Ota syliin

 

- Syliin, lapsi ilmoittaa.

 

Oikeastaan hän sanoo "Auf dem Schoss", koska meillä on menossa kausi, jossa äidillekin puhutaan useammin saksaa kuin suomea. 

Olemme aamupalalla ja asiasta on keskustelu viimeksi iltaruualla. Vähän vajaa nelivuotias pyrkii tällä hetkellä joka ruokailun yhteydessä syliin, vaikka minä yritän selittää, miten sotkuista ja hankalaa on yrittää syödä yhdellä kädellä ja iso lapsi sylissä. Ja yleensä se johtaa siihen, että hän pysyykin omalla paikallaan.

 

Hän on kehittänyt myös taktiikoita. Lapsi hidastelee oman ruokansa kanssa ja odottaa, että jompikumpi vanhemmista on valmis. Yleensä papan lautanen on ensimmäisenä tyhjä, ja pian pyödän kulman yli vilahtaa käsi ja sitten koko poika. Laiska syöjä odottaa myös, että aikuinen liikuttaa haarukalla ruuan lautaselta suuhun - ja nautiskelee olostaan.

Mietin tätä yhtäkkistä sylittelyn tarvetta ja alan ymmärtää. Vauvaa kannetaan koko ajan paikasta toiseen ja kääryle nukkuu unensakin usein kantoliinassa eli ihmisessä kiinni. Vielä taaperoakin tulee kanniskeltua, koska jalat eivät jaksa nousta neljänteen kerrokseen tai koska on vain helpompi nostaa ja siirtää kuin odottaa lapsen omaa toimintaa.

Mutta nelivuotias. Hänelle ei enää vaihdeta vaippoja, hän osaa pukea itse päälleen ja hurauttaa paikasta toiseen pyörällä, juosta kerrostalon raput ylös kotiovelle saakka. Kosketuksen määrä on viimeisen vuoden aikana vähentynyt radikaalisti. 

Vaikka kyllä meidän arkeen mahtuu sylittelyä. Aamuisin istumme sylikkäin sohvalla ja puhumme unista ja tulevan päivän tapahtumista. Niinä hetkinä tiedostan, että näitä aamuja on taas yksi vähemmän, sillä jossain vaiheessa lapsi ei enää halua tulla syliin tai kasvaa siitä ulos. Myös yhteiset lukuhetket tuovat läheisyyttä päivään. Meillä luetaan paljon kirjoja. Useimmin niitä luetaan viikonloppuaamuisin ja arki-iltaisin tai kun on juuri käyty kirjastossa. Ja silloin on aina hyvä syy kiivetä syliin tai sujahtaa yhteisen viltin alle.

 

Lisäksi läheisyyttä tuvovat silittely- ja peuhuuhetket papan kanssa. Mies herää arkisin vähän myöhemmin kuin minä ja lapsi, ja poika saa käydä kellimässä papan kanssa ennen päiväkotiin lähtöä. Illalla papan tultua kotiin lapsi odottaa peuhuuhetkeä, joka sisältää ainakin painia ja kutitusta. 

Vaikka syliin pyrkiminen ruokapöydässä ärsyttää, olen myös ylpeä siitä, että lapsi tuntee omat tarpeensa ja osaa täyttää ne. Jos muuten ei sylitellä tarpeeksi, niin on hyvä hyökätä silloin, kun kaikki ovat rauhassa ruokapöydässä eikä äiti ehdi juosta tekemään yhtä juttua vielä. Lapsen kasvaessa käy myös todennäköisesti niin, että minä jään kaipaamaan näitä hetkiä enemmän kuin hän.

Milloin teillä sylitellään?

P.S. Luimme iltasaduksi uusinta kirjaani, "Ollaanko nyt perillä"  (Mäkelä 2023). Upea kuvitus on Henna Ryynäsen käsialaa, ja aihe koskettaa varmasti ainakin jokaista ulkosuomalaista. Kirjaa voikin tilata ulkomaille ainakin Suomi-seuran kautta. 

P.P.S. Mies otti kuvat, ja minä kehotin zuumaamaan välillä minuun ja huolehtimaan välillä, että kirja on terävä. Lapsi kysyi, milloin hän on terävä. Aina, minä vastasin.

YK:n lukutaitopäivä ja ARVONTA

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää, HURRAA sille! 💫

Vaikka ainakin minulle joka päivä on lukupäivä, tänään muistutetaan erityisesti lukutaidon tärkeydestä. Lukeminen ei ole vain leppoisa harrastus vaan avain koulutukseen ja parempaan tulevaisuuteen. YK:n mukaan maailmassa on tänäkin päivänä miljoonia lukutaidottomia aikuisia. Erityisen surullista on se, että suurin osa tuosta joukosta on naisia. Lisää tilastoja lukutaidosta täällä. 

Lukukeskus julkaisi hiljattain yhteenvedon suomalaisten lukemista käsittelevistä tutkimuksista. Suomihan on perinteisesti ollut ahkeraa lukukansaa, mikä on näkynyt kirjastolainoissa mutta myös PISA-tutkimuksissa. Valitettavasti tilanne on muuttunut, sillä jopa 60 % suomalaisista kokee lukevansa liian vähän. Ja 58 % sanoo, että suurin este lapselle lukemiselle on se, ettei arjessa ole aikaa.

Onneksi pienikin lukuhetki ennen nukkumaan menoa tuottaa hedelmää, joten sille toivoisi löytyvän aikaa. Sain viime vuonna olla mukana aivan ihanassa projektissa, jonka kautta tuotettiin kirjakassi lahjoitettavaksi kaikille vuosina 2019-2021 Suomessa syntyville vauvoille. Lukulahja lapselle -kampanjan tarkoitus on innostaa perheet lukemisen pariin, ja sain kirjoittaa iltasadun neuvoloista jaettavaan kirjaan.

Viime vuosina on jaksettu olla huolissaan nuorten heikkenevästä lukutaidosta (ja syystä!), mutta jos vanhempikaan ei kotona tartu kirjaan vaan kirjautuu Twitteriin, ei nuoren voi olettaa tekevän toisin, kuten kirjailija ja opettaja Tommi Kinnunen muistuttaa tuoreessa haastattelussa.

Esimerkin voima on tässäkin suuri, sillä ilman lukevia aikuisia, ei ole lukevia lapsia.

Vähentynyt lukuharrastus ja huonontunut lukutaito vaikuttavat siihen, että jossain vaiheessa luetun ymmärtämisen kanssa alkaa tulla vaikeuksia. Lukukeskuksen raportti muistuttaakin, että yhteiskunta vaatii yhä monipuolisempaa lukutaitoa.  Jos ei ole tottunut lukemaan ja hankkinut sitä kautta monipuolista sanastoa, voi äidinkielinen byrokratia tuottaa myöhemmin vaikeuksia. Puhumattakaan valemedioista ja niiden vaatimasta kriittiisestä lukutaidosta.

Positiivinen juttu on kuitenkin se, että lukemisen ja lukutaidon puolesta kamppaillaan monella rintamalla. Tänään vietetiin Read hour -lukutuntia, jonka kuitenkin unohdin, koska syvennyin kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Minulla on tässä siis myös oma lehmä ojassa: jos ei ole lukijoita, meitä kirjailijoitakaan ei kohta enää tarvita. 

Koska haluan kannustaa perheitä yhteisiin lukuhetkiin, haluan ARPOA blogini kautta yhden uunituoreen Hilja -kirjan. Hilja ja täydellinen talvipäivä -kirjassa (Kustannus-Mäkelä) keskitytään talven iloihin Martti-serkun kyläillessä, pohditaan sisaruksen saamista ja mummoutta ja uppoudutaan leikin maailmaan.

Kerro siis, mitä kirjaa luet juuri tänään tai mikä kirja odottaa tarttumista ja voit voittaa signeeratun uutuuskirjan.

Muistathan jättää kommenttiin myös sähköpostiosoitteesi.

Arvonta suoritetaan perjantaina 11.9.

P.S. Itse aion nyt ahmia loppuun Rachel Cuskin Kunnian.

Lue lapselle: kahdeksankuisen lempikirjat

Toivo on aina pitänyt kirjoista. Olen lähtenyt siitä, että meillä on kirjoja aina saatavilla ja tarjolla leikkikorissa, jotta siitä tulee tuttu esine. Ensimmäinen katselukirja on jo järsitty rikki mutta sittemmin hän on oppinut suhtautumaan painotuotteisiin vähän kunnioittavammin. Toki hän saa edelleen tehdä omille kirjoilleen, mitä haluaa, mutta tällä hetkellä katseleminen voittaa pureskelemisen. 

Meillä luetaan toistaiseksi vain suomenkielisiä kirjoja, mutta muutama saksankielinen on jo odottamassa sitä, että poika kasvaa.

