Jalkapallo-ottelun seuraaminen stadionilla on kuin olisi isossa kollektiiviteatterissa. Yleisössä on yli 20 000 katsojaa, mutta kaikki tietävät omat vuorosanansa sekä sen, miten tilanteisiin tulee reagoida. Olin viime lauantaina elämäni ensimmäistä kertaa seuraamassa live-urheilua (tai oikeastaan toisen: vuosia sitten näin yhden Super-pesisottelun Juvalla). St. Paulin ja FC Kölnin välinen ottelu oli elämys isolla E:llä.
St. Paulin kotimaasto, Millentor-stadion on jaettu tarkasti eri katsojaryhmiin, kuten varmaan mikä tahansa stadion. Vierailevan joukkuen kannattajille on oma nurkkansa. Kalliit istumapaikat kulkevat toisella pitkällä sivulla ja niiden yläpuolella sijaitsevat hienot aitiot. Suurin osa stadionin paikoista on seisomapaikkoja. Aktiivisin mölykatsomo äänenjohtajineen sijaitsee toisessa päässä, tarpeeksi kaukana vierailevan joukkueen faneista.
Lauantain lämpötila oli -2 astetta. Menimme stadionille jo tuntia ennen H-hetkeä, jotta saimme vallattua tilan toiselta sivustalta. Minua oli kehotettu pukeutumaan lämpimästi ja jättämään lempitakkini kotiin, koska on vaarana, että niskaan tulee olutta tai muuta sälää.
Odotusaika meni todella nopeasti. Edessämme olevasta ständista haastateltiin valmentajat Sky-kanavan suoraan lähetykseen. Puolta tuntia ennen peliä myös pelaajat alkoivat juoksennella ympäri kenttää ja leikitellä pallon kanssa. Fanikatsomo lämmitteli äänijänteitään ja aurinko pilkotti mukavan pakkaspäivän kunniaksi. Olin saanut ystävältäni pikkuvihollisen St. Paulin fanilauluja, mutta en aivan ehtinyt opetella niitä kaikkia. Pelin aikana laulettiin varmasti ainakin kymmentä eri laulua, vaikka toki St Pauli-huuto oli tavallisin ääninäyte.
Lopulta pelaajat hävisivät pukukoppeihin ja tunnelma alkoi tiivistyä. Screenillä esiteltiin kaikki päivän pelaajat. Jokaisen kotipelaajan sukunimi huudettiin ilmoille tuhatpäivin äänin. Sitten kuultiin myös St. Paulin teemalaulu: You´ll never walk alone. Ständit vietiin sivuun ja lopulta pelaajat saapuvat kentälle lapsosten saattelemina, ja fanit heittivät paperisilppua katsomon täydeltä. Fanikatsomot villiintyivät alkulauluun niin kovin, että en ehtinyt huomata saati kuulla alkuvihellystä.
Pelin aikana päätykatsomo oli selvästi aktiivisin, mutta eipä omakaan siipeni paljon jälkeen jäänyt. Avainniput kilisivät, kädet taputtivat ja erinäiset laulut kajahtelivat, toisinaan kaanonina toisten katsomonosien kanssa. Tuomarin päätöksiin reagoitiin vahvasti, mutta muuten huutelukulttuuri oli varsin siistiä. Toisen joukkueen pelaajia ei morkattu tai mitään muitakaan älyttömyyksiä en ympäriltäni kuullut, toisin kuin esimerkiksi Suomen jääkiekkoliigassa on tapana.
Peli oli aivan loistava. Onhan se aivan erilaista seurata peliä muutaman metrin päästä kuin pienestä tv-ruudusta. St. Pauli pelasi varmaan kauden parhaan pelinsä voittaen lopulta 3-0. Tilastojen mukaan kotijoukkueella oli 30 laukausta kohti maalia, Kölnillä 3. Pääsimme siis viettämään iloista maalijuhlaa, mutta onnekseni en silti saanut olutta niskaani. Ainoa livekatsomon ongelma on, ettei tilanteista saa uusintakuvaa. Toisen erän ajan useammat pelitapahtumat sijoittuvat stadionin toiseen päähän, enkä esimerkiksi erottanut tilannetta, josta St Pauli sai vapaapotkun ja siten kolmannen maalinsa.
Jalkapallo on kyllä hieno ja herrasmiesmäinen laji. En ole koskaan fanittanut mitään joukkuetta, mutta St. Pauli on kiinnostava yhteisö, koska kyse on muustakin kuin jalkapallosta. Kannattajien arvoihin kuuluvat sellaiset aatteet tasa-arvo, antiseksismi ja täällä Saksassa tärkeä antifasismi. Joukkueen kannattajina onkin myös paljon naisia.
Ensi lauantaina Hampurissa pelataan tunteita nostattava kotiottelu. Vaikka St. Paulin kannattajat vastustavat jalkapallohuliganismia, en ehkä silti uskalla lähelle HSV:n kotistadionia.