki hetket helliä ja pusutella, silittää kiharoita ja rutistaa nyt, kun hän vielä mahtuu syliini.

 

On ihanaa saada olla juuri tämän pienen ihmisen äiti.

Olen vihdoin alkanut ymmärtää, mistä maagisesta ja kaiken täyttävästä tunteesta äidinrakkaudessa on kyse. Olen kokenut pienuutta ja puutteellisuutta, kun en ole osannut ylistää vauvaani maasta taivaisiin kuten muut äidit. Onhan se kiva, mutta myös vaativa ja uusi ja erilainen kuin mikään elämässä ennen. Ensimmäinen vuosi on toisen tarpeiden täyttämistä, toinen vuosi on perässä juoksemista ja vahtimista, mutta tämä kolmas tuntuu vihdoin omalta.

 

Olen aina sanonut, että en niin välitä vauvoista vaan voisin ottaa saman tien kaksivuotiaan, joka puhuu ja syö ja osaa jo olla kuin ihmiset. Nyt tiedän, miten oikeassa olin. Älkää käsittäkö väärin. Tietysti olen välittänyt lapsestani tätäkin ennen, mutta se on ollut erilaista. Tiesin, että olisi maailman kamalin asia, jos hänelle tapahtuisi jotain, ja vähän pelkäsinkin sitä, mutta en tuntenut mitään näin pakahduttavaa.


Lapsi on nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta, ja tämän syksyn aikana äidin tunteet ovat vihdoin kunnolla heränneet. En usko olleeni huono äiti näinä ensimmäisinä vuosina, mutta tuntuu, että vasta nyt olen rakastunut lapseeni. Hän on mahtava. Olen jopa huomannut ikävöiväni häntä ja hänen seuraansa, kun olen poissa, mitä ei ole tapahtunut ennen. Nautin yhteisestä ajasta uudella tavalla, ja haluaisin kertoa kaikille, miten ihana poika minulla on.

Samalla tunnen kaihoisaa surua, sillä tiedän, ettei tämä ole ikuista. Minun puoleltani tietysti, mutta lapseni kasvaa ja kulkee kohti omaa elämäänsä eikä äitimuori tule aina olemaan hänelle niin tärkeä ja rakas kuin nyt. Mutta niinhän sen pitää mennäkin.


Siksi kerään mieleeni muistoja yhteisistä piiloleikeistä, kun yritämme olla kikattamatta verhon takana, jotta papa ei heti löydä meitä, vaikka tietääkin aina, missä olemme. Pyjamabileistä, joissa tanssitaan sukat ruttuun, yhteisistä lukuhetkistä sohvalla. Siitä kun lapsi kömpii yöllä viereen tai huutaa puistossa ÄITI  ja se olen minä.