Tässä kahdeksankuisen tämänhetkiset suosikkikirjat:

David McKee: Elmerin ystävät, arvaa kuka (Kustannus-Mäkelä)

Tämän Toivo sai äidin kustantamolta lahjaksi Helsingin kirjamessuilla, ja se on kuulunut viikko-ohjelmaan siitä lähtien. Kirjan sivuilla mietitään, millainen Elmeri-norsun uusi ystävä on ja sivu sivun jälkeen takana odottava peili suurenee. Lukemisen voikin lopettaa siihen, että antaa omalle peilikuvalleen mojovan kuolapusun.

Liisa Kallio: Pikku papun värikäs sirkus (Tammi)

Pikku papun värikäs sirkus on monivärinen ja eläväinen kirja, jonka sivut täyttyvät pikkuötököistä ja lyhyistä riimeistä. Pahvilehdet ovat täynnä elämää ja liikettä ja tutkittavaa riittää. Tämä kirja onkin usein tuolin päällä katsottavan sen aikaa, kun äidin pitää saada hetki rauhaa. Äidin suosikkiriimi on ehdottomasti tämä:

"Turilas ja muurahainen eivät ole kainoja;

voimamiehet puhkuen lisäävät vain painoja."

Kun eri hyönteisten taidot on esitelty, koittaa viimeinen temppu, johon tarvitaan aivan kaikkia.

Aino-Maija Metsola: Värit ja muodot (Nemo)

Vauva alkaa hihkua aina, kun äiti kaivaa tämän kirjan hyllystä esiin. Luulen, että osa kirjan viehätystä on jaettu lukukokemus: suuret sivut vaativat aikuisen apua, joten tätä kirjaa tutkitaan aina sylikkäin sohvalla.

Väriteemoihin jaetut sivut sisältävät selkeitä kuvia ja esittelevät värien ja muotojen ohella yksinkertaista sanastoa ja arkisia asioita, kuten auto, maissi, teltta ja dinosaurus. Kokonaisuus on niin mukava, että sen parissa sujuu tovi jos toinenkin.

Muumien pieni kirja numeroista (WSOY)

Tämä kuuluu sarjaan pahvinen ensikirja ja on meillä lainassa. Selkeät ja minimalistiset kuvat yhdistettynä laskemiseen on hyvä konsepti. Tätäkin kirjaa tutkitaan lähinnä yhdessä ja sen sivuilta lasketaan tarkkaan kaikki muumit, kukat ja puut. 

Itse pidän kovasti myös näistä kirjoista, mutta Toivo ei ole vielä ymmärtänyt niiden viehätystä: 

Mervi Lindman: Peppe on ihana (Kustannus-Mäkelä)

Peppe-sarja tarjoaa mainioita kuvakirjoja perheen pienimmille. Kuvat täydentävät hauskasti muutaman lauseen pituista tekstiä, ja kirjassa on huumoria perheen pienimmille. Utelias Peppe tutkii kaikkea ja toteaa muun muassa, että potta haisee pahalta. 

Jujja Wieslander - Sven Nordqvist: Varis sanoo EI! (Kustannus-Mäkelä)

Mimmi-lehmästä ja variksesta kertovat kuvakirjat ovat suosittuja monissa maissa, mutta ne eivät ole aivan perheen pienimmille. Tämä pahvikirja tutustuttaa lukijan Mimmin maailmaan ja on ikään kuin kokoelma sarjan kirjoista. Mimmi ei ole mikään tavallinen lehmä vaan haluaa kokeilla kaikenlaista kumisaappaista liukumäkeen, mutta tavoilleen uskollisena varis on kaikkea vastaan. Uskoisin, että Mimmi-lehmää luetaan meillä muutaman vuoden päästä kovastikin.

Luetaanko tiellä perheen pienimmille?

Saksalainen kirjastokortti on maksullinen

Näitäkin kirjoja on Kölnin kaupunginkirjaston katalogissa pian yksi kappale.

Olen asunut kohta yhdeksän vuotta Saksassa ja arvatkaapa mitä? Tällä rouvalla on vihdoin taskussaan paikallinen kirjastokortti. Puolustuksekseni sanottakoon, ettei se ole vielä koskaan ollut tarpeen. Yliopiston laitoskirjasto on pullollaan suomenkielistä luettavaa eli kirjojen saatavuus on töiden puolesta taattu. Toisaalta maksullinen lukuohjelman tuo saatavilleni e-kirjat ja kotimaiset uutuudet. En juuri lue saksaksi, joten kirjastokortille ei ole ollut käyttöä.

Mutta nyt kasvatetaan tulevaisuuden lukijaa, jolle tarvitaan luettavaa myös isänkielellä.

Olen asunut viisi vuotta tässä kaupunginosassa mutta vasta hiljattain minulle selvisi, että täällä sijaitsee yksi Kölnin sivukirjastoista. Se on jopa kadulla, josta kuljen ohi jatkuvasti, mutta piiloutuu taitavasti vanhan kivisen julkisivun taakse. 

Kun päivittelin asiaa virkailijalle, hän totesi, että rakennus oli pitkään remontissa ja nyt vasta taas parisen vuotta auki, joten huomaamattomuuteni lienee anteeksi annettavaa.

Saksassa kirjastot eivät ole ilmaisia. Kölnin kaupunginkirjaston kortti maksaa 38€ vuosi tai 38€ 13 kuukautta, jos tekee kestosopimuksen. Jos haluaa tilata materiaalia sivukirjastoihin, se maksaa euron. En tiedäkään, onko kirjastojen käyttäminen täällä niin yleistä ja suosittua kuin Suomessa.

Sinänsä kirjaston palvelut ovat samanlaiset kuin kotimaassa. Kortilla saa lainata pelejä, dvd:itä, kirjoja ja sen avulla on myös pääsy moniin virtuaalisiin lukupalveluihin ja tietopankkeihin. Sinänsä kirjastojen toiminta ei vaikuta olevan yhtä hyvin tuettua kuin Suomessa eivätkä nateriaalimäärät ole rajattomat. Kölnin kaupunginkirjastoon on esimerkiksi hankittu YKSI kappale Hilja-kirjaani, kun esimerkiksi Lahden kirjastoista sitä löytyy 11 kappaletta. 

Maksullisuudesta huolimatta päädyin allekirjoittamaan lainaussopimuksen kirjaston kanssa, vaikka samalla kuulinkin, että poikani saisi kortin ilmaiseksi. Ajattelin, että tällaista toimintaa pitää tukea eikä poika valitse kirjojaan vielä pitkään aikaan itse. Sopimuksen tekemiseen vaadittiin muuten sekä henkkarit että Anmeldung, joka on todiste siitä, että asun Kölnissä ja olen oikeutettu paikalliseen kirjastokorttiin.

Suomenkielinen lehtivalikoima

Saa nyt nähdä, millaiseksi lainausurani urkenee,  mutta aion aloittaa asiakkuuteni tutustumalla verkkopalveluihin ja digimateriaaleihin, kuten virtuaaliseen lehtisaliin, josta löytyi yllättäen lukemista myös suomeksi.

Uskon, että lähikirjaston lastenosastosta tulee meille lähivuosina tuttu paikka.

Miksi kirjoitan lapsille

Vuoden kestäneen kirjailijuuteni aikana olen ehtinyt kohdata lukijoita siellä ja täällä ja päässyt muutamiin haastatteluihinkin. Yhteistä kaikille tilaisuuksille on ollut se, että jossain vaiheessa kysytään kirjoitussuunnitelmistani. Joka kerran haastattelussa nousee esiin kysymys, haluanko kirjoittaa myös aikuisille.

Jo ennen kuin minusta tuli julkaiseva lastenkirjailija, olin seurannut mediasta nousevia ääniä sekä lastenkirjailijoiden omia ulostuloja, joista näkyi yksi selkeä linja: Lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei arvosteta niin kuin aikuisten. Siksi minäkin joudun joka kerta perustelemaan, miksi kirjoitan lapsille.

En usko, että aikuistenkirjailijat, sanotaan nyt vaikka Jari Tervo tai Anna-Leena Härkönen, joutuvat  puolustamaan asemaansa ja perustelemaan, miksi he eivät kirjoita lapsille.

Lukutilaisuus Kölnin kaupunginkirjastossa

Tällä hetkellä ihmetellään lasten ja nuorten vähentyvää lukuharrastusta, mikä ei oikeastaan käy yksiin sen kanssa, miten paljon erinomaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan joka vuosi. Jostain syystä kirjat ja lukijat eivät kohtaa tai löydä toisiaan, ja tarvitaankin erillinen Lukuliike viemään kirjojen ja lukemisen sanaa suoraan kouluihin. Mikä on tietysti aivan erinomaista.

Lastenkirjallisuuden arvostuksesta voi syyttää niin sanottuja portinvartijoita: jos lastenkirjoista ei kirjoiteta suurissa lehdissä eikä niistä löydä arvosteluja eivätkä ne pääse kirjakauppojen hyllylle niitä halajavien käsiin, heijastaa se vahvoja arvostuksia. Kuinkakohan monta lastenkirjallisuutta käsittelevää lehteä onkaan jouduttu lopettamaan viime vuosina, koska niiden tuki on lakkautettu? Onneksi ovat Onnimanni-lehti ja Tampereen Lastenkirjainstituutti sekä kirjallisuusbloggarit.

