Näin hänet ensimmäisen kerran eräässä yliopiston kirjastossa syyskuussa 2012. En ollut aikaisemmin käynyt siellä, vaikka se on laitoksemme toinen kirjasto. Hän oli opiskelijatyövoimaa, joka huolehti kirjaston aukiolosta poikkeusoloissa eli remontin keskellä. Uteliaat silmät katsoivat minua silmälasien takaa, kun etsiskelin kirjoja. Minua alkoi hermostuttaa, mitä ei juuri ikinä tapahdu eikä ainakaan miesten takia. Lopulta hän sanoi nimeni ja ohjasi minut oikean hyllyn luo. (Mistä se tiesi mun nimen?) Hän joutui lainaamaan minulle lopulta myös kynää lainauslapun kirjoittamista varten, koska en tiennyt, että sellainen tarvitsee kirjoittaa.
Kiirehdin pois kirjastosta hämmentyneenä mutta menin saman tien selvittämään kollegoilta, kuka kyseinen opiskelija on. Sen jälkeen minulla oli yllättävän paljon asiaa kyseiseen kirjastoon, mutta se maisteriopiskelija ei enää ollut siellä.
Tapasin tulevan mieheni tilanteessa, jossa olin hyvin tyytyväinen elämääni enkä varsinaisesti haku päällä. Elämä oli monipuolista ja mukavaa, olen hyvä keksimään tekemistä eikä minulla ollut mitään valittamista. Ajattelin, että jos tähän mies löytyy, sen pitää olla elämän antama ekstrabonus eikä ihan kuka tahansa, koska pärjään erinomaisen hyvin näinkin.
Alkoi puolen vuoden ajojahti.
Ensimmäisen yllätyksen järjesti hän. Talvilukukausi alkoi kuukausi kirjastoepisodin jälkeen. Kävelin ajatuksissani alkeiskurssin tunnille ja tajusin ovella, että eturivissä istuu tutun näköinen tyyppi. Moi, saako tänne kurssille tulla, vaikka ei ole ilmoittautunut. Tietysti saa. Mutta voin kertoa, että ne pari viikkoa, jotka hän kurssilla kävi, olivat kauheat. Yleensä olen luokassa rennosti enkä välitä, vaikka kertomani vitsit olisivat huonoja. Kun hän oli paikalla, mietin koko ajan, miten istun ja mihin laitan käteni. Sivusilmällä huomasin, ettei hän nauranut jutuilleni ja voieiapuamiksiseontuossa. Ja miten sen saisi haluamaan tukiopetusta. Yksityisesti. Ilta-aikaan.
Parin viikon jälkeen hän ei enää saapunut kurssille. Olin helpottunut. Tietysti olin etsinyt hänet facebookista ja koska minulla ei ollut muuta osoitetta, kirjoitin sinne viestin, jossa kerroin, mitä olemme kurssilla tehneet, ja kysyin, tuleeko hän vielä. Oltiin marraskuun alussa. Hän vastasi viestiini kolme kuukautta myöhemmin.
Siinä välissä tapahtui kaikenlaista. Voin edelleen nimetä kaikki ne yliopiston kulmat, joissa törmäsimme sattumalta. Kerran kompastuin melkein hänen syliinsä rappusissa, toisen kerran näin hänet tytön seurassa ja ajattelin, että niinpä tietysti. Kävi niinkin, että olin kopioimassa materiaaleja toimistolla, kun laitoksen johtava professori touhottaa sisään. Tiedätkö sen ja sen opiskelijan. Joo (valitettavasti). Hän on ollut pyöräonnettomuudessa ja makaa nyt sairaalassa. (Voi ei!) Tässä olisi kortti, jonka ajattelin lähettää sinne. Ehkä sinä voisit kirjoittaa tähän terveisiä. (Saako laittaa myös puhelinnumeron?)
Olin jo unohtanut kyseisen tyypin ja päässyt yli kaikesta jännityksestä, kun hän helmikuun alussa yllättäen vastasi facebook-viestiini. Onnettomuudessa loukkaantunutta olkapäätä jouduttiin vielä operoimaan ja hän oli kuluttanut sairaala-aikaa selailemalla facebookia ja löytänyt viestini. Kirjoitimme viikon ajan niitä ja näitä kurssiin liittyen ja sitten hän lähetti minulle kaveripyynnön. Jes.
Lähdin parin päivän päästä lomalle Thaimaahan. Päädyimme matkaseurani kanssa epähuomiossa pienelle bilesaarelle, joka oli täynnä turisteja, kovaa musiikkia, kocktaileja ämpäreissä ja ahtaita kujia. Ystävääni ei huvittanut keikkua rantabileissä, joten lähdimme kohti bungalowia. Matkalla näin internet-kahvilan ja ajattelin vain käydä kurkkaamassa. Hän oli facebookissa online ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ystäväni yritti toppuutella mutta totesi lopulta, että jos kirjoitat, kirjoita sitten edes kunnon saksaa. Niinpä toveri istui vieressäni ja korjasi kielioppivirheeni, kun kävin ensimmäisen chat-keskustelun tulevan aviomieheni kanssa.
