Thursday 29 September 2016

Meidän häät: juhlapaikka

Kun aloimme keväällä järjestää häitä, oli parissa päivässä selvää missä juhlisimme. Halusin viedä kansainvälisen juhlakansamme sen pellon reunaan, missä olen viettänyt lapsuuteni. Ei buenosairesilaiselle voi selittää ruskametsää ja äestettyä peltoa, ne pitää kokea itse. Hääjuhlamme vietettiin Niemimäen juhla- ja mansikkatilalla Asikkalassa. Niemimäen mansikkatila sijaitsee alle kilometrin päässä lapsuudenkodistani ja mummolastani, entisen lenkkitieni varrella. Niemimäen juhlatilassa on siis vietetty perheen ja suvun juhlia aikaisemminkin.

Paikan valintaan vaikutti myös se, että siellä on erinomaiset ruuat ja majoituskapasiteettia 26 hengelle. Halusimme pienehköt häät, joissa juhlitaan pitkään, minkä jälkeen juhlijat voivat vain kellahtaa vuoteisiinsa. Niemimäen tilalle on myös logistisesti helppo löytää. Sinne ajaa helposti autolla ja kävelymatkan päässä on myös pikavuoropysäkki. Pihapiiri punaisine rakennuksineen on mitä idyllisin, ja näytti paljon paremmalta nyt syksyn väreissä kuin huhtikuisella tarkastukierroksellamme.

Mies tosin väitti, että valitsin paikan keskeltä peltoa siksi, ettei hän pääse huomaamatta juoksemaan pakoon, sillä metsänraja on usean kymmenen metrin päässä.
Juhlien väriteema muodostui ikään kuin vahingossa. Halusin valkoista mutta pidän myös monista iloisista väreistä, erityisesti vihreän ja sinisen sävyistä. Hääkutsumme sävyt päätti sen tekijä eli toinen kaasoni, ja otimme kyseiset värit (mintunvihreä, liila, vihreä, sininen) jonkinlaiseksi ohjenuoraksi. Selailin joitain hääblogeja ja -kirjoja lähinnä tehden huomioita siitä, mitä en ainakaan halua. Koristesuunnitelma oli nopeasti kasassa ja ohjenuorana se, että mitään turhaa ei osteta vaan asioita tehdään itse ja lainataan. Vaikka minulla oli lopputuloksesta mielikuva, siitä tuli lopulta ehkä jopa vahingossa aivan täydellinen.

Viirit olivat ehdoton must ja niiden askarteluun käytettiin yksi rankkasateinen elokuinen ukkospäivä. Kolme naista sai aika hyvän leikkaa-taita-liimaa -koneen kasaan ja viirien pituudet olivat juuri oikeat, vaikka mitäänhän ei tietenkään oltu etukäteen mittailtu. Kävimme paikassa huhtikuussa sopimassa kaikesta mutta emme molemmat oikein enää muistaneet paikan mittasuhteita tai värejä. 
Halusin pöytiin kirkkaita lasipurkkeja. Kirppareilla Riihimäen lasin ja minkä ikinä isot tölkit maksavat maltaita, mutta kappas, vanhempieni vintti ja äijäni kellari sattuvat olemaan täynnä himoitsemiani lasitölkkejä. Niiden viereen aseteltiin lasipulloja ja pienempiä purkkeja. Tuikkulasit  ja tuolihuput saimme lainaan paikan päältä.

Vaikka juhlat pidettiin syksyllä, morsiamen toiveena oli täyttää paikka kesäisillä kukkasilla. Tämäkin asia onnistui täydellisesti: kävin kesälomalla äitini kanssa Vääksyn viherkukassa sopimassa kukista ja hääkimpusta. Väreistä puhuimme että vaaleaa eikä ainakaan tummanpunaista ja kukkalajeista puhuimme aika ylimalkaisesti. Näytin muutamia inspiraatiokuvia morsiuskimppua varten mutta jätin floristi-Seijalle muuten vapaat kädet. Sovimme, että äitini hakee kukat ja pikkusiskoni käy asettelemassa ne paikalleen lauantaina ennen juhlaa sillä aikaa, kun minä olen kampaajalla ja valmistautumassa.
Kampaajalla puhelimeeni piippasi kuvia, jotka saivat minut huokailemaan ihastuksesta. Kaikki näytti juuri siltä, kuin olin halunnutkin. Olin jopa unohtanut tapetoidut seinät, joiden värejä pöytäkukat (sattumalta?) toistivat. Hääkimpun näin vasta paikan päällä, kun sulhanen ojensi sen minulle juhlatilan ovella. Siitä kävelimme suoraan seremoniaan, joten ei ollut aikaa alkaa reklamoida. Eikä muuten tarvettakaan, sillä sekin vastasi odotuksiani. Onko niin, että kun tietää, mitä haluaa, mutta on aika rento sen suhteen, mitä lopulta saa, ei voi olla muuta kuin kiitollinen ja tyytyväinen?
Perjantain koristeluissa päätimme, että pöydät pidetään mahdollisimman tyhjinä ja rauhallisina. Kaiken paperisälän suunnittelusta ja toteuttamisesta vastuussa ollut kaaso teki kutsun teemaa seurailevat istumapaikkakortit, menut ja bingot, joita levitimme pöydille kukkapurkkien viereen. Mietimme vesikannujen tuomista pöytiin mutta liika olisi ollut liikaa. Toinen kaaso askarteli perjantaiaamupäivänä pompomit suoraan koukkuihin ja niistäkin tuli oikein mainiot.

