Kummit ja vanhemmat järjestäytyvät riviin alttarin ääreen. Vauvan isä pitää lasta sylissä ja pappi johtaa alkulauluun. Ensin puren huulta (mikä on laulaessa vaikeaa), sitten ajattelen asioita, jotka naurattavat. Kyynelet pyrkivät silti esiin, mutta tiedän, että jos alan itkeä, sille ei ehkä tule loppua. Vielä vuosi sitten ei ollut selvää, onnistummeko koskaan saamaan lapsia, ja tässä nyt vietämme uuden tulokkaan juhlaa.
Ristiäiset ovat alkaneet.
Minulle on aina ollut selvää, että jos saan lapsia, heidät kastetaan. Siihen velvoittavat suvun perinteet mutta myös omat periaatteet. Tuntuisi oudolta, jos lastani ei kastettaisi. Vaikka hän sitten myöhemmin päättäisi itse omista aatteistaan, tämän haluan antaa hänelle elämän lähtöön. Miehen suvussa taas on toisenlaiset ajatukset, mutta koska asia oli minulle niin tärkeä, hän hyväksyi ristiäisten järjestämisen.
Niinpä viime viikonloppuna isovanhemmat ja yksi kummitäti lennähtivät Kölniin. Miehen vanhemmat saapuivat Pohjois-Saksasta ja yksi kummi perheineen Lounais-Saksan viinialueilta. Isäni on kirkkoherra, ja hän on kastanut kaikki lapsenlapsensa. Niin hän kastoi meidänkin poikamme, vaikka seremonia pitikin hoitaa kahdella kielellä. Voin sanoa, että hienosti meni!
Kölnissä on se hyvä puoli, että täällä asuvilla suomalaisilla on oma kokoontumistila, Kölnin suomalainen seurakunta eli Berris. Sain tilan käyttöömme lauantai-iltapäiväksi, koska totesin, että ristiäisten vieminen muualle taitaa olla helpompaa kuin juhlien sullominen yövieraiden täyttämään kotiin.
Toki koristeet ja ruuat piti kuljettaa juhlapaikkaan, ja nauroimme, että harvoin pappi köröttää bussilla ristiäisiin kakku ja kastemekko sylissään. Vauva ei suostu tällä hetkellä nukkumaan vaunuissaan, mutta niistä oli se hyöty, että niiden avulla sai roudattua kaiken perille ja taas kotiin.
Tarjoilut aiheuttivat hieman stressiä, koska en ole aikaisemmin järjestänyt tällaisia perhejuhlia. Karjalainen mummoni olisi kuulemma ollut ylpeä: tarjottavaa oli montaa sorttia ja ylikin jäi vaikka kuinka paljon. Ystäväni on leipuri, ja hän leipoi ristiäisiin ajankohtaan sopivasti kurpitsa-juustokakun. Sekin oli niin suuri, että siitä jäi puolet vielä pakastettavaksi.
Saksassa ristiäisiin ei liity sitä yllätysmomenttia, että lapsen nimi vihdoin paljastetaan, koska nimi pitää ilmoittaa täällä heti synnytyssairaalassa. Tämän jälkeen sen vaihtaminen on mahdollista kahden viikon sisällä, mutta sitä ei kai juuri tapahdu. On ollut jotenkin hurjaa, että me tässä saamme päättää, millä ihmistä koko elämänsä kutsutaan, mutta yritimme olla ottamatta paineita.
Meillehän kävi niin, että lapsen työnimestä tuli lopullinen nimi. Aloin kutsua alkua
Toivoksi jo raskausviikolla 7, koska totesin, että voimme vain toivoa, että tämä tällä kertaa onnistuu. Mies se rupesi keväällä puhumaan, pitäisikö nimi ottaa ihan virallisestikin käyttöön, koska se on kiva ja toimii molemmissa maissa. Minulla oli muitakin ehdotuksia, mutta ne tyrmättiin saksan kieleen sopeutumattomina. Emme lopulta ottaneet sairaalaan mukaan muita nimiä, koska emme jaksaneet keksiä vaihtoehtoja, joten hän saa nyt tyytyä olemaan tulevaisuuteemme
Toivo.
Halusin lapselle suomalaisittain kaksi nimeä, vaikka Saksassa annetaan yleensä vain yksi. Koska etunimi on suomalainen, pyysin miestä miettimään toiseksi nimeksi jotain pohjoissaksalaista tai skandinaavista. Eräänä päivänä hän tuli töistä kotiin ja kysyi, mitä mieltä olen Esbenistä. Hänellä oli kuulemma ollut sen niminen sympaattinen ja seikkailumielinen luokkakaveri koulussa. Vaikka mieleeni tulikin menneiden aikojen mäkihyppääjä, minulla ei lopulta ollut mitään yhdistelmää vastaan.
Voikin sanoa, että pojan nimi muodostui kuin itsestään.
Ristiäiset onnistuivat hyvin, sillä sekä vieraat, juhlakalu että vanhemmat olivat tyytyväisiä ja äitinkin selvisi lähes kyynelehtimättä. Lapsen kastemekko on muuten hänen isoisoäitinsä 50-luvulla suvun pojille ompelema eli monenlaiset perinteet saivat jatkua.
Olen niin onnellinen, että kaikki kummit suostuivat tehtäväänsä ja Toivo saa elämänsä matkaoppaiksi aivan mahtavia tyyppejä, joihin luotan täysin. Eikä hänen isovanhemmissaankaan ole valittamista. Kunhan vanhemmat vielä selviävät tehtävästään.
Ja niin yhteinen seikkailu voi alkaa.
Pyhä Nikolaus on yksi katolisen kirkon rakastetuimpia pyhimyksiä, ja Nikolauksen päivä on samanlainen valonpilkahdus talveen kuin kotimainen Lucia. Päivää on vietetty jo keskiajalla. Sen viettoon kuului lahjojen antaminen lapsille ja köyhille. Ilmeisesti amerikkalainen Santa Claus on Nikolauksen perintöä, huhutaan. Katolisessa Saksassahan ei sinänsä tunneta joulupukkia, koska ensin on Nikolauksen päivä ja sitten Jeesus-lapsi tuo jouluaamuna lahjat.
