Friday 30 December 2016

Sinihome-viikunatortut


Kaipaatko vielä pikkusuolaista purtavaa uuden vuoden iltaan?

Tänä jouluna lähes ylitin itseni. En ainoastaan leiponut elämäni ensimmäisiä pipareita vaan innostuin leipomaan myös joulupäivänä appiukon luona. Rouvapisteitä satelee.

Olen yksinkertaisten, nopeiden ja helppojen reseptien ystävä. Nämä sinihome-viikunakolmiot on helppo pyöräyttää kuin ohimennen kahville tai sormiruuaksi illanistujaisiin. Tai miksei muulloinkin: säilyvät aineet voi varata kaappiin odottamaan sopivaa leivontahetkeä.

Sinihome-viikunatortut
(alkuperäinen resepti Jannan Ruokahommia-blogista)

1 paketti voitaikinaa
purkki hyvää viikunahilloa
voimakasta sinihomejuustoa, esim. gorgonzolaa
saksanpähkinöitä


Anna voitaikinan sulaa hetki ja leikkaa se sitten pienehköiksi kolmioiksi. Sivele pintaan noin lusikallinen viikunahilloa. Leikkaa päälle siivu sinihomejuustoa. Murenna oheen vielä pari saksanpähkinää. Paista 225-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Tarjoile lämpiminä tai jäähtyneinä.

Ostin Saksassa lehtitaikinaa, joka myydään suorakaiteen muotoisina ohuina levyinä. Riitti kun leikkasi levyn puoliksi ja sitten neliön keskeltä kahdeksi kolmioksi. Helppoa kuin mikä. Käytin myös aika mietoa homejuustoa, mutta Suomessa kokeilisin näihin Aura-juustoa. 

Lopputulos maistuu erinomaiselta vaikka ei näytäkään kovin elegantilta. Sinihomejuusto sulaa tortun päälle ja leviää helposti, joten liian isoa palaa ei kannata laittaa.

Kolmiot maistuvat hyviltä myös kylminä. Viimeinen vadillinen kelpasi pieneksi nälänsiirtäjäksi joulupäivänä saapuneille jouluvieraille. Skumpan kanssa tietysti.
Wednesday 28 December 2016

Joulu Pohjois-Frieslandissa

Kuten miehen mummo tapani-iltana totesi: Das war Weihnachten. Siinä se joulu ny oli.

Pelkäsin ennen joulupäiviä, että niistä tulee kiireistä sukuloimista, paikasta toiseen ajelua ja kaikkea muuta kuin levollisia. Onneksi olin väärässä.
Tämän vuoden joulusta mieleen jää erityisesti sää. Myrskytuuli vinkui nurkissa lähes koko ajan, mikä on aika tavallista Pohjois-Frieslandissa. Siellä puutkin kasvavat tuulen suuntaan eli vinoon. Mikä ei ollut tavallista, oli ukkoskuuro niin jouluaattoiltana kuin tapaninakin. Aattona avasimme lahjoja salamoiden lyödessä aivan talon lähelle. Jouluaamuna heräsimme kipakkaan raekuuroon, joita tuli päivän aikana muutama lisää. Mummokin tuumasi, että ei tällaista joulusäätä ole kyllä ennen nähty.

Säästä huolimatta pääsin joka päivä kävelylle. Oikeastaan se on Nord-Frieslandissa aika tylsää. Tiet halkovat laakeita peltoja ja alavia maita, siellä täällä töröttää tuulimylly ja rannan läheisyydessä on kilometrikaupalla kosteikkoa ja rantavallia. Maisema on eksoottinen, erilainen. Päivän rytmi määräytyy rannalla nousu- ja laskuvesien mukaan eikä kosteilla suoja-alueilla kasva puun puuta. Mutta ilma on raikas, taivasta riittää ja alueella majailee enemmän lampaita kuin ihmisiä.
Miehen pikkuveli tuli taloon vasta joulupäivänä, mikä aiheutti ensinnäkin sen, että sain koristella kuusen. Rikoin pari vuotta sitten muutaman joulupallon enkä sen jälkeen ole saanut koskea koristeisiin. Tänä vuonna olin ainoa, jota homma huvitti. Enkä rikkonut kuin yhden pallon, mutta sitä hän ei ole vielä huomannut.

Toisekseen veljen poissaolo aiheutti sen, että minun piti auttaa keittiössä.  Tai sanotaanko näin, että siellä oli kerrankin tilaa. Yleensä saan keskittyä kirjaan ja viiniin, kun miesväki hoitaa ruuat ja mummo tiskit. Mutta tänä vuonna olin mukana enkä ehtinyt edes avata kirjaa ennen tapaninpäivää. Mikä oli sinänsä rentouttavaa. Yhdessä kokkaaminen, syöminen ja viinilasien ääressä hengailu erotti joulun arjesta. Oli mukavaa tuntea itsensä hyödylliseksi ja häätää mummo tiskien äärestä. Se onnistui tänä vuonna siksi, että sohvalla odotti kiireinen kutomishomma.

Perheen perinteisiin kuuluu, että joulun alkuruokana on kastanjakeittoa ja jälkiruokana creme bruleeta. Sitä varten on olemassa kaasukäyttöinen pikkupoltinkin. Jouluaattona syödään hanhea ja joulupäivänä Galloway-nautaa, lisukkeinaan perunaa, kaaleja ja meille kasvissyöjille pähkinämureketta. Mies oli tänä vuonna lihamestari ja huolehti paistamisen ja paahtamisen. Menu kuulostaa erinomaiselta verrattuna moniin saksalaiskoteihin, joissa jouluaattona syödään makkaraa ja perunasalaattia ja joulupäivänä fondueta. 

Tietysti joulu oli myös sosiaalinen. Paritalon puolikkaassa yöpyi parhaimmillaan kahdeksan henkeä.  Aamupalavieraita tai iltapäiväkahvikyläilyjä mahtui päiviin myös. Mutta jos porukka on miellyttävää ja hauskaa seuraa, ei lukutoukkakaan piiloudu kirjan taakse.

Näin tapahtui vasta tapanina, kun saksalaiset alkoivat katsoa saksalaisia huumoriklippejä Youtubesta. Yksi video oli kuulemma erityistä pohjoissaksalaista huumoria, joka on vielä kuivempaa (ja olemattomampaa) kuin muilla Saksan alueilla. Siinä vaiheessa muistin lomalle mukaan otetut kirjat ja siirryin sohvalle. Tuskinpa miehenkään perhe olisi innostunut, jos olisin ehdottanut iltaa Kummelin tai Vintiöiden seurassa.
Eilinen kotimatka Saksan halki sujui yllättävän kivuttomasti ja ilman myöhästelyä. Mitä nyt mies meinasi jäädä toisesta junasta. Ehdotin ensimmäisessä junassa, että Hampurin asemalta voisi hakea vielä joulunpäätösoluet. Mutta ihan vain siinä tapauksessa, että meillä on aikaa ja kioski sattuu kohdalle. Mies innostui ideasta ja totesi, että kyllä tässä ehtii pikamarketissa piipahtaa.

Siinä vaiheessa tajusin, että seuraavan junan lähtöön on tasan viisi minuuttia. Kipaisin raiteelle ja soitin miehelle, että antaa olla niiden juomien kanssa, nyt tänne ja heti. Hän sanoi jo saaneensa ne ja tulevansa. Seisoin toinen jalka junassa ja toinen raiteella ja tuijotin kelloa. Lopulta mies juoksi junaan pullot kilisten. Ovi sulkeutui saman tien ja juna lähti, ehkäpä jopa puoli minuuttia etuajassa. Sanoin, ettei ikinä enää tällaista ideaa, vaikka miehen tuoma olut oli kyllä oikein hyvää ja kotimatkakin sujui leppoisammin.
Thursday 22 December 2016

Joulupiparit

Moi, mä olen Heidi 34 vee ja mä tein just mun elämäni ensimmäiset omat joulupiparit.

Jo monena vuonna olen ajatellut, että pitäisi leipoa pipareita, sillä ei se niin vaikeaa voi olla. Mutta tähänastiset joululeivonnaiset ovat rajoittuneet joulutorttuihin, koska valmistaikina, ja miehen tekemiin korvapuusteihin. Viime vuonna sain jonkin naistenlehden välissä vihkollisen saksalaisia joulukeksiohjeita. Sekään ei riittänyt inspiraatioksi. 

Ongelmahan on siinä, että saksalaiset ja suomalaiset leivontaohjeet ovat hieman erilaisia. Siinä, missä suomalainen kaivaa purkit ja desimitan esiin, saksalainen käyttää pusseja ja keittiövaakaa. Jauhot ja sokerit ilmoitetaan grammoissa ja leivinjauhe ja vanilliinisokeri ostetaan pikkupusseissa. Mies ihmettelee minun desimittaani, minä hänen vaakaansa.

Tänä vuonna päätin, että tuoreen rouvan täytyy saada aikaiseksi yhdet piparit tai joulukeksit. Kun Puolivälissä-blogin Päivi esitteli selkeää pipariohjetta, päätin tarttua toimeen.

