Sunday, 27 November 2016

Päivä Düsseldorfissa - uhka vai mahdollisuus?

Jos sinun pitäisi kuvailla Düsseldorf parilla sanalla, mitä tulee mieleen? Düsseldorfin lentoasema?
Niinpä. Mutta Köln? Aivan: Kölnin tuomiokirkko, Rein, roomalaiset ja keskiaika, ehkä myös saksalainen poliisisarja Tatort.

Olen asunut Kölnissä viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta ja eilen koitti se päivä, jolloin menin Düsseldorfiin. Toki ajan säännöllisesti junalla sen läpi, sillä Düsseldorfin kentältä on lähin suora yhteys Helsinkiin. Mutta ennen eilistä olin piipahtanut siellä vain kerran pikaisella työmatkalla, mikä ei jättänyt sen suurempia muistikuvia.

Kerrataanpa faktat. Köln on Saksan 4. suurin kaupunki, joka on perustettu roomalaiskaudella 38 eaa. Kaupungin oikeudet se sai vajaat sata vuotta myöhemmin. Tuomiokirkon rakentaminen alkoi 1200-luvulla ja valmistuessaan vuonna 1880 se oli maailman korkein rakennus. 

Düsseldorf on perustettu 600-700 -luvuilla, Reinin varteen sekin. Kaupungissa on 580 000 asukasta mutta sitä ympäröivällä metropolialueella lähes 3 miljoonaa. Ruhrin alue, tiedättehän. Düsseldorfissa on Länsi-Euroopan suurin japanilaisyhteisö, ja kaupungista tehtiin NRW:n pääkaupunki vuonna 1946.

Kölnin ja Düsseldorfin välisessä kamppailussa on kyse Turku-Tampere -linjasta. Vastakkain ovat vanha historiallinen kulttuurikaupunki ja uusi rikas teollisuuden keskus. Köln on Berliinin ohella Saksan mediamaailman keskus ja yliopisto on varustettu Exellence-statuksella. Düsseldorfissa puhuu bisnes. Kaupunkiin on keskittynyt Saksan mainosala, tietoliikenneala ja myös paljon pankkitoimintaa. Ja tämä näkyy.

Kölniin tulijat odottavat historiallisia nähtävyyksiä ja keskustan pikkukujia - Düsseldorfiin mennään shoppailemaan merkkiliikkeisiin ja timanttikauppoihin, joihin minua ei kirpparivaatteissani varmaan edes päästettäisi sisään. Molemmissa kaupungeissa vietetään karnevaaleja mutta vain Kölnillä on jalkapallojoukkue Bundesliigassa. Kyllähän näitä painavia eroja löytyy, kun vähän kaivaa.

Päätin eilen, että menen kaupunkiin avoimin mielin ja unohdan kaupunkien väliset kaunat hetkeksi.
Junamatka Kölnistä Düsseldorfiin kestää alle puoli tuntia. Olin varustautunut retkelle takeaway-kahvilla mutta onneksi seuralaisella oli turistikartta ja sen toisella puolella lista suositelluista kohteista. Se, että Düsseldorfissa puhuu raha, tarkoittaa nimittäin myös rahaa taiteelle ja taiteen tukemista. Kaupungissa on tietääkseni hyvä taideakatemia ja keskusta-alueella on monia mielenkiintoisia taidemuseoita. Kiersin niistä eilen kaksi.

Aloitimme kohteesta K21 Ständehaus. Vanha talo sisältää modernin sisustan ja täydellisen tilan sukeltaa maailmasta toiseen. Talon huoneet oli täytetty installaatioilla. Katsoja käveli maailmasta toiseen: Yksi huone oli täytetty peileillä, joiden sekaan pääsi rakennustelineitä pitkin. Toinen tarjosi aikamatkan jonnekin viime vuosisadan alkuun. Yhdessä oltiin hämähäkin verkon sisällä, kolmannessa pyöri mielenkiintoinen animaatioelokuva.

Ehdottomasti hauskin taidepläjäys tuli Puolasta. Christian Jankowski oli kutsunut maajoukkueen painonnostajat testaamaan historian painoa ja kokeilemaan, voiko sitä siirtää. Kymmenen hengen porukka kiersi kuuluisia monumentteja ja yritti punnertaa niitä maasta irti. Taustalla urheiluselostaja kommentoi tilannetta ja kertoi sekaan monumentin historiasta. Ihan hullua ja samalla niin antoisaa.
Parituntisen kierroksen jälkeen suuntasimme Düsseldorfin vanhaan kaupunkiin ja joulumarkkinoille. Emme itse ehtineet jouluun asti vaan pysähdyimme lounaalle Carlsplatzin ruokatorille. Ympäri vuoden auki olevalla torilla oli niin ruokakojuja kuin myyntipisteitäkin sekä hyvä meno. Päädyimme grilliosastolle, koska seuralainen halusi makkaraa. Ruokatauon jälkeen kävelimme joulutorin läpi kohti seuraavaa museota. Düsseldorfin joulutorilla seisoo muuten norjalainen joulukuusi, jonka lahjoittaa ystävyyskaupunki Lillehammer.

Toinen museokohteemme oli K20 Grappeplatz, jossa oli esillä nykytaidetta ja vaihtuvana näyttelynä  kokoelma Düsseldorfin kuuluisan taidevaikuttajan Konrad Fischerin arkistoista. Joko kaupunki alkoi väsyttää tai sitten tarjonta oli liian tuttua (Picassoja jne), sillä kävelimme talon läpi varsin nopeasti. Mielenkiintoisin osio oli juuri tuo Fischerien arkisto - ja museokauppa oli hyvä.

