Monday, 22 December 2014

Joulusesonki vol. 2014

Olen aina pitänyt joulusta, mutta en ole ikinä ollut mikään askartelu-leipomis-valmistelunaikkonen. Saksassa joulusta pitäminen ja hössötykseen osallistuminen on varsin välttämätöntä, jotta selviää monta viikkoa kestävän sesongin läpi. Turnauskestävyyttä vaaditaan, jotta jaksaa siitä, kun ensimmäiset keksit ja suklaat laskeutuvat kauppoihin lokakuussa, siihen, kun joulutorit sulkevat porttinsa ja varsinainen joulunvietto oikeasti vasta alkaa. Viime vuosina joulukuume on kuitenkin tarttunut minuunkin, ja elin tänä vuonna aktiivisimman joulunalusajan ikinä. Löysin myös monia uusia joulujuttuja, kuten

1. Jouluaskartelut! Kaipasin työn ohelle vaihtelua, joten ilmoittauduin jouluworkshopiin, jossa askarreltiin joulukortteja ja pakkauslaatikoita lahjoille. Oli todella miellyttävää näperrellä ja niperrellä, kun joku toinen oli valmistellut ohjeet ja materiaalit ja toi vielä kahvitkin pöytään. Kirjoitin workshopista täällä. Innostuin askartelusta niin paljon, että askartelin tämänkin vuoden joulukortit itse. Siinä kävi tosin niin, että osa tarvittavista osista saapui niin myöhään, että askartelu pääsi alkamaan vasta viime viikon keskiviikkoaamuna klo 8. Valmista kuitenkin tuli!

2. Joululahjat! Olen aina tuskastellut ideoiden keksimisen ja viime tippaan jääneen toteuttamisen kanssa, mutta tänä vuonna keräsin ideoita pitkin vuotta ja lopulta toteutus sujui mutkattomasti. Kiitos internetin en joutunut Kölnin keskustan ostosruuhkaan. Olen tainnut jo aikaisemmin mainita, että pahimpina joulusesongin päivinä poliisi ohjaa kävelykatujen liikennettä, sillä keskusta on aivan liian täynnä. Kyynerpäätaktiikalla pääsee pitkälle, mutta ei varsinaisesti joulutunnelmaan.

3. Itsenäisyyspäiväjuhlat! Saan joka vuosi työn puolesta kutsun Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle Berliiniin. Tänä vuonna olin suunnitellut aikatauluni jo ajoissa niin, että olin kyseisenä viikonloppuna Berliinissä. Täytyy sanoa, että tulipa käytyä ja nähtyä, mutta mitään kovin erikoista tuo alkuiltaan sijoittunut tapahtuma ei sisältänyt. Juhlissa liikkui huhu, että vastaanottoa ei järjestetä seuraavan parin vuoden aikana, koska A. suurlähetystö säästää Suomen 100-vuotisjuhlia varten tai koska B. Suomi ei pääse niin pitkälle, koska Itä tulee. Tiedä häntä sitten.

4. Joulumatkat! Joulutoriaikaan kuuluu tietysti myös joulutorimatkailu. Saksan suosituimpia kohteita ovat suurten kaupunkien lisäksi idylliset Heidelberg ja Münster. Monet matkanjärjestäjät myyvät viikonlopun mittaisia joulutorimatkoja, joten hotellit ovat sesongin aikaan aivan täynnä. Me teimme kuitenkin ihan vain omatoimimatkan Münsterin joulutoreille ja ystävien luokse.
Münster on tunnelmaltaan varsin erilainen kaupunki kuin Köln, vaikka molemmat ovatkin täynnä kirkkoja ja kapeita kävelykatuja. Münster on vihreiden yliopistokaupunki ja selvästi varakkaampi kuin tämä jokilaakson helmi. Münsterin keskusta ja sen putiikit näyttävät selkeästi kalliimmilta eivätkä asukkaat ole niin avoimia kuin reininlaaksolaiset. Keskustan baaritkin sulkevat jo klo 02. vaikka kyseessä on opiskelijakaupunki.

Münsterin keskustassa on monta pientä ja ahdasta joulutoria, mutta myös idyllisiä kojuja, joissa on tarjolla kaikkea mahdollista bumerangeista hassuihin hattuihin. Myös glühwein oli hyvää. Oma suosikkini oli mustikanmakuinen.

5. Kölnin joulutorit! Münsterin kyläilyn innoittamana sain itseni viimein Kölnissäkin joulutoreille. Sateinen ja mutainen joulukuu ei ole juuri houkutellut. Kölnin uusin joulutori sijaitsee tässä kotikulmillani, ja käväisin siellä viime keskiviikkona norjattaren kanssa. Torilta ei saa Glühweinia vaan Feuerzambolea, joka on myös punaviinipohjainen maustejuoma. Se muistutti yllättävän paljon glögiä, jota olen joskus ostanut Suomen Alkosta. Muuten uuden joulutorin tarjonta ei ollut erikoinen, paitsi että juoman ääressä pääsi nauttimaan myös vanhoista mustavalkoelokuvista, joita heijastettiin vanhaan kaupungin muuriin.
Kölnin joulutoriseikkailu jatkui heti seuraavana päivänä Neumarktin enkelitorilla, joka on ollut viime vuosien suosikkini. Glühwein on hyvää ja pidän torin koristelusta sekä ruuista. Siellä on yleensä myös tilaa kulkea - suomalaisena tätä muistaa arvostaa. Tämä viikko on ollut todella lämmin, ehkä voisi jopa sanoa, että +13 ´c on todellinen kesä talven keskelle. Niinpä glühweinin juodessa meinasi tulla hiki, eikä kylmistä varpaista tai muusta hytinästä ollut tietoakaan.

Lauantaina tein vielä yhden kierroksen joulutorien maailmaan. Stadtgartenissa on mukava tori, josta saa käsityöläisten tuotteita ja design-tavaroita. Sää oli todellä märkä ja tuulinen, joten ihan ei kyllä joulutunnelmaan päässyt. Olin ajatellut hankkivani torilta vielä viimeiset lahjat, mutta en ollut kovin tyytyväinen tarjontaan ja palveluun. Yllättäen vastaamme tuli kuitenkin tällainen koju, Finnischer Räucherlachs - Suomalaista savulohta.
Haastattelin saksalaisia myyjiä ja sain kuulla, että kala oli tullut Kuopiosta, ilmeisesti Kallavedestä.
En käynyt tänä vuonna Tuomiokirkon torilla, mutta kuulin, että siellä oli suomalaista hunajaa myyvä koju, jossa oli myös suomalaisia myyjiä.

Piipahdimme kierroksen lopuksi vielä Neumarktilla, sillä minulta oli vielä yksi joulutraditio tekemättä. Olen sitä mieltä, että valkosuklaalla kuorrutetut mansikat ovat aivan ylihintaisia mutta niitä pitää syödä kerran vuodessa. Löysin mansikkani ja totesin seuralaiselle, että nyt, nyt voi joulu tulla.

6. Joulukuusi! En ole elämässäni päässyt vielä sinne asti, että minulla olisi kellarissa laatikollinen joulukoristeita, jotka pitää joka vuosi levittää ympäri kämppää. Olen muuttanut usein enkä ole ikinä viettänyt joulua kotona, joten en ole nähnyt tarvetta kerätä tavaraa nurkkiin. Muistaakseni minulla on kaksi joulukoristetta, mutta en ole saanut etsittyä niitä laatikoiden pohjilta. Joulukuusen kuitenkin hankin, mikä on elämäni ensimmäinen oma kuusi. Pienihän se on ja ilman koristeita, mutta voi sen alla kahvit juoda.

Päätinkin, että tässä on ensi vuodeksi kehitystehtävä. Nyt handlaan jo joulutorit ja askartelut, mutta ehkä ensi vuonna ehdin myös leipoa ne sata pikkuleipäsorttia, jotka kuuluvat saksalaiseen jouluun, ja vääntää ovikranssin sekä koristella ikkunat ja pöydät. Saas nähdä sitten, miten käy.

Kiinnostuneille tiedoksi: täältä löytyy lisää tietoa Kölnin joulutoreista.

Iloista joulunalusaikaa!
Tuesday, 16 December 2014

Keski-Euroopan talven pimeys

Anteeksi vain te Suomessa asuvat suomalaiset. En halua yhtään väittää, etteikö päivä olisi siellä tällä hetkellä kovin lyhyt ja elämä raskasta ja ankeaa. Saatte kaiken myötätuntoni. Tiedän, että keskipäivällä on vielä hämärää ja iltapäivällä jo pimeää. Silti haluan kertoa sanasen siitä, millaista talvinen pimeys on täällä Saksassa. Tai ainakin Kölnissä.

Aivan ensimmäiseksi todettakoon, että päivä ei ole kesällä läheskään niin pitkä ja valoisa kuin Suomessa eikä siis talvella yhtä lyhyt ja synkkä. Vaihteluväli on kapea. Kun siihen lisätään vielä se, että vuodenajat ovat se vähän valoisampi ja vihreä versus se synkempi ja harmaampi., ei vaihtelua noin muutenkaan ole kehumiseksi asti.
Oho! Valoja.
On kuitenkin muutamia muitakin asioita, jotka vaikuttavat siihen, että kun alkuillasta tulee pimeä, täällä todella on pimeä. Ensinnäkin Kölnissä ei ole ikinä lunta. Oho, valehtelin! Viimeisen neljän vuoden ajalta muistan yhden lumisen viikonlopun ja joitain yksittäisiä päiviä tyyliin kerran vuodessa. Lumi tekisi kaikesta niin paljon kirkkaampaa! Mutta ei, tyytykäämme kaiken harmauteen ja kauniisiin ruskean sävyihin.

Niitäkään ei kyllä juuri näe, sillä saksalaiset eivät oikein välitä katuvaloista. Useampi vierailulla käynyt akateemikko valittelee iltakävelyjen mahdottomuutta, sillä katuvalot on suunnattu autoteille eikä puistoja juuri ole valaistu. Puiston laitaa kiertää usein yksi valokuja, mutta itse puistossa ei ole yksittäisiä valoja enempää. Eräässä kaupunginosassa on pieni kanaalinpätkä, joka on valaistu. Iltaisin lenkkeilijöiden jono kiertää jonossa tuota lenkkiä, sillä muualla ei näe juosta. Eräällä ystävälläni on talvisin erikoisjärjestely: Hän saa tulla kerran viikossa myöhemmin töihin, jotta pääsee juoksemaan arkena edes kerran. Töiden jälkeen olisi liian pimeää.
Alla olevassa kuvassa seison puistotiellä, joka kulkee erään puistopalstan läpi.
Etsi kuvasta pyöräilijä ja kaksi kävelijää.