Myös Turun kirjamessuilla sain ihmeekseni huomata, miten vähän kuuntelijoita Nuorisokirjailijoiden erinomainen lavaohjelma keräsi. Ihmiset toki ajelehtivat ohi, mutta vain harva pysähtyi kuuntelemaan keskusteluja ja haastatteluja, jotka olivat aivan yhtä laadukkaita kuin isojen lavojen "virallinen" ohjelma. Liekö lasten- ja nuortekirjailijoiden liiton nimi, Nuorisokirjailijat, karkottanut lastenkirjoista kiinnostuneet.

Anna ja Elvis -sarjaa kirjoittavan Maria Kuutin kanssa Turun kirjamessuilla

Joka kerta, kun minulta kysytään, aionko jatkossa kirjoittaa myös aikuisille, kerron, että mahdollisesti, mutta lastenkirjailijanakin minun on hyvä. Tiedättekö miksi?

Kirjoittaessani lapsille kirjoitan kaikille, koska meistä jokaisessa asuu pieni lapsi.

Tavoitteenani on kirjoittaa tekstiä, joka voisi tavoittaa jokaisen kuulijan. Hyvä lastenkirja tarjoaa eri-ikäisille lapsille jotain mutta viihdyttää myös aikuisia. Näin ollen voin itse asiassa tavoittaa laajemman yleisön kuin aikuisille kirjoittava, koska tekstissä on mukana silmäniskuja myös aikuisille.

Eräs tuttu lastenkirjailija sanoi kirjoittavansa kirjoja, joita olisi itse lapsena halunnut lukea. Hyvä perustelu tämäkin.

Sanon myös aina, että lapsissa on tulevaisuus ja siksi heille pitää olla kiltti, koska muuten heistä kasvaa aikuisia, jotka eivät ole ystävällisiä. Lapsuus on tärkeä elämänvaihe, josta kirjoittaminen on haastavaa, koska lapset eivät tietenkään hyväksy kaikkea mahdollista. Mikään ei voitakaan sitä, kun ääneen lukiessa kuulee lasten naurun ja hihkaisut. Silloin on onnistunut.

Mutta totta on, että jos himoitsee julkisuutta ja laajaa näkyvyyttä, lastenkirjallisuus ei ehkä ole oikea ala. Suomessa on muutamia isoja nimiä, jotka keräävät näkyvyyden, ja me muut porskutamme miten taidamme.

Vähän aikaa sitten vietin kaksi minuuttia julkisuudessa, sillä lukutilaisuutta kuuntelemassa olleet lapset halusivat ottaa tilaisuuden jälkeen yhteiskuvia. Ehkäpä nuo puhelimiin tallennetut kuvat muistuttavat kirjoista ja lukemisen tärkeydestä ja hauskasta yhteisestä hetkestä.

Karslruhen Suomi-koulussa

Sillä niinhän se on, että kohtaaminen on kaikista tärkeintä. 
Lapsen ja aikuisen yhteisessä lukuhetkessä kohdataan kirjan tarina ja toinen kuulija, yleisötilaisuuksissa kohtaavat kirjailija ja yleisö ja yksin kirjaa lukiessa tapaa kirjan hahmot eikä ole yksin.

Ja tämän sanottuaan hän päättää tämän avautumisen ja siirtyy siihen varsinaiseen työhön eli kirjoittamiseen. Mutta sen vielä sanon, että menkää kirjastoihin, pyytäkää paikkakunnan kirjailijoita tilaisuuksiin - ja ostakaa silloin tällöin kirja sellaiselta, jonka nimi ei ole parrasvaloissa.

Ainiin ja vielä yksi juttu: lukekaa lapsille. Siitä voi olla seurauksia, joita et osannut odottaa.

Kirjavinkkejä kesään + ARVONTA

Olen viime aikoina tehnyt lukumatkoja erilaisiin maailmoihin. Kirjoittamisen opinnoissa jouduin menemään rajojen yli, joten päätin alkaa laajentaa myös lukijaperspektiiviäni. Viime kesänä tutustuin ensimmäistä kertaa kunnolla chick litiin, tänä keväänä olen lukenut muun muassa dekkarin ja fantasiaa. Teksti kannattaa kelata loppuun, jos haluat osallistua kesäarvontaan.

Kirja on erinomainen seuralainen rannalle, riippumattoon tai kulkuvälineisiin ja siksi tässä ovat kirjavinkkini kesään: 

Christina Sandu: Valas nimeltä Goljat (Otava)

Sandun esikoisromaani nousi yllätysnimenä Finladia-palkintoehdokkaaksi, mitä en kirjan luettuani ihmettele lainkaan. Suomalaisen äidin ja romanialaisen isän tytär palaa isänsä kotikylään viettämään isoisän hautajaisia ja matkustaa samalla ajassa ja paikassa nykyhetken, isän lapsuuden, kansantarinoiden, isän vanhempien nuoruuden ja oman hiljattain kariutuneen romanssinsa läpi. 

Kirja tuoksuu ja maistuu, ja sen kieli on yhtä elävää kuin sen kuvaamat henkilötkin. Monitasoinen romaani tarjoaa näkökulman kahden kulttuurin väliin ja siinä sivussa näköalapaikan Romanian lähihistoriaan. Suosittelen!

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & co. suom. Kristiina Drews)

Tätä kirjaa on hypetetty niin paljon, että epäröin tarttua siihen. Onneksi aloitin. Berlin sopii täydellisesti siihen kirjailijan määritelmään, joka sanoo, että "tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä". Värikkään elämän eläneen Berlinin novellit maalaavat lukijan eteen Amerikan alempiluokkaisten pyykkisalonkeja, alkoholisoituneita tai muuten elämässä epäonnistuneita hahmoja, katolisia kouluja ja karuja perhetarinoita.

Kaikesta selvitään, oli kyseessä sitten laittoman abortin järjestäminen tai parisuhdehuolet. Berlinin piirtämät maisemat ovat karuja mutta eivät ilottomia. Novellien kertojaäänet ovat vahvoja eikä lukija voi välttää ajattelemasta sitä, miten paljon teksteissä on mukana omaelämäkerrallisuutta. Elämänmakuinen teos eikä lainkaan ahdistava, vaikka tarinoissa tapahtuukin paljon epämiellyttävää.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Teos)

Tämäkin on viime vuoden kirjasatoa, mutta sain teoksen käsiini vasta tänä keväänä. Schreckin teos kertoo Ellen Thesleffin elämäkerran kuvaten matkat, työt, perhe- ja ystävyyssuhteet sekä aseman Suomen taiteen kentällä. Taidehistorioitsijan tarkkuudella Schreck myös analysoi Thesleffin tunnetuimpia teoksia ja kertoo hänen taiteensa eri kausista.

Mielenkiintoisinta antia on ehdottomasti elämäkerran tarjoama matka sadan vuoden takaiseen Eurooppaan. Thesleffit viettivät pitkiä aikoja Euroopassa, erityisesti Firenzessä, ja kuuluivat parempiin piireihin.  Yläluokan elämän täyttivät silloin seurapiirit ja matkustelu. Koska matkat olivat pitkiä ja matkaan meni aikaa, viivyttiin ulkomailla aina pitkiä jaksoja kerrallaan. Elämäkerta sivuaa myös niin maailmasotia kuin Suomen sisällissotaakin, jonka aikana Thesleff oli Helsingissä.

Harmittavasti muuten sujuvaan tekstiin on eksynyt joitain svetisismejä mutta kirjan visuaalinen ilme antaa tekstin heikkoudet anteeksi.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus)

Kustantamon sivulla teos esitellään sekoitukseksi villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Fantasiakirjallisuus ei ole omaa aluettani, mutta kaipasin pakoa arjesta, ja tämä sarja tuntui tarjoavan sitä. Ahmin kirjan viikossa, sillä tarina tempaisi mukaansa. Vik yhdistelee taidokkaasti fantasian ja seikkailukertomuksen elementtejä, ja samalla teoksen hahmot ja heidän kykynsä ovat mielenkiintoisia. Sarjan ensimmäisessä osassa päähenkilöt kohtaavat ja lähtevät vauhdikkaalle pakomatkalle. Puhdasta jännitysseikkailua siis, joka jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Kuka ja mikä on Aleia, jonka mieltä hallitseva lumous estää muistamasta? Miksei seleesien pulssin Aleenalle esittelevä Corildon pääse irti surustaan? Kuka jahtaa Aleiaa?

Trilogian toinen osa Seleesian näkijä ilmestyi viime syksynä. Seleesian näkijässä Aleia ja Corildon käyvät Corildonin kotona Seleesiassa ja lukija oppii lisää erityisesti Corildonista mutta myös Aleian lumouksesta. Tarina paisuu ja laajenee jopa sodaksi, ja odotan kovasti, millaisen päätöksen ja selityksen sarjan kolmas osa antaa. Nefrin tytär ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. 

