Friday 20 February 2015

Sairauspäivä numero 5.

Tein juuri uuden ennäykseni. Olin yhdeksän ja puoli kuukautta ilman flunssia tai muita tautitartuntoja. Olin talvilukukaudella ainoa, joka oli kaikkien kurssieni kaikilla tunneilla paikalla, sillä opiskelijoiden kesken kiersi parikin flunssa-aaltoa. Ennätyksjahtini kuitenkin katkesi viime maanantaina, minkä jälkeen olen viettänyt viisi päivää tässä. En kuitenkaan enää makaa peiton alla vaan istun päiväpeiton päällä. Seuraavassa matkani 35,4:stä 38,8:an ja takaisin.

Kaikki lähti siitä, että Kölnissä juhlittiin karnevaaleja viime viikonloppuna. Kuusipäiväinen hulabaloo on aika kovaa hommaa eikä mitään amatöörien ja ulkomaalaisten touhua. Huomasin sunnuntaina pientä kurkkukipua, mutta se ei estänyt minua lähtemästä kadulle maanantaina. Rosenmontagzug - Ruusumaanantain paraati on vuoden kohokohta, joka kerää kaupunkiin miljoona juhlijaa. Olin viimeksi seuraamassa sitä kolme vuotta sitten, ja silloin jäi harmittamaan, etten onnistunut saamaan kulkueesta kiinni kunnon karkkilaatikoita. Tänä vuonna pääsin tavoitteeseeni ja sain jopa kaksi Toffifee-rasiaa. Sen jälkeen palasin kotiin ja kaaduin sänkyyn.

Ensimmäisen illan vietin kylmässä aallossa, jonka katkaisi vain poikaystävän tervehdyskäynti. Hän oli hieman kiukkuinen, sillä kunnon ihmisenä hän joutui tietysti työskentelemään kaikki karnevaalipäivät, kun eräät taas nauttivat (lukukausi)lomasta ja sen suomista (karnevaali)vapauksista. Ja kaiken jälkeen hän on kuitenkin se, joka joutuu hoitamaan jälkipyykin, kuten lämmittämään sairaalle ruokaa ja kuskaamaan lääkkeitä. Työnsin nenäni peiton alta, ja sanoin, että ottaa keittiöstä kiitokseksi mukaansa FC Köln -suklaalevyn, jonka ystävällisesti poimin hänelle kulkueesta. Nukahdan, kun lämpötila on 38,8 asteessa.

Tiistaina tajua, että tauti ei todennäköisesti taltu kovin pian, joten teen poikaystävälle kauppa- ja lääkelistan. Päivitän tilanteen myös töihin ja lupaan ilmoitella taudin kehityksestä. Katson päivän aikana New Girlin 4. tuotantokauden läpi ja ihmettelen vuokraemännältä tullutta tekstiviesti. Poikaystävä tuo illalla ruuat, mutta jotenkin listan jukurtti ja kaurahiutaleet ovat muuttuneet matkan varrella mysliksi. Vuokraemäntä soittaa onneksi juuri, kun mies on kylässä, sillä itse en kykene puhumaan. Selviää, että seuraavana aamuna tulee joku tyyppi ottamaan legionella-bakteerinäytteitä. Se ei kuitenkaan selviä, että miksi juuri nyt ja mitä varten. Lupaan avata oven, jos pääsen sängystä ylös. Nukahdan klo 19 ja nukun katkonaisesti aamuun asti. Totean jossain vaiheessa yötä, että kuumelääkkeen vaikutusaika on varsin tarkat 8 tuntia.

Käyn keskiviikkoaamuna pesemässä hiukset, vaihdan lakanat ja tuuletan, kun asuntoon kerran on tulossa vieraita miehiä. Tyyppi on ovella, ennen kuin ehdin suihkun jälkeen pukea päälle, mutta meneekin ensin naapuriin. Näytteenotto kestää 2 minuuttia eikä sitä edes oteta keittiöstä, vaikka olin järjestänyt tiskit siisteihin kasoihin altaan reunoille. Puuroa odotellessa tiskaan pari kuppia, ehkä näyttääkseni, että minusta vielä on johonkin, tai ehkä siksi, että kaikki kupit tosiaan ovat siellä tiskissä. Palaan sänkyyn ja valmistaudun seuraavaan kuumeaaltoon.