Pienen hengitystauon jälkeen päätimme sukeltaa ostoskeskustaan. Ensinnäkin täytyy sanoa, että keskustan katukuva on aika karu. Vanhojen kirkkojen ympärillä on sodanjälkeisiä uudisrakennuksia ja uusia firmojen ja pankkien lasitornitaloja. Ostoskatuja halkovat monikaistaiset autotiet, jotka ovat täynnä katumaastureita ja mersuja. Kaikkialla on blinblingiä, vaikka nauratti kovasti se, että pääostoskadun yläpuolella tornissa loistaa iso punainen Persil-teksti. Olkaa miten fiinejä tahansa, pyykinpesuainetta tarvitsevat kaikki.

Koska liikkeellä oli paljon väkeä jouluostelemassa mutta joka paikassa autoja ja kävelijöitä, oranssipukuiset nuoret ohjasivat liikennevaloristeyksessä niin kävelijöiden kuin autojenkin toimintaa. Valitan aina siitä, miten täynnä Kölnin ostoskadut ovat. Mutta ne ovat kävelykatuja eikä siellä tarvitse pelätä sitä, että merkkiauto kurvaa päälle.
Düsseldorfissa on tosiaan lavea tarjonta muodin huipulta; monet merkkiliikkeet eivät sanoneet minulle mitään. Kölnissä ei olisi ostovoimaa tuhansien eurojen käsilaukuille. Hetken päällistelyn jälkeen päätimme, että kyllä tämä nyt on nähty. Seikkailimme japanilaiskorttelien läpi rautatieasemalle ja lähdimme kotiin. Kölnissä vastassa oli vähemmän merkkivaatteita ja -liikkeitä mutta iloisemman oloiset ihmiset. Mekin aloitimme palautumisen kodin lähimmältä joulutorilta. Glühwein-kausi on avattu!

Düsseldorf tarjosi mielenkiintoisen taidepläjäyksen mutta muuten en lämmennyt kaupungille. Täytynee tehdä uusi yritys kesällä, jolloin kaikki kaupungit ovat parhaimmillaan. Tai sitten kölniläisten propaganda on tehonnut ja minustakin on tullut nurkkakuntainen. Onhan se rikkaus, että vierekkäin on näinkin erilaiset kaupungit, sillä silloin jokaiselle löytyy jotakin. En silti vaihtaisi kotikaupunkia tuonne pohjoisemmaksi, ellei olisi ihan pakko. Sori Düsseldorf.
Wednesday, 23 November 2016

Hän ja minä

Näin hänet ensimmäisen kerran eräässä yliopiston kirjastossa syyskuussa 2012. En ollut aikaisemmin käynyt siellä, vaikka se on laitoksemme toinen kirjasto. Hän oli opiskelijatyövoimaa, joka huolehti kirjaston aukiolosta poikkeusoloissa eli remontin keskellä. Uteliaat silmät katsoivat minua silmälasien takaa, kun etsiskelin kirjoja. Minua alkoi hermostuttaa, mitä ei juuri ikinä tapahdu eikä ainakaan miesten takia. Lopulta hän sanoi nimeni ja ohjasi minut oikean hyllyn luo. (Mistä se tiesi mun nimen?) Hän joutui lainaamaan minulle lopulta myös kynää lainauslapun kirjoittamista varten, koska en tiennyt, että sellainen tarvitsee kirjoittaa. 

Kiirehdin pois kirjastosta hämmentyneenä mutta menin saman tien selvittämään kollegoilta, kuka kyseinen opiskelija on. Sen jälkeen minulla oli yllättävän paljon asiaa kyseiseen kirjastoon, mutta se maisteriopiskelija ei enää ollut siellä.

Tapasin tulevan mieheni tilanteessa, jossa olin hyvin tyytyväinen elämääni enkä varsinaisesti haku päällä. Elämä oli monipuolista ja mukavaa, olen hyvä keksimään tekemistä eikä minulla ollut mitään valittamista. Ajattelin, että jos tähän mies löytyy, sen pitää olla elämän antama ekstrabonus eikä ihan kuka tahansa, koska pärjään erinomaisen hyvin näinkin. 

Alkoi puolen vuoden ajojahti.

Ensimmäisen yllätyksen järjesti hän. Talvilukukausi alkoi kuukausi kirjastoepisodin jälkeen. Kävelin ajatuksissani alkeiskurssin tunnille ja tajusin ovella, että eturivissä istuu tutun näköinen tyyppi. Moi, saako tänne kurssille tulla, vaikka ei ole ilmoittautunut. Tietysti saa. Mutta voin kertoa, että ne pari viikkoa, jotka hän kurssilla kävi, olivat kauheat. Yleensä olen luokassa rennosti enkä välitä, vaikka kertomani vitsit olisivat huonoja. Kun hän oli paikalla, mietin koko ajan, miten istun ja mihin laitan käteni. Sivusilmällä huomasin, ettei hän nauranut jutuilleni ja voieiapuamiksiseontuossa. Ja miten sen saisi haluamaan tukiopetusta. Yksityisesti. Ilta-aikaan.

Parin viikon jälkeen hän ei enää saapunut kurssille. Olin helpottunut. Tietysti olin etsinyt hänet facebookista ja koska minulla ei ollut muuta osoitetta, kirjoitin sinne viestin, jossa kerroin, mitä olemme kurssilla tehneet, ja kysyin, tuleeko hän vielä. Oltiin marraskuun alussa. Hän vastasi viestiini kolme kuukautta myöhemmin. 