Jossain vaiheessa hän kysyi, milloin tulen takaisin. Ajattelin, että luonteva jatkokysymys olisi ollut, voimmeko tavata, mutta sitä ei tullut. Niinpä tein sen itse. Pyysin häntä kahville paluuni jälkeen. Hän suostui. Kiitos kamala turistisaari, muutit elämäni!
Palasin takaisin Saksaan ja näin, että hän on joka päivä (siis ehkä kaksi päivää) online, mutta minkäänlaista keskustelunavausta ei kuulunut. Ja taas piti tehdä kaikki itse. Pyysin häntä kahville perjantaina. Sopii.
Minä söin kahvilassa lounasta, hän joi kahvia. Ihmettelin, kun tarjoilija alkoi käydä kyselemässä uusia tilauksia, kunnes tajusin, että olimme istuneet siellä jo kolme tuntia. Tilanne oli tietysti jännittävä. Myöhemmin mies on kertonut, ettei ollut ollenkaan ajatellut, että kyseessä ovat treffitreffit. Koska eiväthän lehtorit voi olla kiinnostuneita opiskelijoista. Hän oli ajatellut, että haluan vain jutella opiskelijan hyvinvoinnista, sillä tiesin hänellä olleen rankan talven. No niinpä just varmaan. Omasta hyvinvoinnistanihan minä siinä huolehdin.
Hän saattoi minut ratikalle. Koko kävelymatkan odotin ehdotuksia jatkosta. Johdattelin keskustelua elokuviin ja tulevan viikonlopun ohjelmaan ja kysyin lopulta, haluaisimmeko mennä seuraavana päivänä elokuviin. Halusimme.
Lauantaina hän oli tilanteen tasalla. Kun saavuin paikalle, oli elokuvaliput jo hankittu, ja minut ohjattiin punaviinilasilliselle. Elokuva oli joku brasilialainen ihmissuhdedraama mutta eniten muistan tarkkailleeni etäisyyttä käsiemme ja polviemme välissä. Elokuvan jälkeen menimme jatkamaan viinittelyä erääseen mukavaan viinibaariin. Tarjoilija tosin oli vähän kummallinen. Kyllä piti nähdä, että tässä on menossa romanttiset ensimmäiset treffit, mutta silti hän istahti välillä juttelemaan kanssamme ja pyysi meitä vielä joihinkin bileisiin sulkemisajan jälkeen. Se hyvä puoli siinä oli, että saimme juoda paljon viiniä, mutta maksoimme vain ensimmäisistä lasillisista.
Mutta tarjoilijakaan ei voinut estää ensisuudelmaa tapahtumasta. Miehen mittapuun mukaan se tapahtui aika nopeasti, minä olin odottanut sitä puoli vuotta. Hän kun ei millään olisi voinut talven aikana kuvitella, että minä olisin saattanut huomata hänet.
Skandaalia ehkäistäkseni kävin seuraavalla viikolla keskustelemassa laitoksemme professorin kanssa. Minulla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä miehen opintojen kanssa, vaikka hän on opiskellut samalla laitoksella, missä olen työssä. Päätimme silti pitää matalaa profiilia siihen asti, kunnes gradu on valmis ja hyväksytty.
|
www.florian-jung.com |
Alkuaikoina huvittavinta oli se, että kaikki hänen parhaimmat ystävänsä olivat opiskelleet kursseillani. Vaati tovin päästä yli tästä lehtori-opiskelija asetelmasta mutta vuosien saatossa heistä on tullut minunkin ystäviäni. Kyseinen porukka oli myös Suomessa juhlimassa ja järjestämässä häitämme. Tytöt olisivat kuulemma pakottaneet hänet kahville kanssani, jos hän ei muuten olisi suostunut.
Rakkaus on kummallinen asia. Ikinä ei voi tietää, missä se tulee vastaan ja miten. Ja millaiseen aikaan! Mieheni vietti oman äitinsä hautajaisia vain kuukausi ennen ensimmäisiä treffejämme. Kun yhden tärkeän ihmisen menettää, annetaan tilalle toinen. Minulle oli ensimmäisestä syksyisestä kirjastotapaamisesta asti selvää, että hän on elämäni mies. En tiedä, mistä sellainen varmuus nousi, varsinkin kun en tiennyt hänestä siinä vaiheessa edes nimeä. Olen onnellinen, että intuitioni piti paikkansa ja että hän oli asiasta lopulta samaa mieltä.
Hyvää kaksikuukautishääpäivää meille, muru!