Tätä taustaa vasten täytyy vielä huomauttaa, että musta ja ruskea ovat Keski-Euroopan muodikkaimmat pukeutumisvärit. Seuraa siinä sitten kevyttä liikennettä, kun kaikki maastoutuvat, mustaan. Ajaminen ilman pyöränlamppua on tietysti itsemurha, mutta lähinnä ongelmana ovat kävelijät. Kuulun nimittäin niihin harvoihin kulkijoihin, jotka kantavat heijastimia. Saksalaiset eivät oikein edes tiedä, mikä se on. Ystäväni aina naureskelevat bambeilleni ja muille minusta roikkuville härpäkkeille, mutta itse pidän niitä elinehtona, Koululaisten repuissa on heijastinnauhaa mutta vaatteissa ei mitään. Toiset pukevat lapsensa heijastinliiveihin, mutta useimmat eivät. Ihmettelen, ettei kolareita ja onnettomuuksia satu enempää, sillä katujen pimeydestä eteen syöksähtelee jatkuvasti pieniä telmijöitä potkulaudoillaan. Lauta on tällä hetkellä pyörääkin suositumpi kulkuneuvo mutta myös hyvä keino terrorisoida ympäristöä.

Niin, että seuraavan kerran, kun valitat Suomen pimeyttä, mene heijastiminesi lumen ja katuvalojen valaisemaan puistoon ja ajattele Kölniä. Ihaile valaistua reittiä ja naureskele Kölnin potkulaudoille.
Pimeetä o. On pimeetä.
Thursday, 11 December 2014

Homeasunto ja vuokranantaja

Ulkomaille muutossa on se jännä juttu, että sitä altistuu tahtomattaankin uusille vaikutteille, mikä voi mukavasti laajentaa maailmankuvaa ja tuoda uusia näkemyksiä ihmisyyteen. En kuitenkaan millään tavalla osannut odottaa, että oma altistumiseni tulee lähinnä koskemaan hometta. Ja että käsitykseni ihmisyydestä muuttuu perin negatiiviseksi tutustuttuani paikallisiin vuokranantajiin. Muistattehan edellisen asuntoni, jossa oli lämmitysongelmien takia pintahometta seinissä? Olen kirjoittanut asiasta täällä ja täällä. Luulen, että siellä oli jotain muutakin pahasti pielessä, sillä niin kauan kuin asuin kämpässä, kärsin mahavaivoista ja flunssista. Nyt en ole ollut seitsemään kuukauteen edes pienessä nuhassa.

Se ei kuitenkaan johdu siitä, että asuisin nykyään paljon paremmassa huoneilmassa vaan siitä, että lääkitys on kohdillaan. Tajusin nimittäin kuukausi sitten, että asun vielä pahemmassa homepommissa kuin se edellinen asunto. Tämäkin on vanhan talon vinttiasunto. Ja kyllä, tänä vuonna sattuu olemaan niin, että Köln on yksi Saksan sateisimmista kaupungeista. Se on räjäyttänyt homeongelman, joka ilmenee erityisesti kattohuoneistoissa ja kellareissa, joihin vesi on päässyt valumaan.

On ollut mielenkiintoista huomata, miten saamattomia saksalaiset vuokranantajat ovat. Edellinen oli ihan huopatossu, ja siksi odotin enemmän tältä uudelta, sillä hän oli jopa itse paikalla luovuttamassa minulle asunnon avaimet ja tarkistamassa paikat. Mutta nyt kun puhutaan homeesta, häntä ei juuri kiinnosta. Eikä näy.

Pähkinänkuoressaan asia on mennyt siis niin, että huomasin lokakuun lopussa kylpyhuoneen katossa homeläikkiä, jotka suurenivat silmissä. Talkkari tuli kymmenen päivää myöhemmin tarkistamaan tilanteen ja kosteusmittaria luettuaan totesi, että pahalta näyttää. Katossa on ilmeisesti reikä, ja välikatto on nyt märkä. Kaksi päivää myöhemmin soitin vuokraemännälle kysyäkseni, mihin toimenpiteisiin hän on ajatellut asian suhteen ryhtyä. Ensimmäinen kommentti oli, että eikös se talkkari hoitanut kaiken jo kuntoon siellä. Siihen minä tietysti päivittelemään, että täällähän on vakavia kosteusvaurioita, joille talkkari ei yksin voinut tehdä mitään. Jaha, katsotaan.

Tästä on nyt yli kuukausi eikä asialle ole edelleenkään tehty mitään. Sain ystävältäni kloori-sumutetta, jolla voin desifioida kattoa ja pahimpia läikkiä, joita on nyt jo asuinhuonedenkin puolella. Se on ehkä ainoa syy, miksi tämä asunto ei ole vielä mädäntynyt pystyyn. Lisäksi lämmitän ja tuulettelen säännöllisesti ja viime viikot olen yöpynyt muualla niin usein kuin mahdollista.

Viime viikolla soitin taas vuokraemännälle ja kysyin, kauanko minun pitää vielä odottaa, että jotain tapahtuu. Hän alkoi huutaa minulle puhelimessa siitä, että todennäköisesti kaikki johtuu vain siitä, että minä en osaa tuulettaa. Seuraavana päivänä sain sähköpostitse ohjeet oikeanlaista tuulettamista varten. En ole lukenut niitä.
Hometilanne 9.12. Läikkisyys johtuu edellisistä putsauskerroksista.
Olin keskustelusta niin pöyristynyt, että kirjoitin hänelle pitkän sähköpostin selkeyttäen vielä sitä, miten tilanne on edennyt, miten ongelma ei voi olla tuulettamisessa ja miten pöyristynyt olen. Mainitsin sähköpostissa sanan vuokranalennus. Kaksi päivää myöhemmin talkkari soittaa ja kertoo, että he ovat jo seuraavana päivänä tulossa tarkistamaan katon tilanteen. Myös vuokraemäntä kirjoitti minulle saman tiedon sähköpostissa mutta huomautti samalla, että kaikki voi kuitenkin edelleen johtua siitä tuulettamisesta.

Herrat kävivät tarkistamassa tilanteen ja saman päivän iltana sain viestin, jossa vuokraemäntä kirjoittaa, että todellakin, kyllä todellakin siellä katossa oli kolme reikää. Jatkotoimenpiteinä minuun ottaa pian yhteyttä joku tyyppi, joka järjestää asunnon kuivatuksen. Katto korjataan sitten joskus tammikuussa. En ole kuullut tyypistä tai kenestäkään muusta vielä mitään. Tällä viikolla tapasin rapussa naapurini, joka kertoi, ettei minun kannata välittää. Jokainen talon asukas riitelee rouvan kanssa korjaustöistä ja lähes kaikilla edellisillä asukkailla on ollut asunnossani hometta. Hän itse ole enää edes puheväleissä vuokranantajan kanssa. Tämä oli kerran haukkunut hänet pystyyn, sillä hän kehtasi vaatia lämmintä vettä viikonlopuksi.

Edellisen asunnon kokemuksista viisastuneena en ole kuitenkaan tyytynyt seisomaan tumput suorana vaan liityin jo marraskuussa vuokralaissuojajärjestöön. Ilmeisesti en ole ainoa, jolla on ongelmia vuokraisäntien kanssa, sillä järjestö on varsin iso ja näkyvä. He lupaavat hoitaa lakiasiat ja muun likaisen työn puolestasi 70 euron vuosimaksulla.

Olin taas kuin jossain elokuvassa, kun toissapäivänä istuin pukumiehen vastaanotolla ja tilitin tarinaani. Hän näytti siltä, että on kuullut tämän laulun ennenkin. Kymmenen minuutin keskustelun jälkeen mies kaivoi sanelulaitteen esiin ja kertoi sille virallisin äänenpainoin ja sopivia taukoja pitäen, että vaadimme vuokranalennusta jo marraskuun alusta lähtien, sillä toimenpiteitä on täysin syyttä lykätty.  Kyseessä on vain 20 % vuokrasta, mutta sekin on parempi kiristyskeino kuin ei mikään. Minulla ei myöskään tällä hetkellä ole tavallista irtisanomisaikaa vaan voin lähteä heti, kun haluan. Harkitsen lähteväni. Pitäkää tunkkinne - ja homeenne!
Tuesday, 9 December 2014

Neukölln on hip!

Olin Berliinissä ensimmäisen kerran uutena vuotena 2009. Hannoverissa oli paistanut joulunpyhinä aurinko ja lämpötila oli kivunnut jopa +15 asteeseen. Sitten tuuli kääntyi, suuntasin itään ja aloin palella. En muista missään olleen ikinä niin kylmä kuin noina päivinä Berliinissä. Siltä reissulta jäi kylmyyden lisäksi mieleen puolituttujen kommentteja. Eräs varoitteli, että Neukölln ei sitten ole sellainen asuinalue, johon naisten kannattaa lähteä yöllä yksinään. Siellä on epämääräisiä alueita, paljon turkkilaisia ja metroasemia, jotka ovat kuin huumeluolia.

Vietin kuluvan viikonlopun Neuköllnissä ja minulla oli varsin rattoisaa, vaikka edellä mainitut kommentit pitävät toki edelleen osittain paikkaansa. Berliini-buumi on kuitenkin viime vuosina ylikuumentunut siihen malliin, että koko kaupunki on muutoksen tilassa - ja tuo muutos on nopeaa. Esimerkiksi niitä paikkoja, joissa kävin silloin uutena vuonna Prenzlauerbergissä, ei ole enää, sillä kyseinen alue on muuttunut perheiden paratiisiksi ja kaikki iltaliikennettä aiheuttavat paikat on yksi toisensa jälkeen suljettu. Samaan aikaan hipsterien muuttoliike on vaeltanut etelämmäs, ensin Kreuzbergiin ja nyt jo Neuköllnkin on vallattu. Viidessä vuodessa hipsterit ja taiteilijat kaikkialta maailmasta ovat kulkeneet halvimpien asuntojen perässä ja vallanneet tilaa turkkilaisilta. Alueella, jolla ei viisi vuotta sitten kannattanut kulkea yksin, asuu nyt skandinaavisia hyvätuloisia freelancereitä. Huonompituloiset ovat jo siirtyneet halvemmille asuntoapajille esimerkiksi Weddingiin ja vielä kauemmas.
Keskipäivän aikaan joulukuussa.
Saavuin Berliiniin myöhään torstai-iltana. Ystäväni haki minut päärautatieasemalta ja suuntasimme s-bahnalla ja sitten metrolla kohti eteläistä kaupunginosaa. Seuraavan puolen tunnin ajan tunsin astuneeni elokuvaan, lähinnä inhorealistiseen sellaiseen. Metrossa väistelimme kerjäläisiä ja jouduimme lopulta vaihtamaan vaunua, sillä eräs koditon kävi levittämässä arominsa sinne. Hermanstrassen asemalla kiipesimme katutasoon, ja ensimmäisenä ystäväni esitteli minulle lähikioskinsa, jossa sattui olemaan menossa jokin poliisioperaatio. Sitten ohitimme rakennustyömaan, jonka juurella joku hoiti juuri tarpeitaan. Jatkoimme katua eteenpäin, ja pian meidät ohitti ambulanssi pillit kirkuen. Siinä vaiheessa minun oli pakko nostella kulmiani, vaikka ystäväni yritti kovasti selittää, ettei täällä yleensä kyllä mitään tapahdu.