Taikinan kanssa tuli pari pientä ongelmaa. En ollut kaukaa viisas enkä hankkinut suomalaisen seurakunnan joulumyyjäisistä jauhettua kardemummaa tai suomalaista siirappia. Olisi kannattanut. En ole löytänyt paikallisista marketeista kardemummaa siinä tutussa muodossa eikä lähikaupassa ollut kuin vaahterasiirappia. Ainiin ja meillä ei ollut ruokasoodaa vaan leivinjauhetta. Mutta tämä ei kuitenkaan saanut muodostua esteeksi.

Mies osti hiljattain keittiöömme morttelin, koska tykkäämme tehdä curryja eikä kaikkea saa kaupasta kätevästi jauhettuna. Aloitin piparitaikinan survomalla neilikat ja karnemummansiemenet jauheeksi.

Siirappi oli aika vaaleaa, joten taikina jäi myös vaaleaksi, mutta tuoksu oli oikea. 

Seuraavana päivänä totesin, että taikina tuoksuu edelleen oikealta mutta siitä on tullut aika kovaa. Jouluradio soimaan ja piparien paistoon. Taikinan kauliminen oli mukavaa ja piparimuottejakin löytyi neljä kappaletta. Kyllä tämä tästä, tuumin, ehkä liian aikaisin.

Alkoi kamppailu uunia vastaan. Tänne muuttaessamme ostimme edellisten asukkaiden keittiön. Uuni näyttää ihan hyvältä mutta olemme huomanneet, että sillä on oma tahto. Paistojälki ei ole tasainen, pinta palaa vaikka sisus on raaka eikä ohjeeseen merkitty paistoaika ikinä toimi.  En siis syytä piparioperaation lopputuloksesta itseäni vaan uunia.
Ensimmäinen pellillinen tietysti paloi mutta seuraavat onnistuivat vähän paremmin, kun muutin uunin säätöjä. Silti tuntui, että uunin lämpö oli hyvin epätasainen ja siten myös paistojälki. Piparien paistaminen sujui sutjakkaasti mutta ehdin siinä sivussa paketoida muutamia joululahjoja.

No millainen lopputuloksesta tuli? Valitettavasti täytyy todeta, että ei aivan tyydyttävä. Pehmeiden piparien tilalle tuli rapeita vaaleita keksejä, joita ei voi esitellä suomalaisina perinnepipareina. Ihan hyviä kuitenkin, jos ei tiedä, mihin verrata. Sisko kehotti pakkaamaan paljon koristeita päälle, niin kukaan ei huomaa epätasaista paistojälkeä.

Olen kuitenkin ihan vähän ylpeä siitä, että sain ylitettyä piparikynnyksen. Miehelle keksit kelpasivat, mutta sekin on varmaan jo tullut selväksi, ettei mies avioitunut kanssani keittiötaitojeni takia. Illalla sovimme, että ostamme alkuvuodesta uuden uunin. Ensi vuonna uusi yritys ja uudet piparit - paremman uunin ja oikeiden ainesosien kanssa.

Onneksi pipareita tuli kuitenkin sen verran paljon, että joukosta sai poimittua parhaat lahjapussiin. Jos ystäville ei kerro, millaisia pipareiden olisi pitänyt olla, he eivät varmasti osaa muuta odottaa. Sitä paitsi tuoksu on edelleen ihan oikea.  Kuusenoksa koristeeksi ja paketillinen jouluiloa on valmis.
Hyvää ja piparintuoksuista joulua just sulle, lukija! <3
Sunday 18 December 2016

Joulumatka Münsteriin

Mainz, Essen, Düsseldorf ja nyt Münster. Kuin vahingossa ovat viime viikonloput täyttyneet retkistä Kölnin lähimaastoon. Joulutoriaikaan jos milloin on hyvä harrastaa kotiseutumatkailua. Mutta yksi on ylitse muiden: kyllä Münster on minun joulukaupunkini.

Teimme viikonloppuna perinteisen joulumatkan ystävien luo Münsteriin. Deutsche Bahnissa on se hyvä puoli, että viime hetken lippuja voi saada erittäin edullisesti. Löysimme perjantaina Sparpreis-liput ja huristimme pohjoiseen halvemmalla ja nopeammin kuin mitä paikallisjunalla olisimme päässeet. Paikallisjuna olisi kestänyt kaksi tuntia, nyt aikaa meni vain tunti 45 minuuttia. IC-juna puksutti Ruhrin alueen läpi ja pysähtyi sellaisilla asemilla kuin Duisburg, Oberhausen, Recklinghausen.. On siellä taloa talon perään, tuumaa suomalainen.

Kavereilla oli iltapäivällä menoja, joten sukelsimme miehen kanssa kahdestaan joulutorien maailmaa. Viime aikoina ei olla jaksettu tehdä yhdessä muuta kuin kinastella siitä, kuka kokkaa, ja katsoa leffoja sohvalla, joten jouluiset treffit Münsterissä olivat ihan parasta. 

Aloitimme kierroksen sinivalkoiselta torilta St. Lamberti -kirkon vierestä. Siellä on perinteisten makujen lisäksi tarjolla mustikkaglögiä sekä luomu-glühweinia, jotka olemme menneinä vuosina todenneet erittäin maistuviksi.
Juomisen lisäksi joulutorilla kuuluu tietysti myös syödä. Kasvissyöjälle torit ovat haasteellisia mutta lihansyöjälle taivaita. Tarjolla oli bratwursti jos toinenkin sekä tietysti ranskanperunoita ja kaalipatoja. Päädyimme makeaan herkkuun. Ensin ostimme Schmalzkucheneita, joita myyjä kehui Pohjois-Saksan erikoisuuksiksi, laktoosittomiksi ja vegaanisiksi. Kyseessä oli munkkitaikinasta pyöritetyt ja rasvassa paistetut pallerot, joiden kanssa sai valita tomusokeria, suklaakastiketta, omenamuusia tai mansikkahilloa. Pussillinen rasvaa ja sokeria - mutta hei vegaanista!
Jälkiruuaksi ostimme joulutoriklassikon eli paahdettuja manteleita.

Palloilimme keskustan toreilla mutta emme ostaneet ruuan ja juoman lisäksi mitään.  Usein tuntuu, että kaikilla toreilla on samaa tavaraa, mutta Münsteristä jäivät erityisesti mieleen suomalaista hunajaa myynyt koju sekä muutama joulukoristekauppa. Ja valotaulu, jossa luki "Anteeksi, että olin kiukkuinen. Oli nälkä." Mies melkein osti sen minulle mottotauluksi.

Koska aikaa oli, saimme viimein hoidettua viimeiset joululahjaostokset. Münsterin keskusta on pieni ja idyllinen. Suurin osa ydinkeskustasta on autotonta aluetta ja jalankulkijoiden kansoittamaa. Fasadit ovat hyvin hoidettuja ja samantyylisiä. Joko ne ovat alkuperäisiä ja vanhoja tai sitten yhtenäisiksi remontoituja. Se ja sama, mutta kaunista siellä on. Varsinkin illalla, kun alkaa hämärtää ja kadun varsien ikkunalaudoille syttyy kynttilät; nekin samalla kadulla saman tyyliset. Olkoon äärikatolinen ja vanhanaikainen kaupunki mutta ainakin joulukaudella se on erittäin kaunis.



Illansuussa kaveritkin liittyivät seuraan. Koska ilma muuttui kalseaksi ja kosteaksi ja olimme olleet koko iltapäivän ulkosalla, vietimme loppuillan lämpimässä olohuoneessa. Illallinen tehtiin tiimeissä: puolet porukasta laittoi ruokaa, toinen puoli toimi kannustusjoukkona ja keskittyi juomatarjoiluun. Lienee selvää, kummassa ryhmässä minä olin.

Ilta jatkui niin pitkään kuin viiniä riitti. Viimeinen pullo osoittautui anti-kliimaksiksi. Emäntä etsiskeli kaapeista vielä yhtä pulloa illan ratoksi ja löysi Espanjasta kymmenen vuotta sitten tuodun pullon. Korkkaaminen paljasti sen, minkä säilötyistä viineistä voi arvata: oli syntynyt etikkaa. Pullolla oli tunnearvoa mutta muuta iloa siitä ei enää ollut.

Aamulla söimme vielä makoisan brunssin, jonka aikana kirosin sitä, ettei maha vedä määräänsä enempää. Samalla olisi voinut syödä huomisenkin edestä. Kotimatka sujui nopeasti - taisimme kumpikin torkkua Ruhrin kaupunkien läpi.

Niin kivaa oli, että vierailu otetaan taas ensi vuonna uudestaan. 
Friday 16 December 2016

Jouluinen koti

Vaikka aina motkotankin siitä, miten köyhä kieli saksa on ja miten paljon kätevämpiä verbejä meiltä suomen kielestä löytyy, on minulla myös lempi-ilmaisuja saksaksi. Yksi niistä liittyy jouluun. Mitä sanotte tästä ja miten se kääntyisi suomen kieleen: Es weihnachtet! Joulustaa? Joulu saa? On jouluisaa?