Spontaanein idea syntyi kaksi päivää ennen h-hetkeä. Koska käänsimme hääohjelmamme suomalaisittain väärin päin eli kahvi ja kakku tarjoiltiin ensin ja ruoka vasta myöhemmin illalla, ei ruokailuvälineitä tarvinnut heti kattaa pöytiin. Ne sujautettiin servetin kanssa paperipussiin, joita sai uusiokäyttää jälkiruualla herkkupöydässä.
Kiitos kaikille apuna olleille siitä, että morsiamen visio toteutui jopa paremmin kuin hän olisi osannut kuvitellakaan. Lue: toteutus ylitti morsiamen toiveet ja kuvitelmat moninkertaisesti.

Erityiskiitokset Niemimäen mansikkatilan Reijalle joustavuudesta ja rentoudesta käytännönjuttujen suhteen. Ruoka oli juuri niin hyvää kuin uskalsimme odottaa ja majoitus erittäin toimiva - vieraamme nukkuivat yönsä erinomaisesti. Tätä paikkaa on ilo suositella eteenpäin.

Sunday 18 September 2016

Apua olen morsian!

Nyt se on täällä. HÄÄVIIKKO! Meillä ei sitten tehdä häistä mitään massiivista projektia tai ruveta turhia stressaamaan. Eikä sitten mitään viime hetken hötäkkää. Noeipäjoo. 

Minua kosittiin keväällä hyvin spontaanisti ja reippaita kun olemme, päätimme laittaa (minä päätin) häät puolen vuoden sisällä kasaan. Olen tosi tyytyväinen tähän päätökseen: mitä lyhyempi järjestelyaika, sitä mutkattomammin kaiken täytyy toimia. Asiat täytyy päättää heti ja saada pois listalta eikä aikaa jahkailemiseen ole. Järjestelyjä on tosin hankaloittanut hieman se, että morsian  ja sulhanen asuvat Kölnissä, kaaso Espoossa, bestman Hampurissa ja juhlat vietetään Asikkalassa. 
Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut muun muassa seuraavaa

... on laitettu herkkupöydän suunnitelma ja koristeet uusiksi eli sorruttu viime hetken varusteluun.

... on kirjoitettu listoja ja suunnitelmia tietokoneen tiedostoihin ja kaadettu täysi vesilasi läppärin päälle. Se palveli kuusi vuotta hienosti, mutta häät taisivat olla sillekin liikaa. Onneksi mies sai ongittua tiedostot talteen ja nyt alla on jo uusi kone. Mutta listat on siirretty paperiseen muistikirjaan.

... on tehty hankintoja juhlia varten: filmiä polaroid-kameraan, saippuakuplatuubeja, pillejä ja niin edespäin. Viimeisiin päiviin jäävät servetit, kynttilät ja muu, mikä kannattaa hankkia vasta Suomesta.

...on jaettu miehen hankkimia gin-pulloja Suomeen tulevien vieraiden matkalaukkuihin.

... on ihmetelty, mikä tässä voi niin hermostuttaa ja jännittää, kun tietää jo mitä saa eikä avioliitto muuta arkea mitenkään. Mutta päivästä tulee toivottavasti kerran elämässä -tapaus ja kyllähän sellainen nostaa odotuksia ja laittaa jännittämään.

... on annettu vieraille ohjeita majoistupaikoista ja jaettu matkailuvinkkejä Suomessa useamman päivän viettäville. On hankittu vieraille majoituspaikkoja. Pikaopas suomi-saksa-suomi on vielä työn alla.

... on tarkkailtu miestä ja todettu, että hyvä tästä tulee. Kyllä minä tuon otan.

... on unohdettu kännykän avauskoodi, visa electronin pin-koodi ja toisella kertaa koko kortti kaupan kassalle. Usein se, mikä päivä tai kuukausi ylipäänsä on menossa.

... on vietetty unettomia öitä ja mietitty, saisiko lääkäriltä unilääkkeitä häitä edeltäviin öihin vai pitääkö tässä alkaa juopottelemaan.

... on käännetty materiaalia saksaksi ja kirjoitettu viestejä englanniksi - kaaso ei puhu saksaa eikä bestman suomea. On yritetty selvitellä, kuka pitää häissä puheen ja millä kielellä ja miten se käännetään toiselle puolelle vieraista.

... on yritetty nauttia, sillä onhan morsiamena oleminen niin ihanaa upeaa säteilevän onnellista ja ainutkertaista aikaa, jonka tulee muistamaan aina. Olen iloinen, että tämä aika on kohta ohi ja loppuelämä voi alkaa.

Törmäsin hiljattain erääseen tuttavaan, joka oli kuullut jotain jostain reissusta ja kysyi, mihin olen menossa. Naimisiin, minä vastasin, olen menossa naimisiin ja siitä tulee toivottavasti elämäni hauskin reissu.


Tuesday 13 September 2016

Lapsilla vai ilman?