Iltapäivällä havahdun kummallisiin uniin ja mietin surullisena, etten ehkä enää koskaan osaa tai jaksa kirjoittaa yhtään järkevää ajatusta. Että aivoni ovat varmasti jo kiehuneet. Huomaan ajankulun lähinnä siitä, että puhelimen ja tietokoneen akku loppuvat säännöllisin väliajoin. Otan seuraavan lääkkeen ja painan seuraavan episodin uudesta lempisarjastani Breaking Badistä käyntiin. Aivot, ehkä löydän ne huomenna.

Torstaina havahdun hyvin nukutun yön jälkeen siihen, että lämpötila on vain 37 astetta. Aamupalan jälkeen yllätän itseni ja kirjoitan puoli tuntia työsähköposteja. Sen jälkeen olen niin väsynyt, että otan päiväunet, ja lopun päivää vietän kriminaalin kemianopettajan parissa. Ulkona on aurinkoinen päivä, joten pidän verhot kiinni. Kirkkaus häiritsee läppärin ruudun näkyvyyttä.

Illalla huomaan olevani nälkäinen ja alan haaveilla kunnon ruuasta. Edellisiltoina olen lämmittänyt poikaystävän tuomaa valmispastapataa, mutta jotenkin se ei oikein maistu. Saan yksityisen kotiinkuljetuksen thaimaalaisesta ja hetkeksi seuraa. Tajuan, etten ole puhunut sanaakaan melkein kahteen vuorokauteen.

Nyt on menossa sairauspäivä numero 5, joka on selvästi jo toipilaspäivä. Tämän viikon plussia ja miinuksia miettiessäni täytyy todeta, että tällainen pakkolepo- ja aivot narikkaan -viikko on joskus todella tervetullut. En ole kuunnellut musiikkia enkä juuri puhunut, joten tämähän on kuin hiljaisuuden retriitti. Positiivista on myös kunnollinen palautuminen karnevaaleista ja rauhallinen laskeutuminen paastonaikaan. Miinuspuolia ovat tietysti palelu, heikotus, särky ja väsymys sekä yksi peruuntunut viikonloppumatka Berliiniin.

Tämän kirjoitettuani suunnittelen lähteväni asunnosta ensimmäistä kertaa sitten maanantaiaamupäivän. Vamistelen täsmäiskua postiin ja roskakatokseen, mutta ihmisten näkeminen hieman hirvittää. Voi tosin käydä niin, että avaan ulko-oven, katson hissittömän talon 5. kerroksesta rappukäytävään ja totean, että vuori on vielä tänään liian korkea kiivettäväksi. Lämpötila 35,4.
Saturday 7 February 2015

Päiväretki Aacheniin

Minulla oli syksyllä töissä seuranani harjoittelija Suomesta. Hän kävi viikonloppujen aikana läpi kaikki lähialueen kaupungit ja kylät Hollantia myöten. Mitä minä tein? Siivosin, tapasin ystäviä ja kirjoittelin näitä juttujani. Kun kaikkea voi tehdä vähän myöhemmin ja uudesta on tullut arkea, lakkaa kiinnostamasta, mitä kaikkea tunnin tai kahden junamatkan päässä odottaa. Kuten nyt vaikka Aachen.

Aachen on Hollannin ja Belgian rajalla sijaitseva 260 000 asukkaan pikkukaupunki, joka on kuuluisa tuomiokirkostaan. Viime lauantaina löysin vihdoin tarpeeksi motivaatiota astua paikallisjunaan ja ajella Aacheniin. Hyvällä ystävälläni oli siellä nimittäin ensimmäisen taidenäytelynsä avajaiset ja niitähän ei parannut missata. Tietysti minua kiinnosti myös nähdä kirkko, joka on Saksan ensimmäinen Kulturdenkmal ja maailmanlaajuisesti toinen kohde, joka on päässyt UNESCOn kulttuuriperintölistalle.

