Wednesday, 20 February 2019

Kummalliset kommentit raskauden aikana

Kuva: Pixabay
Ihmiset ovat mielenkiintoisia. Raskausuutisen kertoessaan tai raskaudesta puhuessaan ei ikinä voi tietää, mitä vastapuoli keksii sanoa. Tässä on muutamia kummallisia kommentteja, joita olen kuullut tämän raskauden aikana, joka on muuten juuri tänään tasan puolivälissä.

"Sulta varmaan kysytään usein, aiotteko antaa lapselle nimeksi Hilja."

No itse asiassa sinä olet ainoa, joka on kysynyt, ja vastaus on (tietysti) ei missään tapauksessa. Hilja on minulle rakas ja tärkeä, sillä hän teki minusta kirjailijan. Mutta lapsi on jotain aivan muuta kuin lastenkirjasarjani päähenkilö.


"Oi,  kesälapsi!"

Tämän kommentin kuulee lähes jokaiselta saksalaiselta, kun vastaa kysymykseen lasketusta ajasta. Kesälapset ovat kuulemma täällä jotain erityisen ihanaa ja positiivista, koska onhan myös hienoa päästä juhlimaan syntymäpäiviä kesällä. Syntymäpäiväthän ovat Saksassa Erittäin Tärkeä Asia.

Mietin, että jos lapsi syntyisi syksyllä, aiheuttaisiko se syyslapsi hihkuntaa, mutta kuulemma kesä- ja joululapset synnyttävät erityistä ihailua.

Saksassa pitkään asunut ystäväkin analysoi tätä sillä, että vauvat ja lapset saavat täällä yleisestikin paljon huomiota, mutta kesälapset näkyvät katukuvassa. Saan kuulemma varautua siihen, että pieni vauva huomataan positiivisesti, kun pääsemme liikkumaan ihmisten pariin. Talvilapset taas ovat vällyjen alla ja sisällä eikä heitä sillä tavalla näy kuin kesällä syntyneitä.


"Nyt te varmaan muutatte Suomeen."

Ai miksi?


"No olihan se jo aikakin!"

No niin no, onhan tätä kolme vuotta tehty ja toivottu ja odotettu, että kiitos vaan sympatiasta. Vaikka olen kirjoittanut lastenhankintaprojektista aika avoimesti blogissa, ei sitä ole tullut huudeltua maailman turuilla ja toreilla.

Olen itsekin nuorempana tölväissyt typeriä ja ajattelemattomia kommentteja ihmisille, joiden elämästä minulla ei ole ollut mitään tietoa. Kehottaisinkin varomaan sanojaan tämän teeman ympärillä. Ikinä ei voi tietää, millainen prosessi onnistunutta raskautta on edeltänyt.


"Kohta vaaput kuin ankka puolelta toiselle."

Tämä oli itse asiassa aika hauska kommentti, koska odotan itsekin mielenkiinnolla vatsan kasvamista ja sen vaikutusta liikkuvuuteen. Todennäköisesti minua odottaa lähitulevaisuus valaana tai kävelystäni tulee keinuvaa vaappumista kuin ankalla konsanaan. Onneksi mies on eläinrakas.


Millaisia kommentteja sinä olet saanut tai kuullut?

Sinua voi kiinostaa myös:
Sunday, 17 February 2019

Eka kerta

Raskaus teettää kaikenlaista. Ja nyt on tultu siihen pisteeseen, että nainen tekee 36-vuotiaana elämänsä ensimmäiset pullat alusta loppuun itse. Miehen toipuessa edellisillan riennoista olen jo ennen puolta päivää pyöräyttänyt pullataikinan kohoamaan. Uskollisena apurinani toimi Kotiruokaa-kirja, jonka perusohjeet ovat usein auttaneet elämässä eteenpäin. Vaikka tunnustan tässä senkin, että harvoinpa minä ylipäänsä leivon. 