Olemme tulevan aviomieheni kanssa keskustelleet jo pitkään lapsista. Minulla ei ole ollut mikään kiire perustaa perhettä, mutta olen aina ajatellut, että kyllä pari santeria jossain vaiheessa tehdään. Miehen ajatukset ovat vaihdelleet ja yhdessä keskustelussa hän jopa siteerasi naispuolisen ystävänsä sanoja. Tämä oli kysynyt, miksi lapsia pitäisi hankkia ja siten tehdä elämästään onnetonta. Ensinnäkin pöyristyin siitä, että joku viitsii sanoa jotain sellaista, ja sitten siitä, että joku toinen viitsii toistella tällaisia sanomisia.

On hyvä, että viime vuosikymmeninä on alettu ymmärtää, että on erilaisia perhemalleja ja tapoja olla äiti ja vanhempi. Eivät kaikki halua olla pullantuoksuisia kotiäitejä - toiset taas haluavat mielellään antaa aikaansa lapsille näiden ollessa pieniä. On hienoa, että äiditkin voivat sanoa, ettei aina jaksa, huvita tai kiinnosta. Jossain vaiheessa tuntui tulevan oikein muotiin todistella, kuinka huono äiti onkaan ja miten raskasta kaikki on. Nyt tuntuu, että keskustelu on mennyt ihan yli: vaikuttaa siltä, että on lähes tulkoon noloa tunnustaa, että lapsiperheen elämä on hauskaa ja onnellista ja että siinä viihtyy. Paljon muodikkaampaa on valittaa, miten lapset väsyttävät, kiristävät hermoja, estävät omat projektit ja oman ajan. Elämme egoistien aikaa.

Tällaiset äänenpainot ovat vallalla myös mediassa. Olen nimittäin viitannut asiaan jo vuosi sitten, kun saksalaislehdistön vanavedessä myös Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin otsikolla "Onnellisuuden heikkeneminen esikoisen syntymän jälkeen voi estää vanhempia hankkimasta toista lasta." Viimevuotinen tekstini löytyy täältä. Teema alkoi vaivata minua jälleen viime perjantaina, kun die Zeit, yksi Saksan isoista viikkolehdistä julkaisi jutun "Miksi lapsettomat parit ovat Saksassa onnellisempia kuin lapsettomat?".

Jutussa ei sinänsä ole mitään uutta: vanhempien sosiaalinen elämä ja työelämä kärsivät lastensaannin myötä, saksalainen yhteiskunta ei tue lapsiperheitä eli kyse on myös politiikasta, jotkut vanhemmat jopa katuvat sitä, että tuli tehtyä lapsia. On olemassa yliopistollisia tutkimuksia, joiden mukaan vanhempien onnellisuus on selvästi laskenut lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana.

Jäin miettimään, mitä onni on. Miten se määritellään, miten sitä voi mitata? Miksi sitä pitäisi mitata? 

Omat isovanhempani kasvattivat maatilallaan kuusi lasta. Molempien anopit asuivat joskus nurkissa jopa samaan aikaan, maatila kasvoi ja kukoisti. Minun on vaikea miettiä, että mummoni olisi istunut pellonreunassa miettimässä, miten onnellinen ja onneton hän on tai olisiko hän ollut onnellisempi ilman lapsia. Vaikka mummo olisi tätä miettinyt, olen varma, että hän olisi valinnut ison katraansa ja maatilan kiireet. Toki jokainen saa tehdä omat valintansa: minulla on Kölnissä tuttavapariskunta, joka ei aio hankkia lapsia. Minusta päätös on kunnioitettava.

Asiaa voisi lähestyä myös toisin. Keski-iän ylittäneiltä olen kuullut useammin harmitteluja siitä, että lapsia ei tehty enempää, kuin siitä, että ne tuli tehtyä. Voisiko 60-vuotiaille lapsellisille ja lapsettomille tehdä gallupin ja mitata, kummat ovat onnellisimpia? On ihan ymmärrettäävää, että ruuhkavuosien keskellä ei aina ole hauskaa, mutta jossain vaiheessa lapset kasvavat pois ja ne vuodet alkavatkin näyttää elämäntäyteisiltä ja niitä saattaa ehkä jopa kaivata. Elämässä kun mikään ei ole pysyvää. 

Kyseessä täytyy olla jonkinlainen sukupolvikokemus. Tämä hetken noin kolmikymppinen kaupunkilaissukupolvi ei halua luopua saavutetuista eduista vaan laittaa elämän helppouden ja kaikenpitääollakivaa -ajattelun muun edelle. En sano, että tämä olisi väärin. Enemmän minua harmittaa se, että lapsiperheiden elämästä tehdään mediassa tylsää ja konservatiivista ja vähemmän tavoittelemisen arvoista. Että isot lehdet tuuttaavat juttuja näillä otsikoilla ja todistelevat pienten lasten vanhemmille, ettei näiden kuuluisi olla onnellisia. On sääli, että vallalla on tällainen ääni, sillä uskon, että monissa perheissä ollaan onnellisia ja eletään sellaista elämää kuin halutaankin.