Aachenin rautatieasema sjaitsee kukkulalla, josta laskeudutaan alas kaupunkiin. Oikeastaan koko kaupunki tuntuu olevan jatkuvaa ylä- tai alamäkeä. Junalla tullessa tämä tarkoittaa sitä, että kaupunkiin laskeudutaan yläviistosta ja rata kiertää lähes kaupungin päällä. Olimme matkalla googlettaneet ohjeita, joten tiesimme, minne lähteä suunnistamaan. Vanha kaupunki ja tuomiokirkko löytyivätkin pian. Se ei näyttänyt ulkoapäin mitenkään isolta tai ihmeelliseltä pytingiltä mutta oli sisältä yksi koristeellisimmista ja krumeluureimmista kirkoista, joissa olen käynyt. Minulla ei ole sisätiloista kuvia, koska kuvaamisesta olisi pitänyt maksaa enkä uskonut, että siellä turistitungoksessa olisi ollut mahdollisuutta saada aikaan hyviä kuvia.

Kirkon jälkeen kiersimme vielä tovin vanhaa kaupunkia mutta käännyimme ostoskadun alussa takaisin. Katu oli nimittäin mustanaan ihmisiä emmekä olleet tulleet kaupunkiin shoppailemaan vaan viettämään kultturellia lomapäivää. Päätimmekin, että nyt on aika kunnon schnitzelille ja paikalliselle oluelle, ja astuimme tummalla puulla sisustettuun Stubeen. Ruokalistalla oli schnitzel jos toinenkin ja erilaisia rasvaa rasvan kanssa -settejä. Kasvisruokalistalla oli kaksi vaihtoehtoa, mutta arvelin niiden olevan sen verran mauttomia, että otin kalaa, joka näytti tosin ulkoisesti ihan samalta kuin tovereiden schnitzelit. Hyvää oli, mutta kukaan meistä ei jaksanut syödä annostaan loppuun.

Syömisen jälkeen oli illan kulttuuriohjelman vuoron. Olen todella ylpeä ystävästäni, joka uskalsi viimein tuoda kollaasinsa yleisön eteen. Olen jankuttanut hänelle kolme vuotta, että hänen pitäisi saada aikaiseksi jonkinlainen näyttely. Argentiinattaren kotisivuilla on kuvia näyttelyn töistä ja muista projekteista: http://la-loii.com. Muutaman yhteensattuman kautta näyttelypaikaksi valikoitui Aachen, mutta vain viikonlopun yli auki olleen näyttelyn suosiosta kertonee se, että 25 esillä olleesta työstä myytiin 11. Mekin ostimme taidetta uuteen kotiimme! Floridan eläkeläismatkoja mainostavan hippimummon sijoituspaikasta pitää tosin vielä keskustella.


Ilta oli lämminhenkinen ja hauska ja näyttelytila kyseisille töille juuri oikea. Lähdimme kotimatkalle hyväntuulisina kunnon turistilomapäivän jälkeen. Hyvää tuultamme ei lannistanut edes se, että juna jumiutui teknisen vian takia viiden minuutin päähän Kölnistä ja kotimatka vähän venyi. Junassa teimme suunnitelmia tulevien matkojen varalle ja mietimme, minne kaikkialle lähimaastoon tällaisia retkiä voisi toteuttaa. Ensi viikolla juhlitaan taas karnevaaleja, mutta toivon, että tämä ei jäänyt kevään ainoaksi kotiseutumatkaksi.


Sunday 1 February 2015

Näin hankitaan uusi koti

Könistä on vaikea löytää kotia. Näin olen vuosikausia kuullut ja näin olen myös lähipiirissäni havainnut. Kun asuntoja on liian vähän ja halukkaita liikaa, asuntoa tai kimppakämpän huonetta voi joutua etsiskelemään kuukausia. Tilanne on sama monessa muussakin Saksan suurkaupungissa. Kun tiistaina kirjoitimme poikaystävän kanssa nimet vuokrasopimukseen, olimme etsineet asuntoa kokonaiset kaksi viikkoa. Asuntonäyttöjä tarvittiin yksi, sinne unelmakotiin.