Seuraavana päivänä kävelin ystävän kotikatua ja totesin, että aika on pysähtynyt. Julkisivutyömaita näkyi useammassa kohtaa, mikä kertoo edistyksestä ja alueen varallisuuden noususta. Mutta telineiden juuressa sinnittelee edelleen ränsistyneitä kioskeja ja turkkilaisia leipomoita. Erään pubin ikkunasta näkyi harmaantunut huone täynnä tikkatauluja ja innokkaita heittäjiä. Niin huone kuin ihmisetkin näyttivät olevan suoraan DDR:stä. Näkyi paksuja viiksiä, tukevia vatsoja, telkkarinkokoisia silmälaseja ja harmaantuneita kollegepaitoja. Eikä siellä ollut hipstereitä. Kello oli 16 iltapäivällä ja kadun toisella puolella olevassa turkkilaisessa pyöri diskopallo jo niin vinhasti, että puoli katua valaistui. Baarissa oli paljon väkeä, mutta vain miehiä, ja punaiset seinät. Ja tietysi se diskopallo. Valitettavasti en kehdannut kuvata enkä sitten loppureissusta enää ehtinyt. Joskus teen vielä kuvasarjan unohdetuista nurkista. Siis jos ne ovat siellä vielä seuraavalla kerralla.
Kadulla on nykyään myös muodikkaita kahviloita @ Loislane
Ystäväni asuu pitkän kadun loppupäässä, ja minua aina vähän hirvittää, jos joudun kävelemään sinne myöhällä yksin. Ystäväni kuitenkin tuumaa, että kadulla pyörivillä turkkilaisilla on menossa jotkut ihan muut bisnekset kuin naisten jahtaaminen. Kadun päästä tekee tyhjän sekin, että se päättyy Tempelhofin lentokenttään. Kyseessä on maailman vanhin matkustajaliikennelentoasema, sillä se toimi vuodesta 1923 vuoteen 2008. Vielä vuonna 2006 kentän läpi kulki 630 000 matkustajaa. Ei siis mikään ihme, ettei asuinalue ole ollut kovin suosittu, sillä kenttä sijaitsee aivan asuintalojen keskellä, joita koneiden on melkein pitänyt hipoa noustessaan ja laskeutuessaan. Ymmärtääkseni alueen käytöstä on olemassa monia suunnitelmia, mutta pääasiassa se on tarkoitus jättää ulkoilua ja hengittämistä varten. Sillä se siellä onnistuu, hengittäminen ja rauhoittuminen, mikä on tärkeää muuten niin meluisan, täyden ja joka suuntaan leviävän kaupungin siimeksessä.



Olen aina välillä leikitellyt ajatuksella, miten mukavaa olisi viipyä Berliinissä joskus vähän pidempään tai jopa asua siellä tovi. Kuitenkinjo viime talvena huomasin, miten mukavaa oli palata pikku-Kölniin mammuttimaisen Berliinin jälkeen. Nyt melkein kiljuin riemusta ajellessani junalla maan poikki kohti Reinin laaksoa. Tiesin, että minun ei seuravaana aamuna tarvitse matkustaa metrolla ja S-bahnalla ja väistellä muita kulkijoita ja pummeja ja hermostua siitä, että joka paikkaan on pitkä matka. Sen sijaan hyppäisin pyörän selkään ja ajaisin 15 minuttia töihin. Se on aika, joka täällä yleensä riittää paikasta toiseen siirtymiseen. Taidan alkaa olla jo aika kiintynyt tähän kaupunkiin, joka vastaa kooltaan yhtä Berliinin asuinalueista. Muualla hyvä, kotona paras pätee näköjään jo suhteessani Saksan kaupunkeihin. Että Kölle Alaaf sitten vaan!
Monday, 1 December 2014

Jouluinen viikonloppu Kölnissä

Lähes täydellinen viikonloppu ja mistä se syntyy.

Perjantai
Perjantait ovat minulle opetuksettomia päiviä, mikä tarkoittaa valmistelua, järjestelyä ja tapaamisia, mutta yleensä saa keitellä kahvia työhuoneella ja tuumiskella seuraavaa viikkoa rauhassa. Sellainen perjantai sattui nytkin kohdalle. Töiden jälkeen kävin pikapikaa kotona, sillä edessä oli aikainen treffi-ilta. Ajelin alkuillasta metrolla pohjoiseen kaupunginosaan ja osallistuin matkalla keskusteluun matkalippujen hinnoista, työmatkakortista ja pummilla ajamisesta. Korostettakoon, että minulla oli taskussa ihan oikea automaatista ostettu lippu.

Poikaystävä saapui paikalle suoraan töistä, ja sitten kävimme kioskilla hakemassa oluet ja turkkilaisessa syömässä falafelit. Tässä on taas niitä asioita, joita Suomeen kaipaisi. Pari euroa maksava falafelit, eli salaatilla, kastikkeilla ja pyöryköillä täytetty leipä, joka riittää hyvin, jos nälkä ei ole massiivinen. Toinen asia on se, että elokuvateatterissa saa juoda alkoholia. Ei sillä, ettäkö sitä tarvitsisi aina olla kittaamassa, mutta kyllä tilkka viiniä oluthuikka elokuvateatteriin sopii. Vielä paremmalta se tietysti maistuu sellaisilla kahden istuttavilla kuhertelupaikoilla. (Niistä ja ensimmäisestä elokuvateatterikäynnistäni Hampurin syksyltä lisää täällä.)

Olimme menossa katsomaan elokuvaa Hunger Games: Mockingjay suomeksi Nälkä peli: Matkijanärhi (kuulostaa kököltä, sori vaan). En ole tällaisten sarjojen tai kyseisten kirjojen ystävä, mutta olen nähnyt kaksi ensimmäistä elokuvaa ja ajattelin, että tämä olisi varmasti oikein hyvää viihdettä perjantai-iltaan. Kevyttä viihdettä se ei kuitenkaan ole, sillä kyseessä on tieteisseikkailuelokuva, joka sijoittuu ankeaan diktatuuriin, jota hallitaan psykoterrorilla. Ei siitä sen enempää, mutta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäiset osat, heräsin eräänä yönä omaan huutooni. Elokuvan 3. osa on kuitenkin jo kevyempi, sillä alkuperäinen idea on muuttunut aika paljon ja asukkaiden kapina alkaa tuottaa hedelmää. Suosittelen ja jään odottelemaan päätösosaa.

Kotimatkalla valitsimme tietysti kahdesta reittivaihtoehdosta sen huonomman ja jumituimme  hyväksi toviksi pysäkkien väliin maan alle, sillä metron raideohjauksessa oli vikaa.

Lauantai
Lauantaina oli kello soimassa, sillä olin lähdössä joulu-teemaiseen workshopiin. Syksyllä alkanut Instagram-addiktioni on tuonut mukanaan paljon uusia ja mielenkiintoisia asioita blogeista museoihin ja muihin innostaviin juttuihin. Löysin erään blogin kautta Flying Fawn -nimisen kaupan ja heidän mainoksensa workshopiin. Ajattelin, että olisipa hauskaa tehdä jotain uutta, ja niinpä päädyin lauantaina askartelemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Teimme kolme erilaista joulukorttia sekä pakkausjuttuja. Kyllähän se työstä käy, ja neljän tunnin jälkeen alkoi olla jo hieman vaikea keskittyä. Sitä edesauttanut se, että toinen ohjaaja oli Bayerista eli minun oli ajoittain vaikea ymmärtää häntä. Päivä oli kuitenkin mainio ja tulostakin syntyi.

Kuva Papier Tapirin blogista.
Olin aamulla ehtinyt huomata, että serkkuni, jota en ole nähnyt 13 vuoteen, oli  kirjoittanut ja kysynyt, ehtisinkö nähdä iltapäivällä. Hän olisi Kölnissä ja tarvitsisi seuraa odotellessaan tyttöystävää konferenssista. Puhelimeni on hieman lakkoillut emmekä onnistuneet päivän aikana pääsemään yhteyksiin. Workshopissa meni tunti odotettua pidempään, mutta kun olin lopulta kotona, soitin hänelle. Pahoittelin, ettei näkeminen taida onnistua, sillä minun pitää vielä jatkaa matkaa kohti Bonnia, sillä poikaystävän kaverilla on syntymäpäivät. Siinä jutellessamme hän tuli maininneeksi paikan, jossa sillä hetkellä on. Se sattui olemaan noin 500 metriä kodistani, joten tietysti hän tuli spontaanisti kylään. Keitimme kaffet, söimme suomalaisia ruispaloja ja päivitimme vuosien kuulumiset.

Siinä ohessa soitti muuten poikaystävä, ja sanoi, että ei tässä taidakaan olla kiire - hän oli kysellyt synttärisankarilta reittiohjeita ja saanut kuulla, että juhlat olivatkin olleet jo eilen... Hieman noloa, mutta lupasimme kuitenkin lähteä rääppiäisille. Kahvit tuli juotua ja serkku jatkoi matkaansa ja me pysäkille odottamaan ratikkaa. Lopulta tuli viesti, että jossain on tapahtunut onnettomuus eikä ole tietoa, milloin liikenne palautuu normaaliksi. Totesin, että tämä on merkki siitä, ettei kannata enää lähteä. Päivä oli ollut jo niin pitkä, että kirja, sohva ja lasi viiniä riittivät viimeiseksi viihdykkeeksi.