Siinä välissä tapahtui kaikenlaista. Voin edelleen nimetä kaikki ne yliopiston kulmat, joissa törmäsimme sattumalta. Kerran kompastuin melkein hänen syliinsä rappusissa, toisen kerran näin hänet tytön seurassa ja ajattelin, että niinpä tietysti. Kävi niinkin, että olin kopioimassa materiaaleja toimistolla, kun laitoksen johtava professori touhottaa sisään. Tiedätkö sen ja sen opiskelijan. Joo (valitettavasti). Hän on ollut pyöräonnettomuudessa ja makaa nyt sairaalassa. (Voi ei!) Tässä olisi kortti, jonka ajattelin lähettää sinne. Ehkä sinä voisit kirjoittaa tähän terveisiä. (Saako laittaa myös puhelinnumeron?)

Olin jo unohtanut kyseisen tyypin ja päässyt yli kaikesta jännityksestä, kun hän helmikuun alussa yllättäen vastasi facebook-viestiini. Onnettomuudessa loukkaantunutta olkapäätä jouduttiin vielä operoimaan ja hän oli kuluttanut sairaala-aikaa selailemalla facebookia ja löytänyt viestini. Kirjoitimme viikon ajan niitä ja näitä kurssiin liittyen ja sitten hän lähetti minulle kaveripyynnön. Jes.

Lähdin parin päivän päästä lomalle Thaimaahan. Päädyimme matkaseurani kanssa epähuomiossa pienelle bilesaarelle, joka oli täynnä turisteja, kovaa musiikkia, kocktaileja ämpäreissä ja ahtaita kujia. Ystävääni ei huvittanut keikkua rantabileissä, joten lähdimme kohti bungalowia. Matkalla näin internet-kahvilan ja ajattelin vain käydä kurkkaamassa. Hän oli facebookissa online ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Ystäväni yritti toppuutella mutta totesi lopulta, että jos kirjoitat, kirjoita sitten edes kunnon saksaa. Niinpä toveri istui vieressäni ja korjasi kielioppivirheeni, kun kävin ensimmäisen chat-keskustelun tulevan aviomieheni kanssa.

Jossain vaiheessa hän kysyi, milloin tulen takaisin. Ajattelin, että luonteva jatkokysymys olisi ollut, voimmeko tavata, mutta sitä ei tullut. Niinpä tein sen itse. Pyysin häntä kahville paluuni jälkeen.  Hän suostui. Kiitos kamala turistisaari, muutit elämäni!
Palasin takaisin Saksaan ja näin, että hän on joka päivä (siis ehkä kaksi päivää) online, mutta minkäänlaista keskustelunavausta ei kuulunut. Ja taas piti tehdä kaikki itse. Pyysin häntä kahville perjantaina. Sopii.

Minä söin kahvilassa lounasta, hän joi kahvia. Ihmettelin, kun tarjoilija alkoi käydä kyselemässä uusia tilauksia, kunnes tajusin, että olimme istuneet siellä jo kolme tuntia. Tilanne oli tietysti jännittävä. Myöhemmin mies on kertonut, ettei ollut ollenkaan ajatellut, että kyseessä ovat treffitreffit. Koska eiväthän lehtorit voi olla kiinnostuneita opiskelijoista. Hän oli ajatellut, että haluan vain jutella opiskelijan hyvinvoinnista, sillä tiesin hänellä olleen rankan talven. No niinpä just varmaan. Omasta hyvinvoinnistanihan minä siinä huolehdin.

Hän saattoi minut ratikalle. Koko kävelymatkan odotin ehdotuksia jatkosta. Johdattelin keskustelua elokuviin ja tulevan viikonlopun ohjelmaan ja kysyin lopulta, haluaisimmeko mennä seuraavana päivänä elokuviin. Halusimme.

Lauantaina hän oli tilanteen tasalla. Kun saavuin paikalle, oli elokuvaliput jo hankittu, ja minut ohjattiin punaviinilasilliselle. Elokuva oli joku brasilialainen ihmissuhdedraama mutta eniten muistan tarkkailleeni etäisyyttä käsiemme ja polviemme välissä. Elokuvan jälkeen menimme jatkamaan viinittelyä erääseen mukavaan viinibaariin. Tarjoilija tosin oli vähän kummallinen. Kyllä piti nähdä, että tässä on menossa romanttiset ensimmäiset treffit, mutta silti hän istahti välillä juttelemaan kanssamme ja pyysi meitä vielä joihinkin bileisiin sulkemisajan jälkeen. Se hyvä puoli siinä oli, että saimme juoda paljon viiniä, mutta maksoimme vain ensimmäisistä lasillisista. 

Mutta tarjoilijakaan ei voinut estää ensisuudelmaa tapahtumasta. Miehen mittapuun mukaan se tapahtui aika nopeasti, minä olin odottanut sitä puoli vuotta. Hän kun ei millään olisi voinut talven aikana kuvitella, että minä olisin saattanut huomata hänet. 

Skandaalia ehkäistäkseni kävin seuraavalla viikolla keskustelemassa laitoksemme professorin kanssa. Minulla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä miehen opintojen kanssa, vaikka hän on opiskellut samalla laitoksella, missä olen työssä. Päätimme silti pitää matalaa profiilia siihen asti, kunnes gradu on valmis ja hyväksytty.
www.florian-jung.com
Alkuaikoina huvittavinta oli se, että kaikki hänen parhaimmat ystävänsä olivat opiskelleet kursseillani. Vaati tovin päästä yli tästä lehtori-opiskelija asetelmasta mutta vuosien saatossa heistä on tullut minunkin ystäviäni. Kyseinen porukka oli myös Suomessa juhlimassa ja järjestämässä häitämme. Tytöt olisivat kuulemma pakottaneet hänet kahville kanssani, jos hän ei muuten olisi suostunut.