Asunnonhankinta etenee näin. Ensin sovitaan, mikä on asunnon budjetti, vaikka tiedetään, että se todennäköisesti ylittyy. Sitten sovitaan, kuka seuraa mitäkin asuntoilmoitussivustoa ja sitten muotoillaan sympaattinen ja persoonalinen teksti, jonka pitäisi vakuuttaa asunnon omistajat. Vaikka että nuori kulttuuria harrastava ja sturm und drang -vaiheen ohittanut akateeminen pari etsii ensimmäistä yhteistä kotia. Nainen viettää vapaa-aikansa kynän ja paperin kanssa, mies räplää polkupyöriä ja tietokoneita. Unelmakoti olisi vanha ja korkeakattoinen huoneisto, koska nainen tulee Suomesta eikä siellä juuri ole sellaisia taloja....

Ensimmäisen viikon ajan minusta tuntui, ettei markkinoilla ole mitään kiinnostavaa. Toiveidemme asunto sijaitsisi tässä samassa kaupunginosassa, jossa nykyään asumme, koska tämä vain on meille hyvä. Ihan vain mielenkiinnosta katsoin asuntoja myös Reinin "väärältä" puolelta ja yllätyksekseni huomasin, etteivät vuokrat ole siellä paljon keskustaa halvemmat. Motivoin itseäni ajattelemalla, että ei meillä ole mikään kiire. Tämä deittailuvaihe on ihan hyvä, kyllä sitä myöhemminkin ehtii tiskeistä tapella, mutta olisihan se kiva, jos kesään mennessä olisi uudet ja yhteiset seinät.

Toisen viikon maanantana löysimme mukavan oloisen uuden talon toisesta kaupunginosasta mutta ympäristöltään ja hinnaltaan muuten sopivan. Keskiviikkoaamuna netissä oli jopa kaksi todella mainiota asuntoa. Samaan aikaan kun saimme kutsun maanantaisen asunnon näyttöön, näimme pohjapiirrustuksen unelmakodistamme. Onnea on se, että poikaystävä ei tajunnut vuokran olevan ilman lämmityskuluja ja luuli siksi sen mahtuvan budjettiimme täydellisesti. Muuten emme ehkä olisi vastanneet ilmoitukseen mutta nyt kirjoitimme sinne varmuuden vuoksi molemmat. Lisäsin tekstiin vielä muutamia sympatiapisteistä Suomea koskien ja aloin odottaa.
Ei tarvinnutkaan muuttaa sillan alle.
Poikaystävä soitti torstai-iltana töihin. Ei tässä muuta, mutta meidät kutsuttiin juuri sen unelmakodin näyttöön. Samana iltana laskimme asunnon realistiset kulut, totesimme sen olevan hieman yläkanttiin mutta muuten niin oikea, että peruimme sen maanantaisen asunnon näytön.

Menimme asunnolle lauantaina klo 12. Yllätykseksemme olimme ensimmäiset paikalla ja saimme ihan rauhassa tutkia asuntoa ja jutella nykyisten vuokralaisten sekä asunnonomistajan pojan kanssa. Kirjoitimme jo hakemusta, kun asuntoon tulvahti muitakin katsojia, mutta asuntoa järjestävä tyyppi jatkoi vain juttuaan meidän kanssamme. Hän pyysi vielä, että laitamme seuraavana päivänä viestin, jos olemme yön jälkeen edelleen kiinnostuneita.

Kadulla poikaystävä totesi meidän molempien mietteet. Tässä se olisi, meidän unelmakoti. Kolme huonetta ja iso keittiö, muualla vanhaa laminaattia mutta keittiössä valkoinen puulattia. Erkkeri, iso kylpyhuone, kaasuliesi. Talon kulmalta alkaa puisto, joka rajautuu Reiniin. Miten voimme katsoa mitään muita asuntoja, kun tiedämme, että tällaisiakin on!