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti (Myllylahti)

En yleensä lue dekkareita, koska kykenen kuvittelemaan möröt ja murhaajat kodin kaappeihin ilman ylimääräisiä virikkeitä. Kuultuani, että Portugalissa asuvan Patrakan toinen dekkari sijoittuu lempikaupunkiini Portoon,  päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Patrakan luoma rikosetsivä Ruis Santos on komea mutta yksinäinen mies, jota naiset piirittävät mutta joka päätyy silti yksin kotiin pakastepitsan ja viinilasin äärelle. Tällä kertaa työpöydälle laskeutuu tapaus, jossa reilusti ylipainonen ja asuntoonsa sulkeutunut 76-vuotias nainen on murhattu. Santosin tutkimukset johtavat hänet niin Porton asuntokauppaan kuin paikallisiin pikkubaareihin ja naapurikyliin.

Sympaattinen dekkari avaa lukijan eteen Porton kaupungin kuuluisine nähtävyyksineen mutta erityisesti kirja kuvaa tavallisia ihmisiä. Yhdellä on ylipaino-ongelma, toista vaivaa yksinäisyys ja kolmas on unohtanut elää laittaessaan muiden tarpeet itsensä edelle. Itse rikoskin ratkaistaan, mutta ennen kaikkea selviää se, mitä Portossa syödään ja juodaan, kenen kanssa Santos päätyy treffeille ja millainen murhatun naisen avioliitto oli. Nimeäsin kirjan salapoliisikirjaksi, jossa on viihdekirjallisuuden ja matkakertomuksen piirteitä. Erityisesti se viihdytti.

Naisvoittoiseen listaan tarvitaan vielä kaksi kiintiömieskirjailijaa:

Jyri Paretskoi: Shell`s Angles (Karisto)

Juuri kuudenteen painokseensa ehtinyt tämänhetkisen nuortenkirjallisuuden klassikko Shell´s Angles täytti odotukset. Teinipojat Henri, Rudi ja Samu perustavat mopojengin ollakseen katu-uskottavia tyttöjen silmissä. Poikien edesottamuksista ja kohelluksesta humoristisesti kertova teos käsittelee myös syvempiä tarinalinjoja, kuten ihastuminen ja seurustelun alku, poikien vanhempien parisuhteet ja alkoholi.

Tarjolla on siis reilu annos poikahuumoria yhdistettynä jokaisen nuoren maailmasta tuttuihin kipupisteisiin. Yhdistelmä toimii niin hyvin, että sarjan avausosa palkittiin Topelius-palkinnolla ja sarjan toinen osa Shell´s Angles ja Kalajoen hiekat oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Nyt jo neljänteen osaansa ehtinyt tarina kerää kiitosta, sillä se on saanut teinipojatkin lukemaan. Suosittelen teossarjaa kaikille, jotka haluavat kurkistusikkunan nuorten maailmaan - tai ihan vain nauraa.

Juha Hurme: Niemi (Teos)

Juha Hurmeen Niemi voitti viime vuoden Finladia-palkinnon ja on herättänyt paljon keskustelua. Suomen historiaa, kansaa ja kaikkea niihin liittyvää pohdiskeleva teos voisi olla myös tietokirja, sillä niin paljon taustatutkimusta Hurme on tehnyt ja niin paljon tietoa tekstinsä sekaan kirjoittanut. Kyseessä on ajatuksia herättävä ja ravitseva teos, jota luen pieninä annoksina ja jonka lukeminen tulee kestämään vielä jonkin aikaa. Kirja kaikille, jotka haluavat tietää, mitä tällä pienellä Suomen niemellä on tapahtunut ja tapahtuu.

Lisää kommenttiin oma kirjavinkkisi ja voita Hilja ja vihreän talon kesä -kirja, joka on kesälukemistoa parhaimmillaan. Kirja arvotaan lauantaina 2.6.

Perinteinen kirja vai lukulaite

                                                                                          ***Yhteistyössä BookBeatin kanssa

Meillä on tilaongelma. Asunnon kirjahyllyt pursuavat ja kirjoja kasaantuu rivien ja kirjahyllyjen päälle, vaikka yritän pitää kirjat jatkuvassa kierrossa. Osa on aina lainassa tai lahjoituspinossa ja jokainen hyllyssä oleva joutuu kilpailemaan paikataan säännöllisesti. Kirja on kaunis sisustusesine mutta niin kauan kunnes meillä on niin iso talo, että sinne mahtuu oma kirjastohuone, täytyy kirjojen määrää rajoittaa, vaikka molemmat niitä rakastammekin.

Viimeisen vuoden aikana tilaongelmaan on löytynyt ratkaisu, ja se on niin yksinkertainen, että melkein nolottaa, että sitä kokeiltiin vasta nyt. Minä aloin lukea kirjoja tabletilla BookBeat-ohjelmalla viime kevään aikana ja mies osti itselleen lukulaitteen syksyllä. Sen jälkeen asuntoon ilmestyneet kirjat ovat joko lahjoja tai omiani, sillä Hilja-varasto vie yhden hyllypaikan. Toki tänne ulkomaille on ylipäänsä hieman haastavaa saada kirjoja Suomesta, koska postimaksut ovat korkeat eivätkä monet verkkokaupat edes toimita ulkomaille. Siinäkin mielessä tabletilla toimiva ohjelma on aivan yliveto, että siihen saa nopeasti ladattua niin paljon luettavaa kuin haluaa.

Ja minähän haluan lukea tämän ja tämän ja tämän... Tietääkö kukaan, missä myydään aikaa?

Olen jostain syystä aina kuulunut niihin, jotka ensin vastustavat teknologiaa, kunnes lopulta kokeilevat ja toteavat sen oikein hyväksi ja hyödylliseksi. Ensimmäisen älypuhelimen ostin vuonna 2013, koska silloinen tuore poikaystävä ja nykyinen rakas aviomies, nauroi vanhalle Nokialleni ja sen näppäinäänille. Edelleenkään minulla ei ole luurissa kiinteää verkkoa, koska joskus on oikein hyvä olla irti ja internetin tavoittamattomissa. Minut tuntevat lähettävät tekstiviestin tai soittavat, jos asia on tulipalotärkeä.

Vastustin sähkökirjojakin pitkään, sillä minusta lukunautintoon kuuluu paperin tuntu ja tuoksu. Viime kesästä lähtien olen kuitenkin innostunut sähkökirjoista oikein todella, minkä jälkeen matkoille  pakkaaminen on helpottunut huomattavasti. Kirjat ovat painavia ja vievät tilaa ja usein on vaikea arvioida, miten monta niitä tulee luettua. BookBeatissä minulla on ladattuna niin monta kirjaa, että aina joku niistä innostaa. Tabletin ruudun kirkkaus ei ehkä ole yhtä hyvä silmille kuin lukulaite, mutta tekstin saa isoksi ja selkeäksi, joten me likinäköisetkin pärjäämme oikein hyvin.

Syksyllä aloin kuunnella myös äänikirjoja. Kotihommien tai pikkupuuhastelun taustalla on mukava kuunnella tarinoita, vaikka tiskaamisen äänet meinaavat peittää kertojan alleen. Sairaana ollessa äänikirjoista on ollut erityisen paljon iloa, vaikka nukahdinkin kesken Onnelin ja Annelin enkä ole ihan varma, tulivatko vanhemmat joskus takaisin.

Olen kuullut, että monet kuuntelevat äänikirjoja autossa tai lenkillä ja että äänikirjojen suosio on viime vuosina yleisesti kasvanut. Ymmärrän tämän hyvin. Äänikirjojen ei tarvitse olla vain lapsia varten. BookBeatissa on muuten kuunneltavaa niin lapsille kuin aikuisillekin ja monista kirjoista on tarjolla molemmat eli sekä teksti- että äänikirja. 

Ilokseni voin todeta, että en vain ylpeile tällä uudella teknisellä taituruudellani vaan haluan, että kokeilet ihan itse. Voin nimittäin tarjota blogini lukijoille 31 päivän maksuttoman kokeilujakson BookBeat-ohjelmassa. Kokeilu ei sido sinua mihinkään, mutta jos innostut, voit jatkaa tilausta 16,90 kuukausimaksulla. Kirjautumisen kuukauden koejaksolle voi tehdä täällä.

Me aiomme pitää pian Suomi-koulussa lukukuukauden, joten mitä jos sinäkin pitäisit omasi?

Muun muassa nämä kirjat odottavat lukijaansa BookBeatissa:

- Juha Hurme: Niemi
- Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
- Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
- Miika Nousiainen: Juurihoito
- Jani Toivonen: Kirja tytölleni

5 syytä lukea lapselle

Ystävän lapsen koulussa pidettiin syksyllä lukutempaus, jonka tavoitteena oli haastaa kodit mukaan lisäämään lasten lukuintoa. Sadan päivän ajan piti joka päivä lukea kymmenen minuuttia yhdessä niin, että joko lapsi lukee ja aikuinen kuuntelee tai toisinpäin. Äänikirjoja ei laskettu mukaan. Kampanjassa ei siten kannustettu pelkästään lukemiseen vaan myös yhdessäoloon. 