En oikein osaa sanoa, miten olen välttänyt pullan leipomisen tähän ikään asti. Ensimmäisenä opiskelutalvenani Turussa kämppis leipoi laskiaispullia ja meillä oli pullabileet, mutta sen jälkeen olen tyytynyt kaupan laskiaispulliin. Yksin asuvana ei ole ollut tarvetta leipoa, ja viime vuosina Saksassa olen jättänyt koko pullatouhun muille. Sain nimittäin miehen vakuutettua siitä, että juhannuksena on oltava korvapuusteja - ja ensimmäisestä yhteisestä vuodesta asti hän on ne myös tehnyt.
Mutta tänään koitti se päivä, jolloin tähän pulla-asiaan tuli muutos. Teoriassa tunnen suomalaisen pullan salat. Lämmintä maitoa, hiivaa ja sopivasti jauhoja... Mutta olo oli amatöörimäinen, kun tajusin taikinaa alustaessani, että sulatettu rasva on edelleen kipossa pöydän kulmalla eikä taikinakulhossa. Ilmankos taikina tuntui niin omituisen tahmealta. 

Seuraava ongelma koitti, kun resepti muistutti pullien voitelemisesta. Minulla ei ole pullasutia, koska en koskaan ennen ole leiponut pullaa. Huh, tulipa sekin tunnustettua. En myöskään ollut eilen kaupassa muistanut ajatella raesokeria tai muita koristuksia, joten askeettisesti mentiin. Pullien sively onnistui sentään jotenkuten haarukalla.
Ei näistä tainnut mitään muotovalioita tulla vaan enemmänkin persoonallisen näköisiä pullia, mutta eikös yritys ja maku ole tärkeintä. Alkaessani täyttää pullia, tajusin, että ne olisivat saaneet olla myös vähän isompia, jotta hatusta tulisi kunnollinen eikä pullia tulisi vain halkaistua. Mies oli saanut valita täytteen, ja sinne tuli tällä kertaa hilloa, vaikka lapsuuskodissani laskiaispulliin kuului marsipaani.

Lopputulos maistui kuitenkin erinomaiselta ja söinkin saman tien yhden itselleni ja yhden masuasukkaalle.
Liekö näiden elämäni ensimmäisten pullien takana tämä etenevä raskaus, joka pakottaa ajattelemaan tulevia vuosia ja jälkikasvua. Ehkä minustakin kuoriutuu vielä pullantuoksuinen äiti - tai sitten ei. Ainakin näiden harjoituskappaleiden jälkeen sanoisin, että treeniä tarvitaan vielä.

Oletko sinä jo leiponut laskiaispullia?
Friday, 15 February 2019

Voiko kissat tappaa eli lastenkirjan kääntämisestä

Kuva: Pixabay
Kirjan kääntäminen on mielenkiintoinen prosessi, jossa tulkitaan ja ehkä jopa mukautetaan teos toiseen kieleen ja kulttuuriin. Kieli on ikkuna vieraaseen kulttuuriin, joten kääntäjä ei vain käännä pintatekstiä vaan muokkaa teoksesta kohdemaahan sopivan kokonaisuuden. Ongelmia voi aiheutua kielestä mutta erityisesti niitä tulee kulttuurieroista. Lastenkirjojen kohdalla on mietittävä paljon myös sisältöä.

Timo Parvelan Ella-kirjat ovat Saksassa suosittuja, mutta olen kuullut, että yhtä kirjaa ei ole käännetty, koska siinä kuvattu koulumaailma eroaa niin paljon täkäläisestä. Viime vuonna käännöksenä ilmestynyt Tuutikki Tolosen Mörkövahti on sekin oma tarinansa. Kaksiosaisen kirjan ensimmäinen osa loppuu eri kohtaan täällä Saksassa kuin Suomessa, sillä alkuperäinen loppu olisi kuulemma ollut liian hurja.

Sen olen jo näiden Saksan vuosien aikana huomannut, että skandinaaviset lastenkirjat ovat raikkaampia, railakkaampia ja rajoja rikkovampia kuin saksalaiset. Tämä on osin mutu-tuntuma, sillä en tunne paikallista kenttää vielä tarpeeksi hyvin.

Ensimmäisen Hilja-kirjani saksankielinen laitos ilmestyy kuukauden päästä WooW Booksin kustantamana. On ollut mielenkiintoista seurata käännöksen syntyä ja kirjan toimittamista. Kreditit jo tässä vaiheessa erinomaiselle kääntäjälleni Tanja Küddelsmannille. En tiedä, kuinka paljon kirjailijat pääsevät mukaan näihin prosesseihin, mutta koska asun täällä Saksassa ja puhun saksaa, pitävät sekä kustantamo että kääntäjä minuun aktiivisesti yhteyttä.

