Monet ystäväni ovat vuosia olleet Italia-faneja, mutta itse olen aina kääntynyt enemmän Espanjan puoleen. Italian kielikin kuulostaa niin agressiiviselta verrattuna mannerespanjalaiseen sössötykseen. Onhan siellä ruoka, maisemat ja jalkapallo, mutta myös Berlusconi ja mafia. Että enpä tiedä. Viime vuonna vitsistä alkunsa saanut projekti johti kuitenkin siihen, että kävin pari viikkoa sitten opetusvierailulla Firenzen yliopistossa. Tässä parhaat palat italialaisesta yliopistomaailmasta, sinulle lukija.
Säntilliseen saksalaiseen yliopistoelämään tottuneelle näyttäytyy italialainen meno kaaoksena. Kevätlukukausi oli jo menossa, mutta edelleenkään kaikista opetustiloista ei ollut varmuutta. Pidin lopulta yhden luentoni tietokoneluokassa. Kölnissä alkaa ensi viikolla kesälukukausi, ja toissaviikolla sähköpostiin saapui tieto ensi talvilukukauden kursseille varatuista opetustiloista. Jep jep.
Italiassa on viety akateemisen vartin käsite äärimmilleen. Kun kyselin aikatauluista, sain kuulla, että jokainen professori ja opettaja saa itse päättää, aloittaako tuntinsa tasalta vai vartin yli samoin kuin senkin, loppuuko tunti puolelta, varttia vaille vai jopa vasta tasalta. Opiskelijoiden on kuulemma vain opittava muistamaan, kuka tuntinsa mitenkin pitää ja suunniteltava aikataulunsa sen mukaan. Tämä johtaa siihen, että opiskelijoita saapuu tunnille myöhässä (mutta onko myöhässä, jos hyppää toisen opettajan aikatauluista toisen tuntiraamiin) ja lähtee tunnin loppupuolella ripotellen pois, jotta ehtivät seuraavalle kurssille. Sisäistin systeemin niin hyvin, että pidin toisena opetuspäivänä opiskelijoita tunnilla 15 minuuttia yliaikaa. Kukaan ei valittanut.
Mutta Italia voi myös yllättää. En ollut juuri stressannut sitä, että en onnistuisi opettamaan italialaisia englanniksi. Tunnettu tosiasiahan on, että italialaiset puhuvat hyvin - italiaa. Kyllähän minun englantini sinne riittäisi. Ensimmäisen opetustunnin aikana tajuan, että opiskelijat puhuvat lähes parempaa englantia kuin minä. Tunnin jälkeen kuulen, että suurin osa paikallaolijoista opiskelee suomea/unkaria ja englantia. Onneksi en tiennyt tätä aikaisemmin.
Minulla oli viikon aikana useammin kuin kerran olo, että olen italialaisessa elokuvassa. Tiedättehän ne kevyet draamat, jossa riidellään ja rakastetaan ja loppukohtauksessa kaikki papattavat toistensa päälle mutta näyttävät silti hyvin onnellisilta. Odotin koko ajan, että kohta Fellini siirtää kameran paikkaa ja näyttää minulle, miten lavasteet on sijoitettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viimeistään yliopiston kirjastossa vierailtuani olin varma, että tämä ei voi olla totta.
Rakennuksen välikerroksessa sijaitsee pieni fennougristiikan laitos. |
Eräänä päivänä kävimme siis paikallisen kollegani kanssa etsimässä antiikkisesta kirjastorakennuksesta käännöstä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksesta. Etsintöihin kului puolisen tuntia ja niihin osallistui ainakin kuusi ihmistä. Kirjojen paikkoja oli kuulemma juuri siirretty, joten ennen lingvistiikan laitoksen (kyllä, tilanpuutteen vuoksi laitokset ja kirjastot toimivat limitysten) käytävässä sijainneet fennougristiikan kirjat olivat nyt hävinneet. Tai kukaan ei ainakaan ollut merkinnyt ylös sitä, mihin ne oli siirretty.
Kävimme ihmettelemässä hyllyjä, ja muutama lingvistiikan laitoksen työntekijäkin saapui levittelemään käsiään. Yksi seurasi meitä ihan vain uteliaisuuttaan koko loppuetsinnän ajan. Palasimme taas alakerran luukulle, jotta permanenttinainen voisi tarkistaa kirjan sijainnin vielä uudestaan koneelta. Hän neuvoi meitä palaamaan lingvistiikan käytävään ja katsomaan vähän tarkemmin. Mehän menimme, marssimme jonossa läpi pari muutakin kerrosta ja näimme lisää leviteltäviä käsiä ja kummeksuvia katseita (suomalaisia kirjoja, meilläkö?) ja palasimme lopulta taas alakertaan. Siellä meidän eteemme nostettiin ylpeänä - käännös Tuntemattomasta sotilaasta.
Maassa maan tavalla, ja on hienoa, että monet asiat toimivat Saksassa varsin hyvin. Silti Saksassa koen olevani enemmänkin poliisisarjassa kuin elämänmakuisessa italialaisessa taidefilmissä.
Arno-joki |