Ei ollut ihan selvää, olisiko pidemmästä lukuhetkestä saanut merkitä kerralla useamman rastin, mutta ilmeisesti olisi saanut. Siinä tapauksessa ystäväni lapsen lappu olisi tullut heittämällä täyteen, sillä tässä kodissa luetaan kirjoja ahkerasti.

Lukutempauksen päätöspäivänä poika kuljetti ylpeänä täyteen väritetyn lapun kouluun vain huomatakseen, että hän oli luokan ainoa poika, jonka ruudut olivat täynnä. Tytöt eivät olleet onnistuneet sen paremmin, sillä vain yhdellä luokan tytöistä oli täysi ruudukko.

Ystäväni yllättyi. Kyllähän lukemisen vähentymisestä on ollut viime vuosina puhetta mediassa, mutta että todellisuus tosiaan on tämä. Perheiden yhteinen aika taitaa tosiaan olla kortilla, kun tällainen haastekaan ei monelta onnistunut.

Näin viattomien lasten päivänä lienee jälleen syytä muistutella lukemisen tärkeydestä. Tässä siis viisi syytä lukea lapselle, olkaa hyvät:

1. Sanasto

Lapsella, jolle luetaan ja joka lukee, on hallinnassaan huomattavasti suurempi sanasto kuin sellaisella, joka ei lue. Arkipäivän sanasto on usein hyvin suppeaa ja käytännöllistä eikä siihen useinkaan putkahda uusia sanoja. Ulkosuomalaiset äidit harmittelevat, että lapset oppivat erityisesti keittiösuomea, joten sanavaraston laajentamiseen tarvitaan apua. Kuten kirjat!

Sanastosta on tehty myös useita tutkimuksia. Erään sellaisen mukaan lukemista harrastava 17-vuotias nuori hallitsee 50 000 - 70 000 sanaa mutta lukemaan harjaantumaton vain 15 000 (Yle 3.3.2016). Tänä syksynä lehdistössä on puhuttu paljon siitä, miten joidenkin äidinkielenään suomea puhuvien nuorten sanavarasto on jo niin heikko, ettei se riitä esimerkiksi sanallisten matematiikantehtävien tekemiseen. Tämä on erittäin huolestuttava suuntaus. Lukevan lapsen ja lukemaan tottumattoman lapsen koulumenestys saattaa olla sinetöity jo aivan liian varhaisessa vaiheessa. 

2. Keskittymiskyky 

Kirja on hidas ja rauhallinen media, jonka ääreen täytyy pysähtyä. Vastakohtana nopeatempoiselle pelimaailmalle lukeminen vaatii hiljaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Verkossa surffailu on sinne tänne heittelehtimistä, kun taas kirjaa voi klikata eteenpäin vain sivun kerrallaan. Älylaitteet eivät vaadi sellaista uppoutumista, joka on kirjan kohdalla lähes välttämätöntä. Tietokonepelitkin kehittävät loogista ajattelua, kognitiivisia taitoja ja ongelmanratkaisukykyä, mutta ne harvoin rauhoittavat samalla tavalla kuin lukeminen.

Lukemiseen harjaantuminen on siinäkin mielessä tärkeää, että vaikka koneiden käyttäminen jatkuvasti lisääntyy, luetun ymmärtäminen ja erilaisten kirjallisten ohjeiden noudattaminen on edelleen keskeistä niin työelämässä kuin arjen askareiden parissa. 

3. Empatia ja tunnetaidot

Lähes jokaisella on tunnemuistoja lapsuuden kirjoista. Jostain syystä jokin kirja tai kirjan kohta on naurattanut aina uudelleen ja uudelleen tai pelottanut, itkettänyt, hirvittänyt tai ilahduttanut. Lukemisen hetkessä on mukana koko tunneskaala. Tarinan avulla lapsi voi kohdata erilaisia tilanteita, joiden käsittely kehittää erilaisia tunnetaitoja. En kuulu niihin, joiden mukaan lastenkirjojen tulisi aina sisältää pedagogisia kasvatustavoitteita, vaikka tiedän, että monet hienot lastenkirjat tarjoavat apua sekä maailman että itsensä ja omien tunteiden ymmärtämiseen tai nimeämiseen. Olo on vähemmän yksinäinen, kun voi samaistua johonkin, vaikka vain mielikuvituksen tuotteeseen.

Tähän täytyy lisätä myös mielikuvitus, jota kirjojen maailmaan hyppääminen ruokkii. Kirjojen hahmot saattavat siirtyä lukemisen jälkeen omiin leikkeihin ja tarinat saada uudenlaisia jatko-osia. Arjesta pako helpottuu, kun siihen on saanut virikkeitä kirjoista. En ole varmasti ainoa, joka on kolkutellut vaatekaappien takaseiniä tai ihastellut lyhtypylvästä lumisateessa ja odottanut, että jostain nurkan takaa putkahtaa pian ystävä?

4. Yhteinen aika lapsen kanssa

Elämme tällä hetkellä hyvin suorituskeskeisessä yhteiskunanssa. Maailma on hektinen ei pelkästään sosiaalisen median vaan myös harrastusten, koulun, töiden, sosiaalisten menojen ja muiden kissanristiäisten vuoksi. Jo hyvin pienillä lapsilla on säännöllisiä harrastuksia, ja vanhemmilla kovat paineet olla hyviä vanhempia, rakentaa unelmien koti, edetä työelämässä ja stailata jossain välissä pari hienoa kuvaa instagramiin.

Muistaako kukaan tässä hässäkässä, että toisen kainalossa on maailman parasta kelliä?

Meillä on lapsuudenperheessäni aina luettu ääneen. Läheisyys on ollut minulle aina tärkeää, joten lukemishetkien nautintoa lisäsi myös pääsy lähelle. Perheemme yhteinen lukuharrastus jatkui muuten vielä silloinkin, kun me lapset olimme teini-ikäisiä. Me teinit levittäydyimme vilttien ja tyynyjen kanssa olohuoneen lattialle ja isä istui nojatuoliin lukemaan.

Empiirisenä tutkimuksena kerrottakoon, että lapsuudenperheeni jokainen jäsen on kirjoittanut laudaturin äidinkielestä, joten sanoisin, että lukemisharrastuksen ja kirjoittamistaidon välillä on suora yhteys. Vai onko yhteys sittenkin siinä, että lasten kanssa vietettiin aikaa esimerkiksi yhteisten lukuhetkien muodossa, mikä on tarjonnut hyvät eväät ja turvallisen ympäristön kasvaa elämässä pärjääväksi aikuiseksi?

5. Miksi et lukisi?

Käännetäänpä asia toisinpäin. Miksi et haluaisi kehittää lapsesi älyllisiä ja sanastollisia taitoja? Miksi et antaisi hänelle hyviä eväitä elämään antamalla tunnetaitojen ja mielikuvituksen kehittyä turvallisessa maailmassa, kuten kirjojen parissa? Kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa juuri lukemisen kautta harjaantuvat taidot ovat kultaakin kalleimpia. Elämässä täytyy kohdata myös pettymyksiä, joiden käsittelemiseen tarvittavat taidot saattavat nekin löytyä kirjojen sivuilta.

Tiedän, lukemaan kannustaminen on helpommin sanottu kuin tehty. On perheitä, joissa kirjoja on tarjolla, mutta lapsi ei halua tarttua niihin, koska ei vain kiinnosta. Muistutan, että myös sarjakuvat vaativat lukemista, äänikirjat ovat mukava tausta muulle puuhastelulle ja jos lukemiseen kelpaavat lempilegojen ympärille rakennetut sarjakirjat, mennään sitten niillä. Tärkeintä olisi löytää jotain, josta lapsi itse innostuu ja kiinnostuu.

Tunnen myös perheitä, joissa peliaika on riippuvainen lukemiseen käytetystä ajasta, eli vasta sitten saa tarttua pelikonsoliin, kun päivittäinen/viikottainen lukuaika on täynnä. Kiristys ja lahjonta ovat vanhoja mutta usein melko hyväksi todettuja keinoja.

Jostain kuulin, että lapsen elämässä menestymiseen ei vaikuta lapsen sosiaalis-ekonominen tausta vaan se, miten monta hyllymetriä kirjoja lapsuudenkodissa on ollut. Tämän hetken sisustustrendinä on kirjahyllyjen piilottaminen tai jopa kokonaan poistaminen asunnosta. Toivon, että suunta pian kääntyy tai että kirjahyllyt ovat edes lastenhuoneessa paraatipaikalla.

Niille, joita aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen kahta teosta:

- Kaisa Laaksonen: Suuri lukuseikkailu (2017, Atena)

- Päivi Heikkilä-Halttunen: LUE LAPSELLE! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (2015, Atena)

Näin selvisin kolme päivää ilman internetiä

Saksassa nettiyhteyksiä tarjoaa moni firma, mutta konkreettinen liitäntä kuuluu lähes aina vain yhdelle taholle. Tämä tarkoittaa, että suurin osa 80 miljoonan asukkaan maasta on riippuvainen siitä, että Telekom lähettää oman teknikkonsa yhdistämään piuhat. Ei kuulosta kovin hankalalta, mutta monopoliasemansa takia kyseinen firma voi tehdä, mitä haluaa, eivätkä asiat toteudu kovin nopeasti.