Joka vuosi innostun laittamaan joulua hieman enemmän. Nyt kun meillä on tämä ihana kotikin, tekee mieli ripotella sinne joulutunnelmaa. Kuusta ei edelleenkään ole hankittu, mutta havuja saa halvalla  kukkakaupasta ja niistä riittää iloa pitkään. Tässä meidän joulumielen synnyttäjät ja joulustajat eli jouluinen koti.

Joulukalenteri

Ehdotin miehelle ensimmäisenä yhdessä asumisen vuonna, että tehdään yhdessä joulukalenteri. Toisin sanoen, minä askartelen ja väkerrän ja sitten hän täyttää puolet pusseista ja minä puolet. Tämä on samalla joululahja eli aatoksi ei ole odotettavissa enää suuria yllätyksiä. Kalenteri toimi viime vuonna niin hyvin, että teimme saman tänä vuonna uudestaan. Saksalaiset panostavat kalentereihin: sain parina vuonna entiseltä kämppikseltä pussukkakalenterin ja tein jonain vuonna sellaisen myös hänelle.

Miehen kalenteriin sujahti huulirasvaa (aina hukassa), suihkusaippuaa, cowboy-pelikortit, lahjakortteja, muistikirja ja suklaata. Minä olen saanut tähän mennessä kynsilakkaa, teetä, kylpyvaahtoa ja ohjelman, josta tulen hyötymään täällä blogissa ensi vuoden aikana. Mukana tuli lupaus asentamisesta, opastamisesta ja teknisestä tuesta. Olen aina sanonut, että nörtit ovat parhaita - ja bloggaavalle tietokonetumpelolle elintärkeitä.

Joulukoristeet

En löytänyt laatikoista kuin kolme joulukuusenkoristetta. Olen muuttanut viime vuosina niin paljon, ettei ole ehtinyt alkaa kerätä joulutavaraa. Mutta nyt ollaan hyvällä tiellä. Tänä vuonna hankin muutamia ledivalosarjoja ja kuusenhavuja, joista riittää iloa moneen huoneeseen. 

Rakastan tätä yöpöydän valoa! Se ei ole mikään kirkasvalolamppu vaan nimenomaan rauhallinen herätys joulukuisiin aamuihin.

Olen rakentanut havuista myös "joulukuusen" olohuoneeseen. Siellä se nyt töröttää sohvan pielessä, yllään ne kolme joulukoristetta, jotka satun omistamaan. Eikä muuten varise! Tai jos, neulaset pysyvät lasimaljakon sisällä. Jätin laittamatta valot, sillä valosarja oli liian pitkä kuusen mittaan nähden.



Adventtikynttelikkö

Näin viime vuonna eräällä hyvällä ystävällä hauskan adventtikynttelikön. Hän oli kasannut tarjottimelle erilaisia kynttilöitä ja koristeita ja rakentanut niistä kynttelikön. Poimin tai oikeammin varastin idean talteen. Tänä vuonna meilläkin on itse koottu kynttelikkö. Sitä voisi kutsua myös köyhän miehen adventtikranssiksi, sillä ripottelin loput havut kynttilöiden alle.


Adventtikynttelikössä on kaksi korkeaa kynttilänjalkaa ja kaksi Iittalan Kivi-lyhtyä, joista punaisen tilasin syksylläScandinavian Design Centeristä. Ympärillä on joulutorilta ostettuja lasipalloja ja havuja. Pinkki kynttilä on yhtä kuin neljäs adventti. 

Joulutähti

Vanhempani tekivät vuosi sitten joulutorimatkan Kölniin. Reippaita kun ovat, he onnistuivat kiertämään seitsemän toria kahdessa päivässä ja sattuivat Tuomiokirkkoonkin juuri kun siellä alkoi joululaulutilaisuus. Saimme muistoksi ja kiitokseksi viikonlopun isännöimisestä paperisen joulutähden keittiön ikkunaan. Asumme vanhassa talossa, jossa on korkeat huoneet ja olin jo jonkin aikaa ehtinyt miettiä, että tuohon ikkunaan saisi hyvin ripustettua tähden. 

Nyt tähti on jouluperinne, joka aloittaa joulukauden. Mies ripusti sen ikkunaan ensimmäisenä adventtina ja siellä se nyt vilkkuu, joulun paras tunnelmavalo ja symboli, joka erottaa joulukauden muusta talvesta.

Äitini joulumielen synnyttää tonttukoriste, jonka isosiskoni askarteli lapsena. Kun yli 30-vuotias tonttu ripustetaan jääkaapin oveen, joulukausi voi alkaa. Siskoni joulutunnelmaan kuuluu waarini vuonna 1949 maalaama joulutaulu, jossa tonttu liukastuu. Se roikkuu koko joulukuun seinällä.

Mikä tuo sinulle joulumielen? Mikä esine tai kuva kuuluu nostaa esille joulukauden alussa?

Wednesday 14 December 2016

Lasten- ja nuortenkirjasuosikit 2016

Vuoden lopussa kuuluu tehdä erilaisia listoja ja top-juttuja. Tässä vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjasuosikit. Mielipide on aina subjektiivinen enkä ole lukenut kaikkia 150 tänä vuonna julkaistua uutuuskirjaa, mutta suosituksiahan saa silti antaa. Listan lopussa muutama lisävinkki eli apua lasten lukemis- ja kirjoittamiskasvatukseen.


LASTENKIRJAT 2016

Suomalainen kuvakirja voi hyvin, mutta kirjasuosikkien valinta ei silti ollut vaikeaa. On mielenkiintoista huomata, miten samanlaisia teemojen saman vuoden kirjoissa käsitellään. Näissä kirjoissa saavat vallan mielikuvitus ja leikin riemu. Ikäsuosituksena sanoisin 4-ikävuodesta eteenpäin eli listallani ei ole kaikkein pienimpien kuvakirjoja.

Pipsa Pentti: Lyyli ja hurja Paperi-hukka (Otava)
Lyyli on aika arka eikä lähde mielellään pois kotoa. Hän piirtelee paperinukkeja, jotka pitävät teekutsuja ja kertovat Lyylille juttuja seikkailuistaan. Eräänä aamuna paperinuket ovat hävinneet, sillä hurja Paperi-Hukka on käynyt ryöstöretkellä. Koska Lyyli on lastenhuoneen ainoa paperiton hahmo, hänen täytyy lähteä pelastusretkelle. Kirjassa parasta on kaikki. Kollaasimainen kuvitus on persoonallinen, teksti on sujuvaa ja kirjailijan kekseliäisyys ihailtavaa. Tarinan aikana selvitetään, mitä kaikkea paperista voi tehdä, mikä on sille vaarallista ja miten Lyyli taltuttaa Paperi-Hukan. Kuvakirja on myös upouuden Runeberg Junior - palkinnon ehdokkaana.

"Jos ei uskaltaudu seikkailuun,
ei voi koskaan tietää, kuinka rohkea onkaan."

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti)
Ulkona sataa vettä eikä isä anna lasten mennä lätsyttelemään vaan käskee leikkiä olohuoneessa. Onneksi lapsilla on mielikuvitusta, ja tulvan saa pystyyn olohuoneessakin. Sinne voi myös rakentaa Kyöpelivuoren, jonne Rambo-possukin pelastetaan. Ruuanhakumatka muuttuu vaaralliseksi, kun merihirviö hyökkää, mutta onneksi leikissä on mukana kuolaava Mokorolli... Siri ja vedenpaisumus on ylistyslaulu lasten leikille ja mielikuvitukselle. Sen kelta-sinisävyinen kuvitus piilottaa sisäänsä tämän hetken suosikkikuoseja ja näyttää, miten leikki unohduttaa olohuoneen arjen ja seinät. 

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkuriikki (Otava)
Myös Prinsessa Pikkuriikin voima on mielikuvituksessa. Prinsessa Pikkuriikkiä ei ulkonäön perusteella arvaisi prinsessaksi, mutta sellainen hän kuitenkin on. Prinsessa on pieni tuittuilija, joka onnistuu koiransa Makkaran avulla taikomaan vanhemmat Himpskattiin ja takaisin ja rakentamaan täydellisen leikkitalon. Pikkuriikille sattuu ja tapahtuu ja sitten vasta tapahtuukin, kun seuraan liittyy prinsessa Pöjöläinen ja joku muuttaa äidin sisukaluihin asumaan. Ninka Reitun ilmeikäs kuvitus istuu lastenkirjaan ja lisää siihen huumoria. Hauska kuvitettu lastenromaani nimitettiin eilen Arvid Lydecken -ehdokkaaksi.

Kaikki ei kuitenkaan aina ole vain leikkiä. Seuraavien kuvakirjojen teemoina ovat isovanhempien kuolema ja kiusaaminen.