Sunnuntai
Olen tällä hetkellä osittaisessa home-evakossa, mutta sunnuntaina piti käydä kotona pesemässä pyykkiä ja järjestelemässä asioita, suihkuttamassa uusimmat homeläiskät.

Iltapäivällä oli vuorossa suomen kielen tunti. Pidämme poikaystävän ja saksalaisen ystävän kanssa pari kertaa kuussa suomi-treffejä, eli yritän opettaa pojille suomea. Ihan hyvin se sujuu, vaikka läksyt ovatkin lähes aina tekemättä. Sunnuntaina oli taas tapaamisen vuoro. Opetushetkestä tuli tällä kertaa aika lyhyt, sillä meillä oli kiire suomalaiseen joulubasaariin. Kölnin suomalainen seurakunta järjestää aina joulukuussa viikonlopunmittaisen basaarin, jonka tuotto käytetään seurakunnan toiminnan pyörittämiseen, mutta tilaisuus on myös ihana tuulahdus Suomea Kölnin pimeyteen.
Basaarista saa myös Marimekkoa ja Muumikamaa.
Saavuimme paikalle varsin myöhään, mutta ehdin ostaa lakuja ja juoda glögiä. Kävimme kahviossa syömässä rääppiäisiä ja osallistumassa arvontaan, ja sitten joku keksi vilkaista kellariin. Sehän ei ole suomalainen seurakunta eikä mikään, jolla ei ole kellarissa saunaa. Saunatiloihin on basaarin ajaksi rakennettu oluttupa. Yläkertaa oltiin jo sulkemassa, mutta koska meitä saapui paikalle iloinen yhdeksän hengen seurue, saimme jatkaa seurustelua kellarissa. Oli aika mainiota nautiskella suomalaista lonekeroa koivutapetin alla ja muistaa välillä olevansa kellarissa Kölnissä. Seuraavaksi meidän täytyy kyllä varata saunavuoro, vaikka olenkin kuullut, että ne ovat kovin suosittuja.

Tämä juttu lipsahti nyt aika pitkäksi, mutta pääasia oli kertoa, että viikonloppua oli monipuolinen ja erittäin onnistunut ja että ensimmäiset askeleet joulun suuntaan on nyt otettu. Seuraavat askeleet vievätkin sitten ensi viikonlopuksi Berliiniin ja toivottavasti myös saksalaisille joulutoreille.

Tuesday, 25 November 2014

Hyvää syntymäpäivää - minulle

Saksalaiset ovat syntymäpäivähulluja. Opin sen jo ensimmäisenä syksynäni Hampurissa. Mikään ei ollut saksalaisten ystävieni mielestä pahempaa kuin tajuta myöhään illalla, että jollakulla ystävällä, tutulla tai tutun tutun serkulla on syntymäpäivä, mutta häntä ei ole muistettu onnitella. Työpaikoissa sankarin ympärillä käy kova kuhina ja hänet on pakotettu leipomaan tai muistamaan ympäristöään muuten. Poikaystävä leipoo joka vuosi töihin cookieseja ja saa töistä lahjan. Juhlakalu onkin lähes kummajainen, jos hän ei tuo kakkua ja ilmoittaa, ettei aio juhlia päiväänsä mitenkään.

Suomalainen pyörittelee silmiään ja miettii, kuinka monen työkaverin tai muun tutun syntymäpäivät hän ylipäänsä tietää, siitä muistamisesta puhumattakaan. Nimim. sekoitan usein siskoni syntymäpäivän päivämäärän ja olen unohtanut äitini päivän ehkä useammin kuin kerran.

Tasoituksen vuoksi on kuitenkin sanottava, että Saksassa ei vietetä nimipäiviä lainkaan, sillä nimipäiväkalenteri ei ole tärkeä. Paitsi ehkä katolisilla, jotka seuraavat pyhimyskalenteria. Mutta muuten nimiä ei edes ole mukana peruskalenterissa. Useimmilla saksalaisilla on sitä paitsi muutenkin vain yksi etunimi. Aika köyhää.

Olen itse aina pitänyt syntymäpäivistä ja niiden juhlimisesta. Me marraskuun lapset olemme tottuneet pimeyteen, mutta sen keskellä on silti kiva juhlia. Marraskuu on muutenkin sellainen välikuukauso, jonka aikana tapahtuu vähän ja jouluunkin on vielä aikaa, joten juhlijoita riittää, kun jotain järjestää. Opiskeluajan solukämpässä vietettiin useammatkin synttärijuhlat. Yhdet hauskimmista olivat yhteisjuhlat kämppiksen kanssa. Täytimme muistaakseni samana päivänä yhteensä 42 vuotta.

Pari vuotta sitten vietin pyöreitä oikein kunnolla. Lienevät saksalaiset tavat jo tarttuneet, sillä minulla oli syntymäpäiväviikko, mikä tarkoitti lopulta kolmea juhlaa ja kahta konserttia viikon sisällä. Kannattaa ravata kahden maan väliä, niin saa enemmän kakkua.

Viime vuonna en tehnyt mitään erikoista, mutta tänä vuonna ajattelin, että voisi olla kiva täyttää taas 23. Siltä kyllä melkein tuntuikin, sillä juhlapäivän kynnyksellä sain supermarketin kassalla (täällä Saksassa!) kaivaa henkkarit esiin yhden vaivaisen viinipullon takia. Ensimmäinen kerta tässä maaassa muuten. Ostoskorissa oli vain leipomistarvikkeita, joten ehkä pullo ei ollut uskottava.

Varsinainen juhlapäivä kului töissä ja asunnon ongemia selvitellessä. Kyllä, asun jälleen homepommissa, mistä ehkä lisää joskus myöhemmin. Paras syntymäpäivälahja oli ehdottomasti Suomesta kylään saapunut ystävä (sekä mukana saapuneet ruisleivät ja Pantterisalmiakit). Juhlapäivän iltana kävimme sitten tyttöjen kanssa syömässä tapaksia yhdessä lempiravintolassani ja hörppäämässä terveydekseni puolalaisessa vodkabaarissa. Zum wohl!

Tällä kertaa päätin kuitenkin järjestää myös juhlat ja vielä perisaksalaiseen tapaan. Täällä on nimittäin tapana kutsua vieraat ravintolaan tai baariin kodin sijasta. Niinpä olin varannut tästä läheltä hassun koirabaarin, jossa on erittäin punainen sisustus ja koirapatsaita ja koiratauluja ja heiluvia koiranpäitä joka paikassa. Mutta myös kaupunginosan parhaat kocktailit ja hyvä taustamusa. Marraskuussa tapahtuu aika vähän, sillä lähes kaikki kutsutut saapuivat paikalle ja toivat mukanaan vielä muitakin. Ystäväpiiriini kuuluu  leipuri, joka lahjoitti paikalle kakut ja baarista sai ostaa pöytään 10 litran oluttynnyrin. Juhlat voivat alkaa!

Kyllä, myöhään meni tai jopa aikaiseen, miten sen nyt ottaa. Ilta oli kuitenkin todella hauska ja onnistunut, vieraat viihtyivät ja ihmiset löysivät uusia tuttavia. En todennäköisesti voi juhlia syntymäpäiviäni taas pariin vuoteen, sillä odotukset seuraavia juhlia kohtaan ovat huimasti. Ei tosin lahjojen suhteen, sillä ne olivat ruhtinaalliset. Tuli sellainen olo, että ihmiset todella tuntevat minut. Sain nimittäin neljä kirjaa, koruja ja kosmetiikkaa sekä lahjakortin hierontaan. Tämä viimeinen tuli työkavereilta. Lienen ollut töissä hieman kireänä, ehkä juuri sen homekämpän takia.

Kannatti juhlia, ehdottomasti. Tästä voikin sitten siirtyä sulavasti suoraan joulun juhlintaan, sillä joulutorikausi alkoi juuri. Glühweinia, kiitos!
Sunday, 16 November 2014

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuulun siihen sukupolveen, joka varttui nuoreksi naiseksi Jane Austen kuumeen kanssa ja jonka ensirakkaus oli Colin Firthin näyttelemä mister Darcy. BBC:n filmasi uuden version Ylpeys ja ennakkoluulosta 1995, ja sitä seurasi vuonna 1996 Emma Thompsonin ja Kate Winsletin tähdittämä elokuva romaanista Järki ja tunteet. Lähes kaikista kirjoista tehtiin samaan buumiin uudet elokuvat. Keira Knightleyn tähdittämä elokuvaversio vuodelta 2005 häviää kulttisuosioon nousseelle sarjalle kuitenkin 6-0.

Luin nuorena myös kaikki romaanit läpi, sillä fiksut vahempani hankkivat romantiikan nälkäisille neidoille käännökset Jane Austenin romaaneista ja myöhemmin myös alkuperäiskieliset kappaleet, jotta voimme mister Darcysta haaveillessamme oppia myös kieltä. Edelleen laatuaikaan isonsiskoni kanssa kuuluu se, että lasten mentyä nukkumaan parkkeeraamme videotykille ja katsomme Jane Austeniin liittyviä sarjoja, elokuvia ja muita erilaisia tulkintoja, sillä niitähän piisaa.

Luin ja kirjavinkkasin viimeksi keväällä suomalaisen uutuuskirjan, jossa kirjallisuudenprofessori Heta Pyrhönen lukee uudelleen kaikki Austenin romaanit ja selvittelee samalla niiden taustoja ja aikalaisten tapakulttuuria. Teksi löytyy täältä. Siitä asti olen puhunut norjalaisen ystäväni kanssa siitä, että meidän pitäisi järjestää lukupiiri ja lukea yhdessä kaikki Austenin romaanit tai ainakin ne parhaimmat, ja katsoa uudestaan kaikki klassikkofilmatisoinnit, nyt kun sitä varten löytyy hyvät tilatkin.Ystäväni perustivat viime vuonna kielikoulun (lisätietoa Nordikasta täällä) ja olemme keksineet luokkatiloille hyvää käyttöä myös vapaa-ajalla. Tähän mennessä siellä on juhlittu Euroviisubileitä ja viimeksi jalkapallon MM-finaalia. Ja nyt siis myös Jane Austenia.