Itse suhtaudun tulevaisuuteen uteliaisuudella. Elämäni on mukavaa, mutta olisi todella tylsää, jos se aina jatkuisi sellaisena, kuin nyt on. Lapsen tulo muuttaa kaiken aikaisemman ja aloittaa uuden luvun. Se on pelottavaa ja peruuttamatonta ja se saa miehen toistelemaan toisten epävarmojen sanoja. Mutta olen myös nähnyt, millaista iloa lapset tuovat mukanaan, miten paljon naurua, ääntä, yllättäviä ja uusia tilanteita. Lapset ovat lahja, kuulen usein niiltä ystäviltä, jotka jakavat arkensa lastensa kanssa. Nyt meidän täytyy osoittautua tuon lahjan arvoiseksi.

Friday 9 September 2016

Seitsemän päivää

Matkoja, juhlia, retkiä, tapahtumia ja tilaisuuksia. Sellaiseltahan elämä melko usein näyttää, selaa sitten kenen tahansa blogistin sivuja. Tarkoin valituja paloja elämästä. Mutta millaista on tavallinen arki? Se aika, jota jokainen meistä elämänsä aikana eniten kahlaa? 

Päätin esitellä viikon elämästäni, oli se sitten kuinka tylsää tai tavallista tahansa. Tähän alkuun täytyy kuitenkin heti huomauttaa, että elän tällä hetkellä kevennettyä aikaa vuodesta: yliopistolla on lukukausiloma, eli opetus on nyt tauolla ja opiskelijat omilla teillään. Siksi aikatauluni ovat paljon joustavammat kuin lukukauden aikana.

perjantai
Miehen herätyskello soi, kuten joka aamu. Mies on aamutoimissaan nopea ja pakkaa puolet joka-aamuisesta smoothiesta jääkaappiin odottamaan minua. Minulla on harvoin aamuisin kiire minnekään, joten olen alkanut lorvia. En kuitenkaan kovin pitkään vaan ennen aamuyhdeksää olen jo kirjoituspöydän äärellä. 

Päivä täyttyy kirjoittamisesta, asioiden organisoimisesta, sähköposteista, viikkosiivouksesta, kaupparetkestä ja muusta arkisesta. Illalla pakkaamme tavarat ja lähdemme ystävän luo kylään. Annoimme hänelle kesällä syntymäpäivälahjaksi grilli-illan ja olutmaisiaiset, jotka asunnon remontin vuoksi hieman viivästyivät. Ystävän tarvitsi vain avata ovi ja me järjestimme kaiken muun. Tähän liittyy myös se, että meillä ei ole omaa parveketta, joten tunkeudumme mielellämme toisten tiloihin. Ilta on mainio, IPAt yllättävän erilaisia ja syyskuinen pimeys vielä lämpöinen. Syömme loppuviikonlopun salaattien ja muiden rippeitä.

lauantai
Osa-aikaisena freelancerinä olen ottanut töitä myös lauantaiksi. Suuntana on kielikoulu Nordika ja suomen kielen yksityisopetus. Asiakas on muuttamassa poikaystävänsä luo Lappiin ja tarvitsee kielitaitoa. Minusta on hienoa, että naisliikennettä löytyy sinnekin päin eikä aina vain tänne etelään. 

Illalla poljen entisille kotikulmilleni Ehrenfeldiin, jossa on menossa ilmaiset katufestarit ja streetfoodmarket. Heliosfest on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi tässä vuosien saatossa. Väkeä ei ole tungokseksi asti, sillä alue on edellisvuosia isompi ja myös toisessa keskustakorttelissa on menossa katujuhlat samaan aikaan. 


Sunnuntai
Lempikirpparini on auki kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina ja saan houkuteltua miehen mukaan. Meillä on tuuria, sillä puoli tuntia kotiutumisemme jälkeen alkaa ukonilman. Kirjoitin kirpparista alkuviikolla jo täällä. Nyt olen päättänyt, että otan toisen ostamistani mekoista mukaan Lahden maistraattiin ja toisen lyhennän ystävien häihin lokakuuksi.

Sade päättyy juuri sopivasti ennen kuin minun täytyy lähteä suomalaiselle seurakunnalle eli Berrikselle. Iltapäivällä on perhejumalanpalvelus ja seurakunnan toimintaryhmistä kuoro on kahvitusvuorossa. En ole päässyt pitkään aikaan treeneihin, mutta jotenkin asia suttaantuu ja siellä sitä lauletaan muiden mukana. Olen monta vuotta haikaillut kuorosta ja laulamisesta, joten tämä viime talvella alkanut uusi harrastus on ihan mahtava juttu. Kun lukee nuotteja, ei ehdi ajatella tai miettiä yhtään mitään muuta vaan on vain ne nuotit ja toivottavasti joskus myös harmonia.

Illalla katsomme miehen kanssa The Wirea. Upea sarja, enkä tiedä, miksi meni näin monta vuotta ennen kuin aloitin. Meillä on yleensä joku sarja, jota katsomme yhdessä tuotantokausi kerrallaan, ja miehellä sitten vielä omansa. Minä keskityn töllön sijaan kirjaan sohvan nurkassa. Iltamme sujuvatkin usein varsin rattoisasti - minä viihdyn olohuoneen sohvalla, mies työhuoneen ruudun ja pelikonsolin ääressä.