Sanna Karlström: Siilin laulu (S&S)
Arvin takapihalla asustelee siili, jonka Arvi on kesyttänyt. Arvi ja äiti lähtevät käymään isoäidin luona. Isoäiti ei ole kotona, mutta kaikki näyttää siltä, kuin hän olisi juuri lähtenyt ja palaisi pian. Arvi ei tiedä, missä isoäiti on mutta äiti on surullinen ja puhuu hautajaisista. Takapihan siili sairastuu ja Arvi päättää hoitaa sitä ja piristää sitä hauskoilla jutulla isoäidistä. Tarina on haikea mutta lopussa Arvi huomaa, että iloiset muistot voi säilöä kuin kivet kivikokoelmaan. Hienovireinen tarina täydentyy Marika Maijalan kuvituksella. Menon ja meiningin rinnalle tarvitaan tällaisia rauhallisia kuvakirjoja, ja teos onkin Runerberg Junior - ehdokkaana.

Isovanhemman kuolemaa käsitteli tänä vuonna myös  Anna Härmälän Suruposki (S&S)

Katri Kirkkopelto: Piki (Lasten keskus)
Kirkkopellon edellinen kuvakirja, Molli, oli visuaalisesti hieno ja sisällöltään puhutteleva teos äksystä oliosta, joka löysi tarinan aikana ystävän. Myös Pikissä on kyse ystävyydestä. Pikistä on parasta pukeutua Salamasankarin asuun ja huudella "Tussh" -äänteitä. Tänään hän menee ensimmäistä kertaa leikkimään metsän muiden lasten kanssa. Innokas odotus päättyy surkeasti, sillä metsämajan joukkoa komentaa pisin olento eikä Pikiä päästetä mukaan leikkiin. Päivä muuttuu tylsäksi ja ikäväksi, mutta onneksi on iso, joka kuuntelee ja lohduttaa. Ja onneksi aina voi yrittää uudelleen tai leikkiä vaikka yksin, jos muut eivät halua. Lopussa Piki saa seuraa omalle majalleen ja tunnerikas päivä päättyy hyvin. Kiusaamista ja ystävyyden alkua käsittelevä kuvakirja oli tänä vuonna Finlandia Junior - ehdokkaana.

Mari Kujanpää: Emman salainen toive (Otava)
Erityismaininnan lastenkirjasarjassa ansaitsee vielä tämä. Emman äiti on nisti, joka ei voi huolehtia tyttärestään. Siksi 11-vuotias Emma asuu nyt isovanhempiensa luona. Itsestään huolehtinut tyttö ei ole tottunut huolenpitoon ja luottamuksen syntyminen kestää. Onneksi naapuriin muuttaa ihana Harmasten perhe ja koulussa kiusatusta Emmasta tuntuu, että hän on löytänyt itselleen oikean ystävän ja sisältään uuden mielikuvitusmaailman. Hankalaa aihetta käsittelevä lastenromaani on hieno ja ajatuksia herättävä. Erinomaista materiaalia esim. koululuokkiin tai lukupiireihin.


NUORTENKIRJAT 2016

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY)
Runoilijana tähän asti tunnetun Juuli Niemen esikoisromaani on hieno. Se on monen vuoden aikana kirjoitettu romaani suomalaisen Adan ja kosovolaisen Egzogin ensirakkaudesta ja 9. luokasta, jonka jälkeen tulevaisuus on edessä ja kaikki on toisin. Rakkaus on pelottava ja suuri mutta silti herkästi särkyvä. Taiteilijayksinhuoltajaäidin tyttö Ada tulee boheemista mutta kannustavasta kodista, Egzonin maahanmuuttajaperheessä on luurankoja kaapeissa. Molemmat ovat oman tiensä kulkijoita ja vastuunkantajia, mutta mitä on rakkaus, kun kukaan ei kerro mitä pitäisi tehdä ja miten edetä. Niemen kieli on kaunista ja kuulasta, tilanteet ja henkilöt tuntuvat aidoilta ja nuorten elämä ja sen kriisit muistuttavat oman elämän vastaavista ajoista. Kirja voitti Finlandia Junior -palkinnon ja sopii myös aikuiselle lukijalle.

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto)
Miia on pakotettu kesälomailemaan äitien kanssa saaressa. Edessä on piinaviikko, joka kuitenkin muuttuu jo heti toisena päivänä, kun rantaan ajautuu Pentin ja Tanelin vene. Miia ja Taneli lähetetään bensanhakureissulle mantereelle ja äidit alkavat koulia konservatiivisen isä-Pentin mielipiteitä. Mantereella tapahtuu vaiherikas seikkailu, sillä bensarahojen kanssa on ongelmia ja ilmassa on armotonta flirttiä. Kaikki päättyy lopulta hyvin, niin myös se eka kerta. Nuortenkirja on kepeä ja viihdyttävä kesäseikkailu sekä "realistinen nykytyttökirja", kuten Topelius-palkintoraati sen nimesi. Kirja siis Topelius-palkintoehdokkaana.

Ja lopuksi ne lupaamani vinkit lasten lukemiskasvatukseen ja kirjoittamisintoon.

Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena)
Päivi Heikkilä-Halttunen on suomen lasten- ja nuortekirjallisuuden tutkimuksen ykkösnimiä ja tietää, mistä puhuu. Tässä kirjassa käydään läpi kirjojen ja kirjallisuuden merkitys lapselle ja lapsen kasvulle ikäkausien mukaan. Ensimmäisissä luvuissa kerrotaan loruttelusta ja tekstittömistä kirjoista, joista taapero siirtyy ensimmäisiin kuva-sanakirjoihin ja sieltä kohti satujen maailmaa. Kirja käy läpi erilaisia kirjatyyppejä ja lukemisen hyviä puolia ja jokaisen luvun lopussa on luettelo luvun teemaan sopivista ja suositelluista kirjoista. Hyvä yleis- ja hakuteos, josta on paljon apua!

Heikkilä-Halttusen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen keskittyvä blogi löytyy osoitteesta
http://lastenkirjahylly.blogspot.de

Arja ja Emma Puikkonen: Käsikirja mielikuvituken matkaajille. Kirjoittamisen seikkailuopas (Kirjapaja)
Tämä mielikuvituksekas kirja kutsuu seikkailuun! Kynä käteen, vihko eteen ja kannet auki. Kahden kirjailijan ja luovan kirjoittamisen opettajan yhteistyönä syntynyt kirjoittamisopas on visuaalisesti innostava ja sisällöltään riemukas. Kirja toimii matkaoppaana seikkailuun. Sivuilla on ohjeita, kirjoitustehtäviä, kirjallisuuskatkelmia ja sitaatteja. Sieltä voi poimia osioita tai sen voi tehdä järjestelmällisesti alusta loppuun. Kirja tarjoaa inspiraatiota opetukseen tai sen voi hankkia lapselle omaa puuhastelua varten. Olen testannut tehtäviä Suomi-kouluryhmäni kanssa ja vastaanotto on ollut riemuisa.

Täältä löytyvät kokonaisuudessaan Topelius- ja Arvi lydecken -palkintoehdokkaat 2016
ja Runeberg Junior -ehdokkaat.

Toivottavasti näistä vinkeistä on iloa. Lukeminen kannattaa aina!
Sunday 11 December 2016

Essen - Ruhrin ytimessä

Noloa tunnustaa, mutta koko Ruhrin alue on pysynyt minulle yhtä tuntemattomana kuin Düsseldorf, vaikka molemmat sijaitsevat vain kiven heiton Kölnistä pohjoiseen. IC-junat pysähtyvät Essenissä  matkallaan Hampuriin mutta muuta kosketuspintaa minulla ei ole kaupunkiin ollut.

Ruhrin alueen ydin on niin tiiviisti asutettu, ettei sitä meinaa ymmärtää. Essenissä asuu enemmän ihmisiä kuin Helsingissä, lähialueella yhteensä 5,3 miljoonaa. Juna lähtee Düsseldorfista. 10 minuutin päässä on Duisburg, siitä 12 minuutin päässä Essen ja pian jo Dortmundkin. Ainiin, ja jossain välissä on Müllheim, itään jää Gelsenkirchen ja niinedespäin. Gelsenkirchenistä kotoisin olevalta ystävältä oli kysytty, kävivätkö hekin lapsuudessa pitämässä shoppailupäiviä kuntakeskuksessa. Joo, käytiin me. Essenissä, Dortmundissa ja joskus Düsseldorfissakin...

Ystävien muutto on hyvä syy joutua uusiin paikkoihin. Miehen bestman muutti eilen tyttöystävän kanssa tämän työn vuoksi Hampurista Esseniin, joten meidän oli syytä mennä avuksi. Mies ajoi jo perjantai-iltana Hampuriin paikkausavuksi, minä junailin itseni Esseniin lauantaina. Ostin yhdessä Kölnistä mukaan tulleen ystävän kanssa Schönen Tag -lipun, jonka kanssa saa matkustaa päivän NRW:n alueella ja ottaa miehen mukaan kotimatkalle. Yhdensuuntainen matka olisi maksanut 19 euroa - koko päivän voimassa oleva lippu maksoi 43 e.