Rakkaus on kummallinen asia. Ikinä ei voi tietää, missä se tulee vastaan ja miten. Ja millaiseen aikaan! Mieheni vietti oman äitinsä hautajaisia vain kuukausi ennen ensimmäisiä treffejämme. Kun yhden tärkeän ihmisen menettää, annetaan tilalle toinen. Minulle oli ensimmäisestä syksyisestä kirjastotapaamisesta asti selvää, että hän on elämäni mies. En tiedä, mistä sellainen varmuus nousi, varsinkin kun en tiennyt hänestä siinä vaiheessa edes nimeä. Olen onnellinen, että intuitioni piti paikkansa ja että hän oli asiasta lopulta samaa mieltä.

Hyvää kaksikuukautishääpäivää meille, muru!

Friday, 18 November 2016

Ajatuksia äitien yksinäisyydestä

”Ruokakaupassa käynti saattaa olla päivän sosiaalisin tapahtuma. Jos kadulla joku ohikulkija pysähtyy juttelemaan, se tuntuu ihmeellisen ihanalta – niin kipeästi kaipaan ihmisten seuraa.”


Helsingin Sanomissa on tänään artikkeli, joka käsittelee pienten lasten äitien yksinäisyyttä. On ikävää, jos ystävät kaikkoavat, kun perheeseen syntyy lapsi. Uusia sosiaalisia suhteita voi taas olla vaikea luoda, kun aikataulut eivät jousta eikä iltaisin voi juosta riennoissa. Haastateltujen äitien ohessa artikkelissa päästetään ääneen myös psykologi, joka kertoo, että ystävien pitäisi ymmärtää toisen muuttunutta arkea ja auttaa. Tarvitaanko tämän kertomiseen psykologia? 

Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta olen seurannut lapsiperheiden elämää läheltä jo vuosia. Olin 19-vuotias, kun sain ensimmäisen kummilapseni ja tulin tädiksi. Nykyään Suomen reissujen tärkeintä antia on tuttujen lasten tapaaminen ja heidän kanssaan oleminen. En ole hylännyt yhtäkään ystävää sen takia, että heidän perhetilanteensa on muuttunut. Iltatreffien sijaan syömme yhdessä aamupalaa tai skypetämme toisen imetyksen lomassa. Nykymaailma mahdollistaa erilaiset yhteydenpitotavat, vaikka aina ei voisi olla fyysisesti paikalla.

Olen viime aikoina muutenkin pohdiskellut paljon äitiyttä ja sen sosiaalisia aspekteja. Onhan se toivottavasti maailma, josta itsekin pääsen joskus osalliseksi. Muistan jo vuosia sitten, miten eräs äidiksi tullut kaveri kehui uutta elämäänsä. Hän teki aikaisemmin pitkää ja raskasta työtä ja vakuutteli nyt, ettei hänen elämänsä ole ikinä ollut näin sosiaalista ja leppoisaa. Aamulla lapsi pakataan vaunuihin ja sitten lähdetään muskariin, äiti-lapsipiiriin tai mihin ikinä pullakerhoon, jossa on muita samassa tilanteessa olevia, ääntä, valoa ja seuraa. Ja tämä Suomessa siis. Yksinäisyyden voittaminen vaatii asennemuutosta ja uuden kokeilemista myös itseltä.

Tietysti jos asuu pienemmällä paikkakunnalla, jossa on vähemmän tarjontaa tai vaikka uudella paikkakunnalla, josta ei vielä tunne ketään, voi sosiaalisen elämän rakentaminen olla hankalaa. Saksassa äidit kudotaan nopeasti turvaverkkoon: kätilö käy kotona, naiselle maksetaan fyysistä palautumista edistävä jumppakurssi ja erilaiset tahot järjestävät pienimmille ryömintäryhmiä, joiden tärkeintä antia on äitien sosiaalisuus. 

Eräs ystäväni oli mukana 10 viikkoa kestäneellä vauvakurssilla, jonka epäviralliset tapaamiset jatkuvat vielä nykyäänkin, yli kaksi vuotta myöhemmin. Tosin kävin kyseisen ystävän kanssa raskausaikana pitkiä keskusteluja siitä, miksi hän koki, että kaksi läheisintä ystävää oli jättänyt hänet yksin raskausuutisen tultua julki. Sittemmin ystävyyssuhteet ovat taas normalisoituneet.


”Lasten kautta on periaatteessa helppo rakentaa aasinsiltoja, mutta ilmassa on usein jonkinlaista torjuntaa. Töissä olen kuullut useammankin ihmisen sanovan jyrkästi, etteivät he lähde puistoon tutustumaan muihin. Se kuulostaa kauhean raadolliselta.”

Ulkomailla asuva joutuu säännöllisesti kuvailemaan, millaisia suomalaiset ovat ja millaista Suomessa on. Valitettavan usein vastaukseeni sisältyy sana yksinäisyys. Tilanne on ongelmallinen: monet valittavat yksinäisyyttä mutta eivät ole valmiita ottamaan ensimmäistä askelta. En halua vähätellä: yksinäisyys on raskas sosiaalinen taakka ja on hyvä, että Helsingin Sanomien juttusarja käy läpi suomalaisten yksinäisyyden eri aspekteja. Mutta on tässä oltava takana jotain muutakin.

Se, miten paljon ystäviä ja sosiaalisia suhteita ihminen kaipaa, on individuaalista mutta riippuu usein myös henkilön kulttuuritaustasta. Argentiinassa tunnetaan hyvin sisarustenkin ystävät ja tehdään paljon isolla porukalla. Siellä on päinvastoin ongelmallista löytää rauhaa ja aikaa olla yksin. Suomessa taas tuntuu, että siellä pieni piiri on hyväksi eikä siihen lasketa helposti muita tai uusia.  Me ollaan meitä ja muut pysyköön kaukana. Aikuisiällä on vaikea solmia hyviä ystävyyssuhteita, mutta miksi? 

