Sunday, 28 June 2015

Sukulaisia siellä ja täällä

Olen juuri viettänyt miellyttävän viikonlopun mahdollisten tulevien sukulaisteni kanssa. Avomieheni isä tuli tuomaan näytille uuden naisystävänsä ja katsomaan, miltä näyttää elo meidän ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Alkuperäinen anoppikokelas on valitettavasti jo poistunut keskuudestamme, joten liikkeellä on monenlaista harkintaa; tuleeko meistä joskus viralliset miniä ja appiukko, saako avomieheni joskus äitipuolen ja minä anopin.
Kuinka iso auto tarvitaan, jos siellä istuvat kaikki nämä ihmiset?
Vieraiden lähdettyä jäin miettimään kaikkia niitä mahdollisia sukulaisia ja sidoksia, joita matkan varrelle on mahtunut. Asiat olisivat voineet mennä hyvinkin eri lailla. Aloitetaan vaikka varhaisaikuisuudesta. Koin suuren pettymyksen ensimmäisenä opiskeluvuonna, kun kerroin puhelimessa vanhemmilleni eräästä uudesta tuttavuudesta. Äitini kirjoitti minulle seuraavana päivänä ja kertoi juuri tajunneensa, miksi pojan sukunimi kuulosti niin tutulta. Pojan vanhemmat olivat omien vanhempieni opiskelututtavia, mutta yhteys oli sittemmin jäänyt.

Suhde ei luonnollisestikaan edennyt sen pidemmälle, ja seuraavalla kerralla varmistin, ettei yhteneväisyyksiä varmasti löydy. Sen sijaan olisi löytynyt mökki Paraisilta ja Turun murteinen suku, mutta se kaikki päättyi Erasmusvuoteen. Helsingin Sanomissa kirjoitetttiin syksyllä siitä, että Erasmus-ohjelma on tuottanut maailmaan miljoona vauvaa. Juttu täällä. Suunnittelin tekeväni aiheesta vastauutisen, nimittäin siitä, kuinka monta miljoonaa vauvaa on jäänyt syntymättä juuri Erasmus-vuoden takia. Päätin kuitenkin jättää asian vielä hautumaan.

Nuoruuteen mahtuu myös vuosia erilaisine lyhyine ja pidempine suhteineen. Jonkin aikaa mietin alkavani tamperelaiselle miniäksi, ja sitten harkitsin porilaista anoppia, mutta en oikein pitänyt siitä murteesta. Varsin pitkän harkinnan alla oli myös hyvin monikulttuurinen yhdistelmä, johon olisi kuulunut saksalaisia mutta myös indonesialaisia lähisukulaisia ja vielä siroteltuna ympäri maailmaa. Olisin ollut perhekunnan ainoa blondi. Mietin tätä mahdollisuutta todella, mutta lopulta päätin hylätä senkin.

Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että niin oikeat sukulaiskandidaatit kuin se sopiva mieskin olisivat kasassa. Suomessa asuvat Suomen sukulaiset ja Pohjois-Saksassa Saksan sukulaiset, eli molemmat ovat sopivan hajuraon päässä meistä. Tämä oli vitsi (toim. huom.) Lähivuodet näyttävät, joudunko ihan tosissani opettelemaan saksankielisiä sukulaisnimityksiä. Saksan kieli on muuten välillä aika köyhä: täällä ei tehdä eroa enon ja sedän välillä eikä esimerkiksi isovanhemmille ole lainkaan niin montaa vaihtoehtoista nimitystä kuin suomessa. Ja lopuksi vielä vastaus alun kuva-arvoitukseen: Pieni henkilöauto. Ihmisiä on nimittäin 4.
Saturday, 20 June 2015

Saksalaiset maistraattihäät

Perinteiset juhannushäät ovat Suomessa aika lailla jääneet historiaan, mutta Saksassa ei juhlita juhannusta, joten silloin voi hyvin vaikka napsahtaa naimisiin. Saksassa ei ole valtionkirkkoa, joten kaikkien pitää käydä maistraatin kautta ja halutessaan voi sitten vielä pitää tilaisuuden kirkossa. Naimisiin ei siis niin vain helposti päästäkään. Eilen oli ensimmäinen kerta, kun olin maistraatissa ja pääsin heti kaasotodistajaksi argentiinalais-saksalaisiin häihin. Ja tämä siis Kölnissä.