RE-junalla suora matka Kölnistä Esseniin kestää 61 minuuttia. Mutta koska kyseessä on Saksan rautatie, ei mikään yleensä mene niin kuin ajatteli. Rautatieasemalla selvisi, että lähes kaikki paikallisjunat ovat myöhässä ja osa junista jätetään kokonaan ajamatta. Onneksi joku virkailija keksi, että nyt on hätätilanne, joten ihmisiä kannattaa päästää myös puolityhjiin IC-juniin. Niinpä taitoimme matkan pikajunalla ja pääsimme perille lähes suunniteltuna ajankohtana.

Essenissä meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Radan toisella puolella sijaitsi keskusta ostoskatuineen ja joulutoreineen, toisella puolella museoalue sekä ystäviemme tuleva koti. Valitsimme jälkimmäisen ja odottelimme muuttokuormaa museossa. Museum Folkwang on kaupunkin tunnetuimpia kohteita, ja monet olivat suositelleet sitä.

Perusnäyttelyssä on lähinnä nykytaidetta mutta vaihtuvien näyttelyiden anti oli parempi. Ensimmäinen osio esitteli tutkielmia ihmiskehoon ja identiteettiin tut, toinen osa valokuvaajaopiskelijoiden töitä 80-luvulta. Molemmat olivat antoisia kokonaisuuksia. Valokuvat olivat aikamatka ja reportaasi menneistä vuosikymmenistä. Ihmisvartalon tutkimukset ja -kuvaus sekä hauskaa että osin groteskia. Kolmas nykytaiteen museo kahdessa viikossa - olen aika ylpeä tästä saavutuksesta.

Museon jälkeen menimme syömään kreikkalaiseen ravintolaan eli tankkaamaan energiaa kantamista varten. Kun saavuimme ystävien kotikadulle, muuttoauto oli jo paikalla ja kantaminen alkoi. Rappuja oli paljon vähemmän kuin muutossa, jota olin auttamassa pari viikkoa sitten - tai meidän talossa, joten homma sujui reippaasti. Eniten kiroamista aiheutti Ikean kaappi, jossa oli ensin miljoona osaa kannettavaksi, sitten kasattavaksi. Kolme muuttajan sukulaismiestä hikoili kaapin kanssa kolmatta tuntia, enkä tiedä, tuliko se valmiiksi. Mutta jossain vaiheessa etsittiin vasaraa ja sitten teippiä. 

Kotimatka herätti minussa ihmisvihaajan. RE-juna oli täynnä jouluretkeilijöitä ja jouluostoksilta palaavia, viereisessä vaunussa juhlittiin päivän bundesliigakierroksen lopputulosta eikä vieressämme istunut vanha mies olisi ensin halunnut tehdä meille tilaa, koska repulle piti olla oma istuinpaikka. Täpötäydessä junassa. Parasta antia oli, kun yhdeltä junasta poistujalta putosivat housut keskellä käytävää. Onneksi siellä näkyi olleen pitkät kalsarit alla.

Kölnin rautatieasemalla odotti vielä hirveämpi kaaos. Junaan nousijoita tuntui olevan vielä enemmän kuin meitä poistujia. Asemalla velloi joulutoreilta palaavia pikkujouluporukoita, humalaista nuorisoa ja vaikka minkälaista kadun tallaajaa. Äkkiä pois täältä. U-bahn oli tietysti ääriään täynnä. Tunsimme itsemme vanhoiksi ja raihnaisiksi kaikkien lauantai-iltaa hulisevien keskellä. Onneksi kotona oli rauha, iltateetä, villasukat ja brittien X-factor -finaali ruudussa. Ei ole suomalaista luotu luovimaan ihmismassassa.

Ihan kivaa kuitenkin, että ystävät muuttivat sinne Ruhrin alueen ytimeen. Kotimatkasta ja ihmispaljoudesta huolimatta Esseniin tulee lähteä uudelleen. Meininki on muuttunut aika paljon kivihiilen ajoista mutta asutuskeskittymänä alue on silti Euroopan tiiviimmin asuttuja. Essenin lähellä sijaitsee Zeche Zollwerein, Unescon suojelema entinen kivihiilikaivos, sekä Ruhr museo, joissa täytyy joskus päästä käymään.  Ensi kerralla sitten.
Wednesday 7 December 2016

Blogitunnustus

Oho! Päivi Puolivälissä -blogista antoi minulle tällaisen. Suurkiitokset Päivi! Pus!
Puolivälissä sisältää loppuun ajateltuja ja kiinnostavia ajatuksia monikulttuurisen ja -kielisen perheen elämästä Hampurissa. Eräässä tekstissä mainitaan, että minulla on hersyvä nauru. Asiallinen blogi siis. Päivillä on myös toinen blogi, mikä selvisi minullekin vasta hiljattain. Viinikuplasta tulee tulevaisuuden oppaani viinien maailmaan.

Olen kirjoittanut blogia jo kuusi vuotta, joista viisi ja puoli hyvin epäsäännöllisesti ja hyvin pienelle yleisölle. En aikaisemmin jakanut tekstejäni kuin omalla facebook-sivullani enkä etsinyt kanavia tuoda blogia esille millään tavalla. Mitäs, kukas näitä nyt lukis. Viime kevään jälkeen on kuitenkin alkanut tapahtua ja on mahtavaa, että se on huomattu blogimaailmassa. Kiitos!



Tunnustuksen säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen.

3. Anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle.

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi. 


Aloitin blogin lokakuussa 2010 muuttaessani talveksi Hampuriin. Pestiä oli tiedossa viisi kuukautta, sen jälkeinen tulevaisuus avoin. Kirjoitin ensimmäisen Saksan vuoden aikana myös kolumneja ja artikkeleita suomalaisiin sanomalehtiin ja ajattelin, että blogi on hyvää sormiharjoittelua ja kirjoitustuntuman ylläpitämistä. Tietysti myös kuulumisten jakamista Suomen suvulle ja kavereille.

Blogi alkoi aika perinteiseen ulkosuomalaistyyliin: kaikki on täällä maailmalla ihmeellistä ja erilaista ja jännää. Kirjoitustahti hiljeni ensimmäisen talven jälkeen, kun alkuinnostus hiipui ja oleskelusta maassa alkoi tulla pysyvämpää. Matkaraportit, erityisesti Suomen (kesä)lomien haikeusajatukset ja maiden välisten kulttuurierojen tuumailu ovat jääneet ohjelmaan, samoin jokavuotinen joulu(tori)postaus. En koe enää kirjoittavani ulkosuomalaisblogia vaan tekstejä elämästäni ja siihen liittyvistä asioista - ne nyt vain sattuvat tapahtumaan täällä Kölnissä. Olkoon se sitten lifestyleä, kun se on vissiin niin muodikasta.

Bloggaaminen vie ja vaatii aikaa, eikä sitä ole aina ollut. Viime keväänä työtilanteeni muuttui sen verran, että päätin alkaa vihdoin panostaa ja katsoa kunnolla, mitä bloggaaminen on ja mihin se voisi minut viedä. Sillä tiellä ollaan.

Ohjeeni aloittelevalle bloggaajalle... Blogimaailma on jo aika täysi ja siitä on vaikea erottua.  Itse kiinnitän yleensä paljon huomiota kuviin ja tekstin tyyliin. On hienoa, että jotkut kirjoittavat tekstinsä puhekielellä, vaikka itse pitäydynkin perinteisessä kieliasussa. Kannattaa oikolukea tekstejä ja hioa kieltä; sujuvasti kirjoitettu on myös sujuvasti luettu. Suositeltavaa on myös lukea ja tutkia muiden blogeja, niistä voi oppia paljon.

Kuvat ovat nykyään kovassa arvossa mutta eivät välttämättömiä näkyvyyden saamiseksi. Sisältö on lopulta kaikkein tärkeintä: kirjoita sinua kiinnostavista tai sinua lähellä olevista asioista hauskasti, lämpimästi, rehellisesti, puisevasti, huvittuneesti, aggressiivisestikin jos siltä tuntuu. Lukija haluaa päästä lähelle kirjoittajaa ja häntä kiinnostavat kirjoittajan omat, aidot ajatukset.

Lisäksi kannattaa olla aktiivinen ja verkostoitua, etsiä erilaisia kanavia ja yhteisöjä, joiden kautta blogia voi tuoda esiin. Samoista asioista bloggaaville on lukuisia yhteisöjä niin facebookissa kuin nettimaailmassakin, joten kannattaa rohkeasti hypätä mukaan, lukea ja keskustella muiden samanmielisten kanssa. 

En ole ihan kartalla siitä, ketkä kaikki ovat tämän palkinnon jo saaneet, mutta tässä muutamia niistä blogeista, joita seuraan mielenkiinnolla. Luen monien suomalaiskirjailijoiden blogeja ja joitain lifestyle-juttuja, mutta tässä siis suosikkejani ulkosuomalaisblogeista.