Appiukko on juuri muuttanut uuteen taloon. Hän oli jo etukäteen tehnyt ilmoituksen ja sopinut ajan Telekomin asentajan kanssa. Sovittu päivä tuli ja meni, eikä ketään tullut. Seuraava mahdollisuus on vasta joulun jälkeen. Pahoittelemme.

Tiedossa olisi joulunpyhät ilman internetiä. 

Minulla ei nimittäin ole luurissa minkäänlaista nettipakettia, koska tarve olla koko ajan netin päässä ei ole vielä kasvanut tarpeeksi suureksi. Appiukon edellisessä talossa netti vielä toimi, joten hätätapauksessa voisi ajella sinne. Ilmoitin aatonaattona läheisille Suomeen, että älkää ihmetelkö, jos minusta ei pariin päivään kuulu, ja unohdin puhelimen sitten vierashuoneen yöpöydälle. Se muistutti olemassaolostaan vasta toisena joulupäivänä, kun akku alkoi piipata lataustarvettaan.

Huono puoli puhelimen unohtamisessa oli se, että jouluna tuli otettua vain vähän kuvia. Hyviä puolia siinä olivat, no kaikki muu. 

Oli yllättävän ja mahtavan helppoa olla ilman nettiä, puhelinta ja muita laitteita. Ainoat tekniset vehkeet, joihin joulupäivinä koskin, olivat vedenkeitin ja sähkösaunan kiuakaan säätönappula. No okei, myönnetään, jouluaattona kävin kerran miehen puhelimella facebookissa. Talossa ja sen ympäristössä oli kuitenkin hyvin huonosti kenttää, joten vierailu jäi lyhyeksi. Kaikki verkkoa tarvinneet kulkivat puhelin ojossa ympäri huoneita, kunnes lopulta selvisi, että paras verkko löytyy ulkoterassilta talon pohjoiskulmasta.

Kun ei koko ajan tarvitse vahtia puhelinta, on aikaa keskittyä muihin ihmisiin. Tämä joulu oli ensimmäinen uudella kokoonpanolla, johon kuuluu nyt appiukon ja tulevan vaimon aikuiset lapset kumppaneineen sekä muutama mummo. Uusperheen symboliksi koristelimme kuusen tasapuolisesti molempien perheiden vanhoilla joulukoristeilla. Jokainen sai myös sanoa, mitä kuusessa on ehdottomasti oltava tai mitä koristetta ilman ei joulua tule. 

Hyvät yhteiset puheenaiheet olivatkin, kenellä on nettiä, kenen puhelimen latauspiuha on missäkin ja niin edelleen. Muutakin puhuttavaa kyllä löytyy, joten en ole huolissani tämän fuusion toimivuudesta.

Parin päivän netittömyyden jälkeen tajusin, miten rauhoittavaa se on. Kun ei voi edes pikaisesti käydä vilkaisemassa jotain, mitä ikinä ja usein ihan turhaa, mieli pysyy rauhallisena. Toisaalta joudun myöntämään, ettei netittömyys silti auttanut minua ihan täysin keskittymään seurusteluun ja toisten ihmisten läsnäoloon.

Tein nimittäin sen virheen, että aloitin menomatkalla junassa niin mielenkiintoisen kirjan, että olisin halunnut vain lukea ja unohtaa kaiken muun. Kirjassa on 813 sivua, joten lukeminen vaati hienoista taktikointia. Menin muka iltaisin vähän muita aikaisemmin nukkumaan, jotta mies löytäisi minut pari tuntia myöhemmin nenä kiinni lukulaitteesta. Luin aamulla hetken sängyssä ja luikahdin keittiöstäkin aina tilaisuuden tullen yläkerran vierashuoneeseen lukemaan. 

Kun kirja tuli ensimmäisenä joulupäivänä luetuksi, tunsin tyhjyyttä mutta samalla myös pilkahduksen jostain vanhasta. Ennen nettipuhelimia keskittymistä häiritsevät mediat olivat tv, radio ja erityisesti kirjat enkä muistanutkaan, millaista on joutua näin täysin lukemisen pauloihin.

Selvisin netittömyydestä siirtämällä riippuvuuden sinne, mistä sen olen aikaisemminkin löytänyt, eli kirjaan ja sanoihin.

Jos siis kaipaat aivan erinomaisen magneettista tarinaa ja jos sinun on mahdollista uppoutua siihen muutamaksi päiväksi, suosittelen sinulle Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. 2014). Kirja on murhamysteeri, läpileikkaus pikkukaupunkiin ja sen asukkaisiin, tarina romaanin kirjoittamisesta ja ystävyydestä - sekä erittäin koukuttavasti rakennettu teos. Varoituksen sanana tämä siis. Nettikin kannattaa sulkea, jos ei kaipaa lukemiseensa häiriöitä, mutta punaviini on lukemiselle mukava kyytipoika.

Sateiset ja harmaat ilmat eivät juuri houkutelleet ulos, mutta muutaman kerran kävimme ihmettelemässä länsituulta mutaisilla Pohjanmeren rannoilla. Kuvien ranta sijaitsee Husumissa, pari sataa metriä appiukon talolta ja oli aatonaaton sumussa lähes aavemainen. Lisäksi oli laskuveden aika, joten rannassa oli enemmän mutaa kuin vettä. Tänne voisi hyvin sijoittaa rikosromaanin, aviomies tuumasi.

Vuoden 2017 uudet lastenkirjat

Suomessa tehdään kauniita, hassuja, syvällisiä, vauhdikkaita ja monitasoisia lastenkirjoja. Olen tänä vuonna ehtinyt tutustua kuvakirjatarjontaan valitettavan huonosti, mutta sen tiedän, että kotimainen kuvakirja voi hyvin. Rohkeita avauksia tulee erityisesti ruotsinkieliseltä puolelta ja pienistä kustantamoista, kuten Etana Editions ja Mini-kustannus.

Tämä postaus rajoittuu noin 6-10 -vuotiaille tarkoitettuihin sarjakirjoihin. Koska oma esikoiskirjani aloitti lastenkirjasarjan, olen lukenut suurella mielenkiinnolla, millaisia muita sarjoja ja hahmoja lastenkirjamaailmaan on syntynyt. Huomasin juuri, että kaikki tähän valitut kirjat ovat naispuolisten kirjoittamia, mikä on aivan puhdas sattuma. 

Näitä kirjoja suosittelen lämmöllä ja innolla!

Taru Viinikainen: Tiltu ja Lettu. Leikkimökin asukas, WSOY
Kuvitus: Oili Kokkonen

Ihastuttava, lastenkokoinen ja mielikuvitusta kutkuttava tarina! Taru Viinikaisen esikoislastenkirja kertoo Tiltusta ja Letusta, joiden isä on rakentanut pihaan hienon uuden leikkimökin. Äitiä stressaa, sillä puutarhasta puuttuu feng shui, ja tytöt päättävät leipoa äidille piristykseksi hiekkakakun. Leikkimökin uunista löytyy yllättäen ihan oikea suklaakakku ja pian sen omistajakin, nimittäin pertinjuntti, saapuu paikalle.

Alkaa muutaman tunnin kestävä vauhdikas seikkailu, jossa lukijalle selviää, millaista elämää pertinjuntit viettävät ja millaisin keinoin Tiltu ja Lettu muuttuvat taas takaisin tavallisiksi tytöiksi. Suklaakakku on nimittäin kasvattanut Tiltulle siivet ja Letulle hännän, mikä on ihan hauskaa mutta ei kuitenkaan toivottavaa.

Viinikaisen teksti on värikästä ja monitasoista. Tarinassa on herttainen kertojaääni, joka tuo siihen lämpimän sävyn. Tekstissä on hauskoja sanoja, kuten pertinjuntti ja kurttunakka,  ja sopivasti silmäniskuja myös aikuiselle lukijalle. Oili Kokkosen värilliset kuvat ovat kuin karkkeja ja kruunaavat kokonaisuuden, enkä ihmettele, että kirja on saanut huomiota. 

Elisa Nieminen: Lotta Torvinen ja salaperäisen käärön arvoitus, Myllylahti
kuvitus Harri István Mäki

Kesäloma alkaa ja perhe Torvinen sulloo itsensä matkailuauto-Salamaan ja suuntaa leirintäalueelle. Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain erilaista. Vaari on karannut hoitokodista ja liittyy lomailijoiden seuraan. Isä keskittyy viikon lopulla koittavaan grillimestarikilpailuun, jossa on luvassa huima rahapalkinto, eikä huomaa, miten epäilyttäviä henkilöitä muut leirintäalueen asukkaat ovat. Lotta ja hänen veljensä Leevi saavat mielekästä puuhaa alkaessaan selvittää, liittyykö joku leirintäalueen asukas poliisin etsimiin vankikarkureihin. Entä mikä on salaperäinen käärö? Selvitys johtaa lapset öiselle saarelle ja kiperiin tilanteisiin, mutta lopussa arvoitukset ratkeavat.