Kävin muutama viikko sitten pitkän keskustelun aiheesta Saksassa asuvan suomalaisen ystäväni kanssa. Me olemme ystävystyneet aikuisiällä ja kertarysäyksellä ja ihan ilman välikäsinä tehokkaasti toimivia lapsia. Hänen kokemuksensa mukaan lapset ja koirat ovat paras mahdollisuus löytää uusia ihmisiä. Ainakin heidän perheensä ystäväpiiri on kasvanut sen jälkeen, kun lapsi alkoi lauantaitorilla leikkiä ikäistensä kanssa ja joka viikko alettiin törmätä niiden samojen lasten vanhempiin.

Hänelle sattui kerran erittäin mainio tilanne. Saksassa ei päiväkotipäivän jälkeen rynnätä kotiin ruuan laittoon vaan jäädään usein ulos. Eräänä päivänä leikkipuistossa mukavan oloinen nainen tuli juttelemaan ja totesi lopuksi, että olisi kiva tutustua paremmin. Yhteystietoja vaihdettiin ja tavattukin on jo. Samainen saksansuomalainen ystävä kertoi, millaista kummastusta tarina on herättänyt Suomen suomalaisissa ystävissä, jotka eivät ole lapsen parivuotisen päiväkotitaipaleen aikana onnistuneet tutustumaan yksiinkään toisiin vanhempiin. 

En itse pelkää, että menettäisin ystäviä, jos alan jossain vaiheessa perheellistyä. Tuttavapiirissä on muutenkin jo lapsiperheitä ja uskoisin, että läheisimmät ystävät ovat valmiita muokkaamaan seurustelukäytäntöjä muuttuneen tilanteen vuoksi. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että asun suurkaupungissa, jossa tarjotaan tekemistä erilaisille kohderyhmille. Vauvaoopperastakin on kuultu. 

Kaupunginosassamme on paljon lapsia ja kotimme lähellä uusi leikkipuisto. Joskus ohimennessäni kauhistun siellä pyörivän porukan määrää. Ehkä suomalainen minussa haluaisi omaa tilaa ja rauhaa eikä ihmisiä, joihin on pakko ottaa kontaktia. Ja tässä sitä taas ollaan - mistä se suomalainen yksinäisyys oikein kumpuaa?



Wednesday, 16 November 2016

Meidän häät: ohjelmaa lapsille

Lähipiirissäni on paljon lapsia. Siskoillani on mainiota jälkikasvua ja kummilapsieni perheistä on tullut minulle lähiomaisia. Oli itsestään selvää, että häihimme kutsutaan lapsia. Niinpä 40 vieraasta yli neljäsosa oli alle 15-vuotiaita. Näin ollen mietin etukäteen erilaisia tehtäviä ja ohjelmaa lapsille. Nuorimmat kolme siskojentyttöäni toimivat morsiusneitoina ja siskonpoika suostui sormuspojaksi. Äitini oli ommellut heille kauniit vaatteet, jotka sointuivat väriteemaamme. Jopa pienin juhlavieras, kolmekuinen vauva, oli saanut oman keltaisen pikkuliivin.

Hääjuhlissa voi joskus olla pitkästyttävää, joten olin miettinyt ja valmistellut lapsille mielekästä puuhaa päivään ja erityisesti pitkien puheiden varalle. Häidemme ohjelma oli monikielinen, joten oli hyvä pitää pienet kiireisinä. Yksi nuori puhui englantia ja saksaa mutta ei ymmärtänyt suomea, vanhimmat suomalaiset lapset ovat jo opiskelleet englantia ja saksaa mutta pienimpien piti selviytyä suomella. Täytyykin muistaa kysyä, miten lapset näin jälkikäteen kommentoivat häidemme kielikylpyä ja miten sen kokivat.

1. Hääbingo

Tähän saivat osallistua kaikki, mutta ensimmäisen bingon jälkeen muut palkinnot menivät lasten pöytään. Bingo-laput oli jaettu koristelujen kanssa pöytiin, ja innokkaimmat raksivat niitä jo vihkiseremonian aikana. Löysin bingon pohjan netin hääsivustolta, mutta muuttelin sitä itse hieman. Mies auttoi muotoilemaan lauseet saksankieliseen bingolappuun ja Kölnin kaaso toteutti layoutin.

Olin etukäteen huolissani sitä, toimiiko tehtävä ja tuleeko niitä bingoja ollenkaan. Mutta kävikin niin, että kaikki palkinnot menivät ensimmäisten parin tunnin sisällä. Palkinnoiksi olin hankkinut karnevalistisia releitä, kuten kukkapantoja, naamareita ja ilmapalloja. Kelpasivat hyvin ja viihdyttivät.
www.florian-jung.com
Bingon huutelu jatkui tosin koko loppuillan ja vielä seuraavan aamunkin.


2. Herkku- tai karkkipöytä

Tämäkään ei ollut pelkästään lapsille tarkoitettu mutta luulen, että lapset huolehtivat siitä, että se tyhjeni. Olen itse ollut aina kova karkinsyöjä, joten totta kai häissäkin piti saada herkutella. Vanhempani olivat hankkineet pöytään laatikkokaupalla Marianneja, Dumleja ja Hopeatoffeeta ja hääviikolla noudin kaupasta vielä irtokarkkeja.
www.florian-jung.com
Kuten arvata saattaa, pöytä oli menestys. Toimme ylijäämäkarkit Saksan häihin eikä niitä ollut paljon. Anteeksi vanhemmat, jos lapsenne olivat illalla sokeritokkurassa, mutta kerranhan täti vaan naimisiin menee.