Periaatteen nainen
Tämä joka suuntaan ehtivä ja kerkiävä maailmanparantaja ei ole vain kolmen pojan äiti ja opiskelija vaan on milloin pelastamassa löytökoiria Espanjassa, milloin korjaamassa maailmaa pääkaupunkiseudulla tai ainakin blogin sivuilla. Maailman on parempi paikka, koska siellä tallustelee yksi Periaatteen nainen. 

Olen kateellinen Ajatuksia Saksasta -blogin Oilille, koska hän on visualisti, jollainen toivoisin itsekin jonain päivänä olevani. Kiinnyin blogissa ensimmäisenä hienoihin kuviin ja selkeään ulkoasuun, sitten rauhallisesti soljuviin teksteihin. Oili, olet mun ulkosuomalaissisustajablogisti-idoli!

Olen alkanut seurata Amerikan elämää ihan uudelta kantilta tutustuttuani Annin blogiin. Blogissa tehdään remppaa ja ihmetellään Amerikan elämää, tapoja ja perinteitä, vähän politiikkaakin. Ehdoton lukusuositus tulee Maanteiden sankarit -sarjalle, joka käsitteli lapsiperheen automatkaa Amerikan halki. Eihän kukaan istuta pikkulapsia autoon ja päätä reissata 5000 kilometriä kymmenessä päivässä ympäri jättimäistä mannerta. Paitsi Anni. Tykkään <3

Mafalala
"Mafalala-blogissa raportoidaan elämästä kapverdeläisnaapurustossa, mietitään siirtomaavallan seurauksia ja tarkastellaan kulttuuria antirasistisesta ja feministisestä näkökulmasta."


Annan blogi on kuulunut lukulistalleni jo jonkin aikaa. Entinen historianopiskelija ja ainainen kulttuurintutkija minussa lukee Portugalia käsitteleviä tekstejä mielenkiinnolla. Kaikkien vaatemeikkilifestylematkailu -hömpötysten keskelle tarvitaan myös painavia ajatuksia ja raportteja nyky-Euroopan ja Portugalin tilasta. Lämmin suositus!



Sunday 4 December 2016

Mistä bloggaajat puhuvat?

Blogit, bloggaaminen, ammattibloggarit, harrastuksena blogi.... Olen kevään jälkeen sukeltanut blogimaailmaan ja tietoutta syventääkseni päätin lähteä mukaan elämäni ensimmäiseen bloggaritapaamiseen. Kyseessä ei ole mikään kaupallisen tahon järjestämä juttu vaan Saksan ja lähialueiden suomalaisten bloggaajien epävirallinen tapaamisviikonloppu. Tiedossa paljon ruokaa, juomaa, tutustumista sekä mahdollisesti käytännön vinkkejä bloggajille.

Lähtöaamuna alkoi jännittää. Mitä sinne laitetaan päälle? Mitä jos muilla on mukana jotain bilemekkoja ja minulla vain tämä kirppisvillatakki? Kenen kanssa joudun (pääsen) jakamaan huoneen? Mitä jos siellä ei olekaan kivaa? Mistä siellä ylipäänsä puhutaan? Ja millaisia ovat tyypit blogiensa ja blogimaailman takana?

Etukäteen tiesin, että Ajatuksia Saksassa-blogin Oililla on ihana uusi asunto ja keittiössä koivutapetti, että London and Beyondin Leena on ammattimatkabloggaaja, että Lempipaikkojani-blogin Jonna tuntee hyvin Kölnin ympäristön pikkukylät ja erityisesti viinialueet ja että Puolivälissä-blogin Päivi kirjoittaa mietittyjä ajatuksia entisestä kotikaupungistani Hampurista. Lisäksi mukaan tuli kaksi minulle ennestään vieraampaa, Viisi kymppiä lasissa -blogin Aino ja Oh wie Nordischin Eeva.

Lyhyt vastaus viimeiseen kysymykseen: HUIPPUJA!

Mutta mistä vuorokauden mittaisessa blogitapaamisessa puhutaan? Tässä kuumat paljastukset bloggarien keskusteluista.

1. Miehet. Kun ennestään toisilleen vieraat naiset tapaavat, päätyy keskustelu jossain vaiheessa parisuhteisiin ja miehiin. Meidänkin sakkimme todisti, miten usein mies on syynä nykyiseen kotipaikkaan, vaikka mies ei olisikaan saksalainen. Viinilasin ääressä oli mukava kuulla romansseista, tapaamisista ja deittailukulttuurista. Lasten ja miesten kuvat kaivettiin tiskiin tosin vasta seuraavana aamuna.

Omasta elämästä keskustelu siirtyi miehiin yleensä. Oman osansa arvostelusta saivat niin suomalaiset miehet, saksalaiset miehet kuin meitä illan aikana palvelleet tarjoilijamiehetkin. Nyt kun mietin niin lounaspaikkaa lukuun ottamatta meitä palveli kaikissa paikoissa mies. 

2. Blogit. Luontevasti ryhmäämme yhdistävä asia on bloggaaminen, joten tulihan siitäkin puhetta. Ihmisillä on erilaisia syitä ja tavoitteita pitää blogia. Monella tekstien tekeminen on alkanut tarpeesta jakaa kuulumisia Suomen suvulle ja kavereille, osalla bloggaaminen on ollut heti tarkoitushakuisempaa.

Joskus bloggaamiseen liitetään kuuluvaksi salaisia yhteistyökuvioita ja niiden myötä glamouria, mutta en siitä bling blingistä oikein tiedä - kukaan meistä ei kirjoita muoti- tai meikkiblogia, joten tavoitteet ja yleisöt eivät vaadi glitterimekkoja. Puhuimme yhteistyökuvioista, kaupallisuudesta, yleisöistä ja yksityisyydestä eli siitä, mihin kukakin vetää rajan sen suhteen, mitä itsestään ja lähipiiristään antaa ja näyttää blogimaailmassa. 

Lisäksi keskustelimme niistä blogeista, joista pidämme ja joita seuraamme. Kuten kaikessa muussakin, piirit ovat Suomessa aika pienet ja monet ovat lukeneet tai lukevat samoja blogeja.
3. Suomi, suomalaiset ja Suomen uutiset. Uutisten lukemisesta juttu jatkui suomalaisiin saitteihin ja niiden sisältöön. Kukaanhan meistä ei ollut käynyt joillain tietyillä sivuilla, mutta kaikki osasivat kertoa esimerkkejä sivuston sisällöstä. Niinpä niin. Lisäksi sosiaalinen media, internet-riippuvuus ja ajankäyttö tulivat mainittua.

4. Kamerat ja valokuvaaminen. Yleensä minä olen porukassa se, joka ottaa kuvia ja jonka takia kukaan ei saa koskea kahviinsa, ennen kuin se on kuvattu. Haimme aloituslounaalla juomat pöytään ja saman tien niitä sihdattiin kolmella järkkärillä. Päätin, että en stressaa illan aikana kuvista vaan keskityn lautasten ja lasien sisältöön. Tyytyväinen kommentti kuului, että kerrankin saa räpsiä rauhassa, kun paikalla on vaan bloggaajia.

Jos siis haluatte nähdä kuvia paikoista, joissa söimme ja joimme, ja sen, miltä porukka näyttää, menkää kollegoideni blogeihin.

Kameroista saa aikaan paljon juttua. Mikä kamera kenelläkin on, miten ja mitä kukakin tykkää kuvata, kuvankäsittely, kuvakulmat, blogipohjat, pixelit ja niin edespäin. Kamerakuume tarttui. Kyllä edessä taitaa olla sen järkkärin hankkiminen, vaikka olen sitä jo joitain vuosia jarrutellut.

5. Sisällöt. Keskustelimme tietysti myös sisällöistä. Millaiset jutut ja teemat vetävät lukijoita ja millaiset eivät? On huomattu, että nillitys ja valittaminen keräävät tehokkaammin klikkauksia kuin iloiset ja onnelliset asiat. Jonkin matkakohteen kritisoiminen herättää enemmän somekeskustelua kuin sen kehuminen, top-5 listat negatiivisesta kulmasta keräävät enemmän lukijoita kuin top-5 parhaat ja iloiset asiat. Tässä ilmainen vinkkini kaikille bloggaajille, olkaa hyvät!

Mitä enemmän viiniä kului, sitä herkullisempia ideoita alkoi syntyä. Näillä jutuilla tulee varmasti klikkauksia! En nyt kirjoita niitä tähän, koska päivänvalossa ne eivät ehkä sittenkään ole painokelpoisia. Mutta jos lukijani joskus häipyvät, kaivan ideat esiin.

6.  Tulevaisuus. Milloin tämä otetaan uudestaan ja missä? Tämä on aivan pakko ottaa uudestaan. Oli aivan uskomatonta, että periaatteessa toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset kokoontuvat yhteen ja viettävät aivan mahtavan päivän. En ole nauranut pitkään aikaan niin paljon kuin näiden naisten kanssa. Tästä eteenpäin luen heidän blogejaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, koska nyt tunnen ihmisen tekstin takana. Voin antaa lämpimän lukusuosituksen kaikista yllä mainituista blogeista, sillä niitä pitävät hauskat, fiksut, kekseliäät ja lämminsydämiset ihmiset.

