Tuesday, 19 July 2022

Haluan siirtolapuutarhan

 

Lapsi juoksee parhaan päiväkotikaverinsa kanssa nakuina ympäri nurmikkoa. He kiipeävät kilpaa trampoliinille ja  ampuvat toisiaan pienillä vesipyssyillä. Kikatus kaikuu pienen pihan yllä. Minä keinutan lapsen ystävän äidin kanssa vanhassa pihakeinussa paljasvarpain vauhtia ja ajattelen, että jos voin tarjota lapselleni tällaisia kesäiltoja, hänellä tulee olemaan hyvä lapsuus.


Olen asunut viimeiset kaksikymmentäyksi vuotta kerrostalokodeissa eikä minulla koskaan ollut mahdollisuutta käyttää puutarhaa. Jopa mies tuumasi keväällä asiaa sivutessamme, ettei osaisi kuvitella minua nyppimässä rikkaruohoja ja istuttamassa perunaa. Lähes loukkaannuin, sillä olen maalta kotoisin ja viettänyt elämästäni päiviä niin kasvimaalla kuin marjapuskissakin. Ja nyt vuosien  kertyessä  ja kerryttyä ympäristön rauhallisuus ja vihreys ovat alkaneet tuntua entistä tärkeämmiltä. Nuorena ei mitään muuta halunnut kuin pois maalta sinne, missä tapahtuu. Nyt alkaa tuntua siltä, että suunta on takaisin.


Sitä onnellisempi siis olin, kun tänä kesänä syliini tupsahti  mahdollisuus käyttää tuttavan siirtolapuutarhaa. Törmäsimme sattumalta kadulla ja kuulumisia vaihtaessa sivusin kesieni toistuvaa teemaa eli pihattomuutta. Pidän kaupunkiasumisesta ja -asunnostamme talvella mutta kesällä olo muuttuu levottomaksi, koska meillä ei ole edes parveketta. Tuttava totesi, että he ovat lähdössä pian useamman viikon lomamatkalle ja tarvitsevat jonkun, joka käy vähän katsomassa, että puutarhalla on kaikki hyvin. Että mennäänkö seuraavana päivänä katsomaan.

Näin tehtiin, ja samassa minulle jo lykättiin käteen avaimet porttiin, mökkiin ja pihavajaan.

En uskonut onneani. Edessä oli lähes neljän viikon siirtolapuutarhakokeilu. Näitä plänttejähän on erilaisia, mutta tässä paikassa ei odoteta millintarkkaa nurmikkoa vaan tykätään luonnonmukaisuudesta, ja sehän meille sopi.

 

Pari päivää myöhemmin pyöräilin puutarhalle lapsen kanssa hoitopäivän jälkeen. Hän hyppi trampoliinilla, kun minä keräsin pensasrivistä litran vadelmia ja jonkin verran punaherukoita. Päivä oli kuuma ja kotimatkalla lapsi nukahti pyörän päälle. Tuli mieleen omat lapsuuskesät, kun pitkäksi venähtäneen saunaillan jälkeen ajettiin autolla kotiin ja torkahdin matkalla ikkunalasia vasten.

 

Ukkonen esti juhannusaaton viettämisen omalla pihalla, mutta kävimme toisena juhannuspäivänä ajamassa nurmikon ja puhaltamassa lapselle hankitun pienen altaan. Piipahdimme siirtolapuutarhassa keräämässä marjoja ja hakemassa kesäkurpitsoja, kastelemassa tomaattiviljelmää sadevedellä, leikkaamassa nurmikkoa mutta mehiläisille omansa jättäen. Ja tietysti vain hengailemassa. Eräänä iltana pakkasimme iltaruuan pyörälaukkuihin ja lähdimme ulos syömään, yhtenä sunnuntaitan nukuin lapsen kanssa päiväunet mökin sohvalla.

 
En ole ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa, mutta puutarhassa käynti lisäsi pyöräkilometrejä huomattavasti. Omalla pihalla puuhastelu oli parasta vastapainoa kirjoituspöydän ääressä vietetyille tunneille. Onnistuimme jopa viettämään lapsen kolmivuotissynttärit puutarhassa. Viihdykkeeksi riittivät trampoliini ja puhallettava jalkapallomaali. Kaasuliesi keitti aikuisvieraille kahvia, mies oli leiponut tarjolle korvapuusteja, minä ripustanut tutut paperikoristeet mökin terassin ylle.

Olen miettinyt paljon omavaraisuutta, siis sitä, ettei kaupunkiasujana ole mahdollisuuksia kasvattaa ja viljellä mitään. Voitte siis arvata ilon, kun keräilimme puutarhasta satoa: tomaatteja, herneitä, yrttejä, kesäkurpitsaa ja marjoja. Entä sitä pakahduttavaa innostusta, kun pääsin keittämään elämäni ensimmäistä kertaa hilloa!


Mies ei edelleenkään ymmärrä, mikä minua siinä niin riemastutti, koska se on vain hilloa, mutta minä olin pakahtua ylpeydestä, sillä löysin itsestäni pienen säilöjän. Ensimmäisellä kerralla homma oli niin spontaani, että osa karhunvadelmahillosta piti säilöä keräykseen menossa olleisiin vanhoihin lasipurkkeihin (kaikista en edes saanut vanhaa etikettiä irti), mutta niiden loputtua ostin kaupasta uusia. Keittiön kaappiin ilmestyi yhteensä 17 huolellisesti tekstattua hillopurkkia, joista osan olen tosin jo luovuttanut eteenpäin, koska iloaan haluaa jakaa.

Viime ajat ovat olleet tyynimpiä ja tyytyväisimpiä kesäviikkoja, joita olen Kölnissä viettänyt. Toki  puutarha toi myös velvollisuuksia: ruoho on hyvä leikata kerran viikossa ja kuumat päivät vaativat kasvien kastelua. Saimme miehen kanssa aikaan yhden riidankin. Päätin antaa lapselle niin paljon puutarha-aikaa kuin mahdollista. Se johti siihen, että kotitöitä jäi rästiin, mikä taas on ärsyttänyt sitä talouden aikuista, joka viettää pidemmät työpäivät toimistossa eikä päässyt aivan niin usein kesäparatiisiin.


Pari päivää ennen kuin luovutin avaimet takaisin puutarhan omistajalle, lapsi kysyi, voisimmeko asua täällä. Viimeistään se sai aikaan ajatusmyrskyn. Luulen, että jos jatkamme asumista näissä neliöissä, on siirtolapuutarha juuri sitä, mitä tarvitsisimme. Mutta puutarhat ovat suosittuja ja Köln väkirikas, muuttoakaan emme ole lähitulevaisuudelle suunnitelleet. Ensi kesästä ja sen mahdollisuuksista ei voi tietää, mutta tämä siirtolapuutarhassa vietetty kuukausi tulee säilymään muistoissa pitkään.