Hääpäivän sopimisessa meinasi olla vähän stressiä, sillä saksalainen byrokratia ei tee ulkomaalaisille helpoksi saada naimalupaa. Lopulta se heltisi Nordrhein-Westfahlian osavaltiolta ja Espanjan konsulaatilta (morsiamella on kaksoiskansalaisuus) ja tilaisuuden aikataulu päästiin sopimaan. Morsiuspari jonotti huhtikuisena päivänä tuntikausia viraston tiskille ja minä päivystin kotona puhelimen ääressä. Lopulta hääpäiväksi napsahti juhannusaaton aamu.


Morsian tuli torstai-iltana meille viettämään viimeisen tyttöiltansa ja -yönsä. Joimme skumppaa, söimme mansikoita ja puhuimme rakkaudesta ja elämästä. Bestmanit olivat samaan aikaan sulhasen viihdykkeenä ja pelasivat kuulemma koko illan pleikkaa. Perjantaina oli aikainen herätys, sillä kampaaja tuli kotikäynnille tupeeraamaan morsianta. Minä keitin teetä ja kahvia ja laitoin aamupalabuffettia ja omaa naamaa samalla, kun morsiota hellittiin. Taksi tuli täsmällisesti kello yhdeksäksi. Tarkistimme vielä, että passit ovat mukana, ja kipsutimme alas. Olin juuri saanut taksin oven kiinni, kun morsian kiljahtaa, että kukat! Voin kertoa, että ei ole miellyttävää kipsuttaa korkkareilla neljänteen kerrokseen ja takaisin varsinkaan, kun on kiire.

Taksissa yritin ehdotella morsmaikulle kaikenlaisia suunnitelma B:itä, kuten ajamista suoraan lentokentälle ja hyppäämistä Balin koneeseen. Mutta ei mennyt läpi. Taksi ajoi meidät Kölnin vanhalle Raatihuoneelle, joka on kaupungin suosituin hääpaikka. Sen kyllä huomasi jo heti sisäänkäynnin luona. Vaikka olimme aikaisin liikkeellä, piha oli jo täynnä muita hääseurueita ja morsiamia. Sitten seurasi aamun saksalaisin osuun: byrokratia. Morsiuspari ja todistajat istutettiin sivuhuoneeseen virkailijaa vastapäätä. Meidän piti vastailla kysymyksiin ja todistaa henkilöllisyytemme ja antaa osoitteemme: Pitäväthän kaikki tiedot vielä paikkansa, mitä sukunimien kanssa tehdään, ketäs meillä on todistajina. Virkailija kompuroi jo morsiamen sukunimen kanssa, joten minun nimeäni hän ei edes yrittänyt lausua. Sitten paperit pakattiin kansioon ja meille annettiin lupa lähteä seremoniatilaan.

Itse tilaisuus pidettiin todella tunnelmallisessa juhlatilassa kellarissa. Sulhanen ja morsian istuivat suoraselkäisinä keskellä, kaaso ja bestman heidän molemmilla puolillaan. Olen jo aikaisemmin kuullut, että saksalaiset maistraattihäät ovat tunnelmalliset ja nyt uskon sen. Toki aluksi piti taas tarkistaa virallisia kuvioita ja nimiä, mutta sitten sydämellisen oloinen vihkijä piti kauniin puheen, jonka aikana yritin keskittyä tuijottamaan lamppua, jotta en olisi ollut aivan suihkulähde. Sitten kysyttiin, että jaa vai nein, ja morsian vastasi jopa kahteen otteeseen, että jaa. Selväksi tuli. Lopuksi virkailija luki vielä tilaisuuden pöytäkirjan läpi ja sitten allekirjoitettiin todistajalausunto. Ja niin maailmaan syntyi aviopari Jung.