Kiitos, että sain olla mukana!
Ei ilmaista wifiä - puhukaa keskenänne. Ja mehän puhuttiin.

Sunday 27 November 2016

Päivä Düsseldorfissa - uhka vai mahdollisuus?

Jos sinun pitäisi kuvailla Düsseldorf parilla sanalla, mitä tulee mieleen? Düsseldorfin lentoasema?
Niinpä. Mutta Köln? Aivan: Kölnin tuomiokirkko, Rein, roomalaiset ja keskiaika, ehkä myös saksalainen poliisisarja Tatort.

Olen asunut Kölnissä viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta ja eilen koitti se päivä, jolloin menin Düsseldorfiin. Toki ajan säännöllisesti junalla sen läpi, sillä Düsseldorfin kentältä on lähin suora yhteys Helsinkiin. Mutta ennen eilistä olin piipahtanut siellä vain kerran pikaisella työmatkalla, mikä ei jättänyt sen suurempia muistikuvia.

Kerrataanpa faktat. Köln on Saksan 4. suurin kaupunki, joka on perustettu roomalaiskaudella 38 eaa. Kaupungin oikeudet se sai vajaat sata vuotta myöhemmin. Tuomiokirkon rakentaminen alkoi 1200-luvulla ja valmistuessaan vuonna 1880 se oli maailman korkein rakennus. 

Düsseldorf on perustettu 600-700 -luvuilla, Reinin varteen sekin. Kaupungissa on 580 000 asukasta mutta sitä ympäröivällä metropolialueella lähes 3 miljoonaa. Ruhrin alue, tiedättehän. Düsseldorfissa on Länsi-Euroopan suurin japanilaisyhteisö, ja kaupungista tehtiin NRW:n pääkaupunki vuonna 1946.

Kölnin ja Düsseldorfin välisessä kamppailussa on kyse Turku-Tampere -linjasta. Vastakkain ovat vanha historiallinen kulttuurikaupunki ja uusi rikas teollisuuden keskus. Köln on Berliinin ohella Saksan mediamaailman keskus ja yliopisto on varustettu Exellence-statuksella. Düsseldorfissa puhuu bisnes. Kaupunkiin on keskittynyt Saksan mainosala, tietoliikenneala ja myös paljon pankkitoimintaa. Ja tämä näkyy.

Kölniin tulijat odottavat historiallisia nähtävyyksiä ja keskustan pikkukujia - Düsseldorfiin mennään shoppailemaan merkkiliikkeisiin ja timanttikauppoihin, joihin minua ei kirpparivaatteissani varmaan edes päästettäisi sisään. Molemmissa kaupungeissa vietetään karnevaaleja mutta vain Kölnillä on jalkapallojoukkue Bundesliigassa. Kyllähän näitä painavia eroja löytyy, kun vähän kaivaa.

Päätin eilen, että menen kaupunkiin avoimin mielin ja unohdan kaupunkien väliset kaunat hetkeksi.
Junamatka Kölnistä Düsseldorfiin kestää alle puoli tuntia. Olin varustautunut retkelle takeaway-kahvilla mutta onneksi seuralaisella oli turistikartta ja sen toisella puolella lista suositelluista kohteista. Se, että Düsseldorfissa puhuu raha, tarkoittaa nimittäin myös rahaa taiteelle ja taiteen tukemista. Kaupungissa on tietääkseni hyvä taideakatemia ja keskusta-alueella on monia mielenkiintoisia taidemuseoita. Kiersin niistä eilen kaksi.

Aloitimme kohteesta K21 Ständehaus. Vanha talo sisältää modernin sisustan ja täydellisen tilan sukeltaa maailmasta toiseen. Talon huoneet oli täytetty installaatioilla. Katsoja käveli maailmasta toiseen: Yksi huone oli täytetty peileillä, joiden sekaan pääsi rakennustelineitä pitkin. Toinen tarjosi aikamatkan jonnekin viime vuosisadan alkuun. Yhdessä oltiin hämähäkin verkon sisällä, kolmannessa pyöri mielenkiintoinen animaatioelokuva.

Ehdottomasti hauskin taidepläjäys tuli Puolasta. Christian Jankowski oli kutsunut maajoukkueen painonnostajat testaamaan historian painoa ja kokeilemaan, voiko sitä siirtää. Kymmenen hengen porukka kiersi kuuluisia monumentteja ja yritti punnertaa niitä maasta irti. Taustalla urheiluselostaja kommentoi tilannetta ja kertoi sekaan monumentin historiasta. Ihan hullua ja samalla niin antoisaa.
Parituntisen kierroksen jälkeen suuntasimme Düsseldorfin vanhaan kaupunkiin ja joulumarkkinoille. Emme itse ehtineet jouluun asti vaan pysähdyimme lounaalle Carlsplatzin ruokatorille. Ympäri vuoden auki olevalla torilla oli niin ruokakojuja kuin myyntipisteitäkin sekä hyvä meno. Päädyimme grilliosastolle, koska seuralainen halusi makkaraa. Ruokatauon jälkeen kävelimme joulutorin läpi kohti seuraavaa museota. Düsseldorfin joulutorilla seisoo muuten norjalainen joulukuusi, jonka lahjoittaa ystävyyskaupunki Lillehammer.

Toinen museokohteemme oli K20 Grappeplatz, jossa oli esillä nykytaidetta ja vaihtuvana näyttelynä  kokoelma Düsseldorfin kuuluisan taidevaikuttajan Konrad Fischerin arkistoista. Joko kaupunki alkoi väsyttää tai sitten tarjonta oli liian tuttua (Picassoja jne), sillä kävelimme talon läpi varsin nopeasti. Mielenkiintoisin osio oli juuri tuo Fischerien arkisto - ja museokauppa oli hyvä.

Pienen hengitystauon jälkeen päätimme sukeltaa ostoskeskustaan. Ensinnäkin täytyy sanoa, että keskustan katukuva on aika karu. Vanhojen kirkkojen ympärillä on sodanjälkeisiä uudisrakennuksia ja uusia firmojen ja pankkien lasitornitaloja. Ostoskatuja halkovat monikaistaiset autotiet, jotka ovat täynnä katumaastureita ja mersuja. Kaikkialla on blinblingiä, vaikka nauratti kovasti se, että pääostoskadun yläpuolella tornissa loistaa iso punainen Persil-teksti. Olkaa miten fiinejä tahansa, pyykinpesuainetta tarvitsevat kaikki.

Koska liikkeellä oli paljon väkeä jouluostelemassa mutta joka paikassa autoja ja kävelijöitä, oranssipukuiset nuoret ohjasivat liikennevaloristeyksessä niin kävelijöiden kuin autojenkin toimintaa. Valitan aina siitä, miten täynnä Kölnin ostoskadut ovat. Mutta ne ovat kävelykatuja eikä siellä tarvitse pelätä sitä, että merkkiauto kurvaa päälle.
Düsseldorfissa on tosiaan lavea tarjonta muodin huipulta; monet merkkiliikkeet eivät sanoneet minulle mitään. Kölnissä ei olisi ostovoimaa tuhansien eurojen käsilaukuille. Hetken päällistelyn jälkeen päätimme, että kyllä tämä nyt on nähty. Seikkailimme japanilaiskorttelien läpi rautatieasemalle ja lähdimme kotiin. Kölnissä vastassa oli vähemmän merkkivaatteita ja -liikkeitä mutta iloisemman oloiset ihmiset. Mekin aloitimme palautumisen kodin lähimmältä joulutorilta. Glühwein-kausi on avattu!

Düsseldorf tarjosi mielenkiintoisen taidepläjäyksen mutta muuten en lämmennyt kaupungille. Täytynee tehdä uusi yritys kesällä, jolloin kaikki kaupungit ovat parhaimmillaan. Tai sitten kölniläisten propaganda on tehonnut ja minustakin on tullut nurkkakuntainen. Onhan se rikkaus, että vierekkäin on näinkin erilaiset kaupungit, sillä silloin jokaiselle löytyy jotakin. En silti vaihtaisi kotikaupunkia tuonne pohjoisemmaksi, ellei olisi ihan pakko. Sori Düsseldorf.
Wednesday 23 November 2016

Hän ja minä

Näin hänet ensimmäisen kerran eräässä yliopiston kirjastossa syyskuussa 2012. En ollut aikaisemmin käynyt siellä, vaikka se on laitoksemme toinen kirjasto. Hän oli opiskelijatyövoimaa, joka huolehti kirjaston aukiolosta poikkeusoloissa eli remontin keskellä. Uteliaat silmät katsoivat minua silmälasien takaa, kun etsiskelin kirjoja. Minua alkoi hermostuttaa, mitä ei juuri ikinä tapahdu eikä ainakaan miesten takia. Lopulta hän sanoi nimeni ja ohjasi minut oikean hyllyn luo. (Mistä se tiesi mun nimen?) Hän joutui lainaamaan minulle lopulta myös kynää lainauslapun kirjoittamista varten, koska en tiennyt, että sellainen tarvitsee kirjoittaa. 