Maanantai
Minusta maanantaisin pitää aloittaa terävästi, saada jotain alkuun ja aikaiseksi. Vietän aamupäivän kotikoneen ääressä ja lähden iltapäiväksi yliopistolle. Päivän hommana on kerätä materiaalia ja tekstejä talven kirjallisuuskurssille ja valmistella kurssipohjia kielikursseille. 

Kesä on mennyt ohi aika vähällä liikunnalla, joten nyt on aika taas ryhdistäytyä. Menen spinningiin. Nolottaa myöntää, mutta lähden pois hieman ennen loppua, sillä minulle iskee kauhea nälkä. Salissa on siinä vaiheessa vain yksi toinen polkija eikä videoruudun ohjaaja huomaa pakoani. 

Mies tekee illalla ruokaa sillä aikaa, kun minä kirjoitan aikataulua häihimme. Saksalainen ja suomalainen juhlakulttuuri lyövät vastakkain, mutta kerron sitten myöhemmin, mihin päädyimme. Päätämme vihdoin myös ruokalistan ja googlailemme viimeisiä hankintoja. Päivän lopuksi palkitsemme itsemme sohvalla ja The Wirella.

Perusmaanantai, sanoisin.

Tiistai
Mietin tässä, miten paljon hääviikolla tulee jännittämään, kun pelkkä puvun hakeminen ja viimeinen sovitus saavat perhoset lepattamaan vatsassa. Tajuan ensimmäistä kertaa oikeasti, että minun pitää saada kuljetettua puku vahingoittumattomana Suomeen. Liikkeen pukupussi ei ole vedenpitävä mutta onneksi sellaisia löytyy kaupasta. Nyt puku roikkuu työhuoneen ovessa ja mies on luvannut olla kurkistamatta.

Vietän pitkän iltapäivän yliopistolla. Joskus iskee tekemisen meininki ja sehän kannattaa hyödyntää.  Varsinkin kun päivän aikana selviää, että uuden Nordika-kurssini alkua pitää siirtää viikolla. Kyseessä on verkko-opetus, ja koska yhden kurssilaisen kone on juuri sanonut itsensä irti, sovitaan, että tuntia ei pidetä. Olin aluksi hieman skeptinen online-kursseja kohtaa, mutta nyt voin kokemuksen suomalla rintaäänellä sanoa, että ihan turhaan. On hauskaa huomata, miten ryhmähenki voi muodostua, vaikka ihmiset ovat nähneet toisensa vain kamerassa ja istuvat kaikki opetuksen ajan kodeissaan ympäri Saksaa.  

Mies lupaa hakea kotimatkalla ruokaa vakkari-thaimaalaisesta, jotta kummankaan ei tarvitse kokata. Ja illan lopuksi katsottiin? No tietysti The Wirea.

Keskiviikko
Käytän aamun erään käsikirjoituksen parissa. Kuulette varmasti, jos siitä joskus jotain tulee. Jos ei tule, tulee jotain muuta. Puoliltapäivin minulla on jälleen yksityisopetusta Nordikalla. Se sijaitsee Uni Centerissä, joka on aikoinaan ollut upea ja mielenkiintoinen asutusprojekti. Taloon on rakennettu lastentarha, uima-allas, pieniä asuntoja opiskelijoille ja suuria rikkaammille perheille. Nyt sen 2000 asukkaasta valtaosa on maahanmuuttajia ja opiskelijoita, mutta se täytyy myöntää, että 27. kerroksesta on hulppeat näkymät Kölnin yli.


Iltapäivällä annan itselleni vähän löysää ja käyn juomassa päiväkahvt läheisessä puistossa. Kölnissä on ollut aivan mahtava syyskuu, joka kompensoi kylmää ja kalseaa kesäkuuta täydellisesti. Ensi viikoksikin on luvassa +30 astetta!

Iltapäivän liikuntasuoritus ajellaan pyörällä. Minut on valtuutettu hakemaan ystäväni tutkimuksista, joiden suorittaminen on vaatinut rauhoittavia tai jotain ilo-pillereitä. Lääkäri ei päästä häntä lähtemään yksin kotiin, joten minä menen hakemaan. Ystäväni ei ole niin sekava kuin odotin ja tutkimuksissakin selvisi, että epäily oli negatiivinen. U-bahn tuo meidät nopeasti kotiin ja ystäväni käpertyy päiväunille.

Ilta on kuin muutkin tällä viikolla. Nautin iltavapaista nyt, koska kohta alkavat syksyn kurssit yliopistolla ja Nordikalla ja silloin illat alkavat olla kortilla. 

Torstai
Operoin aamun käsikirjoituksen parissa: sanon sille näkemiin ja toivotan onnea matkaan. Tästä alkaa palautteen odotus, joka voi kestää kuukausia.

Yliopistolla päivä on yllättävän sosiaalinen. Monet työkaverit tekevät lukukausilomilla töitä kotona, ovat käymässä kotimaissaan tai muuten eri aikoina paikalla kuin itse. Mutta tänään on tupa täynnä ja saamme sovittua juttuja tulevalle talvilukukaudelle. Sehän alkaa vasta lokakuussa eli valmisteluaikaa on vielä reilusti.