Emme miettineet koko päivänä mitään muuta kuin asuntoa. Illalla poikaystävä ehdotti, että kirjoitetaan nyt jo sähköposti omistajille ja kerrotaan, että olemme niin varmoja, ettei meidän tarvitse nukkua yön yli. Ja minä kun niin pelkäsin, että mies alkaisi pakittaa! Onneksi lauantai-iltana oli sosiaalisia rientoja, joten sai vähän muutakin ajateltavaa kuin kyseinen kämppä.

Sunnuntaina klo 12 poikaystävä soittaa ja kertoo, että meidän on kutsuttu tapaamaan asunnon varsinainen omistaja tänään klo 16. Siinähän se paniikki sitten iski. Mitä laitetaan päälle? Miten ollaan? Ovatkohan nämä eilen turkooseiksi lakatut kynnet liikaa? Millä u-bhnalla ajetaan ettei vain myöhästytä?
Kölnin harmaa talvi.
Klo 16.05 soitimme ovikelloa ja kohtasimme erittäin herttaisen ja avoimen vienosti kölnin murretta puhuvan vanhan rouvan. Keskustelu lähti heti hyville urille eikä suunta  muuttunut seuraavaan tuntiin. Saimme kuulla kaiken rouvan lomamatkoista ja melontaharrastuksesta, josta ikä ja lääkärit ovat nyt tehneet lopun. Keskustelimme vaikka mistä ja jossain vaiheessa hän haki olohuoneesta kirjan, jota parhaillaan lukee, jotta voimme puhua siitä. Lähdimme kotiin vasta sitten, kun seuraava asunnonhakija soitti ovikelloa. Ulkona poikaystävä sanoi, että jos emme tämän jälkeen saa sitä asuntoa, se ei ollut meille tarkoitettu. Kaikki, koko prosessi tuntui menneen niin oikein ja kivuttomasti, että aloin todella pelätä sitä, millaisen vastauksen seuraavana päivänä saamme.

Kumpikaan meistä ei nukkunut yöllä kovin hyvin. Aamulla ajattelin, että nyt on pakko keskittyä töihin ja yrittää unohtaa joskus myöhäisiltapäiväksi luvattu puhelu. Olin juuri selvittänyt jännittävän viikonlopun tapahtumia ja unelma-asuntoa työkaverille, eli en onnistunut tavoitteessani, kun puhelimeni soi. Kello oli 12.10. ja poikaystävä kertoi, että me saimme asunnon. Menen harvoin sanattomaksi mutta niin tapahtui.

Seuravaana iltana istuimme taas ryhdikkäinä vanhan rouvan luona ja tavasimme vuokrasopimusta. Sitten vain nimet alle ja asia oli sillä selvä. Rouva kertoi, että olisi voinut tehdä sopimuksen jo sunnuntaina mutta että piti kuitenkin vielä tavata ne muutkin loppusuoralle selvinneet hakijat. Oli mahtavaa kuulla, että meidän molempien tuntemukset pitivät paikkansa.



Näin. Nyt meillä siis on uusi koti ja vieläpä unelmiemme asunto. Muuttoon on vielä muutama kuukausi aikaa mutta se ei haittaa. En tosin melkein vieläkään meinaa tajuta, mitä tapahtui, sillä kaikki kävi niin äkkiä. Kävimme allekirjoittamisen jälkeen kävelyllä uudella kotikadulla. Siellä poikaystäväni pällistelee ikkunoita ja tuumaa, että wau, tätä en näytössä huomannutkaan, meillä on tosiaan katossa jopa vanhoja kipsikoristeita. Niin, sanon, meidän naapureilla on. Meidän tulevat ikkunat ovat nämä vasemmanpuoleiset.


Niin, että jos joku kaipaa apua asunnonhakemisessa, voin ehkä tarjota vinkkejä tai apua. Tämä oli neljäs asunto, jonka olen Kölnistä saanut, ja tilastojeni mukaan asunnonhaku kestää kaksi viikkoa ja maksimissaan kaksi näyttöä.