Eilen koitti viimein se ilta, kun minulla oli jälleen ilo treffata mister Darcyn kanssa. Oli paikalla toki kuusi muutakin innokasta ja muutama vähemmän innokas paikalle pakotettu poikaystävä. Kaikki toivat mukanaan ruokaa ja juomaa, ja niille, jotka eivät sarjaa vielä tunteneet, annettiin pikabriiffaus siitä, mitä seuraavan kuuden tunnin aikana suunnilleen tulee tapahtumaan. Ulkona ropisi vettä ikkunalasiin, ja me jännitimme posket hehkuen, saavatko Elisabeth ja mister Darcy tälläkin kertaa toisensa. Kello 18 pyörähti ensimmäinen jakso käyntiin. Pelkästään se alkumusiikki sai kylmät väreet iholle, ja viimeistään rouva Bennetin ensimmäinen hermoromahdus laukaisi hihititysaallon, joka ei illan aikana sitten juuri enää hiljentynyt. Anteeksi pojat.
Cheers mister Collins.
Sarja oli parempi, kun muistinkaan. Se on täynnä hyvin näyteltyjä pää- ja sivuhahmoja ja tarpeeksi juonenkäänteitä, jotta tapahtumat pysyvät liikkeessä. Pojat tosin olivat sitä mieltä, että sarjassa tanssitaan ja kerätään yrttejä vähän turhan usein - neljännen jakson jälkeen seurasi oikein ilmoitus, että tässä jaksossa ei muuten tapahtunut kumpaakaan. Mister Collins muuttuu joka katsomiskerralla vieläkin koomisemmaksi, mutta en edelleenkään osaa päättää, kumman kosinta sittenkään on kamalampi, Collinsin vai Darcyn. Ja mister Bingleyn siskot ovat todellisia kanoja. Entäs ne vaatteet! Miesten housut herättivät parin viinilasin jälkeen erityistä ja ansaittua hilpeyttä. Pyrhösen analyysin luettuani seurasin mielenkiinnolla sitä, miten Firthin näyttelemästä mister Darcysta rakennetaan tietoisesti seksisymbolia. Kyllä se on viiden tunnin odottamisen arvoista nähdä Darcyn hyppäävän valkoisessa paidassaan kotilampeensa ja marssivan sieltä sitten rennosti kotiin. Tämä kohtaus nyt vain kuuluu nuorten naisten yleissivistykseen.

Ei voi kuin ihmetellä, miten ironisen, monipuolisen ja jopa yhteiskuntakritiikkiä sisältävän teoksen Austen on vuonna 1813 kirjoittanut. Kulissit ympärillä ovat toki muuttuneet eikä naimisiin meneminen ole enää niin keskeistä ja tärkeää naisen elämässä kuin silloin, mutta monet tarinan aineksista ovat ajattomia ja sen käsitys rakkaudesta aikanaan varsin moderni.

Analyysiteoksessaan Heta Pyrhönen tuo esiin myös Jane Austenin fanikultin erilaisia puolia. Bridget Jones on paljon velkaa isosiskolleen, ja Colin Firthin kulttiasemasta kertoo se, että hänet oli pakko saada myös Bridget Jones -elokuviin esittämään ylpeää mutta ah niin kuumaa Darcya. Voisi olla veikeää nähdä klassikoiden bollywood-versiot, mutta en tiedä, olisiko mister Darcy goes vamppyyri ihan se mun juttu enää. Ostoslistallani on kuitenkin postikorttisarja "Who invited mister Collins" ja suunnitelmissa matkustaa joskus Englantiin kirjailijattaren jalanjäljille.

Kyllä! Se on siinä.

Tuesday, 11 November 2014

Olet tässä. Työhuoneella.

Kölnissä alkoi tänään viides vuodenaika eli karnevaalisesonki. Näiden vuosien jälkeen tuntui jo niin kotoisalta, kun oppitunnilla istui punahilkka ja psykopaattihoitsu ja käytävillä seilaili inkkareita ja vamppyyreja. Klo 11.11 vedin tonttuhatun päähän ja kajautimme puhelimesta fanfaarin oppitunnin keskelle. Ajoin töiden jälkeen alkuillasta pyörällä pääjuhlapaikan ohi kotiin ja ohittelin toisiinsa nojailevia tiikereitä ja päissään olevia poliiseja. Väsyneimmät juhlijat rahnustivat jo koteihinsa. Näky muistutti sodasta palaavien laahustamista, mutta en tiedä, oliko tässä kyse voittajista tai häviäjistä.

Ulkomailla asuminen on mielenkiintoinen prosessi. Välillä vähän sellainen Asikkalan Asikkalan puiset rattaat, jotka tuppaavat olemaan vähän huonoja kulkemaan. Alkusyksystä kärsin koti-ikävästä ja sain osakseni ymmärtäväistä nyökkäilyä. Tuollaista se oli minullakin Australiassa. Joo, ja neljäs vuosi, se on kamala, ainakin oli Englannissa. Sitten eräänä päivänä huomaa, miten mukava on pyöräillä kuivia teitä syysauringosta ja ruskasta nauttien, ja ajatella, miten synkkää ja harmaata siellä kaipuun kultamaassa jo on. Apua, minähän kotiudun! 

Viime aikoina kotiutuminen on näkynyt siinäkin, miten olen ottanut uuden työhuoneen haltuun. Ihanan betonibunkkerimme remontti on edennyt nyt viimeiseen vaiheeseensa eli viimeinen siipi ja ylimmät kerrokset ovat nyt muovin alla. Niinpä muutin työhuoneeni syyskuun lopussa väliaikaistiloihin, kolmisen vuotta alkuperäistä aikataulua myöhemmin, ja jo nyt voin sanoa, että en halua muuttaa sieltä ensi vuonna takaisin. Aion köyttää itseni nippusiteillä kirjahyllyyn ja huudella puolalaisille muuttomiehille solvauksia suomeksi. Ehkä ne antavat mun jäädä.

Uusissa tiloissamme on ainoastaan yksi huono puoli ja siis se ainoa huono puoli, että ne sijaitsevat 600 metrin päässä päärakennuksista ja opetustilosta. Valittelin hiljattain, miten en ole oikein ehtinyt harrastaa urheilua, kunnes tajusin, että parhaimpina päivinä kipitän välin 6-8 kertaa. Tämähän on sitä hyödyllistä arkiliikuntaa, joten ei tästäkään kyllä oikein voi valittaa. Ja sitten niihin positiivisiin puoliin! Fennistiikan kirjasto ja työhuoneeni majailevat pienessä vanhassa kolmikerroksisessa kivitalossa. Alakerrassa on bysantinistiikan laitos, keskikerroksessa Erasmus-toimisto ja vintissä me. Onneksi paikat remontoitiin ennen tuloamme ikkunoita myöten, joten nyt on valoisaa ja valkoista. Hipsuttelen työhuoneessani villasukissa, naputtelen konetta kudotuissa ranteenlämmittimissä, keittelen kahvia ja teetä ja katselen, miten syksy pudottaa lehtiä puista. Minulle pitää seuraa se ainoa huonekasvi, jota en ole elämäni aikana onnistunut tappamaan. 

Välillä kirjastossa käy toki muitakin, mutta aika rauhassa saan hissutella ja kuvitella keksiväni hyviä ideoita opetukseen. Ehkäpä näin harmonisissa tiloissa voisi kirjoittaa menestysromaaninkin. Aina välillä rauha tosin häirintyy, kun pitää kipaista sinne pääkallopaikalle, jossa on hiljaiseen vinttikoppiin verrattuna kauhea hulina. Olenkin sanonut opiskelijoille, että jos minua ei näy tunnilla, olen mökkihöperöitynyt. Tai sumpit on vielä kesken. 
Auringonlasku työhuoneen ikkunasta.

Saturday, 8 November 2014

Viikonloppu Lyypekissä

Yhdeksän elokuvaa, kolme aamiaista, useita laseja valkoviiniä, muutamia oluita, kolmen menyyn illallinen ja erinomaista seuraa. Siinä sivussa oululaisia lukiolaisia, aurinkoisia terasseja ja hyviä yöunia. Siinä tiivistettynä viime viikonlopun todellisuuspakomatka Lübeckiin. Idyllinen hansakaupunki tarjoaa näyttävät puitteet Nordische Filmtagelle, elokuvafestarille, joka järjestetään joka vuosi marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Tämän vuotinen tapahtuma oli vuorossaan jo 56. mutta minulle vasta toinen.



Olin viime vuonna erittäin vaikuttunut niin itse tapahtumasta kuin kaupungista ylipäänsä. Mutta täytyy sanoa, että jos tämä vuosi olisi ollut ensimmäiseni, en tiedä, palaisinko halusta tulla uudestaan. Ilmat olivat viime viikonloppuna koko Saksassa aurinkoiset ja vallan mainiot ja Lübeck on ehdottoman kaunis ja vierailun arvoinen kaupunki. Ongelmana olivat kuitenkin elokuvat.

Tämän vuoden elokuvatarjonta jäi valitettavasti vain keskinkertaiseksi eikä päässyt lähellekään viime vuoden tasoa ja iloisia yllätyksiä, kuten kuumien suomalaisten näyttelijöiden näkemistä. (Tommi Korpela!) Tällä kertaa en nähnyt yhtäkään suomalaista julkimoa enkä elokuvaa, joka jäisi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Edes dokumenttipuoli ei sävähdyttänyt, vaikka suomalainen itsemurha-aiheinen raina palkittiinkin lopulta vuoden parhaana dokkarina.
Yleisö odottaa Roy Anderssonin uusimman elokuvan alkua.
Aloitimme viikonlopun torstain myöhäisillassa. Paloimme halusta nähdä elokuvan, joka on kolmas Färsaarilla ikinä tehty. Lisättälöön tähän, että kyllä siellä elokuvia tehdään, mutta ne menevät yleensä tanskalaisten nimiin ja tukia on vaikea saada. Edellisestä elokuvasta onkin kulunut jo kymmenen vuotta. Ohjaaja sanoi haastattelussa ennen filmin alkua, että tämä on visuaalisesti täydellisin elokuva, jonka hän on tehnyt. Sama tekijä on siis vastuussa näistä edellisistäkin Färsaarten elokuvista. Anteeksi vain ohjaaja, mutta emme kestäneet katsoa elokuvaa loppuun vaan lähdimme sieltä kesken pois. Kamppailin 50 minuuttia, mutta kun takaamme poistui pari ihmistä, ehdotin seuralaiselleni, että lähdetään mekin. Sitä seurasi joukkopako. Jäimme salin ulkopuolelle puistelemaan päitämme muutamien muidenkin hämmentyneiden katsojien kanssa ja totesimme, että mikä tahansa on tämän jälkeen parempi.