Iltapäivällä menen ystävän kanssa hakemaan hänen 2-vuotiasta tyttöään päiväkodista. Olen monta kertaa sanonut hänelle, että pidän lapsista ja viihdyn niiden kanssa, joten sano ihmeessä, kun tarvitset vähän omaa aikaa. Viime viikolla sain hänet vihdoin ymmärtämään, että en puhu lämpimikseni ja sovimme tämän päivän ja ajan. Oli hauskaa pyöriä leikkipuistossa keskellä Kölniä, vaikka saksankielisten lasten kanssa huomaan kielitaitoni rajat - Mikä on keinu saksaksi? Mitäköhän tuo lapsi nyt tarkoittaa?

Selviämme kunnialla kotiin asti, jonne jään vielä hetkeksi rakentamaan legoilla ja tanssimaan pehmolelujen kanssa. Kun lähden, lapsi vilkuttaa ovella ja sanoo: "Moi moi Hedi!"

Edessä on vielä viikon suurin urheiluponnistus. Kölnissä on paljon suomalaisia ja he ovat varsin aktiivisia erilaisilla alueilla, kuten nyt vaikka liikunnassa. Torstai-iltana on tiedossa bootcamp-treenit  suomalaisten naisten kanssa kaupunginmetsässä. Aurinko laskee lammen taakse, ihmiset grillaavat, nuoripari herkistelee puistonpenkillä - ja me punnerramme. Täytyy sanoa, että hauskaa oli ja uudestaan otetaan heti, kun kaikkien aikataulut taas passaavat.



Sellainen viikko se sitten oli.
Koska pidän kovasti blogihaasteista, haastan Eau de Cologne -blogin Johannan, Ajatuksia Saksasta -blogin Oilin ja Periaatteen naisen kertomaan omasta viikostaan. Seitsemän päivää kuvien kanssa., kiitos. Toki tähän saavat tarttua kaikki muutkin!
Monday 5 September 2016

Käytettyä, kierrätettyä Kölnin kirpputorilla

Rakastan kirpputoreja, olen aina rakastanut. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun löytää jotain tosi kivaa ja usein vielä pienellä rahalla. Suomessa tuttuja ovat erityisesti Turun ja Lahden kirpparit, joihin vein tavaraa monta kertaa myyntiin itsekin. Tällä hetkellä nurkissa lojuu kaikenlaista pientä, jonka mielelläni myisin kirpputorilla eteenpäin, mutta en ole siihen vielä henkisesti valmis täällä Saksassa.

Suomessahan monet kirpparit toimivat niin, että vuokraat sieltä viikoksi tai kahdeksi pöydän, laputat tavarat valmiiksi, järjestelet ne paikalleen ja annat työntekijöiden hoitaa kassapuolen. Vuokra-ajan jälkeen haet tuoton ja loput tavarat huomaamattomasti kotiin. Kirpputorimaailma tiivistää suomalaisuuden ytimen: asiat toimivat yksinkertaisesti, selkeästi ja sisäsiististi ilman suoria sosiaalisia kontakteja. Epäsosiaalinenkin viihtyy, kun saa rauhassa kierrellä eikä herranjestas tarvitse ainakaan alkaa tinkiä.
Saksassa on vain kirppareita tai lähinnä kirpparipäiviä, joissa myyjät ovat myymässä omia tavaroitaan. Tilanne vaatii tavaroiden penkomista, niiden ihmettelyä ja niistä keskustelua myyjien silmien alla. Myös tinkiminen kuuluu tietysti asiaan, ja siihen on ollut yhtä vaikea oppia kuin tipin laskemiseen ja antamiseen tarjoilijoille.

Kölnissä on kirpputoripäivä lähes joka viikonloppu jossain päin kaupunkia. Empiiristen tutkimusten mukaan paikalliset kirpputorit ovat hyvin erihenkisiä: Nippesissä on kallis antiikkitori, Alte Feuerwachella paljon lastentavaraa, Neumarktilla antiikkia ja ammattimyyjät, Ehrenfeldissä on nuorille naisille suunnattu Nachtkonsum/myöhäisillan kirppari, Uni centerin jokalauantaisella torilla on paljon romua ja täällä meidän kulmilla tietysti se mielestäni paras, Südstadtin kirpparipäivä.
Kirppari toimii kesäaikana (huhtikuusta marraskuuhun) joka kuun ensimmäinen sunnuntai Kölnin etelästadionin parkkipaikalla. Siellä on muutamia ammattimyyjiä mutta lähinnä paljon ihmisiä myymässä omia romppeitaan. Minulla on tapana miettiä ennen torille menemistä, mitä tänään haluan löytää ja usein löydänkin. Meille on päätynyt munakuppeja, valkoisia ja vihreitä maljakoita, kehyksiä sekä tietysti myös vaatteita. Kerran ostin kukkajakkaran, jota kanniskelin loppupäivän torilla. Useampi kuin yksi myyjä kysyi, mistä olin sen hankkinut ja mitä maksanut ja että onpas hieno. Saksalaisilla kirppareilla on myös paljon mielenkiintoista vanhaa tavaraa, jollaista en ole Suomessa nähnyt. Rojua toki myös.

