Monday 31 January 2011

Stadionilla

Jalkapallo-ottelun seuraaminen stadionilla on kuin olisi isossa kollektiiviteatterissa. Yleisössä on yli 20 000 katsojaa, mutta kaikki tietävät omat vuorosanansa sekä sen, miten tilanteisiin tulee reagoida. Olin viime lauantaina elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa live-urheilua (tai oikeastaan toisen: vuosia sitten näin yhden Super-pesisottelun Juvalla). St. Paulin ja FC Kölnin välinen ottelu oli elämys isolla E:llä.
       St. Paulin kotimaasto, Millentor-stadion on jaettu tarkasti eri katsojaryhmiin, kuten varmaan mikä tahansa stadion. Vierailevan joukkuen kannattajille on oma nurkkansa. Kalliit istumapaikat kulkevat toisella pitkällä sivulla ja niiden yläpuolella sijaitsevat hienot aitiot. Suurin osa stadionin paikoista on seisomapaikkoja. Aktiivisin mölykatsomo äänenjohtajineen sijaitsee toisessa päässä, tarpeeksi kaukana vierailevan joukkueen faneista. 
      Lauantain lämpötila oli -2 astetta. Menimme stadionille jo tuntia ennen H-hetkeä, jotta saimme vallattua tilan toiselta sivustalta. Minua oli kehotettu pukeutumaan lämpimästi ja jättämään lempitakkini kotiin, koska on vaarana, että niskaan tulee olutta tai muuta sälää.
     Odotusaika meni todella nopeasti. Edessämme olevasta ständista haastateltiin valmentajat Sky-kanavan suoraan lähetykseen. Puolta tuntia ennen peliä myös pelaajat alkoivat juoksennella ympäri kenttää ja leikitellä pallon kanssa. Fanikatsomo lämmitteli äänijänteitään ja aurinko pilkotti mukavan pakkaspäivän kunniaksi. Olin saanut ystävältäni pikkuvihollisen St. Paulin fanilauluja, mutta en aivan ehtinyt opetella niitä kaikkia. Pelin aikana laulettiin varmasti ainakin kymmentä eri laulua, vaikka toki St Pauli-huuto oli tavallisin ääninäyte. 
      Lopulta pelaajat hävisivät pukukoppeihin ja tunnelma alkoi tiivistyä. Screenillä esiteltiin kaikki päivän pelaajat. Jokaisen kotipelaajan sukunimi huudettiin ilmoille tuhatpäivin äänin. Sitten kuultiin myös St. Paulin teemalaulu: You´ll never walk alone. Ständit vietiin sivuun ja lopulta pelaajat saapuvat kentälle lapsosten saattelemina, ja fanit heittivät paperisilppua katsomon täydeltä. Fanikatsomot villiintyivät alkulauluun niin kovin, että en ehtinyt huomata saati kuulla alkuvihellystä. 

       Pelin aikana päätykatsomo oli selvästi aktiivisin, mutta eipä omakaan siipeni paljon jälkeen jäänyt. Avainniput kilisivät, kädet taputtivat ja erinäiset laulut kajahtelivat, toisinaan kaanonina toisten katsomonosien kanssa. Tuomarin päätöksiin reagoitiin vahvasti, mutta muuten huutelukulttuuri oli varsin siistiä. Toisen joukkueen pelaajia ei morkattu tai mitään muitakaan älyttömyyksiä en ympäriltäni kuullut, toisin kuin esimerkiksi Suomen jääkiekkoliigassa on tapana.
        Peli oli aivan loistava. Onhan se aivan erilaista seurata peliä muutaman metrin päästä kuin pienestä tv-ruudusta. St. Pauli pelasi varmaan kauden parhaan pelinsä voittaen lopulta 3-0. Tilastojen mukaan kotijoukkueella oli 30 laukausta kohti maalia, Kölnillä 3. Pääsimme siis viettämään iloista maalijuhlaa, mutta onnekseni en silti saanut olutta niskaani. Ainoa livekatsomon ongelma on, ettei tilanteista saa uusintakuvaa. Toisen erän ajan useammat pelitapahtumat sijoittuvat stadionin toiseen päähän, enkä esimerkiksi erottanut tilannetta, josta St Pauli sai vapaapotkun ja siten kolmannen maalinsa. 