Päivät kuluivat varsin nopeasti elokuvasalista toiseen siirtyessä, mutta mikään elokuva ei valitettavasti ollut tajuntaa räjäyttävä, vaikka toki kaikki olivat tätä alkua parempia. Tässä kuitenkin muutama parhaiten mieleeni jäänyt, siis tuon Färsaarelaisen lisäksi. Siitä toipumiseen menee vielä tovi.


Aikuisten poika oli paras suomalainen raina, jonka näin, ja aion hankkia sen laitoksemme kirjastoon dvd:nä. Itkin elokuvan aikana neljä kertaa, nauroin vielä useammin ja ajattelin, että tässä on sellaista samaa kuin ranskalaisissa indie-elokuvissa: Hieman rankka tarina, mutta hassuja sivuhenkilöitä ja juonteita, jotka eivät johda mihinkään mutta ovat tosi huvittavia. Tarina kertoo Oliverista, joka menettää vanhempansa auto-onnettomuudessa. Poika yrittää todistaa, ettei isä ajanut ylinopeutta ja pukee surunsa kaikenlaisiin sijaistoimintoihin. Tarinaan liittyy myös vanha elokuvateatteri, kulkuri, jotka näyttelee Kari Hietalahti, yksi avioliittokriisi ja Suomen kuvalehti. Suosittelen ehdottomasti! Aiheestaan huolimatta tämä lukeutuu sellaisiin hyvänmielen elokuviin.

Elokuvan trailerin löydät täältä:

Viime vuonna ihastelin tanskalaisia elokuvia, tänä vuonna innostuin islantilaisista. Paris des Nordens on mainio pieni komedia, joka sijoittuu pieneen kylään Länsi-Islantiin. Tiivistetysti voisi sanoa, että elokuvassa on isä, poika, terassin rakentaminen ja nainen. Ainiin, koira myös. Näin oli elokuvan ohjaaja tiivistänyt ideansa käsikirjoittajalle. On elokuvassa myös AA-kerho, portugalin opiskelua ja jalkapalloa. Odottelen tällä hetkellä, että elokuvan soundtrack tulisi spotifyihin, sillä sen verran hyvästä menosta on kysymys. Alla sekä traileri että rainan tunnusbiisi.









Kuten kaikilla itsensä vakavasti ottavilla filmifestareilla myös Lübeckissä jaetaan palkintoja. Yleisöpalkinnon ja muiden lisäksi jaetaan se suurin ja arvokkain eli NDR Filmpreis, joka on arvoltaan 12 500 euroa. Sen voitti tänä vuonna islantilainen Vonarstræti, saksaksi die Strasse der Hoffnung. Kyllä, voin allekirjoittaa palkinnon, vaikka elokuvalle olisikin tehnyt hyvää, jos sitä olisi vähän lyhennetty. Asia tuli jo selväksi ja katsoja pystyi päättelemään ilman, että kaikkea piti alleviivata.

Tarina kertoo talouskriisin jälkeisestä Islannista kolmen protagonistin avulla. Alkoholisoitunut kirjailija, nuori opettaja ja uraputkeen päässyt pankkiiri kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, mutta heidän polkunsa risteävät, mikä tuo mukanaan sekä helpotusta että uusia ongelmia. Elokuvassa eräs päähenkilö vakuuttelee uskollisuuttaan vaimolleen, vaikka katsojat ovat juuri nähneet, mitä työmatkalla tapahtui. Eräs nainen yleisöstä purkahti niin raikuvaan nauruun, että koko katsojakunnan oli pakko yhtyä siihen, ja elokuva sai hetkeksi aivan uusia sävyjä. Juryn mukaan teos tarjoaa draamaa, joka on monitahoinen kuin romaani, ja se pitää kyllä paikkansa. Kevyt se ei tietenkään ole ja siis liian pitkäksi leikattu.



Viikonloppu jätti siis hieman hämmentyneen tunnelman, mikä ei kuitenkaan vaikuta siihen, ettenkö ensi vuonna taas saapuisi paikalle. Vuodet ovat näemmä erilaisia. Kuulin sivukorvalla, miten joku kehui Juurakon Huldaa ja Komissario Palmua, jotka esitettiin Retrospektiivi-sarjassa. Luulen, että monille viikonloppu oli mielenkiintoinen ja tarjosi uusia näkökulmia, vaikka itse en vaikuttunutkaan Ehkäpä ensi vuonna on taas minun vuoroni yllättyä ja vaikuttua.

Tuesday, 21 October 2014

Hannu Raittila Kölnissä

Onko elämää Frankfurtin kirjamessujen jälkeen, kysyy moni itseltään näinä viikkoina. Voi olla, että aika on jakautunut kahtia - aikaan ennen ja jälkeen messujen. Vielä ei ole näyttää mitään kovin konkreettista, mitä näitä suomalaisia kirjailijoita nyt juoksentelee edelleen ympäri saksankielisen Euroopan. Me saimme tänne Kölniin Hannu Raittilan.

Raittila on nimetty insinöörikirjailijaksi, eikä syyttä. Jos ei kirjan päähenkilönä ole insinööri, niin sitten tarina on täynnä insinöörinvarmoja faktoja ja huomautuksia. Raittila sai teoksellaan Canal Grande Finlandia-palkinnon vuonna 2001. Siinähän Venetsian kanaalit yritetään pelastaa suomalaisin insinöörivoimin. EU-hanke ei voi muuta kuin epäonnistua. Muistan lukeneeni Raittilalta myös omaelämäkerrallisen pohdintakirjan kirjailijaelämästä. Teos syntyi vesitrilogian jättämässä tyhjyydessä ja ruotii erilaisten dokumenttien kautta monipuolisesti kirjalijan roolia ja elämää. Muistan kirjasta katkelman, jossa Raittila kuvaa matkaansa Saksaan ja paikallisia luentatilaisuuksia. Samaa hän tuumasi Kölnissä viime tiistaina: miten ihmiset lähtevät vapaaehtoisesti kodeistaan pimeään iltaan, maksavat siitä, että saavat istua kuuntelemaan kirjailijan jorinoita ja esittävät luennan päälle vielä kysymyksiäkin. Suomessa kirjailija saisi tiistai-iltana puhua tyhjille seinille.

Kölnin pääkirjastoon oli kuitenkin saapunut yli 50 ihmistä kuuntelemaan, mitä Raittilalla on sanottavana. Kovin paljoa hän ei kyllä puhunut. Tämä johtui osin saksalaisista ja heidän tavoistaan. Kirjailijaparka sai nimittäin istua lavalla lähes 40 minuuttia ennen kuin hän sai ensimmäisen kerran avata suunsa. Ja silloinkin vain lukeakseen katkelman kirjastaan. Tilaisuus etenee nimittäin niin, että ensin yksi kirjaston tai muun järjestävän tahon edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja muun väen ja pitää alustuspuheen. Sitten toisen järjestävän tason edustaja tervehtii kaikki arvohenkilöt ja esittelee illan päätähden. Sitten illan juontaja/tekstien lukija tervehtii yleisöä ja esittelee oman näkemyksensä kirjasta ja sen tapahtumista. Stten kirjailija lukee lyhyen pätkän kirjasta alkuperäiskielellä, johon lukija vastaa lukemalla käännöksestä paljon pidemmän katkelman. En yhtään ihmettele, että illan päätähti näytti ajoittain hieman kyllästyneeltä ja siltä, että ehti luennan aikana laskea kaikki kattorakenteet ja lamput.

Ja sitä kirjaahan sitten luettiin varsin antaumuksella. Mietin jo jossain vaiheessa, päättikö lukija vetäistä koko kirjan yhdeltä istumalta. Tähän vierustoverini tuumasi, että niin, tämähän on saksalainen luentatilaisuus, tänne tullaan kuuntelemaan luentaa eikä seurustelemaan. Suomessa se vähäinenkin paikalle saapunut väki olisi tässä vaiheessa jo lähtenyt kotiin.

Raittila ei puhunut paljon silloinkaan, kun siihen lopulta tarjoutui mahdollisuus. Hän tuntuu tehneen vähäpuheisuudesta ja jöröttämisestä taidetta. Vähän samalla tavalla, kun Petri Tammisen rooliksi ja tavaramerkiksi on muodostunut ujostelu ja arkailu, laukoo Hannu Raittila rauhallisia ja hitaita mutta erittäin asiallisia ja painavia kommentteja. Insinöörintarkkuudella. Siltä muuten vaikutti myös tämä luennan alla ollut kirja, Terminaali, joka oli viime vuonna Finladia-ehdokkaana ja voitti alkukeväästä Runeberg-palkinnon. Globalisaatiota ja maailman nykytilaa käsittelevä teos on analyyttinen ja ajankohtainen jopa siinä määrin, että lukijaa ihmetyttää kirjailjan kyky ennustaa ja nähdä tulevia tapahtumia.

En ole lukenut teosta enkä tiedä, josko luenkaan. Sen verran yksityiskohtaisen, lue hieman turhankin yksityiskohtaisen, selostuksen illan vetäjä teoksesta antoi. Tiedän pääasiat, kehityslinjat ja jopa osan loppuratkaisusta, joten en taida enää tarttua teokseen. Myös opiskelijat valittivat, että  saivat luennasta jopa liikaa tietoa. Mutta ehkä se on juuri tämä, mihin luentatilaisuuksien suosio perustuu. Kuulet yhdessä illassa perustiedot teoksesta, näet miltä kirjailija näyttää ja voit muodostaa mielipiteen nopeasti. Kuulostaa kultturellimmalta kuin kirjablogit tai wikipedia eikä itse kirjaa tarvitse sitten tosiaan lopulta enää ollenkaan lukea.

Niin tai nein, ilta oli kuitenkin mielekäs ja lopussa kirjailija sai useita teoksia signeerattavakseen ja varmasti lisää materiaalia seuraavaan kirjailijuutta käsittelevään teokseen, jos sellaisen vielä joskus rustaa.

Terminaalin arvostelu on luettavissa mm. täältä.

Wednesday, 15 October 2014

Frankfurtin kirjamessut: Suomi on COOL.