Kuvat @Alena Jung
Onnitteluhalailujen jälkeen palasimme yläkerran aulaan. Hetken päästä bestmanit vinkkasivat vieraat  ulos ja sitten otimme hääparin vastaan saippuakuplin, karnevaalilauluin ja tähtisädetikuin. Saksassa on tapana, että heti vihkimisen jälkeen juodaan skumpat joko maistraatin luona tai kirkon pihassa. Niinpä mahtavat ystävät olivat virittäneet pöytiä ja kiikuttaneet paikalle kolmekerroksisen kakun. Toinen tärkeä perinne vihkimisen jälkeen on lakanan leikkaus. Hääpari leikkaa tai nyrhii, riippuen saksista, lakanaan sydämen muotoisen aukon, josta sulhanen kantaa morsmaikun läpi uuteen avioelämään. Ilmeisesti se, jonka sakset toimivat paremmin, on sitten suhteessa vahvemmilla.


Siinä kakkua syödessä ehti seurata muita hääseurueita, sillä pareja tuli ulos lähes tulkoon liukuhihnalta. Eräs pari kuului karnevaaliseuraan, sillä piha oli jossain vaiheessa täynnä karnevaalipukuja ja tanssityttöjä. Toinen pari vastaanotettiin sellaisella terälehtisateella, että jäin miettimään, miltä tila näyttää, illalla kun jo aamun ensimmäiset parit jättävät sinne jälkensä. Juomisten ja syömisten jälkeen jatkoimme juhlintaa brunssin parissa eräässä mukavassa luomukahvilassa. Iltapäiväksi jokainen lähti tekemään omiaa, kuten esimerkiksi nukkumaan päiväunet, ja illalla kokoonnuimme isommalla porukalla kohottelemaan maljoja pariskunnan vuokraamaan kahvilaan. Osa yksi on nyt takana, osa kaksi juhlitaan tasan neljän viikon päästä Buenos Airesissa. Onnea ja rakkautta mussukat!
Friday, 12 June 2015

Sisusta uusi koti

Oho, eipä ole ollut mitenkään suunnitelmallista, mutta näköjään on käynyt niin, että blogi on ollut kaksi kuukautta tauolla. Ehkä vielä kauemmin tauolla on ollut säännöllinen liikunnan harrastaminen, mutta se nyt ei varsinaisesti kuulu tähän. Sitten edellisen postauksen olen muuttanut ja astunut uuteen elämäntilanteeseen eli avovaimoksi. Avovaimoksi! Ei minusta sitten tainnutkaan tulla vanhaa piikaa, vaikka vanhojen säädösten mukaan olisin jo vuosia ollut velvollinen maksamaan vanhanpiian veroa.

Avovaimous on uutta, kuten on sekin, että vihdoin saa alkaa sisustaa unelmakotia!

Muutto on vissiin kuoleman jälkeen ihmiselämän suurin ja raskain koettelemus. Kukaan ei ole palannut kuolemasta kertomaan, mutta muutosta voin sanoa, että itse muuttopäivä meni hyvin eikä asunnossa näin kuuden viikon jälkeen ole enää yhtään pahvilaatikkoa. Mutta onhan tämä oma prosessinsa ollut. Entinen kämppä ja erityisesti entinen home-vuokraemäntä aiheuttivat psykoterroria ihan viimeiseen asti. Takuuvuokra ei ole vielä kilahtanut tilille, mutta ilmeisesti kaikki on ok. Toivottavasti.