Jalkapallo on kyllä hieno ja herrasmiesmäinen laji. En ole koskaan fanittanut mitään joukkuetta, mutta St. Pauli on kiinnostava yhteisö, koska kyse on muustakin kuin jalkapallosta. Kannattajien arvoihin kuuluvat sellaiset aatteet tasa-arvo, antiseksismi ja täällä Saksassa tärkeä antifasismi. Joukkueen kannattajina onkin myös paljon naisia. 
       Ensi lauantaina Hampurissa pelataan tunteita nostattava kotiottelu. Vaikka St. Paulin kannattajat vastustavat jalkapallohuliganismia, en ehkä silti uskalla lähelle HSV:n kotistadionia.
Thursday 27 January 2011

Toripäivä

Opiskelukaupungissani Turussa on yksi asia ylitse muiden: Kauppatori. Sieltä saa edullisia ja tuoreita kasveja ja hedelmiä ympäri vuoden. Laatu saattaa välillä vaihdella mutta kelpaa köyhälle. Minun kesäkauteni aukesi aina maaliskuun lopussa, kun kotimaisia kasviksia myyvät kojut palasivat talvitauolta. Näiden kojujen tuotemerkkinä ovat muun muassa jättisalaattikerät, joita ei meinaa edes saada mahtumaan muovipussiin. Todellisuus koittikin ankeana, kun muutin Lahteen, jonka toria ei voi juuri kehua. Nyt täällä Hampurissa elämä on taas kirkastunu: Olen löytänyt torit tai oikeammin toripäivät.
      Hampurilaiset torit ovat usein liikekannalla. Samat kojut kiertävät eri päivinä eri kaupunginosissa, joskus jopa parissa paikassa samankin päivän aikana. Torstaisin torikaduksi on vallattu pätkä lähellä yliopistoa Rotherbaumissa, perjantaina ollaan Winterhudessa ja lauantaina Barmbekissa. Torien paikat pitää siis tosiaan tietää, koska paikalle ei välttämättä vahingossa eksy, ainakaan oikeana päivänä.

Auringon ja muutaman ryhmän kurssikokeen takia lähdin tänään tutustumaan toriaukioon lähellä laitostamme. Ja voi tuota tuoksujen ja makujen määrää! Kojuja oli ehkä parisenkymmentä ja pääasialliset tuotteet ruokatavaroita. Muutama piste myi makkaraa ja muuta lounasruokaa, joistain sai kaikenlaisia kasveja ja toisista mausteita tai oliiveja erilaisin kastikkein. Makumatkasta muodoistuikin oikein mielenkiintoinen: ensin turkkilainen kasviskääryle, sitten maistiaiseksi hampunsiemeniä ja jälkiruuaksi portugalilaisia leivoksia. Nam!
Tällaisia toriaukioita voisi toivoa Suomeenkin. Asiassa on tosen yksi iso mutta, ja se on sää. -20 asten pakkasessa tuskin viitsii seisoskella syömässä leivoksia tai maistelemassa kreikkalaisia kastikkeita. Joulun alla Hampurissakin nautittiin hieman talvisemmista olosuhteista. Tällöin puolet myyntikojuista puuttui, koska oli niiiiin kylmä, siis -5c.
       Lähtiessämme pääsimme vielä todistamaan poliittista tempausta. Osavaltion vaalit lähestyvät, minkä kyllä huomaa katukuvassa. Torilla meitä vastaan tuli joku televisiosta tuttu CDU:n poliitikko seuralaistensa kanssa kuvausryhmä perässään. Täytyypä illalla katsoa paikallisuutiset, josko onnistuin vilkuttamaan oikeassa kohdassa.
Tuesday 25 January 2011