3. Kuvaustehtävä lapsille

Myönnetään, kertakäyttökamerat taitavat olla aika standardikamaa häissä. Halusin antaa lapsille kamerat käyttöön, koska kuvien ottaminen nyt vaan on hauskaa ja lasten perspektiivi voi usein yllättää. Olin miettinyt valmiiksi tehtävälistan eli ehdotuksia siitä, mitä häissä voisi kuvata. Lapsilla vaikutti olevan hauskaa ja kamerat tulivat täyteen. En ole vielä ehtinyt tai saanut aikaiseksi viedä kuvia teetettäväksi enkä tiedä, millaista materiaalia illasta on tullut. Toivottavasti hupaisia.

Lapset eivät tosin kuvanneet pelkästään kertakäyttökameroilla vaan osa lainaili vanhempiensa järkkäreitä. Tästä on todisteena eräskin kuvasarja, jossa 9-vuotias kummityttöni seuraa minua läpi juhlatilan ja lopulta alan vähän poseerata hänelle. Hauskoja otoksia!


4. Puuhakirja

Jos nyt jälkeenpäin jättäisin jotain häistämme pois, ne olisivat puuhakirjat. Löysin netin hääsivuilta valmiiksi kasatun tehtäväkirjan ja tartuin kiinni. Sivuilla oli muun muassa väritystehtäviä Disney-satujen pariskunnista ja erilaisia "vie prinssi labyrintin läpi prinsessan luo" -tehtäviä. Isosiskoni toi paikalle korillisen puurvärejä ja myös kasan sarjakuvalehtiä luettavaksi, joten materiaalia riitti.

Pienimmät vieraamme olivat vähän väritelleet ja piirrelleet papereille omiaan, mutta tekemistä ja seurattavaa taisi muuten olla tarpeeksi, sillä kirjaset jäivät lopulta aika tyhjiksi eli turhiksi. Lahjoitin ne häiden jälkeen äidilleni, jotta vie puuhatehtävät odottamaan lastenlasten seuraavaa vierailua. 

5. Omat puuhat

Hääpaikkamme oli kaupunkilaislasten unelma, sillä sen ympäristössä riitti paljon tutkittavaa. Maaseudulla sijaitsevan juhlapaikan pihapiirissä on monia puumökkejä ja kaunis puutarha, jossa oli tilaa olla ja juoksennella - sekä tietysti kuvata ja hassutella. Naapurissa on myös hevosia, mutta en tiedä, ehtikö kukaan sinne asti, mutta varsinkin pojat pyörivät pitkään ulkona. Pääasia, että viihtyivät, vaikka minua välillä hirvitti, etteivät häähepenineen jäädy kylmässä syysillassa.

Vanhin kummityttöni järjesti minulle mainion yllätyksen. Kun perhe oli lähdössä kotiin, selvisi, että 14-vuotias oli juhlien aikana tehnyt trailerin meidän häistä. Kummityttöni oli yhdistellyt illan aikana kuvattuja videopätkiä ja puuhastellut ne kännykkänsä kanssa yhteen. Muuten häistämme ei ole videota. 

Tämä on niin hieno! Kummitäti huolehti siis aivan turhaan, etteivät nuoriso ja lapset viihdy juhlissa, sillä niin mahtavia juttuja siitä päivästä on syntynyt.

Saan julkaista trailerin kummityttöni luvalla, joten olkaapa hyvät!




Lue myös:


Saturday, 12 November 2016

Kölnin karnevaalit

Kölle alaaf!

Tiesitkö, että Kölnissä on viisi vuodenaikaa? Se viides eli karnevaalit alkoi eilen eli 11.11. klo 11.11 ja päättyy helmikuussa. Kyseessä on karnevaalikausi, jonka aikana saa pukeutua possuksi vaikka joka päivä ja osallistua erilaisiin, eri tahojen ja järjestöjen organisoimiin karnevaalijuhliin.

Lähes joka viikonloppu on erilaisia "istuntoja", joissa syödään, juodaan kölschiä, huudetaan "alaaf" ja seurataan erilaisten tanssi-, musiikki- ja sketsiryhmien esityksiä. Mutta myös tavallisina arki-iltoina voi kadulla tulla vastaan mitä kekseliäimmin pukeutuneita kulkijoita matkalla juhlimaan. Kausi päättyy helmikuussa kuusipäiväisiin katukarnevaaleihin, ja kolmen kuukauden jälkeen tavallinen elämä ja rauha laskeutuvat taas kaupunkiin.

Eilen vietettiin siis karnevaalikauden avajaisia. En ollut aikonut juhlia. Karnevaaleissa pitää olla joko täysillä mukana tai sitten kannattaa pysytellä pois kaupungista. Yllättäen selvisi, että moni kaveri oli ottanut päivän vapaaksi. Tiedossa oli ystävän työkaverin karnevaaliseuran järjestämät bileet, jonne onnistuimme saamaan vielä liputkin. Aika meni siinä mielessä tiukalle, että en ehtinyt tehdä tai hankkia mitään muuta varustetta kuin kukkapannan hiuksiin. Kunnon kölniläisillähän on kotona laatikollinen sälää valmiina karnevaaleihin: minäkin olen jo alkanut hankkia releitä karnevaaleja silmällä pitäen. Kaapista löytyi siten vanha mekko, siihen sointuvat kumisaappaat ja vähän glitteriä - Frieda Kahlo goes navetta oli valmis.

Kokonnuimme ystävien luo syömään aamupalaa. Samalla seurasimme televisiosta suoraa lähetystä karnevaalikauden virallisista avajaisista vanhasta kaupungista ja skoolasimme skumpalla klo 11.11. Joku oli laskenut väärin, sillä tv:n karnevaalikausi aloitettiin vahingossa jo 11.09 eli kaksi minuuttia etuajassa. Aamupalapöydästä näimme kohti keskustaa kulkevaa liikehdintää. Missä muussa tahansa kaupungissa olisi kummallista, jos ikkunan alta kävelee kahden banaanin, kahden viinirypäketertun ja ananaksen muodostama seurue. Mutta ei täällä. Karnevaalit keskittyvät vanhaan kaupunkiin, Südstadiin ja yliopiston läheisyyteen, jossa yksi baarikatu oli eilen kokonaan suljettu liikenteeltä. Ilma oli tosi kylmä, joten olin tyytyväinen, että meillä oli liput juhliin eikä ollut tarkoitus jäädä pyörimään ulos.