Tehokkaimpia myyjiä ovat ne, jotka ovat aloittaneet aamun skumpalla ja ottavat rohkeasti kontaktia asiakkaisiin eivätkä ainakaan seiso tuppisuina pöydän takana. Itse tosin kiusaannun liian suorasta myyntipuheesta, olenhan suomalainen. Torilla on myös ruoka- ja juomakojuja (tietysti kölschiä) eli sinne voi tulla vain hengailemaan vaikka ei olisi ostamassa mitään. Ulkopaikalla on säävaraus: eilinen toripäivä oli aivan katastrofi ukkoskuurojen pyyhkiessä kaupungin yli.

Ensimmäisillä kerroilla mies huomautteli vieressä tinkimisestä, kun kiltisti maksoin myyjien sanomia hintoja. Ei sillä, että hän olisi tullut auttamaan. Seuraavalla kerralla otin mukaan naispuolisen saksalaisen ystävän, joka hoiti tinkimisen puolestani. Nyttemmin olen alkanut uskaltaa tinkiä itsekin, koska niin kuuluu tehdä. Itse myyjänä miettisin, että sanon tuotteelle sellaisen hinnan, että ostaja saa höylätä siitä hyvän mielen eli pienesti pois. Röyhkeä ei kuitenkaan kannata olla: eilen löysin ihanan ja uudenkarhean mekon, josta myyjä pyysi 3 euroa. Maksoin sen mukisematta.
Kallein torilta ostamani tuote on vanha pieni 50-luvulta peräisin oleva kaappi, joka seisoo nyt olohuoneessa levysoittimen alla. Muistaakseni hintapyyntö oli 75 euroa mutta kaverini sai tingattua sen 60 euroon. Kaappi sopii asuntoomme ja sen sisälle saa tungettua kaikki ärsyttävät piuhat ja kaapelit, joita miehen kanssa asuminen tuottaa. Oliko mies tyytyväinen aikaansaannokseemme? Ei, hänestä se oli liian kallis. Muistutin häntä siitä, että tässä kohtasivat todellinen tarve ja oikea tyyli. Meillä ei ehkä edelleenkään olisi paikkaa levysoittimelle, jos emme olisi ostaneet tätä.

Muikea oli hänen ilmeensä, kun hän eräänä päivänä puoli vuotta myöhemmin tuli töistä kotiin. Saksassahan saa laittaa itselle turhia tavaroita esimerkiksi muuton jaloista kadulle. Nopeimmat vievät ne omiin koteihinsa, kuten nyt mies. Hän oli löytänyt kadulta samantyylisen kaapin kuin se ostamamme ja ottanut mukaan. Miten ylpeä hän olikaan, miten huvittunut siitä, että menimme ostamaan sellaisen edellisenä vuonna, kun hän nyt löysi sellaisen aivan ilmaiseksi. Nyt meillä on pikkukaappi myös makuuhuoneessa ja miehellä yöpöytä. Minulle on se ja sama, mistä ja miten se on taloon tullut, kun ihana se kuitenkin on.
Friday 2 September 2016

Matkakommellukset top 5

Sain Laura´s Itinerary -blogin Lauralta haasteen kirjoittaa sattumuksista ja tilanteista, joita matkoilla on eteen tullut. Ensin ajattelin, että eihän minulle ole koskaan tapahtunut mitään, mutta muistinkin, että ainiin. Tässä kootut kommellukset top 5.

1. Bergenin lentokenttä

Lensin norjalaisen ystäväni luo Bergeniin. Hän pyysi ilmoittamaan lentokentältä, kun olen perillä, ja hän tulee sitten kentälle vastaan. Kaikki sujui aikataulun mukaan, laukkukin tuli mukana. Tulohallissa kaivoin puhelimen taskusta vai todetakseni, että minulla ei ole tässä maassa kenttää. En tiedä, mikä oli syynä, mutta puhelu ei vain mennyt läpi. Kylmä hiki alkoi jo nousta, kunnes äkkäsin seinustalla yleisöpuhelimia. Ryntäsin luuriin ja tajusin, että tässä maassa ei käytetä euroja. Seuraava rasti oli löytää pankkiautomaatti, sitten etsiä kioski, jossa rahan saa rikki, sitten toivoa, että saa selvää norjankielisistä ohjeista ja odottaa, että kaveri vastaa puhelimeen. Kokeilin erilaisilla suuntanumerovaihtoehdoilla ja lopulta puhelu meni läpi. Kiitos Norja, yleisöpuhelimista.

2. Thaimaa ja kissat

Olin kuukauden reppureissulla Thaimaassa. Alkumatkasta yövyimme bungalow´ssa pienessä ja syrjäisessä mökkikylässä. Yöllä oli täysin pimeää, sillä vain omistajaperheen pihassa oli valo. Nukuin levottomasti, koska aikaero painoi ja muutenkin oli kummallinen ympäristö. Eräänä yönä heräsimme molemmat hätkähtäen. Kuulosti siltä, kuin joku olisi juossut terassillemme ja tuupannut ovea. Seuralaiseni alkoi huhuilla ovelle mutta toiminnan naisena minä kaivoin repusta linkkuveitsen ja hiivin katsomaan. Mitään ei kuulunut, joten avasin oven. Eihän siellä mitään ollut: yö oli tuulinen, tuuli lepatti nurkkia ja painoi kevyttä ovea. Nukuin loppuyön linkkari tyynyn alla, varmuuden vuoksi.