Elisa Niemisen esikoiskirja aloittaa kirjasarjan. Tilannekomiikkaa ja jännittäviä hetkiä sisältävä teos on kuin dekkari, jossa tapahtumat etenevät väärinkäsitysten mutta myös yöllisten hiippailujen kautta. Lapsilukijan kommentti oli, että tarinassa hauskinta on alku, jossa sullotaan eli pakataan tavaroita mutta isä ottaa mukaansa vain makkarapaketin ja radion, jotta voi kuunnella lomalla pesäpalloa. Kirjan piirrokset ovat Harri István Mäen käsialaa.

Kirja sopii kaikille huumorista, salapoliisisarjoista ja kesäisistä seikkailuista kiinnostuneille.


Vuokko Hurme: Kiepaus, S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Vuokko Hurmeen Kiepaus on erikoisin, omalaatuisin ja jännittävin lastenkirja, jonka olen hetkeen lukenut. Lenna on 8-vuotias tyttö, joka on kotoisin Kardumista. Kardum on kaupunki, joka jäi jäljelle, kun maailma joitain vuosikymmeniä sitten, silloin kun äiti ja isä olivat vielä lapsia, kääntyi nurinpäin. Jalkojen alla on taivas ja yläpuolella maa, josta repeilee silloin tällöin rakennuksia ja puita, jotka tippuvat taivaalle.

Lennan maailma on kotitalo, sillä hän ei ole vielä saanut lähteä vaijereille ja niiden avulla muihin taloihin ja paikkoihin. Siksi Lenna ja hänen pikkusiskonsa Rousku eivät ole elämänsä aikana nähneet montaakaan ihmistä. Mutta 8-vuotissyntymäpäivänä Lenna saa lähteä isän kanssa vaijereille ja kauppaan. Sinä samana kesänä tapahtuu paljon kaikenlaista hyvin pelottavaa. Kardumista alkaa loppua vesi, ja aikuisten on keksittävä asiaan ratkaisu. Lopulta Lennan koko perhe päätyy seikkailuun, jolla on onneksi onnellinen loppu. Ilmeisesti tarina saa vielä jatkoa, sillä teos on Huimaa-sarjan ensimmäinen osa. 

Kiepaus on lasten dystopia, joka esittelee maailman sellaisena, kuin se voisi joskus vielä olla. En tarkoita, että maailma koskaan kääntyisi, mutta puhdas juomavesi on häilyvä luonnonvara ja jos öljy loppuu, ei muoviakaan ole. Ravinnonkin kasvattaminen vaikeutuu, jos ilmasto lämpeää. Hurme on vienyt ajatusleikkinsä aivan loppuun asti; miten peseydytään, jos vettä ei ole? Millaisia ovat asunnot, joiden lattia on katto? Miltä keittiö näyttää, kun se on väärinpäin? Kaikki maallinen on lopulta kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, mitä perhe ja välittäminen merkitsevät.

En suosittele kirjaa, sen jännityksen vuoksi, aivan perheen pienimmille, mutta 7-10 -vuotiaat se imaisee mukaansa ja pitää varmasti otteessaan. Tämän teoksen olisin mielelläni nähnyt Junior-Finlandia-ehdokkaana. 

Jo viime vuonna aloitetut suosikkisarjat ovat saaneet tänä vuonna jatkoa.

Paula Noronen: Tagli ja Telle. Tehtävä kauppakeskuksessa, Tammi 
kuvitus: Oili Kokkonen

Tiedän yhden 8-vuotiaan pojan, joka odotti tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa, sillä sarjan ensimmäinen osa oli kuulemma aivan tosi hyvä. Tagli ja Telle ovat kaksi kekseliästä lasta, jotka asuvat kauppakeskuksen yläkerrassa. Äiti ja isä matkustavat ympäri maapalloa auttamassa uhanalaisia eläimiä ja vanhempien poissaollessa lapsista huolehtii kauppakeskuksen vartija Keimo. 

Sarjan ensimmäisessä osassa Tagli ja Telle perustivat etsivätoimiston, ja tässä toisessa osassa sille on taas käyttöä. Kauppakeskuksessa liikuskelee voro, jonka mukaan tarttuu kummallisia asioita, kuten nakkeja ja kuumavesipulloja. Tagli ja Telle löytävät pian johtolangan ja tukun epäiltyjä, mutta kuka heistä oikein on salaperäinen varas? Erilaisia käänteitä ja moninaisia kikkailuja sisältävä teos päättyy yhteisiin kakkukesteihin.

Norosen teos on kuin vauhdikas elokuva tai tv-sarja. Kohtaukset leikkautuvat nopeasti toisiin, ja Oili Kokkosen värikuvitus on niin hauska ja ilmeikäs, että lukija voisi kuvitella olevansa sisällä tarinassa. Tämän teossarjan uskoisi iskevän myös poikiin, jotka eivät muuten lue. Telle on kylmähermoinen hurjastelija ja Tagli taas keksijänero, jolta löytyy ratkaisu tai laite tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Kaiken yllä häärää puhuva papukaija Seppo. Uskon, että seuraavallekin osalle on jo kova tilaus. 

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin talvi 
kuvitus:Ninka Reittu

"Prinsessa Pikkiriikki on mitä ihanin, tuhmin ja kiltein tyttö, joka maailmassa asustaa, ja jos sinä et usko, että voi olla kiltti ja tuhma yhtä aikaa, niin uskopa vain huviksesi kuitenkin - ei se ole ollenkaan vaikeaa. Pikkiriikille käy varsin usein niin, että kun hän yrittää olla kiltti ja noudattaa aikuisten keksimiä määräyksiä, hän menee sekaisin, ja onkin vahingossa tuhma."

Viime vuoden vekkuleimpia lastenkirjauutuuksia oli Hannele Lampelan esikoislastenkirja Prinsessa Pikkiriikki, joka esitteli omapäisen pikkutytön, joka uskoo mielikuvituksen voimaan. Yhdessä Makkara-koiran ja prinsessa Pöjöläisen kanssa tapahtuu pieniä suuria seikkailuja.

Jälleen kolmesta erillisestä tarinasta koostuvassa Pikkiriikin talvessa harmia aiheuttaa pikkuveli, joka sotkee leikit ja jonka Pikkiriikki haluaisi myydä kirpputorilla. Keskimmäsessä tarinassa nautitaan ensilumesta ja lasketaan lumiautolla hurjaa mäkeä. Kolmas kertomus käsittelee joulua. Pikkiriikki toivoo, että tuhmatkin saisivat lahjoja, ja lähtee Pöjöläisen kanssa jakamaan pikkulahjoja naapurustoon joulutontuiksi naamioituneina. 

Pikkiriikin ensimmäiset seikkailut olivat yllätyksellisemmät ja käänteissään huvittavammat kuin nämä talviset seikkailut, mutta molemmat kirjat ovat erittäin viihdyttäviä ja haluan jatkossakin kuulla Pikkiriikistä. Lampelan kieli on omanlaistaan, rytmiltään puhekielistä ja erityisesti ääneen lukuun sopivaa. Ninka Reitun värikuvitus on  ilmeikäs, tarkkalinjainen ja suloinen. Kuka voisi olla rakastamatta Prinsessa Pikkiriikkiä ja Makkara-koiraa!

Mitkä ovat omat suosikkisi vuodelta 2017?

***Kirjat saatu kustantamoista paitsi Kiepaus, jonka luin BookBeatissa.

Lue myös

Lasten- ja nuortenkirjasuosikit 2016

Maailman parhaat iltasadut

Valitettavasti en voi muistaa, mitä meillä luettiin iltasaduksi, mutta sen muistan, että meidän perheessä luettiin aina paljon ja että lempisatuni kaikista klassikoista oli Tittelintuure. Waarilan kirjahyllyssä oli metrin verran klassikkosatuja pieniä lukijoita odottamassa ja kotihyllyä täyttivät ainakin Lasten kirjakerhon kirjat ja Aku Ankat.

Sen jälkeen, kun opin 5-vuotiaana lukemaan, olen lukenut aina. Uskoisin, että sillä oli asiaan suuri vaikutus, että kotona oli paljon kirjoja ja kaikki muutkin perheenjäsenet lukivat. Kirjastoretket olivat kaupunkihumputtelupäivien kohokohtia ja joululahjapaketeista ainakin yksi oli kova. Vanhemmilla ja ympäristöllä onkin suuren suuri vaikutus lapsen lukemisharrastukselle.