Karnevaalipäivänä en haluaisi olla ratikkakuski. Naamiaisasuisia tyyppejä hyppii sinne ja tänne raiteiden edestä ja ratikkaan ja sieltä ulos. Jo klo 13 iltapäivällä koko ratikallinen väkeä oli juhlatuulella ja ihmiset hyvässä nousussa - eräillä tuntui tosin menneen jo vähän ylikin.

Saavuimme erään vanhassa kaupungissa sijaitsevan olutpanimon yhteydessä pidettyihin juhliin noin kello 14. Lippuja oli kuulemma myyty 500 vaikka tilaa oli vain 350 hengelle. Järjestäjät laskelmoivat, että päivä on pitkä eivätkä kaikki kuitenkaan tule samaan aikaan. Eipä siinä muuta kuin 10 litran tonkka kölschiä pöytään ja siinä se loppuiltapäivä sitten menikin. 

Karnevaalit sopivat tänne Reinimaalle, jonka asukkaat ovat leppoisia, lupsakoita ja sosiaalisia ja jossa kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Karnevaalien sanattomia sääntöjä on, että ketään ei kiusata eikä juhlissa saa alkaa räyhätä. Karnevaaleissa soitetaan tietysti karnevaalilauluja, jotka ylistävät Kölniä, ja ovat siten eräänlaisia rakkauslauluja, tai niissä lauletaan juomisesta ja yhdessäolosta. Tärkeää on jossain vaiheessa pujottaa kädet toisten selkien taakse ja keinua pitkässä letkassa. Yhdessä lempibiisissäni lauletaan "juo sinäkin nyt yksi meidän kanssa, äläkä vaan törötä siinä", vapaa suomennos.
Karnevaaleja on vaikea selostaa, ne pitää kokea itse. Kello on 16 iltapäivällä, ulkona on vielä valoisaa ja baari on tupaten täynnä iloisia juhlijoita. Siellä on karhukopla, ninjoja, prinsessa, merenneito, cowboy, erilaisia eläimiä, ryhmällinen Donald Trumpeja ja Adams Family. Lattia alkaa olla jo tahmea oluesta ja siellä täällä on paperisilppua ja ilmapalloja. Mutta vessaan ei juuri ole jonoa ja kaikki ovat kohteliaita ja hyväntuulisia. Musiikkikin on niitä samoja vanhoja tuttuja hittejä, jotka tässä vaiheessa jaksavat huvittaa mutta tulevat helmikuussa jo korvista ulos.

Parasta karnevaaleissa on se, että voi viettää hauskan päivän, mutta olla pitsalaatikko kainalossa kotona jo klo 20. Päiväjuhliminen sopii minulle paremmin kuin yökukkuminen, vaikka seuraavana päivänä saattaa silti olla tukka hieman kipeä.
Tänään kaupungin yllä leijuu kevyt olutpilvi. Kadunkulmiin on jäänyt olutpulloja ja yksittäisiä Kölsch-laseja. Lukuisten kioskien ja ravintoloiden edustat ovat täynnä konfettia ja lasinsiruja - pääjuhlapaikoilla ja -kaduilla on lasipullokielto mutta sitä ei valitettavasti voi ulottaa kaikkialle. Tämän vuoden virallinen slogan on kölschiksi Wenn mer uns Pänz sinn, sin mer vun de Söck (These kids just blow your socks off). 

Iloista karnevaaliaikaa tyypit!
Tuesday, 8 November 2016

Nordische Filmtage Lyypekissä

Aika on suhteellinen käsite. Vuodenajat jakavat vuoden neljään, kuukaudet kahteentoista ja viikot viiteenkymmeneenkahteen. Tämän lisäksi on myös individuaalisia tapoja laskea aikaa. Minun vuodenkiertoni jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Lyypekin filmifestarien. Nordische Filmtage Lübeck on jälleen ohi eli valitettavasti elämässäni alkoi juuri se jälkeen -osio, sillä seuraavat pohjoismaiset elokuvafestarit järjestetään noin 360 päivän päästä. Edellisvuosien raportit löytyvät täältä, täältä ja täältä.

Tämä vuosi oli vahvojen draamaelokuvien. Suomesta kilpailusarjassa oli kaksi elokuvaa: Juho Kuosmasen Hymyilevä mies ja Saara Cantellin historiallinen draama Tulen morsian. Ensimmäinen sai yhden festivaalin palkinnoista, jälkimmäisestä kuulin keskenään ristiriitaisia kommentteja.

Festivaaliohjelman päättäminen on taitolaji. Perinteisiin kuuluu, ettei elokuvia kurkita etukäteen vaan viikonloppu alkaa torstai-iltana viinilasin ääressä ohjelmalehtistä selaten ja aikataulua pyöritellen. Samaan aikaan näytetään yhdeksän elokuvaa ja yksittäiset elokuvat pyörivät 1-4 kertaa. Raksimme ensin ohjelmasta pois saksalaiset elokuvat, sarjat (joku oli keksinyt, että olisi kiva näyttää pari episodia erilaisista tv-sarjoista. Toivottavasti keksivät ensi vuonna näyttää enemmän leffoja) ja lastenelokuvat. Sen jälkeen jokaiseen slottiin jää noin 3-4 elokuvaa tai dokumenttia. Sitten merkitään, mitä on ehdottomasti katsottava, tarkistetaan päällekkäisyydet ja jätetään loppu sattuman varaan.