Nopeasti selvisi, että Hilja saa pitää oman nimensä, mutta muutoksia tarvitaan toisten henkilöiden kohdalla. Isosisko Veini ei toimisi täällä, koska nimi lausuttaisiin "Faini", joka on jo aika lähellä saksan sanaa "fein" hieno tai "Feind" vihollinen. Ensimmäinen tehtäväni oli keksiä uusi nimi - ja voi että se oli vaikeaa. Perheeni avustuksella Veinistä tuli Aino. 

Myös mummojen nimet ovat olleet hankalia, koska ne ovat niin pitkiä. Lopulta vain Valkoherukkamummo sai muokatun nimen ja on nyt "Johannisbeer-Omi" eli Punaherukkamummo.

Itseäni kiinnosti erityisesti se, miten suomalaiset puujalkavitsit kääntyvät saksaksi. Vaarihan kertoo ristiäisissä jutun, jossa kaksi mummoa meni mustikkaan mutta toinen ei mahtunut. Tämä ei käänny suoraan, koska saksassa ei mennä mustikkaan vaan poimitaan mustikoita tai ei edes poimita, koska ne eivät juuri kasva täällä. Tilalla on nyt paikallinen mummovitsi, jonka toivon toimivan yhtä hyvin. 

Käännöksen tarkistusvaiheessa sain kääntäjältäni kysymyksen, että kuka ihme se Erkki on. Hiljahan kertoo, että "Äiti sanoo Valkoherukkamummoa vanhuudenhöperöksi ja taloa sen verran lahoksi, ettei siellä asuisi Erkkikään". Kääntäjä ihmetteli hahmoa, joka ei tule esiin toisaalla kirjassa. Tähänkin piti kehitellä jokin paikallinen vastine, jolla olisi samantyyppinen merkitys.

Kirjan saksalainen painoasu oli jo valmis ja lähdössä painoon, kun kustannustoimittajani lähetti vielä tarkennuksen: Onko totta, että vaari tappaa kissanpennut? Aloin avata lapsuuteni traumaa. Kyllä, maaseudulla on navettakissoja ja kulkukissoja ja kyllä, pentuja tulee vaikka niitä ei kaivattaisi. Me lapset tiesimme hyvin, mitä tuollaisille pennuille tapahtuu. Hiljassa on tällainen lause: "Vaari ei pidä kissanpennuista emmekä me yleensä näe niitä." Saksalaisessa kustantamossa oltiin sitä mieltä, että tällainen viittaus vaarin toimintaan, on lukijalle liian raju. Niinpä kohta muutettiin jotenkin niin, että vaarin kissa sai vihdoin pentuja... 

Prosessi on ollut mielenkiintoinen, ja jos olenkin ollut jostain eri mieltä, lohduttaudun sillä, että kirjan pitää toimia tässä maassa ja tämän kielialueen lukijoiden käsissä. Kuukausi julkaisuun, juhuu!
Tuesday, 12 February 2019

Raskausviikko 19.

Raskauden puoliväli lähestyy kovaa vauhtia ja tuntuu hurjalta, että puolet on kohta, siis tarkalleen viikon päästä, takana. Toisaalta tuntuu iäisyydeltä, kun ajattelee, että puolet on vielä edessä. Tulossa on varmasti se raskaampi puoli kesähelteineen ja turvotuksineen...

Vatsa on viimeisten viikkojen aikana pyöristynyt entisestään, joten nekin, jotka eivät olisi asiasta vielä tienneet, huomaavat, että jotain tapahtuu. Siirryin viime viikolla äitiyshousuihin, vaikka niissä paljon kasvunvaraa onkin. Ovatpa muuten mukavat!

Turvonnut vatsa tuntuu vievän tilaa vatsalaukulta, koska nälkä on vähentynyt ja silloin kun syö, ei jaksa syödä paljoa kerralla. Onhan sitä viime kuukausina tullut tankattua, joten tämä on vain tervetullutta vaihtelua.
Valittelen kätilölle rv 19 alkuun iskenyttä väsymystä. Tammikuu on ollut toimelias, lukukauden loppu on aina stressaava ja kaksi kirjoitusprosessia on loppusuoralla. Kätilö toteaa, että väsymys voi kuule johtua ihan vain raskaudesta. Ainiin joo.