Viime viikolla vietettiin Frankfurtissa massiivisia kirjamessuja ja pitää asua tynnyrissä, jos ei ole sattunut kuulemaan ja huomaamaan, että Suomi oli  tänä vuonna Frankfurtin kirjamessujen kunniavieraana. Ehrengastland pääsee esittelemääm itsensä isosssa pääpaviljongissa, mutta muutkin osastot ovat pyrkineet tuomaan esille kaiken, millä on jotain tekemistä kunniavieraaksi valitun maan kanssa.

Kävin Frankfurtin kirjamessuilla perjantaina opiskelijoideni ja kollegoideni kanssa ja kokemus oli sellainen, että viime päivät on pitänyt kerätä ajatuksia ja sanoja vaikutelmien purkamiseksi. Samalla olen muotoillut kohteliaan piikikkäitä saksalaisia lauseita bussifirmaan, jonka kuljettaja onnistui tekemään päiväst hieman kummallisen. Tämä turkkilainen odotti meitä ensinnäkin ihan muualla kuin piti ja opetteli sitten käyttämään navigaattoria. Järjestin siis ekskursion Frankfurtiin ja olin varannut sitä varten bussin.

Olimme jo lähdössä yli 20 minuuttia myöhässä. Ja sitten, 50 kilometriä ennen Frankfurtia hän kääntyy yhtäkkiä sivuun motarilta. Minä tietysti, että nyt pitää tankata, alles gut, vaikka tyyppi ei kommentoi asiaa sanallakaan. Lopulta hän ajaakin motellin pihaan ja vasta sitten, kun kysyn, että mitäs nyt, hän kertoo tarpeestaan käydä vessassa. Onneksi aikataulumme oli sen verran joustava, että sen raameihin mahtui myös yksi sekoileva bussikuski.


Viime perjantai sattui olemaan talvilukukauden ensimmäisen viikon päätös, joten en ollut ihan terävimmilläni, ja päivä oli pitkä. Kaiken kiertelyn ohella pyrimme norjattaren kanssa pitämään myös sopivia taukoja. Siksi voinkin todeta, että messualueelta saa hyvää kahvia, kuivia muffinsseja, edullista valkoviiniä, rasvaista thaikkuruokaa ja ihan ok ranskanperunoita.

Aloitimme messuilla tietysti itse pääpaikasta eli Finnland. COOL. paviljongista. Olin viikon aikana jo kuullut, että presidenttimme piti avajaisissa tylsän puheen, Sofi Oksanen oli statement niin kuin aina, Pasi Sahlberg ratsasti suomalaisella koululla - ja että paviljonki on vähän tylsä. Näine odotuksineni marssin valkoiseen tilaan ja yllätyin erittäin positiivisesti. Kaiken messuhälinän ja härdellin keskellä Suomen alue tarjosi rauhallisen mutta toiminnallisen keitaan ja valkoisuudesta huolimatta siellä oli paljon katsottavaa. Alueella oli pyöreitä sylintereitä, joista kaksi ympyröi pientä esiintymislavaa ja kaksi kirjallista taidepajaa. Yhdessä oli lastenkirjanäyttely kuvittajien näkökulmasta, ja suurin sylinteri rajasi kirjanäyttelyn ja tarjosi hengailutilan. Toisen esiintymislavan yhteydessä oli vielä kahvila, josta sai suomalaisia erikoisuuksia. Illansuussa paviljongissa tarjoiltiin myös maistiaiskierros aitoa suomalaista lonkeroa.


Paviljongin esiintymislavoilla tapahtui koko ajan kaikenlaista kirjailijatapaamisista paneelikeskusteluihin. Itse satuin näkemään mainion Kompositio-nimisen teoksen, jossa kirjailijat, muun muassa Riikka Pelo, olivat dramatisoineet tekstejään draamaohjaajien kanssa.


Frankfurtin kirjamessut eivät ole varsinaiset yleisömessut, mitä on vaikea uskoa, sillä viikonloppuna siellä kävi yli 200 000 vierailijaa. Messuilla ei kuitenkaan myydä kirjoja tavallisille tallaajille vaan kustannussopimuksia kustantajille. Cool-paviljongin yhteydessä oli onneksi pieni myyntipöytä uutuuskirjoille. Messuille tuotiin nimittäin 106 käännöstä vanhasta ja uudesta suomalaisesta kirjallisuudesta - ymmärtääkseni koko vuoden käännössaldo tulee olemaan yli 200.

Messujen tärkein osa tapahtuu kuitenkin siis viikolla, kun agentuurit, kirjailijat ja kustantamot tapaavat toisiaan suurissa halleissa ja vaihtavat tietoja ja sopimuksia. Tapasin messujen hälinässä myös Sinikka ja Tiina Nopolan, joilla oli ollut muutamassa päivässä 17 tapaamista. Kuulin myös, että suomalaisten kirjojen oikeuksia myytiin erityisesti englanninkielisiin mahin, mutta todennäköisesti myös muualle. Sen verran hyvin edustettuna oli koko maailma.


Paviljongin ja agentuurien alueiden ulkopuolella Suomeen törmäsi myös ainakin lastenkirjaosastolla, taide- ja tietokirjahallissa, oppikirjaosastolla ja matkailupuolella. Helsingin kaupungin turistiosasto oli sekin paikalla ja massiivisten hallien väliin jäävällä pihalla seisoa törötti suomalainen kirjastoauto.

Päivässä oli mukavinta se, että tapasin paljon tuttuja, jopa siinä määrin, että saattoi unohtaa olevansa Saksassa. Pidin Suomen paviljongista, mutta seuraavat vuodet vasta näyttävät, millainen vaikutus näillä messuilla on onnistuttu luomaan. Jostain luin, että ainakin mediahässäkkä tämän Suomi Cool- projektin tiimoilta on ollut Saksassa ennennäkemätöntä. Myös opiskelijani pitivät näkemästään. Ainakin he vaikuttivat jaksaneen kierrellä ahkerammin kuin minä.  Monet olivat tavanneet suomalaisia kirjailijoita ja ostaneet kirjoja. Kotimatkalla bussissa oli aika rauhallista, kun innokkaimmat alkoivat heti lukea uusia kirjojaan. Vaikka logosta voikin olla montaa mieltä, Suomi tuli ja näytti olevansa COOL.
Kaiken valkoisuuden keskellä loisti lastenkirjanäyttely.

P.S. Kirjoitin Frankfurtin kirjamessuista myös kolme vuotta sitten Islannin ollessa kohdemaana. Teksti löytyy täältä.
Monday, 29 September 2014

Katolisissa häissä

Olen töissä Rakkauden instituutissa. On toki hyvin tavallista, että kun nuoret muuttavat opiskelemaan uusille paikkakunnille, he löytävät myös rakkauden tai rakkauksia. Valitettavasti fennistiikka on kovin naispainotteinen ala, mutta todistettavasti ainakin yksi pari on viime vuosien aikana muodostunut. Minähän en tällaisia huomaa, mutta meillä on hyvin tarkkasilmäinen professori.

Opiskelijoiden lisäksi myös työporukassa kuhisee. Pari vuotta sitten kahden työkaverin ystävyys kypsyi rakkaudeksi, ja häätkin on jo vietetty. Ja siis, onhan näistäkin kuultu, että lehtori ja opiskelija alkavat pitää peliä. Niin kauan kuin yksi ei vaikuta toisen opiskelumenestykseen ja arvosanoihin, on se varmasti ihan hyväksyttävää. Ja nythän poikaystäväni on jo valmistunut, joten kaikesta huvittavuudesta on päästy aikaa sitten yli.
Vihkikirkko
Sinä aikana, jonka minä olen työskennellyt Rakkauden instituutissa, on maailmaan saatu kolme instituutti-vauvaa, vietetty yhdet hautajaiset sekä kahdet häät, molemmat nyt syyskuussa. Olinkin lauantaina ensimmäistä kertaa katolisessa hääjuhlassa. Itse asiassa ensimmäisessä katolisessa tilaisuudessa noin ylipäänsä. Ystäväni norjanlehtorin sanoin, pitkästä aikaa tuli tunne, että olemme ulkomailla ja vieraassa kulttuurissa. Koska tulimme paikalle vasta lähellä H-hetkeä, parhaat jäljellä olevat paikat olivat tietysti kirkon etuosassa. Näkymät olivat hyvät, mutta samalla ei voinut seurata muiden esimerkkiä siitä, milloin istutaan tai seistään - ja sitten yhtäkkiä kaikki polvistuivat. Luulen seurakunnan aika nopeasti huomanneen, että paikalla oli amatöörejä.

Ulkopuolisen silmin tilaisuus vaikutti musikaaliselta näytelmältä. Lavalla oli kaksi pastoria ja kahdeksan lasta, jotka aina tarvittaessa pöllyttelivät savua, sytyttivät kynttilöitä ja kilistivät kelloja. Mielenkiintoista oli myös se, miten vettä viskottiin seurakunnan päälle. Raamattuakaan ei vain voitu lukea, vaan ensin se kannettiin pään päälle nostettuna ja juhlallisessa kulkueessa paikalle. Savua pöllyteltiin varsinkin ehtoollisen aikana, ja mietin, että pastoreilla mahtaa olla jatkuva päänsärky.

Olin yllättynyt siitä, miten paljon musiikkia toimitukseen kuului. Ensimmäinen puoli tuntia olikin vain seisomista ja laulamista. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että tilaisuus on kestänyt jo hyvän tovin eikä vieläkään olla päästy tahtomiseen. Katolinen vihkimys sisällytetään tavalliseen messukaavaan, ja koska sulhasena sattui olemaan kyseisen kirkon oma kanttori, vedettiin kaavaan kaikki mahdolliset mutkat mukaan. Tilaisuus kesti lopulta tunnin ja neljäkymmentä minuuttia. Siis tunnijaneljäkymmentäminuuttia. Sormusten vaihto ja lupaukset koittivat siinä reilun tunnin jälkeen.


Pitkän tilaisuuden jälkeen saatiin palkinto kuitenkin heti kirkon pihalla. Katolisiin tapoihin kuuluu, että koko seurakunta kutsutaan nostamaan malja vihkiparin kunniaksi. Hääjuhlinta onkin lopulta aika moniosainen. Vihkiminen oli jo aikaisin alkuiltapäivästä ja sitten nostellaan maljoja, minkä jälkeen tarjotaan vielä hääkakkukahvit. Varsinainen hääjuhla on kuitenkin vasta illalla. Tämä mahdollistaa sen, että kirkkoon ja skumpalle voi kutsua paljon tuttuja, mutta kakkukahvit ja iltajuhla ovat sitten vain rajatulle väelle. Onneksi en ollut suunnitellut lauantaiksi muita menoja, sillä sain yllättäen kutsun syömään hääkakkua ja sieltä sitten vielä kutsun iltajuhlaan. Välissä oli parin tunnin tauko, joten ehdin käydä kotona siivoamassa ja vaihtamassa juhlavampaan mekkoon.