Katsoin reilun kahden vuorokauden aikana seitsemän pitkää elokuvaa, yhden lastenelokuvan ja kuusi lyhytelokuvaa. Onneksi kotimatka junassa on pitkä, jotta saa rauhassa palata maan pinnalle. Suurimman vaikutuksen tekivät seuraavat.

Festivaalin yleisöpalkinnon voitti tänä vuonna tanskalainen 1960-luvulle sijoittuva poikakotidraama Der komme en Dag / The day will come.

Kyseessä on klassinen mutta tositarinaan perustuva raina. Orvoiksi jääneet veljekset joutuvat sadistisen rehtorin johtamaan poikakotiin, jossa poikia kuritetaan ja kasvatetaan mitä sairaimmilla tavoilla omalääkärin hoidellessa ruhjeet. Mikrokosmoksen keskiöön joutuvat pojat yrittävät muuttua kummituksiksi, mitä kekseliäisyys, oikeudentaju ja veljesrakkaus eivät lopulta kuitenkaan salli. Tarina on karu mutta tanskalaiset osaavat draaman tajun: sadismin keskeltä voi löytyä yllättäviä ilonpilkahduksia ja lopussahan kaikki on hyvin, onhan. Kannattaa varata nenäliinoja mukaan.

Komedia on laji, joka on Lyypekissä harvoin edustettuna mutta tänä vuonna ohjelmaan oli mahtunut ei vain komedia vaan samalla myös jouluelokuva. A holy mess / En underbar jävla Jul kertoo perheen erilaisesta joulusta. Homopari on kutsunut vanhempansa ja sisaruksensa viettämään ensimmäistä yhteistä joulua. Hahmokavalkadi on huvittava mutta ylilyönteihin ei sorruta: jokaisen hahmon voisi löytää tavallisesta katukuvasta. Elokuvassa törmäävät jouluperinteet ja homofibia, rasismi ja rakkaus, avioeroperhe ja raskaus. Kaksi tuntia puhdasta naurua. Elokuva oli viime vuonna Ruotsin katsotuin elokuva ja suunnittelin, että siitä voisi tehdä uuden jouluperinteen, sillä osaan Rakkautta vain - rainan jo ulkoa. 

Mielenkiintoisin "kokeilu" ja koskettavin elokuva oli ehdottomasti ruotsalainen draama Kleinstadt / Small town curtains. Elokuvan jälkeen selvisi, että ohjaaja on miehittänyt sen omilla sukulaisillaan: pääosassa oli ohjaajan setä ja tädit, kuvissa vilahti serkkuja ja kameran takanakin oli ilmeisesti joku sukulainen. Osa elokuvan materiaalista oli suvun vanhoja kotivideoita. Elokuva on ammattimaista tuotantoa eikä ainakaan minulla käynyt edes mielessä, etteivät näyttelijät olisi ammattilaisia.

Isoisä on kuollut, ja pienessä kaupungissa lähekkäin asuvien sisarusten on ensin järjestettävä hautajaiset ja sitten jatkettava elämää. 50-vuotias Björn, joka on kasvanut viiden siskon alaisena, löytää isän tietokoneelta videot, joissa isä pitää kullekin lapselleen jäähyväispuheen. Ei vain Björn vaan myös muutama muu sisko miettii elämäänsä uudelleen ja päättää tehdä jotain, mitä ei ole aikaisemmin uskaltanut.

Kyseessä on humaani kuvaus ihmiselämästä, perheestä, sisaruksista, elämänkaaresta ja rakkaudesta. Elokuvan kerronta etenee välillä mustavalkoisena, välillä väreissä ja kerrontatahti on nopea kuvien leikatessa ihmisestä ja tilanteesta toiseen. Tämän elokuvan jälkeen ihmiselämä ja sen merkitys tuntuvat kirkkaammilta. Suosittelen nenäliinapakettia.

Elokuvafestarien tärkeimmän palkinnon, NDR-palkinnon ja 12 500 euroa voitti tänä vuonna islantilainen comin of age - filmi Hjartasteinn / Heartstone. Kaksituntinen tarina kertoo 14-vuotiaista kaveruksista ja siitä, miten ei ole helppoa olla teini-ikäinen eikä ainakaan rakastua. Heräävä seksuaalisuus, tytöt, poikien välinen valtataistelu, alkoholisti-isä, kiusaavat siskot, ongelmat kylän pahiksen kanssa ja pilaantuvat kalat - tässä vain muutamia Thorin ja Kristianin ongelmista. 

Todelliselle koetukselle ystävyys kuitenkin joutuu vasta, kun Kristian huomaa tuntevansa ystäväänsä kohtaan enemmän kuin vain ystävyyttä. Elokuva on karu kuin Islannin maisemat ja olisin kaivannut siihen vähän tanskalaisten draamojen toivoa. Tarinan taustalla hengittää luonto, unohtunut kalastajakylä ja sen asukkaat, joista harva vaikuttaa onnelliselta. Katsomiskokemukseen vaikutti tosin ehkä myös se, että se oli päivän 4. pitkä elokuva ja näytös alkoi klo 22.


Pohjoismainen elokuva elää ja voi hyvin. Juuri selvisi sekin, että suomalainen saunadokumentti, Miesten vuoro, saapuu teatterilevitykseen Saksaan. Toivottavasti joskus Hymyilevä mieskin - en nimittäin ehtinyt nähdä sitä viikonlopun aikana.

Ensi viikolla Kölnissä on lyhytelokuvafestarit, joten festivaalitunnelma pääsee onneksi vielä jatkumaan.

Parhain terveisin elokuvareportterinne Saksasta