Aktiivisen ihmisen on hankala totutella siihen, ettei koko ajan jaksa painaa. Jumpassa tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että vatsakumpu on tiellä. Joudun hidastamaan tahtia eivätkä kaikki liikkeet tunnu hyviltä. Etsiskelen youtubesta raskausjoogavideoita ja alan treenata kotimatolla. Viime vuonna raskaana ollut ystävä lähettää suosikkilinkkinsä, ja totean, että tekemistä riittää. Ja selkä kiittää heti.

Juhlan paikka on muuten ensimmäinen läpi nukuttu yö koko raskauden aikana. Ja se raskausviikolla 19! Kahdeksan tuntia ilman ruoka- tai vessataukoja tai muuta kukkumista. Uskomatonta! Seuraavakin yö sujuu hyvin, ja toivon, että tendenssi jatkuu.
Se kuuluisa pesänrakennusviettikin on alkanut herätä. Yhtäkkiä tuntuu tarpeelliselta siivota yläkaapit, päästä eroon kirjoista, joita ei lueta uudestaan, ja setviä vaatekaappi. Taustalla voi olla myös se, että lapselliset ystävät ovat lahjoittaneet vauvalle jo vaatteita ja tavaroita, joille tarvitaan tilaa. Imetystyynykin odottaa jo, koska sen kanssa on kuulemma mukava nukkua raskauden myöhemmässä vaiheessa.

Allekirjoitan töissä selvityksen siitä, ettei työni sisälle vaarallisia tai raskaudelle haitallisia asioita. Saan hallinnostasähköpostin, jossa minulle kerrotaan "makaamismahdollisuuksista", jos sellainen on raskauden takia tarpeellista. Nainen, joka kävelee ja pyöräilee työmatkat, ei juuri makoile.
Raskaana olemisessa on muuten sekin hauska puoli, että ei tarvitse koskaan miettiä, pömpöttääkö maha, kun se pullottaa joka tapauksessa. Päälle vaan isommat housut, ja meno jatkuu. Raskaus on myös ainoa aika elämässä, jolloin painon nousuun suhtaudutaan positiivisesti, nimimerkki + 4 kiloa.

Nyt siis jännityksellä raskauden toista puoliskoa kohti. Vaikka tuntuu, että samaa putkea mennään, tapahtuu koko ajan kuitenkin pieniä muutoksia. Tällä viikolla uni maistuu, ensi viikolla voi kaikki olla taas toisin. Pari viikkoa sitten söin viikon aikana neljä Snickersiä, mutta nyt ei tee yhtään mieli makeaa. Muuten mielitekoja ei tähän mennessä ole juuri ollut.

Ensi viikolla on rakenneultra, jossa saamme tietää lapsemme sukupuolen ja sekin on jännittävää se. Sen jälkeen voi alkaa kunnolla miettiä nimeä, joka Saksassa pitää ilmoittaa heti synnytyksen jälkeen.

Tällä hetkellä sanoisin, ettei tämä raskaus yhtään hullumpi kokemus ole, vaikka koskaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tai viikko tuo tullessaan.

P.S. Luottokuvaaja on töissä, joten siksi nämä peilikuvat.

Lue myös:
Sunday, 10 February 2019

Vääksyn kanava ja täydellinen kesäpäivä

Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Eihän sitä silloin nuoruudessa osannut ihmetellä, että koulurakennuksen ikkunoista näki kahdelle järvelle, välitunnilla saattoi kiivetä harjulle ihailemaan maisemia tai liikuntatunnilla pulahtaa järveen. Seudun kauneus oli silloin itsestäänselvää.

Vääksy on tullut tunnetuksi Ultra Bran kappaleesta Kuule Suomi, jossa ajetaan Vääksyn kautta, ja monet ovat kuulleet Vääksyn kanavasta, joka tarjoaa vesireitin Lahdesta Jyväskylään. Kanava onkin kunnan ylpeys ja ehdoton vetonaula, vaikka paikalliset tietävätkin, että kesäsesongilla ei kannata lähteä ajamaan kanavasillan yli, joka on jatkuvasti ylhäällä.