Kuulun ihmisiin, jotka haluavat saada nopeasti asiat järjestykseen enkä kestä keskeneräisyyttä. Uuden asunnon kanssa olen yrittänyt toppuutella ja sanoa, että seinät pitää ensin elää omiksi, ennen kuin tavarat asettuvat paikoilleen. Olemme molemmat olleet aika kiireisiä, eli sisustaminen ja muu järjesteleminen on jäänyt viikonloppuhommiksi. Lähinnä se menee niin, että minulla on suunnitelma, ja mies sitten kulkee poran ja telineen kanssa perässä toteuttaen niitä. Kaikki sujuu, kunhan tehdään niin kuin minä haluan. No ei kai, mutta toiselle on tähän asti aika hyvin käynyt kaikki, mitä olen ehdottanut. Arkena on sitten stressissä kiukuteltu siitä, kuka käy kaupassa tai tekee ruuat. Sellainen vaatii hieman enemmän neuvottelua kuin taulujen paikat.
Tästä blogista ei ole vielä tulossa sisustuspalstaa, mutta muutama uuteen kotiin liittyvä sisustusjuttu pitää esitellä. Kolmen Ikea käynnin jälkeen alkaa riittää ruotsalaisuus, ja yritän kovasti panostaa vanhojen huonekalujen tuunaamiseen ja uusien vanhojen löytämiseen. Viimeiset pari iltaa olen lakannut tuoleja ja tutkinut Ebayta eli paikallista Huutonettiä vanhojen huonekalujen toivossa. Perheemme onkin viime aikoina kasvanut muutamalla erittäin mieluisalla jäsenellä. Tässä he ovat:


Uusi keittionpöytä löytyi netistä ja haimme sen saman tien pois kuleksimasta. Meillä ei ole autoa, joten pöytä kuljetettiin kaupungin läpi U-bahnalla. Jos haluaa kontakteja ihmisten kanssa ja positiivista huomiota, kannattaa kuljeskella yleisillä paikoilla huonekalujen kanssa. Pöytä mahtui junaan yllättävän hyviin ja on juuri sellainen kuin halusinkin.

Läheisellä parkkipaikalla järjestetään kerran kuussa kirppari, joka on yksi kaupungin parhaista. Tällä kertaa ensimmäinen ostos löytyi järjestyksessään kolmannesta kojusta. Muita ostoksia ei sitten voinutkaan tehdä, kun kaikki rahat menivät siihen. Löysin nimittäin pienen Mad men-henkisen eli 50-lukulaisen tv-tason tai lipaston. Mies oli hetken skeptinen, mutta kyllä hän nyt meille jää. Siis kaappi, mutta kyllä mieskin.

Meille kävi niin hyvä tuuri, että löysimme unelmakotimme juuri siltä alueelta, jolta sen halusimmekin, ja vielä varsin nopeasti. Muuton jälkeen selvisi, että tässä on todella mukava pikkupuisto tuossa aivan kulman takana. Kaupunkien puistoissa on yleensä viikonloppuisin festarimeininki, sillä ne ovat niin täynnä vieri vieressä grillaavia seurueita. Suomalainen puistelee päätään ja lähtee ihmispaljoudesta äkkiä pakoon. Ehkä meidän puistomme on julkinen salaisuus tai sitten se ei ole ´place to be´ mutta siellä on yllättävän rauhallista ja tilavaa. Viime perjantaina perheeseemme liittyi uusi kaveri, nimittäin grilli, joka sai nimekseen Matilda. On muuten elämäni eka oma grilli! Viime viikonloppuna pidettiin jo neitsytkäristykset ja hyvin toimi. Toivon, että suhteestamme tulee pitkäikäinen ja että Kölnin kesä tarjoaa meille monia yhteisiä hetkiä.

Uusi koti tarkoittaa stressiä, työtä ja järjestämistä, mutta myös uutta alkua ja uuden löytämistä. Niin itsestään kuin ympäristöstään. Tämä oli viides muuttoni sitten lokakuun 2010 ja toivon, että seuraavaa menee pitkä aika. Nyt olen tässä, kotona. On aika alkaa sisustaa.