Iltatilaisuus oli pieni ja sympaattinen ja varmasti hääparin näköinen. Kaikesta henki empaattisesti se, että järjestelyt oli tehty itse ja yhdessä talkoovoimin. Ruuasta vastasi kaksi tuttavaa, ja se oli aivan mahtavan herkullista. Oma lukunsa olikin sitten juomatiski. Viinien ja erilaisten oluiden lisäksi sivupöydällä oli snapsivalikoima ja sikarien noutopöytä. Kyllä vain mietin, että juhlinta on Saksassa erilaista kuin Suomessa. Alkoholimäärä ei nimittäin saanut ketään konttaamaan pöydän alle. Ja kirkon pastori juhli mukana pitkälle yöhön asti. Tämä vaikutti tosin siihen, että taustamusiikki ei voinut olla nk. kevyttä viihdemusiikkia vaan lähinnä klassista. Turkkilainen bändi kävi myös esiintymässä, mutta kukaan ei ymmärtänyt sanoista mitään, joten se ei varmasti voinut olla mitään paheellista. Siinä vaiheessa, kun itse jätin juhlapaikan ja viimeiset juhlijat, oli arvoisa pastori juuri avaamassa seuraavaa punaviinipulloa.

Ystäväni norjanlehtori allekirjoitti juuri vakituisen työsopimuksen. Kehotin häntä lukemaan tarkkaan kaikki pienet präntit, josko sieltä löytyisi maininta lastenteosta tai naimisiinmenosta.  Vaikka voisihan tätä jatkaa, kun kerran olemme päässeet hyvään vauhtiin. Seuraavan kerran pääsen katoliseen vihkimiseen ensi vuonna Buenos Airesissa, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Thursday, 11 September 2014

Lasten aika on erilaista kuin aikuisten

Minusta on tullut taivaan tuijottelija ja ajan päivittelijä. Nykyinen asuntoni mahdollistaa erinomaisesti kyseiset harrastukset. Näen ylimmän kerroksen asunnostani naapuritalojen kattojen ylle, ja sinne punaisten tiilien taakse aurinkokin laskee. Keittiön kellosta tarkkailen, että joka ilta aikaisemmin. Tämä ei kuitenkaan ole vain syysharrastus; kesälomallakin kulutin viikon mökillä niska kenossa ihmetellen iltojen värejä.

Ajan päivittelijä minusta on tullut vanhemmiten ja hieman varkain. Varsinkin nyt, kun asuu ulkomailla, asettuvat fyysiset ja ajalliset ulottuvuudet uusiin mittakaavoihin. Muistan lapsena ihmetelleeni ulkomailla asuneita tätejäni, jotka aloittivat vuosittaisen kyläilyreissun päivittelemällä, miten me lapset olemme taas kasvaneet. Nyt olen itse juuri tuo kyseinen täti.
Hafencity, Hampuri.
Toinen siskoni asuu Pohjanmaalla, ja meillä on sellainen tavoite, että yritämme nähdä edes kerran vuodessa. Reissuni ehtii usein vain Etelä-Suomeen, joten tapaamisia saa tosiaan suunnitella. Toisinaan ne onnistuvat hyvinkin. Tänä vuonna olemme nähneet jo kahteen otteeseen ja kolmena eri päivänä. Tahti kiihtyy.

Meissähän ei niin muutoksia näy, mutta siskon lapsen kasvukäyrä osoittaa, että edellisestä kerrasta on jo aikaa. Ja päivittelinkö sitä? No tietysti!

Aikuisten aika on muutenkin erilaista kuin lasten. Lapsena aikaan ei kiinnittänyt huomiota, paitsi silloin, kun se eteni liian hitaasti, mitä tapahtui aina ennen kesälomaa tai joulua.  Kaikki kiva vaati pitkän ja malttamattoman odotuksen, ja kaikki hauska meni aina liian nopeasti. Vaikka harvoinpa lapset valittavat, että aika kuluisi liian äkkiä tai että toivoisi ajan menevän hitaammin, ettei vain tarvitsisi kasvaa.

Eräs lapsi perusteli muuten hiljan, että hän on juuri oikean kokoinen ja ikäinen, sillä hänen pepussaan ei vielä kasva karvaa. Ehkä hieman asian vierestä mutta kyllä nauratti.

Aika on kuminauha. Se venyy, kiristyy ja löystyy aina tilanteen mukaan. Itse huomaan peittäväni kaikkeen touhuun sen tosiasian, että korvan alla tikittää koko ajan kello. Pelkään, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi tekemään kaikkea, mitä haluan. Tätä lyhyttä elämää menee hukkaan, jos en muista olla tehokas ja täyttää kalenteria. Nykyään sitä ei juuri tarvitse täyttää, kun tuppaa täyttymään ihan itsestäänkin.

Toisaalta, mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuminauha venyy, ja lopulta ajantunne häviää kokonaan. Reissuja ja tapaamisia sunnitellaan kuukausien päähän, silti ne koittavat jo aivan juuri. Jos joku kysyy, mitä tein viime toukokuussa, en enää muista, koska koko ajan tapahtuu niin paljon.

Lopultahan on kuitenkin onneksi niin, että päivä tulee ja päivä menee, aurinko nousee ja laskee oman aikataulunsa mukaan, eikä yksi pieni tallaaja voi siihen vaikuttaa. Mutta kun sen päivittely on vaan niin mukavaa...

Olen siis pahoillani kaiki te kasvuiässä olevat sukulaisten, ystävien ja tuttavien lapset. Täältä se täti kohta taas tulee ja muistaa ihmetellä, miten sitä on taas kasvettu, ja kysellä, millä luokalla sitä taas ollaankaan. Ai, sinä olet vasta kolme, no ehtiihän sinne kouluun vielä. Äkkiä sekin aika sitten koittaa. Ja äkkiä se koulutaivalkin on taputeltu, vaikka silloin koululaisena se tuntui jatkuvan ikuisuuden eikä loppuvan ikinä.

Thursday, 4 September 2014

Kaikenmaailman Katariinat

Tiedäthän sen tyypin, joka kiilaa ohitsesi, kun itse punnerrat naama punaisena vastatuuleen? Joka on aina pirteä ja kiva ja hyvin valmistautunut, kun itse olet nukkunut huonosti, unohtanut kirjat kotiin ja huomannut vasta matkalla, että sukkahousuissa on reikä? Toisaalta, kun sinulla on nälkä, hän kaivaa täydellisen kasvispiirakan kassista ja kehottaa syömään. Voisimme kutsua tätä tyyppiä Katariinaksi.

Minun elämääni Katariina astui muutama vuosi sitten työkaverin muodossa. Hän on siinä mielessä miellyttävä versio, että vaikka hän on hyvin valmistautunut, hän ei ole huumorintajuton tiukkapipo. Olen viime vuosina alkanut arvostaa Katariinaa todella paljon, sillä hänestä on tullut minulle korvaamaton tukihenkilö. Tähän mennessä hän on auttanut minua niin töissä kuin vapaa-ajallakin, enkä tiedä, mitä tekisin, jos hän keksisi vaihtaa työpaikkaa.

Esimerkkejä löytyy useita, mutta tässä nyt muutamia. Olen muuttanut pari kertaa lyhyen ajan sisään. Ensimmäisen muuton yhteydessä valitin töissä kaikesta saksalaisesta byrokratiasta, miten hankalaa on ilmoittautua joka paikkaan ja mitä muuta siihen nyt liittyykään. Hetken päästä Katariinalta tulee sähköposti, jossa on virastojen aukioloajat ja suora linkki ajanvarausjärjestelmään. Toisen muuton yhteydessä Katariina oli kantamassa ja organisoimassa, koska olen oppinut, että hän vastaa tehokkuudessaan kahta tavallista tallaajaa. Tällä kertaa olivat sitten ne pöydän ruuvit. Tiukalle ruuvatut pöydänjalat eivät liikahtaneetkaan ja miehet lähtivät etsimään työkaluja. Katariina jäi yksin huoneeseen, ja kun muut palasivat, olivat pöydänjalat siistissä pinossa muovipussissa. Kaikenlisäksi kyseessä oli pöytä, jonka Katariina oli lainannut minulle, koska minulla ei ollut ruokapöytää muta tarvitsin sellaisen. Ja hänellä oli tietysti yksi ylimääräinen varastossa. Katariina on lainannut myös ainakin hiuspinnejä, kirjoja, kulhoja ja sukat.

En tiedä, miten se tekee sen, mutta eilen sattui taas niin huvittava tapaus, että siitä on pakko kertoa. Olin koko päivän odottanut, että pääsen töiden jälkeen jumpalle. Tavarat oli pakattu jo aamulla valmiiksi ja into oli piukassa. Salille päästyäni huomasin, että olin unohtanut ottaa urheiluliivit mukaan. Noh, täytyy yrittää näillä tavallisilla, tuumin, koska todella haluan sinne jumppaan, kun kerran olen täällä. Menin täyttämään vesipulloa ja huomasin, että pukkarin toisella puolella näkyy tuttu naama. Katariina! Mitäs säkin täällä? Ootko jo kauan käynyt? Ja sitten tyttöjen kesken jaettu salaisuus, kato hei, mulla on tavalliset rintsikat, ku unohdin urkkatopin kotiin. Siihen Katariina, että ai jaa, haluatko sä urheilurintsikat, mulla olis mukana yhet ihan puhtaat ja käyttämättömät. Whaaatt? En voinut lopulta muuta kuin nauraa, mutta uskon, että se toppi pelasti mun jumpan.

Alan jo nähdä tässä sellaisia sarjakuvamaisia piirteitä. Että aina, kun joku on pulassa, ilmestyy sivun reunasta käsi, joka ojentaa apuvälineen tai korjaa tilanteen jollain tavalla. Ihan sama, missä ja milloin se tilanne olisi päällä. Olen myös miettinyt, voisiko tähän liittyä jotain telepaattista tai supervoimiin viittaavaa.  Ovatko Katariinat tältä planeetalta? Joka tapauksessa olen onnellinen kaiken maailman Katariinoista ja sitä mieltä, että meillä jokaisella pitäisi olla niitä elämässään ainakin yksi.
Kuva täältä.