Vääksyn kanava
Lapsena tänne tultiin katsomaan laivoja ja syömään jäätelöä tai lähdettiin risteilylle. Sama konsepti toimii edelleen. Sen verran turvallisuusohjeet ovat tosin muuttuneet, ettei sulkujen yli saa enää kävellä ja valkoinen aita kiertää sulkuallasta.
Hyvän kävelylenkin saa, kun reippailee kanavan koko pituudeltaan ees ja taas. Kanava on 1,3 kilometriä pitkä, ja kavanaa tarvitaan, koska Vesijärven vedenpinta on kolme metriä korkeammalla kuin Päijänteen, vaikka Päijänne muuten paljon syvempi järvi onkin. Päijänne lukuisine saarineen on monen veneilijän suosikki, ja Vääksyn kanava onkin Suomen vilkkain veneilykanava.

Kun kävely alkaa väsyttää, voi pysähtyä nauttimaan virvoittavia juomia Kanavan panimon terassille. Vääksyssä edelleen toimiva mylly innoitti paikkakuntalaiset oluen tekoon, mikä on johtanut jo kansallisestikin huomattuihin mallastuotteisiin.

Kanavan panimon X Bönthöö bönthöö palkittiin nimittäin viime kesänä Suomen parhaat oluet -kilpailussa parhaana marja-, hedelmä- ja hapanoluena. 
Virkistäytymisen jälkeen päivää voi jatkaa vaikka Panimon terassin takana sijaitsevassa Päijännetalon kalastusmuseossa. Tai ehkä läheisellä Toivo Kärki-lavalla on juuri menossa tapahtuma? Ainakin lähistön putiikit kannattaa vilkaista.


Lounaspaikaksi sopii ravintola Kanavan kunkku ja sen terassi, jotka sijaitsevat suuressa puutalossa kanavan varressa, uuden keskustan puolella. Kunkun terassilla on myös säännöllisesti pieniä konsertteja, ja sen takana olevassa galleriatalossa on usein kiinnostavia näyttelyitä.
Kuka pidempään haluaa  paikkakunnalla viihtyä, suosittelen myös majoitusmahdollisuuksia. Hotelli Tallukka on ollut paikallaan niin kauan kuin minä muistan, ja hiljattain se on taas remontoitu hotellikäyttöön. Hotellin vierestä löytyy niin maisematorni kuin Kanava-Golfkin, kuka sellaisesta tykkää. 

Perinteisempi ja tunnelmallisempi majoitusmahdollisuus on vanhassa Vääksyssä sijaitseva Apteekinmajoitus. Vanha puutalo toimi 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä aina 50-luvun loppuun apteekkina, mutta viimeiset kymmenen vuotta se on kätkenyt sisäänsä seitsemän majoitushuonetta.

Itse ostoskeskusta ei tarjoa suurta visuaalista nautintoa suurine marketteineen ja tasakattoisine taloineen, joten vierailijan kannattaa ehdottomasti poikeita vanhaan Vääksyyn kanavan toiselle puolelle. Vanhoista puuhuviloista ja kivitaloista sekä uudisrakennuksista koostuva rinne nousee idyllisesti kanavan varteen. Liiketiloissa on monenlaista toimintaa, mutta muutama kauppa on pysynyt muita kauemmin.
Vanhan Vääksyn vesimyllymuseo.
Jos jotain tavaraa ei löydy Lauran kauppa - nimellä kulkevasta sekatavarakaupasta, sitä ei löydy mistään.  Taiteilija Nanna Suden äidin perustamaan kauppaan tullaan matkan takaa. Myös vaaleanpunaisesta kivitalosta löytyvä Ranskalainen kyläkauppa on käymisen tai vaikka kahvittelun arvoinen paikka.

Ennen kotiinlähtöä kannattaa vielä käydä uimassa Vesijärvelle Sirkkusen rannassa, jos leväkausi ei ole vielä alkanut. Rannassa järjestetään myös perinteiset Anianpellon markkinat aina elokuun toinen viikonloppu. Tai sitten voi käydä lähtökahvilla Päijänteen puolelle komeat maisemat näyttävässä Majakka-Paviljongissa. Kotimatkalle kannattaa hakea eväitä tai palkittua puhtikauraa Viipurilaisen kotileipomosta, joka sijaitsee Lahden tien varressa Kanava-Golfia vastapäätä

Täytyy sanoa, että tätä kootessa alkoi toivoa kesän pikaista paluuta ja kanavakauden alkua!