Kielikylvyssä

Ennen saapumistani uuteen elämään opiskelin saksaa kaksi vuotta kansanopistossa ja yhden kurssin iltalukiossa. Harmikseni en kartuttanut kyseisen kielen taitoani kouluaikoina vaan aloitin datiivien kahlaamisen lähes nollasta. Neljän kuukauden maassa oleilu on tehnyt ihmeitä, mutta voin kertoa, että matka ei ole ollut helppo.
           Uudessa kieliympäristössä tuntee itsensä helposti hieman vammautuneeksi. Televisio-ohjelmat dubataan saksaksi. 28 kanavaa eivät riitä, vaan ainoat englanninkieliset ohjelmat ovat MTV:n realitysarjoja. Elokuviin voi mennä, kunhan katsoo tarkkaan, milloin kuva pyörii alkuperäiskielellä. Kaupassa käyminen sujuu jo, jos myyjä pitäytyy tavanomaisessa eikä kysy mitään yllättävää. Usein pääsee pitkälle, kun hymyilee ja sanoo vieruskaverille jaa jaa -kunnes tajuaa, että nyt tulisi vastata johonkin tärkeään ja esittää oma mielipide. Ihmiset ovat olleet kyllä hyvin ymmärtäväisiä, enkä ole saanut pahasti päähäni, jos nyt olenkin sekoittanut sinuttelun ja teitittelyn keskenään. Yritys-erehdys - metodilla mennään, kunhan oma hermo vain kestää tällaista puolikielisyyttä.

       Välillä leikin sivistynyttä ja kahlaan Süd Deutsche Zeitungia sanakirjan kanssa. Voin olla iloinen, jos ymmärrän jutun pääpointin edes joten kuten. Pidän erityisesti viikonloppunumerosta, koska siinä on paljon kuvia. Saksalainen sanomalehti eroaa hieman suomalaisesta: jutut ovat pitkiä ja kuvat sekä mainokset saavat selvästi vähemmän palstatilaa kuin kotimaisissa julkaisuissa. Jos Hesarin kanssa kului ennen leppoisasti tovi jos toinenkin, lukuajan voi nykyään tuplata. Siinäkin ajassa luen ehkä vain yhden osion eikä sekään ole kovin leppoisaa. Välillä innostun kirjoittelemaan sanalistoja kirjekuorien ja paperilappusten kulmiin päättäen opetella ainakin kymmenen sanaa päivässä. Tovin päästä pikkulappuja on joka puolella, mutta en oikein koskaan ehdi keskittyä sanojen tankkaamiseen.
       Kielitilanteeni on saanut viime aikoina hieman koomisia piirteitä. En enää pelkää, jos joudun vastaamaan kotipuhelimeen (niin, meillä on kunnon vanhan ajan lankapuhelin!) ja pystyn jopa käymään keskusteluja tällä uudella kielellä. Hauskaa on kuitenkin se, että olen tällä hetkellä vastuussa kahden saksalaisen tytön posteista heidän reissujensa takia. Niinpä odotan aina jännityksellä matkaa postilaatikolle. Avaan virallisia kirjeitä, katselen hienoja ja pitkiä sanoja avuttomana ja koitan ratkaista asian tärkeyden. Hyvä vinkki on aina se, jos kirjeessä näkyy aito allekirjoitus. Luulen, etten vielä ole onnistunut sotkemaan mitään kovin pahasti, vaan sihteerinhommani on edennyt aivan hyvin. Ajoittaisesta kieliepätoivosta huolimatta.


Thursday 13 January 2011

Karkkitarina

Iloitsin tässä jokin aika sitten, että olen Saksassa asuessani päässyt irti irtokarkkihimosta. Maa kun ei ole sellainen karkkilandia kuin Suomi. Ilo loppui lyhyeen, kun tajusin, mitä kaikkea syön karkin tilalla: keksejä, leivonnaisia, suklaita... Suomessa en ollut kakkuihmisiä, mutta täällä käytän ihan tosissaan energiaa konditorioiden välttelyyn. Ja niitähän on tunnetusti joka kulmassa. Meillä on vieläkin keittiössä joulukuusta purkillinen pikkuleipiä, kaksi Lindthin joulupukkia, Kinder-suklaita. Kova urakka siis vielä edessä.
     Onneksi olin juuri Suomessa ja toin vastapainoksi muutamia kotimaisia salmiakkituotteita. Rewestä saa Pandan lakuja, mutta muuten suomalaisten salmiakkien saatavuus on täällä aika heikkoa, vaikka onhan toki aina merimieskirkko.