Kirjat ovat Suomessa varsin kalliita eikä kaikilla ole lähistöllään kirjastoja. Ulkosuomalaisilla rajoitteet ovat vielä vahvemmat. On usein vaikea löytää suomenkielistä luettavaa eivätkä kirjakaupatkaan postita ulkomaille. Onneksi vuodesta 2015 on ollut mahdollista lukea suomenkielisiä satuja ilmaiseksi tabletilta tai puhelimesta. Iltasatu.org on maksuton verkkopalvelu, jonka tavoite on kannustaa lukemaan lapsille ja samalla tuoda uutta lastenkirjallisuutta koteihin.

Iltasatu.org -sivulla on tällä hetkellä 75 satua ja uusi tarinoita putkahtelee jatkuvasti, joten sivulla kannattaa käydä säännöllisesti. Luetuimpien listalla ovat monet klassikkosadut, jotka on kerrottu uudelleen sujuvalla kielellä. Samalla ne ovat saaneet kylkeensä uuden kuvituksen. Iltasaduiksi voi valita Lumikin, Saapasjalkakissan, Hannun ja Kertun tai Hiiri kissan räätälinä -tarinan. Sivun luetuimmat sadut ovat tällä hetkellä Piparkakkupoika (62 458 lukukertaa) ja Korppi ja kettu (41 500 lukukertaa). Tarjolla on kuitenkin myös paljon uutta suomalaista kirjallisuutta.

Iltasatu.org -sivulla voi lukea satuja myös nykyajasta tutuilta tekijöiltä. Kirsi Kunnas, Timo Parvela ja Jukka Itkonen ovat jo kaikkien tuntemia lastenkirjailijoita, mutta uusinta sukupolvea edustavat Myry Voipio, Veera Salmi ja Tiina Ahoniemin. Ahoniemi ei ole vain värikäs kuvittaja vaan myös mielikuvituksekas kertoja. Omakustanteena julkaistu Aapeli ja outo röyh on valloittava tarina Aapelin perheestä ja siitä, kun äidin vatsaan muuttaa jokin outo olio. Ainakin minua se viihdytti kovasti.

Värikkäästä kuvituksesta puheen ollen täytyy nostaa esiin sivun kaksi kuvituksellista ihanuutta. Muutama kuvittaja on ottanut verkkoalustan teknologia kokonaisuudessaan käyttöönsä, ja lopputulos on onnistunut.

Sivuston sadut eivät ole vain lyhyitä katkelmia vaan joukossa on kokonaisia kirjojakin. Liisa Ihmemaassa on julkaistu Tuomas Nevalinnan suomentamana versiona ja hieman lyhennettynä, mutta siitä riittää silti iltasatua moneksi illaksi. Iina Kuulan kuvitus hyödyntää animaatiota: Liisa putoaa kaninkoloon ja pienenee ja suurenee lukijan silmien edessä. Valloittavaa!

Kaikista uusin sivuston julkaisu on Leea Simolan omakustanne Siri yöhiippailulla. Simolan viime vuonna julkaisema esikoiskirja Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti) oli ihastuttava kertomus lasten leikeistä ja mielikuvituksen voimasta. Yöhiippailu jatkaa Sirin ja Siinan seikkailuja mutta tällä kertaa leikki ei sijoitu päivään vaan yöhön, jolloin kaikki näyttää erilaiselta. Nakki-koiran pimeässä röhnöttävä hahmo voi säikäyttää, mutta ei silti estä lapsia jatkamasta kartan ohjaamaan suuntaan - kohti keittiön herkkukaappia. Kuinkas sitten kävikään, sen voi lukea sadusta. 

Simolan kuvituskuvat ovat animoituja ja niissä kaikissa tapahtuu jokin pieni liike. Peitto kohoile koiran hengityksen myötä, valot syttyvät tai sammuvat ja silmät liikkuvat. Värimaailma on esikoiskirjasta tuttu. Toivon, että Sirin ja Siinan seikkailut pääsevät jatkumaan tulevaisuudessakin.

Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu oman kirjallisen lapsuuteni ja nykyajan iltasatujen välillä. Oma satutekeleeni Morsiamen ilmalento oli ensimmäinen koskaan kirjoittamani satu ja sivuston ensimmäinen omakustanne - kiitos siitä. Se oli alku. Hauska sattuma on muuten se, että menin naimisiin tasan vuosi hääpäivästä kertovan sadun julkaisemisen jälkeen. Onneksi silloin ei ollut tuulinen päivä.

Iltasatu.org - on valittu mukaan osaksi Suomen Itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa vuonna 2017. 

Lukuiloa toivottaen, H

Lue myös:

Syksyn mainioin lastenkirja

Vuoden 2016 parhaat lasten- ja nuortenkirjat

Sota ja seksi

Minulla on sellainen työhön liittyvä harrastus, että saan kotiini uutuuskirjoja suoraan kustantajilta. Kirjoitan niistä kirjavinkkauksia ja -arvosteluja ja toivon, että kaikki lukemani auttaa pitämään suomen kieltä yllä täällä maailmalla. Viime kuukausina sekä Suomen että Saksan posti on temppuillut  enkä tiedä, mitä noissa laitoksissa oikein duunaillaan, kun paketteja menee sinne tänne mutta ei ainakaan minulle. Tämän kevään uutuuskirjat ovat siis edelleen jossain matkan päällä.

Kuulen usein negatiivissävytteisiä huomautuksia siitä, että suunnittelen elämää jo ainakin puoli vuotta eteenpäin. Mutta eihän se voi olla vaikuttamatta, että näin kesän kynnyksellä joutuu jo selailemaan läpi ensi syksyn kirjakuvastot. Toisinaan kuvastot ovat täynnä löytämisen riemua mutta joskus ne osaavat masentaa. Ymmärrän hyvin, että kirjatalot ovat viime vuosina olleet ahtaalla ja siksi kustannuspäätöksiä tehdään myynti edellä. Kukapa ei tekisi. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että kuvastot pursuavat viihdekirjallisuutta, kuten dekkareita ja chick litiä, ja sen vastapainona Suomen sotia käsitteleviä tietokirjoja.

Romaanien listalla on tuttuja nimiä ja tunnettuja kirjailijoita ja tietysti aina maailman kirjamarkkinoilta napattuja nimiä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kunnon lukuromaanit saavat taistella itselleen tilaa ja tietä kaiken kaupallisemman ja viihteellisemmän alta. Toki kirjapalkinnot keskittyvät pääosin juuri tähän kategoriaan, joten osa näistä kirjoista nousee vuoden aikana varmasti mediaan ja kirjakeskusteluihin. 

Dekkaribuumin jälkiaallot ovat edelleen vahvoja ja genre tuntuu vetävän. Siihen kun sopii hyvin myös sarjoittuminen, toinen kustantamoja ilahduttava asia. Tutun etsivän tutkimuksia jaksaa seurata kuin hyvää tv-sarjaa. Chick lit on myös iskenyt hyvään saumaan heti fantasiabuumin jälkeen. Tällä hetkellähän on muodikasta yhdistellä fantasian elementtejä rakkaushömppään. Twilight, siitäkö se lähti? Onhan tietysti hyvä, että ihmiset tai vaikka nuoret ylipäänsä lukevat jotain, mutta eivätkö ne Himoshoppaajan päivät ole jo nähty.

Kirjoja kustannetaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen, mutta tuntuu, että yksittäisten teosten on jatkuvasti vaikeampi päästä esiin. Monet nuorten- ja lastenkirjat päätyvät julkaistaviksi, koska A. kirjoittaja on julkisuudesta tunnettu ja jo julkisuudessa oleva kirjailija tai B. teos on menestyneen Kukkais-sarjan X. osa. Olin muutaman kuvaston selattuani jo luovuttaa, kunnes nenäni alle tipahti S&S:in syksy. Sieltä on kuulkaas tulossa mielenkiintoisia ja hauskan näköisiä uusien tekijöiden lastenkirjoja.

Samassa kuvastossa on muuten Tim Walkerin teos Lost in Suomi. Muistatteko amerikkalaisen opettajan, jonka blogi taughbyfinland ja kommentit suomalaisista nousivat muutama vuosi sitten Helsingin Sanomiin ja englanninkieliseen lehdistöön asti?

Tietokirjojen puolella keskitytään viime vuosien tapaan kotoiluun, erilaisiin ruokakirjoihin ja hiusten letittämiseen, ja uusia psykologisia teoksia sekä liikuntaoppaita syntyy joka sesongille. Yksi kuvastojen selkein piirre on kuitenkin se, että historialliset ja erityisesti talvisotaa käsittelevät teokset käyvät kaupaksi. 

Tunnettu tosiasiahan on, että seksi myy ja sota kiinnostaa. Niinpä repesin täysin, kun eräästä kuvastosta ponnahti silmilleni uutuusteos Sota ja seksi - sodan vaikutus seksielämään ja sukupuolikulttuuriin viime vuosisadan aikana. Tässä on nyt yhdistetty kaksi myyvintä aihetta ja vielä tietokirjaformaatti, jollaisesta suomalaiset muutenkin pitävät kovasti. Ennustan teokselle tulevaisuutta bestsellerlistalla.

Nostetaan nyt vielä esiin se kustantamo, jonka syksyn kuvasto kolahti itseeni eniten. Se oli Siltala.