Thursday, 7 February 2019

Sydänsuhinaa

Minusta tulee äiti. Vaikka raskaus on edennyt jo lähelle puoltaväliä, tuntuvat nuo sanat edelleen hyvin abstrakteilta, jopa absurdeilta. Meillä on jo joitain vauvatavaroita ja vaatteitakin, mutta tuntuu oudolta ajatella, että niille on tulossa käyttäjä. Että niitä pestään ja puunataan ja napitetaan ja auotaan sen mukaan, mikä tilanne on. Emmekä me vielä yhtään tiedä, millainen niiden käyttäjästä tulee.

Raskauden konkretisoi onneksi se, kun maha alkaa näkyä ja kohdun kasvu ja lapsen liikkeet hiljalleen tuntua. Vasta silloin huomaan, että en ole päästänyt itseäni nauttimaan tästä raskaudesta. Olen edelleen enemmän varautunut siihen, ettei tämä toimi kuin että tällä kertaa joku tulisi syliin asti.   Yhtenä yönä näen jopa painajaisia keskenmenosta.

Touhotan ja täytän päiväni kaikella ja nautin hyvästä olosta, mutta en ajattele syntymätöntä vielä kovin paljon. Vasta kun vatsakumpua ei enää voi olla huomaamatta, tajuan, että tämä taitaa ihan oikeasti tapahtua.

Sitten iskee pelko. Mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Miten kaikki sujuu raskausajan loppuun, miten sen jälkeen? Vanhemmaksi tuleminen on elämän suurin ja mullistavin asia. Miten valmistautua johonkin, josta ei etukäteen ole mitään käsitystä? Ylitsevuotavan ilon ja kaiken kattavan pelon raja on hiuksenhieno.
Kätilö tuli eilen kotikäynnille. Keskustelimme niitä näitä ja hän teki samalla samoja tutkimuksia kuin lääkärikin, paitsi että kätilö on ainoa, joka mittaa vyötärön ja kohdun koon. Lopuksi asettaudumme mukavasti sängylle ja alamme kuunnella sydänääniä. Kätilö varoittaa, etteivät ne välttämättä löydy, mutta minua huvittaa jo lähinnä se, kun hän painelee mahaani ja tutkii, missä kohdassa lapseni seilaa. Siis minun lapseni!

Dobblerista kuuluu ensin omia ääniäni, sitten kauittimesta alkaa kuulua tiheä jumputus. Minua alkaa naurattaa, mutta tajuan, ettei se sovi, koska muuten äänet eivät kuulu. Silmistäni valuvat kyyneleet, kun sydänsuhinan keskeyttävät välillä häiriöäänet. "Lapsesi potkaisi tätä juuri", kätilö sanoo ja siirtää dobblerin eri kohtaan. "Ja nyt se lähti liikkumaan".

Mikään ei ole koskaan kuulostanut yhtä ihanalta kuin tämä suhinan ja tuminan tasainen ja rauhoittava sekoitus. 

Myöhemmin harmittaa, etten tajunnut äänittää sitä puhelimeeni. Aikaa olisi ollut, sillä kuuntelimme sydämen sykettä kaikessa rauhassa. Se näissä saksalaisen kätilön kotikäynneissä onkin niin mukavaa, että on aikaa kohdata ja tuumailla tilannetta kiireettömästi.

Sydänsuhina soi loppupäivän korvissani. Vaikka hän on vielä niin pieni, ettei pärjäisi tässä maailmassa, hän on silti jo vahvasti ja tukevasti olemassa. Uteliaisuuteni on todellakin herännyt. Millainenkohan tyyppi sieltä tulee? Periikö hän minun iloisuuteni ja eläväisyyteni vai miehen järkevän loogisuuden? Minun nenäni ja miehen kulmakarvat? Miehen pitkät isovarpaat vai minun luonnonkiharani?

Tuleva lapsi pitää vielä salaisuutensa, joihin pääsemme onneksemme tutustumaan sitten, kun hän tekee meistä äidin ja papan.