Kiirehdin pois kirjastosta hämmentyneenä mutta menin saman tien selvittämään kollegoilta, kuka kyseinen opiskelija on. Sen jälkeen minulla oli yllättävän paljon asiaa kyseiseen kirjastoon, mutta se maisteriopiskelija ei enää ollut siellä.

Tapasin tulevan mieheni tilanteessa, jossa olin hyvin tyytyväinen elämääni enkä varsinaisesti haku päällä. Elämä oli monipuolista ja mukavaa, olen hyvä keksimään tekemistä eikä minulla ollut mitään valittamista. Ajattelin, että jos tähän mies löytyy, sen pitää olla elämän antama ekstrabonus eikä ihan kuka tahansa, koska pärjään erinomaisen hyvin näinkin. 

Alkoi puolen vuoden ajojahti.

Ensimmäisen yllätyksen järjesti hän. Talvilukukausi alkoi kuukausi kirjastoepisodin jälkeen. Kävelin ajatuksissani alkeiskurssin tunnille ja tajusin ovella, että eturivissä istuu tutun näköinen tyyppi. Moi, saako tänne kurssille tulla, vaikka ei ole ilmoittautunut. Tietysti saa. Mutta voin kertoa, että ne pari viikkoa, jotka hän kurssilla kävi, olivat kauheat. Yleensä olen luokassa rennosti enkä välitä, vaikka kertomani vitsit olisivat huonoja. Kun hän oli paikalla, mietin koko ajan, miten istun ja mihin laitan käteni. Sivusilmällä huomasin, ettei hän nauranut jutuilleni ja voieiapuamiksiseontuossa. Ja miten sen saisi haluamaan tukiopetusta. Yksityisesti. Ilta-aikaan.

Parin viikon jälkeen hän ei enää saapunut kurssille. Olin helpottunut. Tietysti olin etsinyt hänet facebookista ja koska minulla ei ollut muuta osoitetta, kirjoitin sinne viestin, jossa kerroin, mitä olemme kurssilla tehneet, ja kysyin, tuleeko hän vielä. Oltiin marraskuun alussa. Hän vastasi viestiini kolme kuukautta myöhemmin. 

Siinä välissä tapahtui kaikenlaista. Voin edelleen nimetä kaikki ne yliopiston kulmat, joissa törmäsimme sattumalta. Kerran kompastuin melkein hänen syliinsä rappusissa, toisen kerran näin hänet tytön seurassa ja ajattelin, että niinpä tietysti. Kävi niinkin, että olin kopioimassa materiaaleja toimistolla, kun laitoksen johtava professori touhottaa sisään. Tiedätkö sen ja sen opiskelijan. Joo (valitettavasti). Hän on ollut pyöräonnettomuudessa ja makaa nyt sairaalassa. (Voi ei!) Tässä olisi kortti, jonka ajattelin lähettää sinne. Ehkä sinä voisit kirjoittaa tähän terveisiä. (Saako laittaa myös puhelinnumeron?)

Olin jo unohtanut kyseisen tyypin ja päässyt yli kaikesta jännityksestä, kun hän helmikuun alussa yllättäen vastasi facebook-viestiini. Onnettomuudessa loukkaantunutta olkapäätä jouduttiin vielä operoimaan ja hän oli kuluttanut sairaala-aikaa selailemalla facebookia ja löytänyt viestini. Kirjoitimme viikon ajan niitä ja näitä kurssiin liittyen ja sitten hän lähetti minulle kaveripyynnön. Jes.

Lähdin parin päivän päästä lomalle Thaimaahan. Päädyimme matkaseurani kanssa epähuomiossa pienelle bilesaarelle, joka oli täynnä turisteja, kovaa musiikkia, kocktaileja ämpäreissä ja ahtaita kujia. Ystävääni ei huvittanut keikkua rantabileissä, joten lähdimme kohti bungalowia. Matkalla näin internet-kahvilan ja ajattelin vain käydä kurkkaamassa. Hän oli facebookissa online ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ystäväni yritti toppuutella mutta totesi lopulta, että jos kirjoitat, kirjoita sitten edes kunnon saksaa. Niinpä toveri istui vieressäni ja korjasi kielioppivirheeni, kun kävin ensimmäisen chat-keskustelun tulevan aviomieheni kanssa.

Jossain vaiheessa hän kysyi, milloin tulen takaisin. Ajattelin, että luonteva jatkokysymys olisi ollut, voimmeko tavata, mutta sitä ei tullut. Niinpä tein sen itse. Pyysin häntä kahville paluuni jälkeen.  Hän suostui. Kiitos kamala turistisaari, muutit elämäni!
Palasin takaisin Saksaan ja näin, että hän on joka päivä (siis ehkä kaksi päivää) online, mutta minkäänlaista keskustelunavausta ei kuulunut. Ja taas piti tehdä kaikki itse. Pyysin häntä kahville perjantaina. Sopii.

Minä söin kahvilassa lounasta, hän joi kahvia. Ihmettelin, kun tarjoilija alkoi käydä kyselemässä uusia tilauksia, kunnes tajusin, että olimme istuneet siellä jo kolme tuntia. Tilanne oli tietysti jännittävä. Myöhemmin mies on kertonut, ettei ollut ollenkaan ajatellut, että kyseessä ovat treffitreffit. Koska eiväthän lehtorit voi olla kiinnostuneita opiskelijoista. Hän oli ajatellut, että haluan vain jutella opiskelijan hyvinvoinnista, sillä tiesin hänellä olleen rankan talven. No niinpä just varmaan. Omasta hyvinvoinnistanihan minä siinä huolehdin.

Hän saattoi minut ratikalle. Koko kävelymatkan odotin ehdotuksia jatkosta. Johdattelin keskustelua elokuviin ja tulevan viikonlopun ohjelmaan ja kysyin lopulta, haluaisimmeko mennä seuraavana päivänä elokuviin. Halusimme.

Lauantaina hän oli tilanteen tasalla. Kun saavuin paikalle, oli elokuvaliput jo hankittu, ja minut ohjattiin punaviinilasilliselle. Elokuva oli joku brasilialainen ihmissuhdedraama mutta eniten muistan tarkkailleeni etäisyyttä käsiemme ja polviemme välissä. Elokuvan jälkeen menimme jatkamaan viinittelyä erääseen mukavaan viinibaariin. Tarjoilija tosin oli vähän kummallinen. Kyllä piti nähdä, että tässä on menossa romanttiset ensimmäiset treffit, mutta silti hän istahti välillä juttelemaan kanssamme ja pyysi meitä vielä joihinkin bileisiin sulkemisajan jälkeen. Se hyvä puoli siinä oli, että saimme juoda paljon viiniä, mutta maksoimme vain ensimmäisistä lasillisista. 

Mutta tarjoilijakaan ei voinut estää ensisuudelmaa tapahtumasta. Miehen mittapuun mukaan se tapahtui aika nopeasti, minä olin odottanut sitä puoli vuotta. Hän kun ei millään olisi voinut talven aikana kuvitella, että minä olisin saattanut huomata hänet. 

Skandaalia ehkäistäkseni kävin seuraavalla viikolla keskustelemassa laitoksemme professorin kanssa. Minulla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä miehen opintojen kanssa, vaikka hän on opiskellut samalla laitoksella, missä olen työssä. Päätimme silti pitää matalaa profiilia siihen asti, kunnes gradu on valmis ja hyväksytty.
www.florian-jung.com
Alkuaikoina huvittavinta oli se, että kaikki hänen parhaimmat ystävänsä olivat opiskelleet kursseillani. Vaati tovin päästä yli tästä lehtori-opiskelija asetelmasta mutta vuosien saatossa heistä on tullut minunkin ystäviäni. Kyseinen porukka oli myös Suomessa juhlimassa ja järjestämässä häitämme. Tytöt olisivat kuulemma pakottaneet hänet kahville kanssani, jos hän ei muuten olisi suostunut.

Rakkaus on kummallinen asia. Ikinä ei voi tietää, missä se tulee vastaan ja miten. Ja millaiseen aikaan! Mieheni vietti oman äitinsä hautajaisia vain kuukausi ennen ensimmäisiä treffejämme. Kun yhden tärkeän ihmisen menettää, annetaan tilalle toinen. Minulle oli ensimmäisestä syksyisestä kirjastotapaamisesta asti selvää, että hän on elämäni mies. En tiedä, mistä sellainen varmuus nousi, varsinkin kun en tiennyt hänestä siinä vaiheessa edes nimeä. Olen onnellinen, että intuitioni piti paikkansa ja että hän oli asiasta lopulta samaa mieltä.

Hyvää kaksikuukautishääpäivää meille, muru!