Seuraavana päivänä hengailimme terassillamme, kun mökistämme kuului kova rytinä. Avasimme oven ja mökistä singahti ulos kissa. Se oli ollut kiipeilemässä välikatolla ja tipahtanut tuuletusluukusta sisälle. Onneksi kissa ei tehnyt sitä yöllä, koska siinä tapauksessa se saattaisi  nyt olla entinen kissa.

3. Argentiinaan ja takaisin

En pidä lentämisestä, joten pahinta mitä voisi tapahtua, on pitkä mannertenvälinen lento. Onneksi minulla on Saksassa hyvä kotilääkäri: New Yorkin lennolle sain rauhoittavia, Buenos Airesiin unilääkkeitä. Argentiinan lento oli pitkä yölento, ja halusin varmistaa, että olen kanttuvei. Alkumatkasta otin kevyemmän lääkkeen, ruuan kanssa punaviiniä ja myöhemmin vielä unilääkkeen. Matka meni loistavasti: en muista siitä mitään. Majapaikassa päätimme ottaa pienet päikkärit, sillä illaksi oli tiedossa ohjelmaa. Nukuin makeasti mutta herätessäni mies oli aivan hermona. Olin nukkunut lähes kolme tuntia. Hän oli yrittänyt herättää minua, heilutella päätäni puolelta toiselle ja oli lopulta ehkä vähän jopa huolestunut.

Lupasin, että otan paluumatkalla vähän kevyemmän kocktailin.
Kotimatkalla mietin, miten mahtavaa lentäminen on: saa vain istua pää pehmeänä ja ihailla auringonlaskua jossain Brasilian päällä. Aloin ymmärtää nistejä. Kotimatka meni hyvin, vaikka mies väittää minun olleen koneessa vähän rasittava ja tapelleen Amsterdamin kentän turvatarkastuksessa vesipullosta. Mitään en myönnä. 

4. La Gomera ja kesäaika

Tämä tapahtui saman henkilön kanssa kuin kohdat 1. ja 2. Vietimme viikon La Gomeralla, jonne pitää mennä laivalla Teneriffalta. Paluulentomme oli aikaisin maanantaiaamuna, joten matkasimme viimeiseksi yöksi Teneriffalle, lähelle lentokenttää. Lauantaina kävimme sopimassa taksikyydin majapaikasta satamaan. Muistutimme kuljettajaa siitä, että ensi yönä siirrytään kesäaikaan eli tunti eteenpäin. Joo joo, asia selvä.

Aamulla herätyskello soi ja ihmettelin, kun tuntui jotenkin niin aikaiselta. Seuralainen kertoi jo siirtäneensä puhelimen kelloa, joten kyllä se varmasti paikkaansa pitää. Keräsimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme odottamaan taksia. Sitä ei vain kuulunut. Vakoilin ohikulkijoiden rannekelloja ja kävin läheisessä marketissa tarkistamassa: olimme aivan varmoja ajasta. Ehkä taksikuski on unohtanut..? Raahasimme kassit tolpalle ja otimme toisen taksin.
Päivä satamakaupungissa oli leppoisa ja lähdimme terminaaliin ajoissa. Jossain vaiheessa aloimme ihmetellä, miten lunkisti kaikki ottavat sen, että laiva taitaa olla aika tarkalleen tunnin myöhässä. Pääsimme Teneriffan puolelle, jossa meitä odotti kaaos: turistien karnevaalijuhlat täyttivät kaikki kadut ja puistot. Löysimme onneksi oikean bussin ja pääsimme hotellille. Siellä kysyimme virkailijalta, mitähän kello mahtaa olla. Hän sanoi sen olevan tuntia vähemmän kuin mitä meidän kellomme näyttivät. Muistutimme, että viime yönä siirryttiin kesäaikaan ja hän vain, että no siksi juuri. Siinä vaiheessa tajusimme: seuralaisen uusi älypuhelin oli siirtänyt aikaa tietysti automaattisesti, joten olimme kulkeneet koko päivän kaksi tuntia eilistä päivää edellä. Saimme yhtäkkiä lisätunnin päivään, joka yleensä tuntuu vuoden lyhyimmältä. Käytimme sen hyvin: istuimme hotellin baarissa rasistisen englantilaisen herrasmiehen kanssa. Mutta se on jo toinen tarina se.

5. Antwerpen ja päivä bussissa

Viimeaikaisin reissukommellus sattui toukokuussa. Lähdin viettämään pitkää viikonloppua Antwerpeniin. Sinne pääsee Kölnistä kätevästi junalla: junamatka Brysseliin kestää alle kaksi tuntia ja siitä Antwerpeniin enää puolisen tuntia. Lyhyestä pyrähdyksestä tuli lopulta koko päivän kestänyt seikkailu ja bussimatka. Tarkempi selostus retkestä löytyy täältä

Onnekkaita ovat reissut olleet, kun suurin osa tapahtumista on itse aiheutettuja tai muuten mainioita mutta sen verran pieniä juttuja, ettei niistä viitsi tänne kirjoittaa.

Haastan Anniinan kulman ja Oli ennen onniannin jakamaan parhaita matkakommelluksiaan. Olkaapa hyvät!

Mites te lukijat, millaisia juttuja teille on maailmalla tapahtunut?