Pääsinkin jo esittelemään näitä aarteita uudelle kämppikselleni. Tanssiva pukumies on aika kiireinen, mutta ehdimme sentään eräänä iltana suorittaa karamellivertailua. Vastalahjaksi hän tarjosi minulle näitä:

Ja arvatkaas mitä? Sallokset ovat aivan kuin vanhan hyvän ajan hopeatoffeet, tosin kovempina versioina.  Yllätykseni oli suuri mutta iloinen. Ymmärtääkseni hopeatoffeen valmistus on lopetettu, vaikka en kyllä ymmärrä miksi.
   Maku toi minulle mieleen monia muistoja menneisyydestä, kuten eräänkin kerran Vääksyn uimarannalla. Isosiskoni löysi hiekasta viisimarkkasen ja sai äidiltä luvan käyttää sen kioskilla. Hän osti hopeatoffeeta, ja oli toki enenmmän tai vähemmän pakotettu antamaan palaset myös pikkusiskoille. Niinpä istuin rannalla toffee suussa hiekkaa kaivellen. Minäkin haluaisin löytää kolikon! Muistutan, että allekirjoittaneella oli tässä vaiheessa ikää ehkä sellaiset kuusi vuotta, mutta kiitos tanssivan pukumiehen, tämäkin tuli mieleeni. Taidankin seuraavaksi liittyä Facebookin ryhmään Missä on hopea toffee? tai perustaa yrityksen, joka tuo Salloksia Suomeen.
Thursday 6 January 2011

Talvisää

Kaikkeen tottuu, kuten kosteisiin talvikeleihin tai lyhyeen valoisaan aikaan. Suomessa asuessa kauniiseen talvimaisemaan ja pakkasen purevuuteen sopeutuu, kuten sopeutuu muihinkin sään vaihteluihin. Vuodenajat ja auringonliikkeet vaihtuvat niin sujuvasti, että yleensä niihin ehtii sopeutua. Toista on, kun hyppää muualta mukaan. Kun aikoinani muutin Hollannista takaisin Suomeen, minulla oli  aluksi nukkumisvaikeuksia. Heräilin kummissani toukokuisina öinä neljän jälkeen outoon valoilmiöön.

Vietin joulunajan Suomessa enkä muistanutkaan, miten kauniita talviset pakkaspäivät ovat, varsinkin silloin kun myös aurinko suostuu ilmestymään. Eräänä ensimmäisistä päivistä kummastelin oudon väristä taivasta. Kello oli kymmenen ja taivas oudon vaaleanpunaista ja persikkaa. Ihmettelin, josko aurinko kuultaa pilvien takaa. Sitten isäni huomautti, että niin, aurinkohan ei ole vielä noussut. Seuraavan tunnin keskityinkin vain auringonnousun tarkkailuun. Eksoottista - ja niin kaunista.




Saksassa päivä nousee varhemmin ja laskee myöhemmin eivätkä siirtymäajat ole niin pitkiä kuin Suomen kaamoksessa. Luntahan täälläkin on tänä talvena saatu, mutta harvemmin pakkasmittarit laskevat näihin aatonaaton lukemiin. Toisaalta totesin tässä, että Suomessa kylmyyden tuntee naamassa, kun posket jäätyvät ja hiuksista muodostuu jäinen sädekehä. Hampurin kylmyys on kalseampaa: sen tuntee ensimmäisenä jaloissa ja sitten kaikkialla muuallakin.

Monissa Saksan osissa oli valkea joulu, mutta ainakin Hampurissa uusi vuosi toi uudet tuulet kaupungin ylle. Vihreä nurmi paistaa lumikasan alta ja kadut ovat sekoitus mutaa, jäätä ja vettä. Hyppy suomalaisesta lumimaailmasta harmaaseen satamakaupunkiin ei tuntunut kovin miellyttävältä. Varsinkaan, kun yön pikkupakkanen oli jäädyttänyt kaikki kadut luistinradoiksi. Aamun työmatkalaisilla näki mielenkiintoisia etenemistekniikoita lasinkirkkailla kaduilla. Itselläni kaatuminen oli lähellä ainoastaan kolme kertaa. Kuitenkin tuntuu mukavalta olla taas kotona, vaikka tämä maiseman ei silmiä hivelekään. No, kevättä -tai seuraavaa Suomen reissua- odotellessa.

Pari päivää myöhemmin lumesta ei ole enää mitään tietoa. Maisema näyttää oikein vehreältä -mutta ei kovin tammikuiselta.